Browsing by Title

Tutkimukseni aiheena on Perusta-lehden kritiikki Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjaa (YJV) kohtaan vuosina 1995–1999. Pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, miksi YJV nähtiin Perusta-lehden toimituksen parissa ongelmallisena, eikä sen hyväksymistä toivottu. Selvitän tutkimuksessani myös sitä, onko kritiikin kohteissa havaittavissa muutoksia asiakirjan eri versioiden kohdalla. Lisäksi arvioin vielä, oliko toimituksen linja yhtenäinen YJV:hen suhtautumisessa. Siihen, miksi Perusta-lehden toimitus, itse asiakirjaan ja sen sisältöön kohdistuneista syistä, piti YJV:tä ongelmallisena, eikä selvästikään toivonut sen hyväksymistä, on nähtävissä useita eri syitä. Ne voidaan hyvin pitkälti jakaa neljään erilaiseen kategoriaan: selkeyteen, oppiin, johdonmukaisuuteen ja arvovalta-asemaan liittyviin syihin. Perustan toimitus olisi toivonut YJV:ltä suurempaa ilmaisun tarkkuutta. Kun määritelmien katsottiin jääneen sumeiksi ja liian joustaviksi, oltiin huolissaan siitä, että käytännössä niihin mahtuisivat molempien osapuolten opinkäsitykset. Keskeisin julistuksesta löydetty opillinen ongelma näyttää toimituksen mielestä olleen pyhityksen sekoittuminen osaksi vanhurskauttamista. YJV:tä kritisoitiin myös monista muista asioista, kuten siinä esiintyvän roomalaiskatolisen näkökulman sisältämästä synergismistä, roomalaiskatolisen osapuolen pitäytymisestä käsitykseen hyvien tekojen ansiollisuudesta, ja syntiopillisista asioista, kuten konkupisenssin käsittämisestä synnittömäksi, sekä siitä, ettei kristittyä käsitetty olemuksellisesti syntiseksi. Julistuksesta löydettiin sekä sisäisiä, että ulkopuolelle ulottuvia ristiriitoja. YJV:n ja muualla esiintyneen roomalaiskatolisen opin välillä nähtiin jännitteitä ja osapuolten vanhojen tuomioiden, sekä tunnustusten voimaanjättämisessä nähtiin monenlaisia loogisia ongelmia. YJV:n katsottiin myös käytännössä peräänkuuluttaneen itselleen asemaa osapuolten aiempien tunnustusten yläpuolelta. Erityisesti sen, että julistuksessa jätettiin vanhat tuomiot voimaan eräänlaisen varoituksen roolissa niitä kohtaan, jotka poikkeaisivat siinä esitetystä yksimielisyydestä, katsottiin viestivän tällaista asemaa. Pääasiassa kritiikki YJV:tä kohtaan pysyi varsin samanlaisena. Joitakin uusia aiheita esiintyi myöhempien versioiden kohdalla, mutta yleensä niissä ei ollut havaittavissa minkäänlaista linjan muuttumista YJV:hen kohdistetun kritiikin suhteen. Lähinnä selkeyttä koskeneessa palautteessa esiintyi merkittävää muutosta. Tutkimukseni perusteella toimituksen suhtautuminen YJV:hen oli yleensä sopusointuista, mutta myös joitakin jännitteisyyksiä ilmeni. Eriävyyttä ilmeni käsityksissä siitä, löytyikö julistuksesta lainkaan forenssista vanhurskauttamisoppia, missä määrin Würzburg I -version kohta 15 oli luonteeltaan kristologinen ja millaista samaisen version raamattuargumentaatio oli laadultaan.

