Browsing by Title

Tässä työssä tarkastellaan Naantalin luostarin taloudellisesta ja yhteiskunnallista asemaa reformaation läpäisemässä Ruotsin valtakunnassa. Tutkimuksen avulla päästään lähemmäksi sitä, että miten Kustaa Vaasan toimeenpanema kirkkoreduktio vaikutti Suomen ainoan, mutta vaikutusvaltaisen birgittalaisluostarin arkeen ja talouteen. Työssä käsitellään myös tarkemmin Juhana III:n vaikutusta ja konkreettisia toimenpiteitä luostarin hetkelliseen elpymiseen 1500-luvun lopussa. Työssä käytetty laaja lähdeaineisto sekä lähdekriittinen tutkimustyö vastaavat kysymyksiin siitä, millaiset olosuhteet luostarissa vallitsivat Kustaa Vaasan hallintokaudella, millä tavalla reformaatio vaikutti Naantalin luostarin talouteen ja millaisin keinoin Ruotsin kuningas Juhana III yritti elvyttää luostarin toimintaa. Työn lähteisiin kuuluvat kaikki tieteelliset editiojulkaisut, joissa on Naantalin luostaria koskevaa tietoa vuosina 1527–1591 sekä alkuperäislähteinä olevat yksittäiset voudintilit. Kirjeet ja asiakirjat ovat kirjoitettu ruotsiksi ja latinaksi. Lähteistä tehtyjä havaintoja on analysoitu Västeråsin valtiopäivillä tehtyjen reformaatiota koskevien päätösten valossa sekä Juhana III:n kirkkopolitiikan peilaten. Naantalin luostarin taloudellinen laskusuhdanne alkoi hyvin pitkälti Kustaa Vaasan toimeenpaneman kirkkoreduktion myötä, jossa kruunu vei kirkoilta ja luostareilta niille kuuluvaa omaisuutta. Maaomaisuuden lisäksi aina 1500-luvun puoliväliin asti kirkoilta vietiin kirkkohopeita ja Naantalin luostarin tapauksessa kirkkohopeiden riistäminen oli niin voimakasta, että se joutui piilottamaan omaisuuttaan pitääkseen itsellään edes vähäisen määrän liturgista esineistöä. Juhanan kuningaskaudella suunta näytti kuitenkin muuttuvan, sillä luostari sai paljon avustuksia kruunulta ja Juhana suoritti erilaisia rakennusprojekteja luostarikirkon entisöimiseksi. Tämän lisäksi luostarilla tiedetään olleen kuninkaan lahjoittamia tiloja vielä 1500-luvun lopulla useammasta pitäjästä, mikä oli huomattava taloudellinen voimavara sen vähäiseen jäsenmäärään nähden. Luostarin hengellisen elämän voisi ajatella muuttuneen luterilaiseksi reformaation myötä, mutta asia ei ollut niin yksinkertainen. Michael Agricolan vierailun myötä vuonna 1554 luostarin asukkaat lupasivat luopua katolisesta jumalanpalveluksesta, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Luostari sai elää verrattain pitkään katolista arkeaan, vaikka sen loppuaikoina jäseniä oli jäljellä vain alle kymmenen. Juhanan julkaiseman uskonnolliseen ykseyteen pyrkivän Nova ordinantian jälkeenkin kuningaspari yritti elvyttää Naantalin luostarin toimintaa ja toivoi, että se olisi ottanut uusia jäseniä. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu ja Naantalin luostari liitettiin osaksi luterilaista kirkkoa vuonna 1577. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että luostari ei elänyt sen loppuaikoina ainoastaan kruunun antamilla luontaistuotteilla vaan sillä oli jonkin verran myös Juhanan lahjoittamia tiloja, joista se sai tuottoa itsellensä, vaikka vuosia aikaisemmin Kustaa Vaasan kirkkoreduktion yhteydessä se menetti kaikki tilansa. Katolinen elämä luostarin muurien sisäpuolella sai jatkua aina 1500-luvun loppupuolelle, mikä kertoo Naantalin luostarin kiistattomasta vaikutusvallasta ja mahdista oman aikansa yhteiskunnassa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan naista hengellisenä auktoriteettina Paavalin kirjeissä. Tutkielma rajautuu niihin apostoli Paavalilta lähtöisin oleviin kirjeisiin, joista tutkijoiden parissa vallitsee konsensus. