Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella sitä, mitkä tekijät seurakunnassa ovat sitouttaneet seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuvia nuoria seurakuntaan. Suomalaisten suhdetta evankelis-luterilaiseen kirkkoon leimaa passiivinen jäsenyys. Toisaalta nuorten sukupolvien uskonnollisuutta sävyttää individualismi ja yksilöllinen etsintä. Rippikoulu tavoittaa valtaosan suomalaisnuorista, mutta nuoret aikuiset ovat aktiivisin kirkostaeroajaikäryhmä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät seurakunnassa ovat sitouttaneet nuoria paikallisseurakuntaan ja sen rippikoulun jälkeiseen toimintaan. Tutkimus on laadullinen. Aineisto koostui kahdeksasta teemahaastattelusta ja havainnoinneista kahden eteläsuomalaisen seurakunnan nuortenilloissa. Haastateltavat olivat 15-19 –vuotiaita paikallisseurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana olevia nuoria. Havainnointikertoja oli neljä. Aineiston analyysiin käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jonka tuloksia peilasin resurssimobilisaatioteoriaan ja sosiaalisen pääoman teoriaan, sekä sitoutumisen teoretisointeihin. Aineistosta nousi kolme pääluokkaa, jotka olivat sosiaalisiin verkostoihin liittyvät tekijät, seurakunnasta saadut henkilökohtaiset voimavarat sekä mahdollistavat ja rakenteisiin liittyvät syyt. Pääluokkien rajat olivat limittäisiä ja häilyviä ja nuorten suhde seurakuntaan näyttäytyi monitahoisena. Kaikissa haastatteluissa nousi esiin runsaasti kaikkiin pääluokkiin liittyviä tekijöitä. Sitoutumisessa keskeistä oli ollut monien tekijöiden yhteisvaikutus. Sosiaaliset syyt kuitenkin korostuivat aineistossa. Seurakunnasta muodostui kuva verkostona, jonka sosiaalinen pääoma oli keskeinen nuoria seurakuntaan sitouttava resurssi. Nuorten suhde seurakuntaan näyttäytyi vastavuoroisena. Vahva kokemus sisäpiiriläisyydestä, ryhmän keskinäisestä luottamuksesta ja verkoston sen jäsenille tuottamista hyödyistä sitoivat nuoria seurakuntaan. Sosiaalisen pääoman lisäksi seurakunnat hyödynsivät tehokkaasti sekä aineettomia että materiaalisia resursseja nuorten sitouttamiseksi. Hengellisyys nousi esiin toisaalta yksityisenä voimavarana ja toisaalta kollektiivisena ryhmän kiinteyttä vahvistavana tekijänä. Seurakunta näyttäytyi yhteisönä, jonka jäseninä nuoret olivat aktiivisia osallistujia.

Tarkastelen 1973-luvulla syntynyttä juutalaislähetystä tekevää Jews for Jesus-liikettä ja sen vastareaktiona 1985-luvulla syntynyttä vastalähetystyötä tekevää Jews for Judaismjärjestöä. Analysoin tutkimuskohdetta modernia amerikanjuutalaisuutta, messiaanisen juutalaisuuden kehitystä sekä toisen maailmansodan jälkeistä juutalaiskristillistä dialogia vasten. Jews for Jesus on Moishe Rosenin perustama messiaaninen juutalainen järjestö, jonka tavoitteena on pelastaa juutalaiset julistamalla heille kristillinen evankeliumi. Jews for Judaism taas on ortodoksijuutalaisen rabbi Bentzion Kravitzin perustama vastalähetystyötä tekevä järjestö, joka on syntynyt vastarintaliikkeeksi juutalaisiin kohdistuvaa lähetystyötä tekeville tahoille. Tutkin järjestöjen välistä konfliktia. Tuon esiin konfliktin taustalla olevat erimielisyydet ja sen, millä tavalla taistelua on käyty. Lisäksi kysyn kuinka kummatkin tahot määrittelevät itsensä ja oman missionsa, ja kuinka kilpakumppanit näkevät toistensa edesottamukset ja motiivit. Rajaan tutkimuksen kohdistumaan yksinomaan Yhdysvaltojen tilanteeseen, mikä on luontevaa, sillä sekä Jews for Jesus että Jews for Judaism aloittivat toimintansa siellä. Keskeisimpiä lähteitäni ovat organisaatioiden omat WWW-sivut sekä Moishe Rosenin juutalaislähetyksen opaskirja ”Witnessing to Jews” ja Bentzion Kravitzin vastalähetystyön käsikirja ”The Jewish Response to Missionaries: Counter Missioanry Handbook”. Monet erimielisyydet koskivat samoja aiheita, joita juutalaiskristillisessä dialogissa on käyty läpi toisen maailmansodan jälkeen. Kysymys, millä tavoin näiden kahden organisaation näkemysten vastakkainasettelu suhteutuu aiemmin käytyyn juutalaiskristilliseen dialogiin, on tutkimuksessani sivukysymyksenä. Käsittelen sivukysymyksenä myös sitä, kuinka tavoin Jews