Tutkimuksen aihe on Philip Melanchthonin käsitys sielusta. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan kokonaiskäsitys Melanchthonin sieluopista, tarkemmin perehdytään Melanchthonin käsitykseen siitä, mikä sielu on ja miten sielu toimii todisteena Jumalan olemassaolosta, sekä siihen millaisia skeptisismin vastaisia argumentteja Melanchthon käyttää. Lähteinä on käytetty Melanchthonin myöhemmän tuotannon teoksia Liber de anima vuodelta 1553 sekä Loci communes vuodelta 1555. Menetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen ulkopuolelle rajattiin tahtoa käsittelevät kiistakysymykset sekä vanhurskauttamiseen liittyvät seikat, Lutherin ihmiskäsitykseen vertaaminen, sekä affektioppi. Skeptisismin nousu oli seurausta reformaation kiistoista koskien uskonnollisen totuuden kriteereitä. Samalla lääketieteen kehitys anatomian tuntemuksen osalta lisäsi ihmisen tietoisuutta itsestään. Melanchthon käytti sieluoppiaan laatiessaan sekä Galenoksen vanhempia että Vesaliuksen uusia anatomiaa koskevia teoksia. Melanchthon vastustaa niin Liber de anima-teoksen kuin Loci communes-teoksen teksteissä skeptisismiä. Melanchthonin näkemys sielusta on hylomorfistinen ja se pyrkii yhdistämään sekä fyysisen ruumiin että ajattelun prosessit. Keskeinen Melanchthonin sielukäsitykselle on endelechia, joka merkitsee jatkuvaa pysähtymätöntä liikettä. Melanchthonin mukaan sielu on sellaisen orgaanisen fyysisen ruumiin jatkuva liike (endelechia), jolla on elämän kyky. Käsitys perustuu virheelliseen Aristoteleen tulkintaan, jonka Melanchthon lainaa Cicerolta ja Boethiukselta. Sielulla on erilaisia kykyjä, jotka Melanchthon jakaa alempiin ja ylempiin sielun kykyihin sen mukaan ovatko ne kuolemattomia vai eivät. Alempia sielun kykyjä ovat yleisaisti, mielikuvitus ja muisti. Ylempiä sielun kykyjä ovat järki ja tahto, jotka ovat kuolemattomia. Tärkeimpänä todisteena Jumalan olemassaolosta Melanchthon pitää järjen ja havaitsemisen prosesseja. Melanchthonin näkemyksessä korostuvat hänen luomis- ja syntikäsityksensä. Ihmisen sielu turmeltui perisynnin seurauksena, mutta kristityn ihmisen sielulle on mahdollista palautua aikaisempaan tilaan kuoleman jälkeisessä elämässä. Sielu on Melanchthonille Jumalan kuva (imago Dei) ja tietyt sielun kyvyt heijastavat Jumalan valoa. Sielu on heijastus siitä millainen Jumala mahdollisesti on, sekä siitä millainen ihmisen tila oli ennen syntiinlankeemusta. Melanchthonin mukaan ajattelun prosesseissa voidaan edelleen havaita jäänteitä tästä yhteydestä, vaikka syntiinlankeemus heikensi ihmisen tilaa monin tavoin. Illuminaatioteologiansa osalta Melanchthon tukeutuu Augustinukseen. Melanchthonin sieluoppi on synteesi, joka pyrkii yhdistelemään aristoteelista perinnettä, anatomiaa ja teologiaa.