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota naisiin, jotka Paavali mainitsee nimeltä kirjeissään ja joiden voidaan tosiasiallisesti esittää olleen ja toimineen hengellisessä auktoriteettiasemassa varhaisen kristillisen seurakunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Näiden joukkoon lukeutuvat Khloe, Priska, Foibe, Junia, Euodia ja Syntyke. Koska edellä esitettyä väitettä on haastettu erityisesti jakeiden 1. Kor. 14:34–35 ja 1. Kor. 11:2–16 tulkinnan pohjalta, joiden katsotaan edustavan naisten hengellistä auktoriteettia ja toimijuutta rajaavaa näkökantaa, tutkielmassa arvioidaan myös näiden jakeiden sisältöjä ja tulkintaa. Lopulta naisen asemaa seurakunnan keskellä rajaavien tulkintamallien tilalle ehdotetaan sellaisia lukutapoja, jotka tämän tutkimuksen valossa vastaavat paremmin paavalilaista linjaa: naiset toimivat hengellisessä auktoriteettiasemassa varhaisen seurakunnan keskellä. Vaikka kaikki tutkielmassa esitellyt argumentit seisovat itsenäisesti omilla jaloillaan, tutkielma on luonteeltaan kumulatiivinen. Merkittäväksi tekijäksi nousee evidenssin paino, mikä tekee tarpeelliseksi huomioida naisten toimijuus hengellisessä auktoriteettiasemassa niin Paavalin teksteissä kuin varhaisten kristillisten yhteisöjen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkielman hermeneuttinen viitekehys rakentuu Syreenin kolmen maailman mallin varaan. Tämä edellyttää laaja-alaista metodologista lähestymiskulmaa. Modernille eksegetiikalle tyypilliseen tapaan tutkielmassa hyödynnetään niin perinteisiä historialliskriittisiä metodeja kuin sosiaalitieteellisiä näkökulmia.

Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on naisen ihmisyys thaimaalaisen prostituution valossa. Tutkimuskysymyksiä on neljä: Millaista thaimaalainen prostituutio on sen omassa uskonnollisessa, kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa viitekehyksessä? Millainen thaimaa-laisen naisen ja prostituoidun asema on tässä viitekehyksessä? Millaista thaimaalaisen naisen ihmisyys on yhtäältä YK:n ihmisoikeussopimuksiin sisältyvän ihmisyyden periaatteen ja toi-saalta thaimaalaisen naisliikkeen (Foundation for Women -järjestö) näkökulmasta? Miten ihmisoikeus-käsite voidaan määritellä thaimaalaisessa kontekstissa? Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Tutkimusaineistona on prostituutiota käsittelevä yhteiskuntatieteellinen, filosofinen ja feministinen kirjallisuus sekä jotkin YK:n ihmisoikeusasiakirjat. Naisen ihmisyyden tarkastelu toteutetaan valottamalla thaimaalaisen prostituution kehityksen yhteyttä globaaliin talouskasvuun ja turismin lisääntymiseen. Tutkimuksessa todetaan Thaimaan läpikäyneen kuluneiden vuosikymmenien aikana voimakkaan sosio-kulttuurisen murroksen, joka on vaikuttanut merkittävästi erityisesti naisten asemaan. Tutkimuksessa todetaan, etteivät yleinen talous- ja modernisaatiokehitys ole