Browsing by Title

Plutarkhoksen ja Uuden testamentin ajan kristillisten kirjoittajien naiskuvaa ja näkemystä avioliitosta ei ole juurikaan vertailtu aiemmin. Molempien teokset on kirjoitettu suunnilleen samoihin aikoihin ja ne esittävät samanlaisen eettisen ideaalin avioliitosta ja puolisoiden rooleista siinä. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta näkyy selvimmin hänen teoksessaan Neuvoja vastanaineille. Myös muista Plutarkhoksen teoksista löytyy mainintoja avioliitosta ja puolisoiden rooleista. Uuden testamentin maininnat avioliitosta jakautuvat useisiin eri teksteihin. Evankeliumit käsittelevät avioeroa. Paavali käsittelee avioliittoa yleensä ja seksuaalisuutta avioliitossa. Uuden testamentin myöhemmät kirjeet, varsinkin niiden huoneentaulut, ja apostolisten isien tekstit keskittyvät eniten puolisoiden rooleihin avioliitossa. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta oli positiivinen. Tämä näkyy useissa hänen teoksistaan. Kristittyjen kirjoittajien näkemys avioliitosta ei ole niin yksiselitteisen positiivinen. Paavali ei perustele avioliittoa muuten kuin haureuden välttämisellä. Kuitenkin Efesolaiskirjeessä avioliitto käy metaforaksi Kristuksen ja kirkon suhteelle. Plutarkhos ja kristityt kirjoittajat eivät anna paljon ohjeita puolison valinnasta. Plutarkhoksen mukaan puolison valinnassa tulee katsoa hänen luonnettaan, ei varallisuutta tai ulkonäköä. Paavalin ja Ignatioksen mukaan on parempi, jos puoliso on myös kristitty. Kristityt antavat myös ohjeita seka-avioliittoon, jossa puoliso on ei-uskova. 1. Pietarin kirjeen mukaan vaimon tulee pysyä uskossaan, eikä pelätä miestään. Plutarkhoksen mukaan vaimon tulisi palvoa samoja jumalia kuin miehensäkin. Plutarkhos näyttää suhtautuvan naisten aloitteentekoon avioerossa kielteisemmin kuin miesten. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat avioeroon kielteisesti, vaikka lieventävätkin Jeesuksen avioerokieltoa. Plutarkhos ei hyväksy miehen aviollista uskottomuutta, mutta antaa miehelle kuitenkin myönnytyksen, jos tämä on liian heikko kontrolloimaan itseään. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat uskottomuuteen yksiselitteisen kielteisesti. Ohjeissa avioparille Plutarkhos korostaa avioliiton harmoniaa ja avioparin riitelemättömyyttä enemmän kuin kristityt kirjoittajat. Plutarkhoksen ja kristittyjen kirjoittajien ohjeet vaimolle ovat samanlaisia. Vaimon ihanteelliset ominaisuudet olivat samoja; naisen tuli olla siveellinen ja häveliäs sekä hiljainen. Sekä Plutarkhos että huoneentaulujen kirjoittajat olivat sitä mieltä, että naisen tulisi alistua miehelleen. Plutarkhos ei perustele alistumista mitenkään, kun taas kristityt kirjoittajat antavat aina jonkun perustelun. Yleisin perustelu on apologeettiset syyt. Myös miehelle annettavat ohjeet ovat samanlaiset. Miehen tulee hallita vaimoaan, mutta sekä Plutarkhos että kristityt kirjoittajat rajoittavat miehen hallintavaltaa. Mies toimii myös vaimonsa opettajana. Plutarkhos antaa enemmän ja yksityiskohtaisempia ohjeita seksistä kuin kristityt kirjoittajat. Kristityistä kirjoittajista ainoastaan Paavali paneutuu näihin kysymyksiin tarkemmin. Sekä Plutarkhoksen että Paavalin mukaan ihmisten piti suhtautua seksiin kunnioituksella ja välttää liiallista himoa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja analysoida Tapio Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta indoktrinaation ongelman valossa. Käytän tutkimuksessa neljää päälähdettä, jotka ovat Puolimatkan kirjat: Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio opetuksessa (1997), Opetuksen teoria. Konstruktivismista realismiin (2002), Usko, tieto ja myytit (2009) sekä Usko, tiede ja evoluutio (2008). Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Realistisella uskonnonopetuksella ymmärretään tässä yhteydessä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen synonyymiä, jolloin opetuksen tehtäväksi nähdään uskonnollisten uskomusten opettaminen tosina sisältöinä. Indoktrinaation käsitteen Puolimatka määrittelee opetuksen alakäsitteeksi, jolla on negatiivinen merkitys. Näin ollen Puolimatka ymmärtää indoktrinaation käsitteen kasvatuksellisesti hyväksyttävän opetuksen vastakohtana. Esitän tutkimuksen johdantoluvussa (luku 1) työhypoteesin, jonka mukaan teistinen realismi liittyy Puolimatkan ajattelussa realistisen uskonnonopetuksen sisällön lisäksi siihen uskomusten oikeuttamisen rakenteeseen, jonka varassa Puolimatka pyrkii oikeuttamaan realistisen uskonnonopetuksen. Tästä syystä tarkastelen tutkielman taustaluvussa (luku 2) teismin käsitettä kiinnittämällä erityisesti huomiota reformoidun epistemologian käsitykseen teismistä ja sen oikeutuksesta, jolla on keskeinen vaikutus Puolimatkan ajatteluun. Tutkielman ensimmäisessä tutkimusluvussa (luku 3) analysoin lähemmin Puolimatkan käsitystä indoktrinaation käsitteestä, jota vasten realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta on mahdollista arvioida. Puolimatka määrittelee indoktrinaation käsitteen humanistisen kasvatusihanteen perustalta, joka jakautuu yleissivistyksen ihanteeseen ja älyllisen vapauden ihanteeseen. Kun yleissivistyksen ihanne korostaa tosiksi tiedettyjen sisältöjen opettamista, älyllisen vapauden ihanne korostaa opetuksen tieteellisyyttä, rationaalisuutta, kriittistä avoimuutta sekä dialogisuutta. Vaikka edelliset kasvatusperinteet ovat keskenään jännitteiset, Puolimatka pyrkii ajattelussaan luomaan niistä synteesin, jonka puitteissa myös realistinen uskonnonopetus voidaan oikeuttaa. Toisessa ja kolmannessa tutkimusluvussa (luvut 4 ja 5) tarkastelen Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen sisällöllisestä oikeuttamisesta. Puolimatka argumentoi yhtäältä perinteisen indoktrinaation sisältökriteerin muotoa vastaan ja toisaalta sen puolesta, että uskonnolliset uskomukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja uskomuksia, jotka eivät riko tieteellisyyden ihannetta. Osoitan tässä yhteydessä, että Puolimatkan oma sisältökriteeri vaatii korjausta, jotta sen varassa voidaan mielekkäästi arvioida realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta. Osoitan myös, että Puolimatkan määritelmä perususkomuksesta ja kristillisten perususkomusten sisällöstä ovat keskenään ristiriitaisia, jonka seurauksena realistisen uskonnonopetuksen sisällöllinen oikeutus kyseenalaistuu. Koska kysymystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta ei voida Puolimatkan mukaan ratkaista vain opetussisältöjen näkökulmasta, viimeisessä tutkimusluvussa (luku 6) analysoin Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta. Tällöin huomio kiinnitetään kysymykseen, miten realistista uskonnonopetusta voidaan harjoittaa kasvatuksellisesti hyväksyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä osoitan, että Puolimatkan käsitys realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta voidaan ymmärtää rationaalisuuden, kriittisen avoimuuden ja dialogisuuden käsitteiden pohjalta. Tämän jälkeen osoitan analyysini perusteella, että Puolimatkan käsitys kriittisestä avoimuudesta ajautuu ristiriitaan realistisen uskonnonopetuksen perustehtävän kanssa, jolloin sen mielekkyys kyseenalaistuu myös muodollisesta näkökulmasta. Taustaluvussa (luku 7) vedän yhteen tutkielman keskeisiä tutkimustuloksia osoittaen samalla työhypoteesin oikeaksi.