for Jesus suhtautuu kristilliseen sionismiin. Selvittääkseni, miten kampanjaa on käyty käytännön tasolla, olen tutkinut Jews for Jesusin Behold Your God- evankeliointikampanjaa koskenutta uutisointia pohjois-amerikkalaisissa sanomalehdissä vuosina 2001–2006. Tulkitsen suurimpien erimielisyyden aiheiden olleen Jews for Jesusin näkemyksen, että Jeesus oli messias, Jumalan poika ja ihmisten ja Jumalan välinen välittäjä. Myöskään Uudesta testamentista noussut ajatus, että Jeesuksen tuoma uuden liiton täyttymys korvaisi vanhatestamentillisen juutalaisten liiton, ei sopinut juutalaiseen ajatusmaailmaan. Jews for Judaism ei nähnyt syytä, miksi ensimmäinen liitto ei enää olisi voimassa Keskeisimpiä konfliktin syitä oli myös Jews for Jesusin näkemys itsestään juutalaisina ja kristittyinä yhtä aikaa. Jews for Judaismin ehdoton kanta oli, ettei uskontoja voinut yhdistää. Jews for Jesus sai osakseen ankaraa kritiikkiä Jews for Judaismin ja juutalaisyhteisöjen taholta. Heitä syytettiin valheellisen sanoman levittämisestä. Jews for Jesus uskoi, että näillä syytöksillä pyrittiin vain kääntämään ihmisten huomio pois heidän julistamastaan sanomasta. Jews for Jesus syytti Jews for Judaismia siitä, että nämä loivat pelon ilmapiiriä propagandallaan ja saivat sitä kautta rahaa toimintaansa juutalaisilta tahoilta. Tulkitsen, että kumpikin taho halusi pelastaa juutalaiset ja oli valmis taistelemaan heidän puolestaan. Panoksena oli Jews for Judaismilla juutalaisuuden säilyminen ja Jews for Jesusilla juutalaisten kuolemanjälkeinen pelastuminen. Vastapuoli oli lähes demonisoitu suureksi valehtelijaksi. Näistä lähtökohdista käsin yhteentörmäys oli väistämätön ja yhteisymmärrys vaikutti mahdottomalta saavuttaa.

Tämä tutkimus selvittää, mikä ja millainen on suomalainen sähköinen kirkko. Tutkimus kartoittaa yhteiskristillisellä Taivas TV7 -kanavalla esitettyjä ohjelmia ja niissä toistuvasti esiintyviä elementtejä. Näin muodostuu kuva tekijöistä, joista kanavan ohjelmisto rakentuu. Samalla selviää, kuinka erilaiset viestintänäkemykset tulevat ohjelmistossa esille. Tutkimusta varten analysoin yhden viikon arkipäivien aikana maaliskuussa 2017 TV7:llä lähetetyt 79 ohjelmaa. Olen pyrkinyt tunnistamaan ohjelmista esiin nousevat ja niissä toistuvat sisällölliset elementit. Elementit ovat TV7:n ohjelmantekijöiden puheessa toistuvasti esiintyviä teemoja tai aihealueita. Yhdysvaltalaisessa uskonnollista televisiota, sähköistä kirkkoa käsittelevässä tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota televisiosaarnaajien ohjelmissa tapahtuvaan rahankeruuseen ja ihmeiden korostamiseen. Nämä kaksi teemaa on otettu mukaan omina elementteinään myös tähän tutkimukseen. Analyysi on tehty sisällön erittelynä yhdeksää muuttujaa käyttäen. Yleisin toistuvasti esiintyvä elementti TV7:n ohjelmissa on Raamatun lukeminen. Sen lisäksi ohjelmissa on paljon uskoville suunnattua opetusta, henkilökohtaisia todistuspuheenvuoroja ja rukoilua. Rahallista tukea ohjelmien tekemiseen ja televisiokanavan toimintaan pyydettiin lähes yhtä usein kuin lähetyksissä rukoiltiin. Myös ihmeet ja Israel löytävät paikkansa ohjelmistossa. Ohjelmissa kerrottiin sairauksien paranemisesta ja tapahtumista, joita kertojat pitivät yliluonnollisina Jumalan voiman kohtaamisina. Israel on mukana kanavan lähetyksessä päivittäin. Kanava lähettää Jerusalemista uutis- ja ajankohtaislähetyksiä, joissa puhutaan Israelin tapahtumista ja maan poliittisesta tilanteesta. Israel näyttäytyy lähetyksissä erityisenä Jumalan asettamana eskatologisena merkkinä. Ohjelmatyypistä toiseen esiintyvistä elementeistä rakentuu suomalaisen sähköisen kirkon ohjelmaformaatti. Kanavan ohjelmissa näkyy sekä transmissionaalinen että rituaalinen viestintäkäsitys. Lähes joka viidennessä TV7:n ohjelmassa on transmissionaalisen viestintäkäsityksen mukaista, katsojan uskonratkaisuun tähtäävää puhetta. Ohjelmaformaattinsa sisällä TV7:stä muodostuu rituaalitila, joka mahdollistaa kommunikaation ohjelmien esiintyjien, katsojien ja Jumalan välillä. Pyrkiessään siirtämään, vahvistamaan ja luomaan yhteisössä tärkeitä uskomuksia ja arvoja, rituaali tarvitsee symboleja, jotka