taanneet naisille työtä eivätkä sosio-ekonomisen aseman parantumista. Tutkimuksessa tarkastellaan prostituution yleisyyttä Thaimaassa, ja sen todetaan olevan yhteydessä kapitalistiseen markkinatalouteen: prostituutiolainsäädännön hyväksyessä prostituution taloudellisen tulon lisääjänä seksiteollisuus on vakiintunut thai-maalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksessa tarkastellaan thaimaalaisen yhteiskunnan sosio-ekonomista epätasa-arvoa, jossa miestä pidetään naiseen nähden ensisijaisena: mies on julkinen toimija ja nainen yksityinen vastaamalla perheen kunniasta. Koska kaupallinen seksi on sallittua miehelle, prostituution kysyntä on suuri. Tutkimuksessa tarkastellaankin kaupallista seksiä miehen kyseenalaistamattomana oikeutena ja kulutusvalintana. Thaimaalainen seksiteollisuus kytkeytyy tutkimuksessa yhteiskuntien yleiseen seksualisoitumiskehitykseen ja nk. seksuaalipoliittiseen libertarianismiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että sekä nk. hyvät naiset (vaimot) että huonot naiset (prostituoidut) ovat thaimaalaisessa sukupuolikulttuurissa ja -hierarkiassa välttämättömiä. Miesten toiminnan ollessa rajoittamatonta thaimaalaisen kulttuurin ja prostituution todetaan ilmentävän miehistä ja rakenteellista valtaa, jonka puitteissa nainen ja prostituoitu ei ole ihminen samoin kuin mies (YK-näkökulma). Tutkimuksessa todetaan, että prostituution pitäminen liiketoimintana on ongelmallista. Koska prostituutio koskettaa koko ihmistä ja hänen fysiologisia, psykologisia ja emotionaalisia ominaisuuksiaan, prostituution ei tutkimuksessa katsota pelkistyvän vain ruumiin myymiseksi. Prostituution koskettaessa koko ihmistä tutkimuksessa nimitetään maksullista seksiä myös maksulliseksi ihmisyydeksi. Tutkimuksessa todetaan myös, että thaimaalaisen prostituution ja prostituoitujen ymmärtämisen edellytyksenä ovat thaimaalaisen yhteiskunnan ja naisten omat lähtökohdat (järjestönäkökulma).

Tutkielmassa tarkastellaan ekofeminismiä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia uskonnollisten luontodiskurssien tutkimiselle. Ekofeminismi on saavuttanut Suomessa yllättävän vähäistä kiinnostusta siitäkin huolimatta, että sekä feministisellä tutkimuksella että toisaalta uskontoekologialla on jalansijansa suomalaisessakin uskontotieteessä. Tutkielman tehtävänä onkin osaltaan paikata tätä tyhjiötä ja paitsi esitellä keskeisiä ekofeministisiä teorioita, niin myös näiden pohjalta kehitellä uudenlaista näkökulmaa uskontotieteelliseen, ihmisen ja luonnon suhdetta koskevaan tutkimukseen. Metodologisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sekä van Dijkin kriittisen diskurssianalyysin että Chris Weedonin kuvaileman jälkistrukturalistisen teorian perusperiaatteita, vaikkei diskurssianalyysi olekaan tutkielman pääasiallinen tavoite. Vaikka tutkielmassa sitoudutaan avoimesti ekofeministiseen projektiin, on näkökulma myös käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen kriittinen: yhtäältä ekofeminististä näkökulmaa esitetään vaihtoehdoksi ns. perinteisille uskonnontutkimuksen teorioille, toisaalta tarkastellaan itseään ekofeminismiä ja sen lähtökohtia itsekriittisesti. Tutkielmassa käytetty uskonnon määritelmä nojaa Clifford Geerzin määritelmään