Tarkastelen tutkimuksessani sosiaalisen median maahanmuuttokriittisessä keskustelussa esiintyviä erilaisia maskuliinisuuden representaatioita. Tavoitteenani on ollut löytää aggressiivisten mieskuvien taustalla vaikuttavia tekijöitä ja tutkia pakolaisten kustannuksella tapahtuvaa maskuliinisuuden rakentamista. Olen kvalitatiivisen lähestymistavan avulla uuttanut laajasta tutkimusaineistosta esiin edustavimmat otokset ja pyrkinyt analysoimaan niitä psykohistorian, moraalifilosofian sekä uskonto- ja sosiaalitieteiden suomin keinoin. Aineiston melko matalasta abstraktiotasosta huolimatta olen myös yrittänyt tarkastella maahanmuuttokriittisessä keskustelussa käytettyjä retorisia tehokeinoja sekä tehdä käsiteanalyysiä silloin kun se mielestäni on ollut tarpeen. Tutkimusaineisto osoittaa, että sosiaalinen syrjäytyminen ja köyhyys vaikuttavat vahvasti maahanmuuttokriittisen keskustelun sävyyn ja sisältöön. Tutkimani keskustelupalstat ilmentävät monin tavoin taloudellisen eriarvoisuuden ja tulevaisuutta kohtaan tunnetun syvän huolen kokemusta. Tutkimuskohteena olevat maskuliinit kokevat tulleensa hyvinvointivaltion hylkäämiksi. Kirjoittajien pääväittämä on, että oma kurjistunut elämäntilanne johtuu pakolaisista ja heidän kanssaan liittoutuneen kotimaisen punavihreän eliitin väärämielisestä toiminnasta. Erityisen kielteisesti maahanmuuttokriitikot suhtautuvat islaminuskoisiin miehiin. Monikulttuurisuus kyseenalaistaa kantasuomalaisen miehen maskuliinisuuden monopolin. Tutkimukseni mukaan maahanmuuttovastaisen retoriikan taustalla piilee myös syvää yksinäisyyttä. Huomionarvoista on, että vakavasti yksinäisten ja rasistisia mielipiteitä omaavien ihmisten määrän välillä vallitsee korrelaatiosuhde. Yksinäisyys vaikuttaa myös tutkimieni miesten naiskuvaan. Miesten heikosta sosiaalisesta statuksesta johtuen aineistosta esiin piirtyvä naiskuva ei ole viktoriaanisen jakautunut, vaan siitä puuttuvat niin idealisoitu äitihahmo kuin langennut nainenkin. Naiset eivät ole tutkimieni miesten elämässä oikein millään muulla kuin fantasian tasolla läsnä. Olen mielestäni uskottavasti osoittanut keskustelupalstojen pornografisten sisältöjen ja miehisen yksinäisyyden välisen yhteyden. Maahanmuuttokeskustelu rakentuu punavihreän eettisen relativismin ja kansallismielisen eettisen absolutismin jännitteisen akselin varaan. Yhteistä hyvää on aineiston perusteella kovin vaikea löytää. Maahanmuuttoa vastustavat miehet tavoittelevat puheillaan ja toimillaan vanhakantaista rohkeuden hyvettä, jonka avulla ylläpidetään kotitaloutta ja yhteisöä. Moni heistä elää herooisessa kulttuurissa, jossa jokaisella yksilöllä on annettu asema ja rooli tarkoin määritellyssä roolien ja asemien järjestelmässä. Maahanmuuttovastaisuudessa on lähes arkaaisia filosofisia piirteitä, mikä voi osittain johtua miesaktiivien agraarisesta taustasta ja matalasta koulutustasosta. Tutkimusaineistossa maahanmuutto halutaan tietoisesti nähdä tekona eikä tapahtumana. Tässä piilee maahanmuuttokriittisen moraalikielen ydin. Jos maahanmuutto ja pakolaisuus kuvattaisiin tapahtumana, siitä katoaisi viharetoriikan kannalta olennainen intentionaalisuuden elementti. Merkittävimpiä huomioitani oli, että turvapaikanhakijat pyritään heihin kriittisesti suhtautuvissa teksteissä esittämään moraalisesti vastuullisina toimijoina. Olen tutkimuksessani tarkastellut maahanmuuttokriittisyyttä myös heimouskonnon kontekstissa. Aineiston perusteella on ilmeistä, että kansallisten merkkien ja symbolien avulla luodaan vastadiskurssia monikulttuurisuudelle ja kansainvälisyydelle. Liehuvin lipuin liikkeellä olevat aktiivit pyrkivät kansaan ja päättäjiin vaikuttamalla vapautumaan ahdistavaksi kokemastaan monikulttuurisuudesta.