syntyvät lähetyksissä esiintyvien elementtien kautta. TV7:n on henkilökohtainen. Ohjelmien esiintyjät kertovat menneisyydestään, vaikeuksista, siunauksista ja Jumalan tekemistä ihmeistä. Lähetyksissä puhe kohdistuu katsojille, heidän lähettämiensä aiheiden puolesta rukoillaan ja joissain ohjelmissa katsojille suunnataan henkilökohtaisia profetioita. Saadakseni käsityksen suomalaisesta sähköisestä kirkosta, kysyin ohjelmien tekijöiltä, millaista kristillisyyttä he edustavat. Ohjelmien analyysi ja kyselyn vastaukset muodostavat suomalaisesta sähköisestä kirkosta kuvan, jossa vahvasti korostuu karismaattinen kristillisyys ja sen erilaiset painotukset

Tässä tutkimuksessa on selvitetty jakeiden 1. Kor. 14:31-40 sanomaa ja erityisesti sitä, mitä Paavali tarkoittaa jakeen 37 Herran käskyllä. Työn keskeinen teesi on se, että jakeissa 34-35 on kyseessä profetia, jonka Paavaali torjuu jakeessa 36. Jakeen 37 Herran käskyllä, josta Paavali kertoo tässä kirjoittaneensa, tarkoitetaan tekstin alussa ja lopussa olevaa kehotusta siihen, että kaikilla on mahdollisuus seurakunnassa profetoimiseen hyvässä järjestyksessä. Käsikirjoitusten tekstikriittisen tarkastelun lisäksi työssä hyödynnetään aiemmin tehtyä tutkimusta, joka on osoittanut ulkopuolisen lähteen käyttöön viittaavia jakeisiin 34-35 liittyviä epäjatkuvuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Jakeisiin 34-35 liittyvien käsikirjoitusten tekstimuutosten lisäksi työssä tarkastellaan perikoopin1. Kor. 14:31-40 laatimisessa sovellettuja antiikin retorisia menetelmiä, joilla pyritään sanoman yksiselitteiseen reseptioon. Jakeen 34 laki vaatii naisten alamaisuutta ja vaikenemista seurakunnassa, mutta lain eksplisiittistä muotoa ei kuitenkaan ole nykyisen VT:n kaanonin korpuksessa. Siksi jakeiden 34-35 sisältöä vertaillaan VT:n ja UT:n kirjoitusten lisäksi muihin suullisesti ja kirjallisesti välittyneisiin varhaisiin juutalaisiin ja antiikin muihin aikalaislähteisiin sen selvittämiseksi, mihin lakiin jakeessa 34 viitataan esittelyformelilla, jota Paavali käyttää vain viitatessaan VT:n kaanonin kirjoituksiin. Aiempi tutkimus on osoittanut myös 1. Kor. -kirjeen sisäisen ristiriidan jakeen 34 naisten vaikenemiskäskyn ja muualla naisten puhumiselle annettujen ohjeiden välillä. Seurakunnan järjestyshäiriön pohjalta esitetyt ratkaisuehdotukset, mm. jakeet 34-35 ovat myöhempi lisäys alkuperäiseen tekstiin jakeiden 1. Tim. 2:11-12 pohjalta, johtavat kuitenkin siihen, että järkevää tekstikokonaisuuden 1. Kor. 14:31-40 merkitystä etsittäessä jakeen 36 torjunnan kohteeseen joudutaan lisäämään oletuksia tekstin ulkopuolelta. Jakeet 1. Kor. 14:34-35 eivät myöskään ole kirjallisesti riippuvaisia jakeiden 1. Tim. 2:11-12 tekstistä. Koska evidenssiä jakeiden 34-35 sisällön puuttumisesta ei käsikirjoituksissa ole, olennainen osa tätä tutkimusta on ollut selvittää käsikirjoituksissa olevan jakeiden 34-35 sijainnin variaation vaikutusta tekstikohdan 1. Kor. 14:31-40 merkitykselle jakeiden 34-35 puuttumisen sijaan. Koska jakeet 34-35 ovat osa profetoimista käsittelevää tekstikontekstia, erityisen tarkastelun kohteena ovat niitä ympäröivissä jakeissa havaittavat traditiokriittiset merkit, jotka liittyvät varhaisten juutalaisten lähteiden käsitykseen kirjoitusten tulkinnasta profetiana eli Jumalan ilmoituksena, joka on lakia. Tämän tutkimuksen perusteella Paavalin vastustajat Korintin seurakunnassa ovat juutalaistaustaisia hengellisiä, jotka pitäytyvät jakeiden 34-35 esittämään syntiinlankeemuskertomuksen tulkintaperinteen näkemykseen, jonka ymmärretään olevan VT:n kirjoituksia tutkittaessa saatu Jumalan sana. Jakeissa 36-38 Paavali kuitenkin torjuu tämän ja katsoo heidän olevan profeettojen ja hengellisten sijaan Jumalaa tuntemattomia tietämättömiä, sillä Paavalin saaman Herran käskyn mukaan kaikilla seurakuntaperheen jäsenillä voi olla sana Jumalalta seurakunnassa jaettavaksi. Jakeiden 14:31-40 sanoma on kuitenkin muuttunut myöhemmän reseptiohistorian tulkinnassa jakeiden 34-35 sisällön noudattamista vaativaksi, mikä näkyy joissakin myöhemmissä käsikirjoituksissa myös tekstin merkitystä muuttavana jakeiden 34-35 sijainnin siirtona.