uskonnosta symbolijärjestelmänä, joka osaltaan muokkaa yhteiskunnallista järjestystä sekä yhteiskunnan jäsenten syvimpiä arvoja ja asenteita. Näin nähtynä uskonnolla on tärkeä asema myös luontodiskurssien muodostamisessa ja ylläpitämisessä, eikä sitä näin ollen ole syytä jättää ekofeministisen tarkastelun ulkopuolelle. Ekofeminismi on 1970-luvulla syntynyt feminismin haara, jonka perustana on ajatus, että kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai lajiin perustuva sortaminen. Sorron taustalla toimivan ideologian ydin on käsitys järjen vallasta luonnon yli, jolloin alistetut ryhmät sekä naisellistetaan että naturalisoidaan. Tämän käsityksen perustan muodostavat länsimaista ajattelua jäsentävät dualismit kuten järki/tunne, mies/nainen, mieli/ruumis, yhteiskunta/luonto. Myös ympäristökriisin katsotaan nousevan näistä dualismeista, joten niiden tarkastelu, esiinkaivaminen ja purkaminen ovat yksi tärkeä osa ekofeminististä projektia. Näin ollen myös tässä tutkielmassa on kiinnitetty erityishuomio dualismeihin käyttäen apuna Val Plumwoodin teoriaa dualistisista mekanismeista ja toisaalta Karen Warrenin teoriaa dualismeihin nojaavasta herruuden logiikasta. Tutkielmassa luodaan myös katsaus länsimaisen, dualismeille pohjaavan luontosuhteen syntyyn niin filosofiassa, tieteessä kuin kristinuskossakin siten, kuin se ekofeminismin parissa yleisesti käsitetään. Tutkielmassa keskitytään kahteen ekofeministiseen pääsuuntaukseen, materiaaliseen ja kulttuuriseen ekofeminismiin. Näistä ensimmäisen taustalla ovat erilaiset sosialistiset ja marxilaiset teoriat: painotus on biologisesti ja sosiaalisesti sukupuolittuneessa työn jakautumisessa sekä naisen asemassa uusintavan työn tekijänä ja välittäjänä kulttuurin ja luonnon välissä. Kulttuurinen ekofeminismi puolestaan näkee ongelmien juuret enempi kulttuurisina, jolloin pääpaino on patriarkaalisen kulttuurin tavassa väheksyä kaikkea feminiiniseksi luokiteltua ja siten sekä naisia että luontoa. Tutkielmassa nämä kaksi näkökulmaa yhdistetään, sillä symbolis-materiaalisen sortokäsityksen mukaisesti huomio tulee kiinnittää yhtä lailla sorron materiaaliseen kuin kulttuuriseenkin puoleen. Tämän yhdistämisen tuloksena muodostuu uudenlainen näkökulma: ekofeministinen holismi. Ekofeministisen holismin teorian juuret ovat paitsi yllä mainituissa ekofeminismin muodoissa, niin myös pyrkimyksessä ylittää ekofeministisen ajattelun sisäiset dualismit. Teoria nojaa yhtäältä ns. ekologiseen hoivaetiikkaan ja toisaalta ajatukseen ekologisesta holismista: kokonaisuus hahmotetaan osiensa kautta, ja pääpaino on erilaisten suhteiden verkkomaisessa ymmärtämisessä. Huomio kiinnitetään yhtä lailla materiaaliseen kuin diskursiiviseenkin todellisuuteen, sillä valtarakenteet muotoutuvat näiden kahden vuorovaikutuksesta. Ekofeministinen holismi tarjoaakin uskonnollisten luontodiskurssien kriittiseen tarkasteluun monipuolisen näkökulman, jonka avulla on mahdollista paljastaa näiden diskurssien taustalla vaikuttavia dualistisia rakenteita samalla, kun huomioidaan myös näiden rakenteiden materiaaliset ja sosiaaliset vaikutukset. Kasaantuvien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä tällainen näkökulma puoltaa paikkaansa myös uskontotieteessä.