Pro gradu -tutkielmassani selvitän, kuinka Linköpingin piispasta Nils Hermanssonista rakennettiin pyhimystä. Nilsin kanonisaatioprosessi avattiin Konstanzin kirkolliskokouksessa vuonna 1416, vain parikymmentä vuotta piispan kuoleman jälkeen. Nils onkin nähtävä aikalaispyhimyksenä (engl. recent t. contemporary saint). Aikalaispyhimyksellä tarkoitetaan pyhimystä, jonka kultti syntyi nopeasti tämän kuoleman jälkeen. Kun tällaisesta pyhimyksestä alettiin laatia elämäkertaa, oli edelleen elossa pyhimyksen kohdanneita ihmisiä. Hagiografioiden laatijoilla ei näin ollut yhtä vapaat kädet pyhimysmäisyyden kuvaukseen kuin aiemmin, kun pyhimykset olivat olleet jopa monia satoja vuosia aiemmin eläneitä henkilöitä. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Nilsistä kertovat pyhimystekstit ja Svenskt Diplomatariumin Nilsiä koskevat asiakirjat ja kirjeet. Pyhimyselämäkerta (De Vita Sancti Nicholai) ja ihmekokoelma (De miraculis S. Nicholai) ovat kopio paavinistuimelle vuonna 1414 lähetetyistä teksteistä. Kanonisaatioprosessi on Nilsin kanonisointia varten laadittu teksti, johon konsiili oli laatinut Nilsin elämästä ja ihmeistä lyhyet kappaleet, joiden pohjalta vuonna 1417 kuultiin todistajia Ruotsissa. Asiakirjalähteet taas ovat Nilsin elinajalta ja monia hänen itsensäkin laatimia kirjeitä on säilynyt. Lähteiden kautta on mahdollista tarkastella sekä Nilsistä muodostettua pyhimyskuvaa että saada välähdyksiä siitä, miten Nils todella toimi elinaikanaan. Näin tutkimuskysymyksetkin muotoutuvat kahden kokonaisuuden kautta: Yhtäältä kysyn, millainen pyhimyskuva Nils Hermanssonista välittyy hagiografisten tekstien perusteella ja millaiset puolet korostuivat, kun Nils yritettiin esittää mahdollisimman pyhimyksellisessä valossa. Toisaalta tarkastelen myös, millaisena Nils Hermansson näyttäytyy kirje- ja asiakirjalähteissä ja miten nämä tekstit vertautuvat hagiografisiin lähteisiin. Nils Hermanssonista kertovissa pyhimysteksteissä tulevat esiin sekä perinteiset pyhimyksille kuuluneet piirteet että hänen luonteensa aikalaispyhimyksenä. Asiakirja- ja kirjelähteet osoittavat, että perusteet Nilsin kanonisoinnille nousivat vahvasti todellisista historiallisista tapahtumista. Kuitenkin pyrkimyksessä saada Nils kanonisoiduksi oli tarpeen korostaa joitakin piirteitä ja häivyttää toisia. Pyhimysteksteille tyypillisiä piirteitä hyödynnettiin erityisesti kertomuksissa Nilsin lapsuudesta ja kuvattaessa hänen askeettista elämäntyyliään. Myös ihmekertomuksissa Nils näyttäytyy varsin tyypillisenä ruotsalaisena pyhimyksenä. Värikkäimmillään ja runsassanaisimmillaan elämäkerta ja kanonisaatioprosessi olivat, kun niissä kerrottiin tilanteista, joissa Nils nousi vastustamaan kirkkoa uhkaavia vallanpitäjiä. Nils kuvattiin rohkeana, miehekkäänä ja marttyyriuteen valmiina hurskaana piispana. Nilsin nousu vallanpitäjiä vastaan näkyy myös kirjemateriaalissa ja vaikuttaakin siltä, että hagiografiset lähteet ovat huomattavan yhdensuuntaisia asiakirjalähteistön kanssa. Joitakin piirteitä oli kuitenkin tarpeen häivyttää. Vastikään kanonisoitu Birgitta oli Linköpingin hiippakunnan ykköspyhimys ja Nils oli ollut läheinen hänen perheensä kanssa ja ajanut voimakkaasti Birgitan kanonisointia. Nilsin kanonisaatioprosessissa haluttiin kuitenkin luoda hiippakunnan entisestä piispasta itsenäistä pyhimystä, joten varsinkin Birgitan varjoa pyrittiin kaventamaan. Hurskas, hyveellinen ja miehekäs olivat ominaisuuksia, joiden varaan Nils Hermanssonin pyhimyskuvaa rakennettiin, vaikka hänen virallinen kanonisointinsa jäikin reformaation jalkoihin.