Tämä on laadullinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Espanjan Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan vapaaehtoistyöstä ja sen merkityksestä seurakunnalle ja vapaaehtoistyöntekijöille. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia syitä, miksi vapaaehtoiset osallistuvat työhön, mikä heitä motivoi ja mitä he kokevat saavan työstänsä. Toinen lähestymistapa tutkimusongelmaan, seurakunnan vapaaehtoistyön merkitykseen, oli haastatella virassa olevaa henkilökuntaa ja selvittää työn tärkeyden merkitystä organisaattorin eli seurakunnan näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu vuosina 2015,2016 ja 2017 tehdyistä viidestätoista seurakunnan vapaaehtoisen ja kolmen virassa olevan työtekijän haastatteluista. Seurakunnan työntekijöistä haastateltiin johtavaa pappia, talvipappia ja diakoniapappia. Haastattelut suoritettiin teemahaastatteluna. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jossa teemahaastattelukysymykset nauhoitettiin kovalevyllä varustetulle nauhurille, jonka jälkeen aineisto litteroitiin, redusoitiin ja abstrahoitiin. Vapaaehtoisten sitoutuminen ja innokas osallistuminen seurakunnan tehtäviin oli tutkimusongelman kannalta tärkeää. Se antoi perustelut kysymykselle, mitä vapaaehtoistyö merkitsee seurakunnalle ja vapaaehtoistyöntekijöille. Vapaaehtoisten motivaatio oli korkea. Tutkielmassa tarkasteltiin kysymyksiä, mitä työsi antaa tekijälleen ja mitä se antaa kirkolle. Tavoitteena oli selvittää, miksi ja mihin seurakunta tarvitsee vapaaehtoisia ja toisaalta, mitä kokemuksia ja tuntemuksia työntekijöillä on. Tuloksena muodostui viisi pääluokkaa vapaaehtoistyön merkityksestä. Aurinkorannikon suomalainen seurakunta on aktiivinen toimija. Siellä toimii noin 120 vapaaehtoistyötekijää. Tutkielman tuloksista voi havaita, että ulkosuomalaisuus yhdistää heitä ja tärkeä motivaation lähde on yhdessä tekeminen muiden suomalaisten kanssa. Vapaaehtoisista valtaosa on eläkeläisiä, jolloin heille annetut tehtävät ja työt ovat osa heidän elämäänsä Espanjassa. Tutkielmassa myös osoitettiin, että sopivasti rytmitettynä vapaaehtoistyö antaa tekijälleen viikkoon sopivan rytmin, jolloin he kokevat työnsä myös tärkeäksi osaksi omaa ajankäyttöään. Seurakunnan toiminta luo yhteisöllisyyttä. Kirkon tehtävät ja pastorin tavoitettavuus havaittiin tutkimuksessa tärkeäksi. Tunnelma haastatteluissa oli rento ja haastattelijan havaintona oli, että seurakuntakodin toiminta oli osa vapaaehtoistyöläisten arkea. Vapaaehtoistyö on tutkimuksen mukaan välttämätön osa seurakunnan toiminnassa.