Tutkielman tavoite on selvittää naisten seksuaalista toimijuutta suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa. Tutkielmassani kysyn, millaisia uskomuksia naisten seksuaalisuuteen liittyy, millaista toimijuutta naisilla suomalaisissa kyläyhteisöissä on sekä miten yhteisöjen patriarkaaliset rakenteet määrittelevät naisten toimijuutta. Aineisto koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston avioliittoa ja lapsia koskevasta kansanuskoaineistosta, normirikkomuksia koskevista uskomuskertomuksista sekä seksuaaliaiheisista lauluista, ja seksuaalisen sanaston perusteella rajatuista loitsuista ja lauluista Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta. Yhteensä aineisto koostuu 500 – 700 aineisto-otteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja noin 250 aineisto-otteesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta, joista primääriaineiston muodostavat noin 200 otetta. Aineisto on rajattu hakusanoilla, aineiston saturaatiolla sekä tutkimuskysymyksillä. Metodina hyödynnän teoriasidonnaista sisällönanalyysia ja teoreettisena viitekehyksenä Sherry Ortnerin toimijuusteoriaa. Ortnerin teoriassa keskeisessä asemassa ovat yksilöiden kulttuurisesti muodostuneet projektit eli elämässä keskeiset tavoitteet sekä yhteisön valtarakenteet, jotka määrittelevät toimijuusmahdollisuuksia. Aineiston pohjalta hahmottelen tutkielmassa kolme teemaa. Vitun väki ja lempi ovat naisten seksuaalisia voimia, jotka mahdollistavat toimijuutta. Avioliitto sen sijaan toimii seksuaalisuuden rajana. Naisten kulttuurisiksi projekteiksi määrittelen aineistoni pohjalta avioliiton, toimeentulon sekä perheen hyvinvoinnin. Tutkielmassani käy ilmi, että naisten toimijuusmahdollisuudet ovat sitoutuneet tiukasti yhteisön sukupuolihierarkiaan sekä uskomuksiin naisen seksuaalisuudesta. Rangaistuksena yhteisön normien vastaisesta toimijuudesta naisten mahdollisuuksia toteuttaa kulttuurisia projektejaan rajoitetaan. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista seksuaalisista suhteista kiinni jäänyt nainen leimataan aineistossa huoraksi ja naimakelvottomaksi. Tuonpuoleisen luonteensa vuoksi naisen seksuaalisuus näyttäytyy yhteisössä vaarallisena ja yhteisössä koetaan tarpeelliseksi asettaa naisen seksuaalisuudelle rajoituksia. Seksuaalinen voima samaan aikaan mahdollistaa naisten toimijuutta ja on syy naisten kohtaamille rajoituksille. Harakointi on yksi esimerkki seksuaalisen voiman ristiriitaisuudesta, sillä harakoimalla eli astumalla sukupuolielimet paljastettuna ihmisen tai esineen yli, nainen voi suojella perhettään sekä karjaa, mutta myös aiheuttaa tulehduksia haavoihin. Seksuaalisen voiman seuraukset voivat olla tilanteesta riippuen positiivisia tai negatiivisia. Seksuaalisuuden rajoitusten vuoksi naisten toimijuus sijoittuu usein valtarakenteiden reunamille. Naisten on löydettävä luovia tapoja toimia omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Naiset eivät voi toimia aktiivisesti esimerkiksi puolison etsinnässä, minkä vuoksi kosijoiden houkuttelemiseen tähtäävät taiat tehdään salaa. Lemmennosto edustaa yhteisön hyväksymää magiaa, jossa ei pyritä vaikuttamaan kosijaan, vaan nostamaan tytön viehätysvoimaa. Sen sijaan rakkaustaiat ovat yhteisön normien vastaisia, koska niiden katsotaan perustuvan pakottamiseen. Tutkielmassa nostan esille naisten tapoja reagoida toimijuutta rajoittaneisiin yhteisön normeihin sekä tapoja vastustaa valtarakenteita avoimesti tai salaa.