Tutkielman tarkoituksena on kuvata millaisia ovat Helsingin käräjäoikeuden lautamiesten representaatiot kielistä, kulttuureista ja uskonnoista oikeudenkäynneissä. Tutkielman teoria rakentuu kielten, kulttuurien, uskontojen ja oikeuden limittäisyydelle ja representaatioiden rakentumiselle niiden keskellä. Aineisto on hankittu havainnoimalla kymmenessä istunnossa sekä keräämällä representaatioita 47:ltä lautamieheltä kyselylomakkeella. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisesti ja osin teorialähtöisesti. Tutkimus on kvalitatiivinen ja kuvaileva käytännöllisen teologian tutkielma, joka lainaa aineksia mm. empiirisestä oikeustutkimuksesta ja kulttuurien tutkimuksesta. Lautamiehet pitävät monikielisyyttä käräjäoikeuden arkena. Tulkkauksen nähdään hidastavan oikeusprosessia, mutta mikäli tulkkaus on tasokasta, lisää se asianosaisten oikeusturvaa. Kulttuuriin liittyviä representaatioita lautamiehet tuottivat paljon. Osa näkee monikulttuurisuuden yhtä tavallisena käräjäoikeudessa kuin suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin. Oma äidinkieli, kulttuuriin liittyvä pukeutuminen ja perheen tuki asianosaisille nähdään myönteisessä valossa. Sen sijaan naisiin kohdistuvan, oletetusti kulttuuri- tai uskontosidonnaisen väkivallan lautamiehet kokevat vaikeana. Myös ajoittainen asianosaisten epäluottamus oikeuslaitokseen määritellään haasteeksi. Lautamiesten mukaan uskonto tulee harvoin esiin istunnoissa, ja he esittivät määrällisesti vähän uskontorepresentaatioita. Uskontoon viittaava pukeutuminen kuten huivinkäyttö tai äänetön, henkilökohtainen rukous istunnossa nähdään ongelmattomina. Sen sijaan sellainen uskonnollisuus, joka oletetusti haastaa Suomen lakia, määritellään ongelmallisiksi. Tutkimustulokset linkittyvät teemoihin kuten ihmisten perusoikeudet, yhdenvertaisuus, uskonnot ja kulttuurit julkisessa tilassa sekä Suomen laki vs. uskontojen ja kulttuurien omat normit.