Tämä työ käsittelee Tampereen seurakunnan toimintaa sisällissodan aikana. Keskeiset tutkimuskysymykset kuuluvat kuinka seurakunta pystyi toimimaan muuttuneissa olosuhteissa, pystyttiinkö kirkolliset toimitukset hoitamaan ja kuinka seurakunnan työntekijät suhtautuivat ympärillä käytyyn sisällissotaan. Tutkimus pohjautuu pääosin Tampereen seurakunnan sekä kaupungin arkistoista löytyneisiin arkistolähteisiin. Tampereen seurakunta jäi sisällissodan alkaessa rintamalinjan punaiselle puolelle. Tampereella työväenjärjestön johtava komitea otti siviilihallinnon hoitaakseen ja järjesti kaupunkiin oman hallinnon kaikille yhteiskunnan tasoille. Porvarilliset lehdet lakkautettiin, mukaan lukien Tampereen kaupunkilähetyksen julkaisema Sunnuntaitervehdys. Yleinen kokoontumiskielto vaikeutti kirkon hallinnollisten asioiden hoitoa. Epätietoisuus tulevasta oli osa seurakunnan, kuten kaikkien seurakuntalaisten, todellisuutta sota-keväänä. Tampereen kaupunki oli pääosin rauhallinen sodan ensi viikkoina. Vallanvaihdon jälkeen tammikuun lopussa tilanne ikään kuin normalisoitui ja ihmiset jatkoivat elämäänsä normaaliin tapaan. Ainoastaan koulut lakkautettiin kouluylihallituksen suosituksesta ja se vaikutti osaltaan lasten ja heidän vanhempiensa elämään. Maaliskuun puolivälissä levottomuus hiipi kaupunkiin ja 24. maaliskuuta taistelutoimet saavuttivat Tampereen. Kaupunki muuttui sekasortoiseksi ja pakolaisia alkoi tulvia kaupunkiin esikaupunkialueilta. Kirkot täyttyivät sotaa paenneista kaupunkilaisista. Jumalanpalvelukset taukosivat ja toimitukset keskeytyivät Tampereen taistelujen aikana. Tosin muutama hautaus sekä ainakin yksi kaste suoritettiin myös taisteluiden aikana. Noin kahden viikon piiritysaikaa lukuun ottamatta sota ei juuri vaikuttanut seurakunnan perustyöhön. Jumalanpalvelukset hoidettiin, lapset kastettiin, avioliitot solmittiin ja hautajaiset järjestettiin. Lisäksi kirkoissa järjestettiin rukoushetki jokaisena arki-iltana helmikuun alusta maaliskuun loppupuolelle. Kevät oli raskas seurakunnan työntekijöille. Punaisten hallitsemassa kaupungissa toimiminen koettiin ajoittain ahdistavaksi ja sitovaksi. Seurakunnan toimintaa sodan aikana kuvaa kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hartauksia ei jäänyt pitämättä ainuttakaan ennen piiritystä. Kun ensimmäinen jumalanpalvelus lopulta jouduttiin perumaan pakolaisten hakeutuessa kirkkoihin, se ei ollut seurakunnan työntekijöille aivan helppoa. Eräänlainen jatkuvuus oli särkynyt ja seurakunnan tähän asti kasassa pysyneet rutiinit olivat rikkoutuneet.

Tässä pro gradu- tutkielmassa tutkin miten tanssi ja sukupuolitemaattiset asiat liittyvät toisiinsa Vanhassa testamentissa. Vertailuaineistona käytän muinaisesta Lähi-idästä Mesopotamian, Egyptin ja heettien kulttuureja. Pyrin löytämään vastaukset seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Onko tanssilla Vanhassa testamentissa tai ylipäänsä muinaisen Lähi-idän kulttuureissa yhteyttä seksuaalisuuteen, erotiikkaan tai seksiin? Millaisissa tilanteissa tanssi ja seksi ovat voineet liittyä toisiinsa ja miten? Ketkä silloin ovat tanssineet? Onko seksi yhdistetty samoihin henkilöihin vai kenties joihinkin muihin? Haasteena tutkimuksessa on hyödyntää modernia sukupuolentutkimusta sekä tanssintutkimusta muinaisiin teksti- ja kuvalähteisiin. Tutkimusaineistona käytän Vanhasta testamentista niitä tekstejä, joissa puhutaan tanssimisesta. Yhteensä tutkimiani tekstikohtia on 18. Vanhan testamentin tekstien tutkimisen pohjaan itse tekemiini käännöksiin alkukielestä eli hepreasta. Tärkeässä osassa on myös hepreankielisten tanssisanojen analyysi konteksteissaan. Mesopotamian, Egyptin ja heettien kulttuurin osalta tutkin tutkimuskirjallisuudesta löytämiäni tanssimisesta kertovia teksti- ja kuvalähteitä. Lisäksi perehdyn sukupuolentutkimuksen ja tanssintutkimuksen teorioihin tarvittavalla laajuudella. Sukupuolentutkimuksen osalta määrittelen peruskäsitteet sukupuoli, seksuaalisuus, erotiikka ja seksi. Lisäksi perehdyn siihen, miten nämä peruskäsitteet tulevat esiin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jollaista Vanhan testamentin kirjoitukset edustavat. Tanssintutkimuksen osalta perehdyn erityisesti siihen miten sukupuolitemaattiset asiat voivat näkyä tanssissa. Kaikissa tutkimissani kulttuureissa tanssilla on selkeästi ollut paikkansa yhteiskunnassa. Tanssi on ollut osa voitonjuhlia, jumalanpalveluksia sekä muita rituaaleja. Tanssi on ollut sekä miehille että naisille keino toteuttaa sekä sukupuolen omaa että koko yhteisön kulttuuria. Keskeinen löydökseni on, että tanssilla ja seksuaalisuudella ei Vanhassa testamentissa juurikaan ole yhteyttä toisiinsa. Tanssijoiden sukupuoli tuodaan usein esiin ja poiketen muista tutkimistani muinaisen Lähi-idän kulttuureista miehet ja naiset tanssivat usein yhdessä Vanhan testamentin teksteissä. Kuitenkaan seksuaalisuus, erotiikka ja seksi eivät korostetusti näy Vanhan testamentin tanssiteksteissä. Tanssin katsojalla tai tekstien lukijalla on kyllä mahdollisuus liittää tanssi ja seksuaalisuus välillä tiukastikin yhteen, mutta katsojan tai lukijan kokemus ei ole sama kuin todellisuus ja tanssijan kokemus sekä tanssin tarkoitus. Siksi mielestäni on perusteltua väittää, että Vanhassa testamentissa tanssi ja seksi eivät liity konkreettisesti toisiinsa. Tutkimassani vertailuaineistossa mesopotamialaisten ja heettien kulttuureissa tanssin ja seksuaalisuuden suhde on paljon avoimempi kuin Vanhassa testamentissa. Niistä löytyy jopa suoria viitteitä tanssin ja seksin yhteyteen. Muinaisessa Egyptissä puolestaan tanssiin on suhtauduttu hyvin ammattimaisesti ja tanssin ja seksuaalisuuden suhde on ollut hyvin samankaltainen kuin Vanhassa testamentissa.