Tutkimuksessani peilaan Emil Nolden ekspressionistista Hurmio-teosta (Ekstase 1929) barokkitaiteilijoiden, Caravaggion, Rubensin ja Artemisia Gentileschin Maria Magdaleenan hurmio -maalauksiin sekä Berninin Pyhän Teresan hurmio -veistokseen. Pohdin, mitä samaa näillä eri vuosisatojen hurmioteoksilla on ja miten ne poikkeavat toisistaan. Tutkimuksessani kysyn: Millä tavoin barokin hurmiokuvaukset heijastuvat Emil Nolden maalauksessa Hurmio (Ekstase, 1929) ja miten maalaus toisaalta rikkoo hurmiokuvauksen traditiota? Tutkimukseni on laadultaan kvalitatiivinen ja tutkimusmetodinani käytin ikonografista prosessia. Lähestyin ensin teoksia niiden pintatasolta ja syvensin kuvaa etsimällä kuvien intertekstuaalisia vihjeitä. Asemoin teoksia ja niiden tekijöitä aikansa taidemaailmaan, maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja maailmankatsomuksellisiin murrosvaiheisiin. Tutkielmani osoittaa, että Nolden maalauksessa on paljonkin samaa barokin hurmioaiheisten töiden kanssa. Yhtenevyyttä oli mm. naishahmojen kasvoissa, ilmeissä, hiuksissa ja käsissä. Yhdistävää oli myös katsojan ja tilanteen välinen ristiriita sekä teosten synnyttämä voimakas tunnetila. Erottavia tekijöitä olivat Nolden tyystin erilainen muotokieli ja värien käyttö. Merkittävin ero oli kenties se, että Nolden teoksessa on poikkeuksellisesti kaksi naista, ja teoksen voikin ajatella esittävän ihmisen kaksijakoisuutta. Oli kiinnostavaa huomata, kuinka samankaltaisissa maailman- ja ihmiskuvaan liittyvissä ristiriitatilanteissa oltiin niin 1600-luvulla kuin 1900-luvun alussa, ja kuinka perimmäiseltä olemukseltaan ja merkityksiltään samanhenkistä taidetta tämä tuotti.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille naiskirkkoherrojen omia kokemuksia ja näkemyksiä tiestään kirkkoherraksi. Tutkimukseni pääkysymys on: Millaista kuvaa naiskirkkoherrat rakentavat naisten roolista Suomen ev.lut. kirkossa? Tutkin, millaiseksi he ovat kokeneet oman tiensä kirkkoherraksi, millainen kokemus valintaprosessi on ollut ja millaisia naisten urakehitykseen kirkossa vaikuttavia tekijöitä virassa olevat naiskirkkoherrat ovat havainneet. Tutkimusaineisto muodostuu kahdesta kyselystä, jotka on lähetetty naiskirkkoherroille vuosina 2006 ja 2015. Kysymykset ovat osittain samoja, mutta myöhempään kyselyyn on lisätty naispappien urakehitykseen liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen kysely lähetettiin kaikille virassa olleille naiskirkkoherroille sähköpostitse ja siihen vastattiin sähköpostilla tai kirjeitse. Kyselyyn vuosina 2006-2014 kirkkoherrat kutsuttiin sähköpostitse ja kysymyksiin vastattiin e-lomakkeella. Tutkimus on laadullinen ja aineistolähtöinen. Tutkimuksen otsikko ”Naispapin tie kirkkoherraksi – kivikkoinen vai ei?” nousee naisteologien historiasta. Naisten pappeutta edelsi 1900-luvun alusta lähtien käyty vaiheittain etenevä hidas prosessi, jonka aikana naisteologit saivat enemmän työmahdollisuuksia Suomen ev.lut. kirkossa. Lehtorin viran he saivat vuonna 1963. Kun ensimmäiset naiset vihittiin papiksi vuonna 1988, avautui heille samalla myös kirkkoherran virka. Naiskirkkoherrojen määrän lisääntymistä voi pitää hitaana, mutta historiallista taustaa vasten se on jatkumoa, jota voi kutsua pitkäksi tieksi. Naiskirkkoherrojen määrä kasvaa kaiken aikaa siitä huolimatta, että seurakuntien määrä on vähentynyt 2000-luvulla huomattavasti. Kirkkoherraksi ei tulla, jos virkaa ei haeta. Kyselyjen tulokset palauttavat tähän lähtöruutuun. Viime vuosien luvut antavat viitteitä, että naispapit hakevat kirkkoherran virkoja aiempaa aktiivisemmin. Valtaosa kyselyihin vastanneista oli valittu ensimmäiseen kirkkoherran virkaan, jota oli hakenut. Yhä useammin he ovat ensimmäisellä vaalisijalla. Tärkein valinnan syy on naiskirkkoherrojen mielestä se, että he ovat olleet seurakuntalaisille ennestään tuttuja. Vuoden 2015 kyselyn aikaan noin joka kahdeksas kirkkoherra oli nainen, vaikka seurakuntien papistosta lähes puolet on naisia. Pääasiallinen syy on naiskirkkoherrojen mielestä naisissa itsessään. Naiset eivät halua johtajaksi ja kirkkoherran virkaa pidetään liian vaativana. Perhesyyt vaikuttavat naisten urakehitykseen enemmän kuin miehillä, mutta piilovaikuttajaksi tunnistetaan myös mielikuva miesten johtamasta kirkosta. Tutkimuksen otsikon kysymykseen kirkkoherrojen vastauksista muodostuu vastaus: Naispapin tien kirkkoherraksi tuntuu ehkä kivikkoisemmalta kuin ennen, mutta virkoja haetaan aiempaa enemmän ja niihin valitaan nainen entistä useammin.