Tutkielmani käsittelee antiikin filosofian historian kenties vaikutusvaltaisimman ajattelijan Platonin (427–347 eKr.) näkemystä uskonnosta ja erityisesti hurskaudesta. Antiikin Kreikan klassisen ajan (480–323 eKr.) kontekstiin sijoittuva aatehistoriallinen tutkimukseni rajautuu pääosin kyseisen filosofin välittömään historialliseen horisonttiin. Tässä työssä en käsittele sitä mittavaa tulkinta- ja vaikutushistoriaa, jonka Platonin moniulotteinen ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt kirjallinen tuotanto on mahdollistanut. Keskityn nimenomaan Platonin omiin lähtökohtiin niistä platon-tutkimukselle asetetuista välttämättömistä tutkimuksellisista haasteista käsin, joihin jokainen Platonia tutkiva auttamatta törmää. Tutkimuksen tausta heijastelee tietyiltä osin arkaaisen ajan (610–480 eKr.) kirjallisten ja henkisten virtausten muovaamaa traditiota sikäli kuin kreikkalaisen filosofisen ja teologisen ajattelun juuret voidaan hahmottaa luonnonfilosofian synnyn ja draama sekä proosakirjallisuuden alkuun. Platonisen maailmankuvan perusteita hahmoteltaessa on myös geometriseen aikaan (900–725 eKr.) ajoittuva homeerisen heksametrirunouden perinne ohittamaton vaikutuslähde. Tästä syystä olen ottanut Homeroksen eepikan Iliaan osalta käsittelyyn. Kyseisen teoksen narratiivi itsessään sijoittuu varhaiseen mykeneläiseen aikaan (1600–1100-luvut eKr.), joten olen pyrkinyt saamaan tutkimukseeni Platonin ajattelun perusteille tarpeellista historiallista syvyyttä. Tutkielmani tavoitteena on selvittää mitä hurskaus Platonin filosofiassa tarkoittaa sekä pohtia sen merkitystä filosofin ajattelun kokonaisuudelle. Tutkielmani on toteutettu systemaattisen analyysin hengessä pyrkien laaja-alaisesti kartoittamaan niitä aatehistoriallisia puroja, joista Platon ammentaa teoksiinsa samanaikaisesti syvyyttä ja laajuutta jättäen tulkitsijan mielikuvitukselle tarpeellista liikkumatilaa. Keskeisinä johtopäätöksinä esitän tutkimustyöni pohjalta, että Platonin filosofiaa tulisi tarkastella hurskauden ja uskonnollisen aspektin valossa. Platonin uskonnonfilosofinen tutkimus on varteenotettava tutkimushaara paitsi itsessään myös nimenomaan muiden filosofian osa-alueiden kannalta.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella modernin asentojoogan eri muotoja edustavien joogaopettajien ja joogaopettajankouluttajien käsityksiä joogan henkisyydestä. Tutkin sitä, millaisia käsityksiä joogaopettajilla on joogan henkisyydestä ja hengellisyydestä, ja miten ne näkyvät joogaopettajien käsityksissä siitä, mitä jooga on ja mikä on harjoituksen laajempi merkitys ja tarkoitus. Lisäksi kysyn, millaista rajankäyntiä joogaopettajat tekevät käsityksissään joogasta henkisen ja uskonnollisen sekä tradition ja subjektiivisen merkityksen korostamisen välillä. Tutkielman aineistona on viisi 1–1,5 tunnin mittaista haastattelua suomalaisilta joogaopettajilta ja opettajankouluttajilta. Koska tarkoituksenani on luoda yleiskuvaa nykyaikaisen suomalaisen joogan henkisyydestä, pyrin valitsemaan haastateltavani eri taustoista ja joogan muodoista. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Tutkielmatyössäni etenen aineistolähtöisesti. Litteroitujen haastattelujen analysointiin käytän fenomenografista tutkimusotetta, jonka tavoitteena on tuoda esiin käsitysten variaatio. Fenomenografisen analyysin tuloksena on kolme joogan henkisyyden käsityskategoriaa: tasapaino ja hyvinvointi, tietoisuus ja mielenhallinta sekä yhteys ja muodonmuutos. Nämä kategoriat kuvaavat kolmea erilaista aineistossa näkyvää tapaa ymmärtää joogan henkisyys. Haastateltavat suhtautuvat traditioon kolmella tavalla: positiivisesti, kriittisesti ja ristiriitaisesti. Aineistossa korostuu erityisesti ristiriitainen näkemys, joka ilmenee rajankäyntinä tradition ja subjektiivisen vapauden arvostamisen välillä. Haastateltavat kuvaavat joogaa sekulaariksi harrastukseksi ja heidän suhteensa uskontoon on neutraali tai etäännyttävä. Heidän käsityksissään joogan henkisyydestä korostuu henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja kehollisen merkitys. Vaikka haastateltavat korostavat joogan tradition tärkeyttä, tärkeämmäksi nousee silti suhde omaan kokemukseen ja sisäiseen auktoriteettiin.