Vuosina 1989 1993 Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö (EPKY) jatkoi sisäistä ehtoollisteologista keskusteluaan. Tämän keskustelun tuloksena syntyi asiakirja Zur Lehre und Praxis des Abendmahls (ZLPA), joka hyväksyttiin kirkkoyhteisön yleiskokouksessa Wienissä vuonna 1994. Asiakirja on viimeisin ehtoollista käsittelevä teksti EPKY:ltä. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää asiakirjan käsitys Kristuksen läsnäolon tavasta ehtoollisessa. Tehtävän toteuttamiseksi tutkielma tarkastelee ZLPA:n teologisia taustoja valmisteluasiakirjojen valossa ja tarkastelee asiakirjaa lyhyesti myös suhteessa viimeisimpään ekumeeniseen luterilais-reformoituun keskusteluun ehtoollisesta. Valmisteluasiakirjoissa hajonta ehtoollista koskevissa käsityksissä näkyy etenkin liturgisissa seikoissa. Luterilaisten esitelmissä on piirteitä, jotka viestivät käsitystä Kristuksen ruumiillisesta läsnäolosta ehtoollisessa sekä asetussanojen ymmärtämistä konsekraationa. Reformoitujen kirkkojen liturgiaa kuvaavissa esitelmissä asetussanat eivät saa vastaavaa painotusta. Tarkasteltaessa ZLPA:n käsitystä Kristuksen läsnäolosta kolmen eri osa-alueen (Kristuksen ruumiin ja leivän suhde, manducatio impiorum ja liturgian ja käytännön ohjeet) kautta näyttää siltä, ettei ZLPA tue käsitystä Kristuksen ruumiillisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä, joskaan se ei sitä suoraan torju. Kristuksen läsnäolo sijoitetaan sen sijaan ehtoollisen tapahtumaan. Leuenbergin konkordian kristologiasta käsin ilmenee, että Kristus on kuitenkin kokonaisena ylösnousseena vapahtajana läsnä Pyhän Hengen kautta. Asiakirjan sisäinen logiikka näyttäisi siten tukevan käsitystä, jonka mukaan Kristus on koko persoonansa puolesta läsnä ehtoollisen tapahtumassa, mutta ei kuitenkaan ruumiillisesti. ZLPA näyttäytyy Arnoldshainin ehtoollisteesejä eksplikoivana asiakirjana. Samalla se ei kuitenkaan yhtä eksplisiittisesti kiellä konsekraatioteologiaa tai substanssiajattelua kuin Arnoldshainin teesit. Näin ollen on mahdollista tulkita ZLPA:n toisaalta jättävän tilaa luterilaiselle käsitykselle Kristuksen ruumiillisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa, joskin asiakirjan sisäisen logiikan näkökulmasta luterilaista tulkintaa on vaikea sovittaa yhteen sen kanssa. Kaikki tulokset yhteen kerättynä näyttää siltä, että on mahdollista piirtää selkeä kaari valmisteluasiakirjoista lopulliseen Zur Lehre und Praxis des Abendmahls -asiakirjaan Kristuksen läsnäolon osalta. Aktualismi ja personalismi näkyvät lopullisessa asiakirjassa. Vaikka ZLPA:ssa ei oteta avoimen kielteistä kantaa Kristuksen ruumiilliseen läsnäoloon elementeissä, asiakirjan sisäinen logiikka sisältää paljon samaa ajattelua kuin joissakin valmisteluasiakirjoissa. Asiakirjassa eivät näy ne luterilaiset Kristuksen läsnäoloon ja liturgiaan liittyvät painotukset, jotka ovat läsnä valmisteluasiakirjoissa. Niiden sijasta liturgisissa seikoissa tuodaan esille vain minimaalinen yksimielisyys siitä, mikä on välttämätöntä ja toisaalta, mikä on protestanttisesta konsensuksesta käsin hyväksyttävissä. Tämä minimikonsensusajattelu näkyy halki asiakirjan ja se palautuu käsitykseen Kristuksesta, joka on läsnä ehtoollistapahtumassa seurakunnan Herrana.