Tutkielma tarkastelee naissotilaspappien kokemuksia työstään Suomen puolustusvoimien palveluksessa. Ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan 1988, ensimmäiset naiset aloittivat varusmiespalvelukseen rinnastettavan vapaaehtoisen asepalveluksen vuonna 1995 ja ensimmäinen naispuolinen sotilaspappi astui virkaansa 2007. Sotilaspastorin virassa nainen kohtaa kaksi erityistä haastetta toimiessaan kahdessa perinteisen käsityksen mukaan miehille mielletyssä roolissa, pappina ja sotilaana. Sotilaspapistosta, naispappeudesta sekä naisten sopeutumisesta sotilasmaailmaan Suomessa on tehty tutkimuksia. Sen sijaan tilanteesta, jossa nämä kolme yhdistyvät, ei toistaiseksi ole julkaistua tutkimusta. Tästä syystä aihe on erittäin ajankohtainen uskontotieteen tutkimuskentällä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten näiden kolmen aspektin yhdistyminen näkyy naissotilaspappien työssä. Aihepiirin ollessa itselleni tuttu kandidaatintutkielman ja oman varusmiespalvelukseni kautta, lähestyin aihetta kirjallisuuden tutkimuksen lisäksi haastattelemalla neljää sotilaspastorina toiminutta tai toimivaa naista. Ainoastaan yhtä tehtävässä vuoteen 2014 mennessä ollutta/olevaa naispappia ei saatu tutkimukseen tavoitettua. Haastattelut tehtiin maalis, huhti- ja toukokuussa 2014. Haastattelut suoritettiin reflektiivisenä haastatteluna, joissa oli valmis kysymysrunko, jonka mukaan edetä. Kuitenkin runko jätti vapauden suunnata haastatteluja saatujen vastausten perusteella. Haastattelumetodissa otettiin huomioon reflektiivisen haastattelun ohella myös sielunhoidollisen keskustelun keinot haastattelussa, koska aihe on omalla tavallaan arkaluontoinen, etenkin huomioiden virassa olleiden/olevien naispappien vähäisen määrän. Tutkielman tulosten mukaan naissotilaspappien työssä näkyy jonkin verran se, että sekä naiseen pappina että naiseen sotilaana varauksellisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä löytyy myös puolustusvoimista. Kuitenkin pääsääntöisesti naispapit ovat kohdanneet neutraalia tai positiivista suhtautumista työtään kohtaan puolustusvoimissa. Tehtyjen haastatteluiden perusteella naispapeilla on myös erityisiä vahvuuksia sotilaspappina toimimiseen, kun taas työn haasteet koskivat pääasiassa vanhoillisemmin ajattelevien ihmisten suhtautumista, eikä niinkään itsessään työhön liittyviä haasteita. Itsessään työhön liittyvät haasteet ovat sellaisia, jotka vähentynevät ajan myötä, kun taas naispappien vahvuudet sotilaspapin työssä ovat selvästi havaittavat.