Tutkielmassani tarkastelen postkolonialistista missiota käsitteenä sekä sen käytännön toteutumista maailmanlaajuisessa ekumeenisessa lähetysliikkeessä. Postkolonialistisella missiolla voidaan tarkoittaa sekä siirtomaa-ajan jälkeistä lähetystyön aikakautta että kriittistä kolonialismin jäänteiden reflektointia ja valtarakenteiden purkamista kristillisessä lähetystyössä. Tutkielmassani keskityn nimenomaan postkolonialistisen mission jälkimmäiseen merkitykseen eli siihen, miten lähetystyössä voidaan käsitellä kolonialistisen ajan haavoja ja miten voidaan tunnistaa ja vastustaa uuskolonialismin erilaisia muotoja. Tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, ja menetelmänä käytän systemaattista analyysia. Aineistona käytän pääasiassa englanninkielistä missiologiaa, postkolonialismia ja maailmankristillisyyttä käsittelevää kirjallisuutta. Lisäksi perehdyn vuoden 2018 Arushan maailmanlähetyskonferenssin keskusteluihin ja puheenvuoroihin konferenssista julkaistun raportin pohjalta. Postkolonialistisen mission kannalta on keskeistä, että kirkot sitoutuvat marginaalien missioon. Marginaalien mission perustana on ajatus siitä, että yhteiskunnan marginaaleissa elävistä ihmisistä, joita on ennen pidetty lähetystyön kohteina, tuleekin lähetystyön keskeisimpiä toimijoita. Jumalan rakkaus ja evankeliumin ilosanoma murtautuu tähän maailmaan köyhien ja syrjittyjen kautta. Postkolonialistisessa missiossa tulee myös edetä kohti tasavertaista kumppanuutta eri toimijoiden välillä. Länsimaisten kirkkojen tulee harjoittaa itsetutkiskelua, jotta he voivat luopua kolonialistisista asenteista lähetystyössä ja luoda vastavuoroista kumppanuutta. Kirkot voivat luoda kumppanuutta toistensa kanssa osoittamalla molemminpuolista avoimuutta ja kykenemistä haavoittuvaisuuteen.

Finnish prisons were in a new situation after fall 2015. The country had received a historical amount of asylum seekers and this also affected prisons, where the number of foreign prisoners, especially remand prisoners, rose. Many of these new prisoners had a Muslim background. At the same time, there were several jihadist motivated terrorist attacks in Europe, where attackers have had a background in prison. These attacks raised public concern in Finland, too. While in many European countries prisons have taken a more accommodating approach to multi-faith, Finland has still very little services for minority religions, such as Islam. This study aims to understand prison officers’ capability to recognise and prevent Muslim radicalisation in Finnish prisons. It is important to bring the prison officers’ voice to the discussion on radicalisation. They are with inmates every day, and they are the ones who will notice the changes in prisoners. The prison officers’ behaviour can both prevent and expose to radicalisation. I did my research in two Finnish prisons using semi-structured interviews and observing. There were altogether 12 interviews of prison officers, and in addition to this, I spent 11 days in prisons in May and June 2017. I will use Peter R. Neumann’s list of factors that help prevent radicalisation inside prisons as a tool to analyse the findings. In addition to this, I also use concepts of misrecognition and mediated recognition as a supporting tool to deepen the analysis. After analysing my data, I present some recommendations in the last chapter, Key findings and discussion. These recommendations are based on the findings of this study and the previous research on the topic. As the scope of this research is limited, I see the role of my study as preliminary research which aims to find themes that affect prison radicalisation from the prison officers’ perspective.