Tutkimus selvittää teologi-eetikko Martti Lindqvistin (1945-2004) käyttämiä uskonnollisia ja ei-uskonnollisia coping- eli selviytymiskeinoja hänen 42-vuotiaan vaimonsa odottamatonta kuolemaa seuranneessa surukokemuksessa. Tutkimusnäkökulmassa huomioitiin myös ne tekijät, jotka vaikuttivat coping-keinojen käyttämiseen, copingin merkitys suhteessa surukokemukseen ja surutyön eteneminen. Lähdeaineistona käytettiin Lindqvistin teoksia Kuolemaa väkevämpi (1994) ja Näkymättömän paino (1997). Ensin mainittu sisältää surupäiväkirjan, jossa Lindqvist 40 päivän ajan intensiivisesti kirjoittaa kirjeitä edesmenneelle vaimolleen. Jälkimmäinen teos on surua käsittelevä kirja, jossa on katkelmia noin kahden vuoden ajan jatkuneesta surupäiväkirjasta. Tutkimuksen lähdeaineistoksi valittiin tästä teoksesta vain nämä katkelmat. Tutkimusote oli narratiivinen ja analyysi tehtiin narratiivisella holistisella sisällönanalyysillä. Poikkeuksellisena ratkaisuna oli yhdistää narratiivisuus, joka on yleensä aineistolähtöistä tai teoriasidonnaista, vahvasti teoreettiseen viitekehykseen. Tutkimus oli teorialähtöistä.Teoreettisena viitekehyksenä toimi erityisesti Kenneth I. Pargamentin teoria (uskonnollisesta) copingista. Pargamentin määritelmään copingista sisältyy ajatus ihmisestä, joka kriisitilanteessa etsii merkitystä. Ihminen voi säilyttää tai muuttaa merkityksiä ja niihin johtavia polkuja. Pyhittämisen käsite, josta Pargament on kirjoittanut myös yhdessä Annette Mahoneyn kanssa, nousi keskiöön uskonnollisen copingin määrittelyssä. Lisäksi analyysissä hyödynnettiin jatkuvan kiintymyssiteen teoriaa. Surupäiväkirjan kokonaistarinan kannalta merkittävinä tutkimuksessa nostettiin esiin yksitoista coping-keinoa. Kirjeiden kirjoittaminen, materiaalisen ympäristön pyhittäminen, mystinen kokemus, unien tulkitseminen ja rituaalit asettuivat pääotsikon ”Yhteyden etsiminen edesmenneeseen” alle. Menneisyyden uudelleentulkinta, lapset ja kollektiivisen unelman puolesta työskenteleminen sijoittuivat mielekkyyden kokemusta painottavan otsikon alle. Surutyötä, pyrkimystä teoretisoinnista luopumiseen ja suhdetta Jumalaan kuvaa luopumisen ja hallinnan ristiriita. Ainoastaan lapset ja kollektiivisen unelman puolesta työskenteleminen tulkittiin ei-uskonnolliseksi copingiksi, sillä niissä ei selvästi näkynyt pyhittämisen ulottuvuutta. Suruprosessi kokonaisuutena oli hyvin uskonnollinen. Tutkimuksen tärkeänä tuloksena coping-keinojen luonteeseen liittyen nousi ”tarinalliseksi risteykseksi” nimetty ilmiö. Se kuvaa kriisissä tapahtuvaa tilannetta, jossa mennyt on integroitava uuteen tarinaan, joka kuitenkin on kesken. Tietyissä rajoissa tarinan luojalla on monia mahdollisia polkuja. Orientoituminen näihin polkuihin saattaa olla sisäisesti ristiriitainen kokemus. Surussa ilmiötä kuvaa muun muassa kiintymyssiteen katkaisemisen ja säilyttämisen välinen ristiriita. Tutkimuksen tulokset tukevat Pargamentin teoriaa siltä osin, että kriisissä ihmisellä on tarve säilyttää merkityksiä. Yhteyden kokemus edesmenneeseen oli yksi esimerkki tästä. Copingin rinnalla oli kuitenkin nähtävissä defensseistä introjektio, joka hävisi päiväkirjasta surutyön edetessä. Selvästi kävi ilmi, että Pargamentin teoria merkityksen/polun säilyttämisestä/muuttamisesta rakenteeltaan kuvaa ihmisen ratkaisuja kriisissä, mutta se ei tee oikeutta inhimillisen kokemuksen moniulotteisuudelle, keskeneräisyydelle ja prosessimaisuudelle Lindqvistin surukokemus oli erityinen varsinkin suhteessa hänen ammatilliseen osaamiseensa terapeuttina, teologina, psyko- ja sosiodraaamaohjaajana sekä kirjailijana. Sekä nämä, että Lindqvistin puolison kuoleman äkillisyys ja elämänvaiheeseen nähden ei-normatiivisuus johtivat moninaisiin coping-keinoihin ja voimakkaaseen tarinalliseen luomiseen. Elämänhallinnan kokemusta ei silti syntynyt. Ammatillisuus näyttäytyi myös coping-taakkana. Tärkeänä tutkimustuloksena todettiin, että surukokemuksessa raja uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välillä saattaa kadota. Teorian tasolla on mahdollista erotella nämä kaksi toisistaan, mutta inhimillisen kokemuksen tasolla rajat saattavat hämärtyä. Lindqvistin surussa monet rajat hävisivät; muun muassa pyhä ja profaani, elämä ja kuolema, sekä uni ja todellisuus. Lindqvist koki menettäneensä puolisonsa kuollessa osan itsestään ja kulkevansa sekä elävien että kuolleiden todellisuudessa.