Pastoraalikirjeissä eli 1. ja 2. Timoteuskirjeessä ja Tituksen kirjeessä naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitetaan kolmella tavalla: 1. keskittämällä naisten tehtävät kotiin, 2. kieltämällä naisilta opettaminen ja hallitseminen sekä 3. rajoittamalla naiset virkojen ulkopuolelle. Kirjoittaja perustelee kotiin sijoittuvia tehtäviä sillä, että ne ovat 1. oikean opin mukaisia ja 2. ulkopuolisten silmissä oikein. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa itäisten uskontojen - joihin kristinusko myös kuului - pelättiin vaikuttavan erityisesti naisiin negatiivisesti. Siksi huoli kristinuskon maineesta ei ollut turha. Hyvä maine oli kristityille tärkeää, jotta he saisivat elää rauhassa ja levittää uskontoaan. Kirjoittajan käsitykset ovat samassa linjassa yhteiskunnan lainsäätäjien ja filosofien käsitysten kanssa. Hän painottaa naisten paikaksi ja tehtäväksi samaa paikkaa ja samoja tehtäviä kuin mitä kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassakin: kotia ja kotiin liittyviä tehtäviä. Kirjoittaja kieltää naiselta miehen opettamisen ja hallitsemisen. Hän perustelee kieltoaan naisen alempiarvoisuudella mieheen nähden. Argumentointi on teologista (kirjoittaja ottaa esimerkiksi luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksen). Hänen tulkinnallaan on juuret juutalaisessa tulkinnassa synnin alkuperästä. Kirjoittajan ohjeistukset vastaavat kuitenkin myös kreikkalais-roomalaisia ihanteita ja käytäntöjä. Naisten julkinen puhuminen nähtiin yhteiskunnassa täysin sopimattomana. Käsitykseen voidaan löytää kaksi syytä: 1. Naisia koulutettiin merkittävästi vähemmän kuin miehiä ja siksi naiset eivät opettaneet miehiä 2. Naisten ajateltiin olevan luonnostaan alempiarvoisia miehiin nähden. Näin ollen jos nainen ja mies kuuluivat samaan sosiaaliluokkaan, mies oli aina naisen yläpuolella, eikä nainen saanut opettaa tai hallita miestä vaan päinvastoin. Itsenäiset, varakkaat naiset saattoivat opettaa alempiarvoisia miehiä myös seurakunnassa, kuten yhteiskunnassakin. Näyttää siltä, että kirjoittajan kieltojen ja kehotusten takana on jokin oikea seurakunnallinen tilanne. Pastoraalikirjeiden seurakuntien naiset eivät olleet käyttäytyneet yhteiskunnallisesti hyväksyttyjen standardien mukaisesti. Kolmanneksi kirjoittaja rajoittaa naisten mahdollisuutta toimia seurakunnallisissa viroissa. Kirjoittajan mukaan seurakunta on Jumalan huonekunta, jossa jokaisen jäsenen tulee käyttäytyä oman yhteiskunnallisen statuksensa mukaisesti. Näin ollen kirjoittaja asettaa niille, jotka pyrkivät seurakunnallisiin virkoihin, vaatimukset, jotka vain ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat kristityt voivat täyttää. Viranhaltijoiden tulee olla talonomistajia, koulutettuja ja nauttia kunnioitusta yhteiskunnassa. Merkittävä osa naisista rajautuu näiden kriteerien johdosta virkojen ulkopuolelle. Vain harvat naiset olivat itsenäisiä ja niin varakkaita, että heillä oli oma huonekunta johdettavanaan. Kirjoittaja kuitenkin hyväksyy tällaiset naiset seurakunnallisiinkin tehtäviin: hän mainitsee naisdiakonit ja naisvanhimmat. Kirjoittaja uskoo vakaasti, että kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan hierarkia on sopusoinnussa kristillisen sanoman kanssa. Johtopäätökseni onkin, että seurakunnan jäsenille osoitetut käytösvaatimukset olivat ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisen järjestyksen mukaisia. Naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitettiin, koska vapaampi käytös ei olisi ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.