Postmodernin ajan henkeen kuuluu ajatus yksilöllisen merkityksellisyyden korostamisesta myös hengellisissä asioissa. Kirkossa on alettu järjestää aktiivista nuorten aikuisten toimintaa, sillä nuoret aikuiset ovat suurin kirkosta eroava ikäluokka 2010 -luvulla. Tämän tutkimuksen tutkimuskohteena on tamperelainen nuorten aikuisten Varikkomessu ja erityisesti sen ylistys- ja rukousosio. Varikkomessu on postmodernin ajan yksilöitä täynnä oleva yhteisöllinen ja karismaattinen messuyhteisö. Postmodernin yksilön uskonnollisessa elämässä tärkeätä ovat yhteisöllisyys ja kokemuksellisuus. Kokemusten tutkiminen auttaa ymmärtämään, mitä nuori aikuinen kirkossa arvostaa ja sen toiminnalta odottaa. Tutkimus on teoriaohjaava ja tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Ole Riisin ja Linda Woodheadin dialektisen suhteen teoriaa, jonka avulla tutkittiin Varikkomessun sisältöä. Teorian mukaan uskonnollinen kokemus on optimaalisin, kun ihminen elää uskonnollisuuttaan jonkin symbolin kautta yhdessä toisten ihmisten kanssa. Varikkomessu on nuorten aikuisten näköinen messu, johon sisältyvät symbolit herättävät osallistujissa paljon uskonnollisia emootioita. Tässä tutkimuksessa on tutkittu, millaisia emootioita ja kokemuksia nuorten aikuisten Varikkomessun rukous-osio 2010-luvun nuorissa aikuisissa herättää. Kaksi tutkimuskysymystä olivat: mitkä symbolit Varikkomessussa ovat tärkeitä uskonnollisen kokemuksen ja emootioiden kannalta, ja mitä yhteisöllisiä elementtejä kokemuksiin liittyy. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kymmentä Varikkomessun toteuttajaa ja osallistujaa sekä havainnoimalla Varikkomessussa. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituna yksilöhaastatteluna ja havainnot kerättiin syksyn 2012 aikana. Analyysimenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä. Pääluokiksi aineiston analyysin pohjalta nousivat kokemukseen vaikuttavat symbolit ja kokemukseen vaikuttavat yhteisölliset tekijät. Tulosten mukaan kokemukseen vaikuttavat tekijät Varikkomessussa ovat aineiston perusteella sekä materiaalisia symboleja että messun toteutukseen ja ilmapiiriin vaikuttavia toteutuksellisia symboleita. Risti on uskonnollisen kokemuksen kannalta tärkein materiaalinen symboli. Toteutukseen liittyvistä asioista messun nuorekas ja nykyaikainen valo- ja äänitekniikkaa sekä audiovisuaalista tekniikkaa hyödyntävä toteutus olivat keskeisiä uskonnollisten emootioiden kannalta. Tulokset osoittavat, että ilmapiirissä tärkeätä olivat kodinomaisuus, rentous ja avoimuus olla omana itsenään messussa. Yhteisöllisillä elementeillä oli tulosten mukaan suuri merkitys uskonnollisen kokemuksen kannalta. Rukouskokemuksiin vaikuttivat ajatus Varikolla kokoontuvasta yhteisöstä Jumalan perheenä, messun sosiaalisuuden korostaminen sekä messun kehittäminen yhteisön voimin. Lisäksi rukousilmaisun monipuolisuuden vaaliminen ja tunteiden ilmaisun vapaus rukousosiossa koettiin tärkeiksi yhteisöllisiksi tekijöiksi Varikkomessussa. Varikkomessussa haastetaan jokaista yhteisön jäsentä rukoilemaan messuyhteisön puolesta. Tutkimuksen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä on tulevaisuuteen luottavaisina suhtautuvia nuoria aikuisia, jotka haluavat kehittää kirkon messutoimintaa yhteisölliseksi ja kokemusrikkaaksi. Tutkimuksen mukaan rukouselämän kannalta ilmapiiriin ja messun toteutukseen liittyviin asioihin tulisi panostaa kirkossa enemmän. Samalla todennäköisesti vaikutettaisiin positiivisesti kirkon jäsenmäärän säilymiseen. Varikon nuorten aikuisten yhteisön kantavana voimana toimii rukous, joka on sekä yksilöille tärkeää, että yhteisöllisyyden kannalta messun keskeisimpiä ulottuvuuksia.