This thesis examines perspectives that Christians in Western Kavango in Namibia have about Christianity and their past religious traditions. The Finnish Evangelical Lutheran Mission (former Finnish Missionary Society) has been working there since 1926. The latest Finnish missionaries left the area in 2013. The Catholic mission was already active in Kavango when the Finns arrived, but Catholicism has been more influential in the eastern part of Kavango. Nowadays new, Pentecostal type churches are attracting a lot of people. The basic research method has been interviewing people in Kavango. First, I wanted to know why they are Christians and what Christianity means to them. Second, I interviewed them about what they know or remember about old cultural traditions and how they evaluate them. I also wished to get deeper into the process of conversion, but I was not able to do so, mainly because almost all the informants had been Christians since their childhood. It seems that people in Kavango have taken Christianity as their own. Christianity in Kavango also has longer and deeper roots than I expected. All the informants said that they are Christians and all consider Christianity as important for themselves. There was more variation in how they expressed the basic meaning of Christianity: salvation to heaven after death, getting daily bread from God, or having order and purpose in life. Prayer is very important to Christians in Kavango; almost every informant spoke something about prayer although I did not ask about it. This may have something to do with the tradition of offering and praying to ancestral spirits. Now Christians feel they have direct contact to God through prayer, as there is no more need to approach him through a mediator. Early missionaries required a Christian way of life from converts. Women had to cut away their traditional hairdo, and polygamous men had to send extra wives away. Concerning the hairdo the missionaries thought that it involves a lot of magic, whereas the local people saw it only as a matter of beauty until they adopted new ideals of hygiene. Polygamy has been more common than I expected and is still found in Kavango. The church still follows the guideline on polygamy given by the missionaries. The moral code of the church is strict in particular on cohabitation before marriage. Strict morals are not, however, only a product of the mission; the traditional society used to have harsh punishments. Traditional healing divides opinions. On one hand Christians also admit there are true herbal remedies that healers know. On the other hand many healers are only cheating people to get money, and even today some point out “witches” as the cause of illness or injury, leading to blaming of innocent people. In general, it can be said that Christians in Kavango consider Christianity and traditional African religion as a continuum, not as opposites. They compare their pre-Christian era with the Old Testament. When they prayed God through their forefathers, it was like praying the God of Abraham, Isaac and Jacob. In fact, the world of the Old Testament is close to that of African traditional life in many aspects. Even so, Christians in Kavango see Christianity as something brought to them by God’s power, so they can confess faith in Jesus whom they did not previously know.

Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.

The South African Truth and Reconciliation Commission was established as an official government body to create national reconciliation after apartheid. It provided an arena for the perpetrators and victims to try to understand each other and their actions. Even though the Truth and Reconciliation Commission is studied from various perspectives, the role of religion in it as a transition process has not received much attention. This study is a critical analysis, which examines the role of religion in South Africa’s Truth and Reconciliation Commission. The analysis is supported with the theories of conflict resolution and transitional justice by using the Truth and Reconciliation Commission’s reports as primary sources and the previous academic study as secondary sources. The very little investigation of religion that has been conducted in the multidisciplinary field of transitional justice, justifies the relevance of the study. The study begins with an overview of the role of religion in conflict resolution and peacemaking. Reconciliation and truth commissions as mechanisms of transitional justice are examined and analyzed before moving onto the brief historical overview of South Africa and apartheid. The role of religion in the history of South Africa is explained to support historical the perspective of the study. The role of Religion in the Truth and Reconciliation Commission is analyzed from several different perspectives to support the argument that religious connotations took place during the Commission’s existence. The results show that religion and especially Christianity played a significant role in the Truth and Reconciliation Commission’s work. Main reasons for it appear to be the religious historical and cultural notions of the society, and the role of religious leaders as commissioners. The Truth and Reconciliation Commission relied strongly to the ideas of reconciliation and forgiveness which guided its work and eventually swayed religious influence to take place. States that choose reconciliation as an approach to transition to democracy often tend to have strong involvement of religious communities in their society. Even though conflict resolution theories take religion into account, it is very much an underutilized topic in the transitional justice field. With the theoretical ground and the case established, the study shows the importance of understanding religion in conflict resolution and reconciliation processes.

René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.

Tämä pro gradu tutkimus selvittää kolmen tutkimuskysymyksen avulla valtiopäivien avajaissaarnojen argumentointia ja retoriikan käyttöä. Mikä on saarnan ydin, eli teesi. Kuinka piispa sen kuulijoille argumentoi. Millaisilla retorisilla tehokeinoilla saarnaaja argumentointiaan vahvistaa. Aineistona pro gradussa käytetään valtiopäivien ekumeenisten juhlajumalanpalvelusten saarnatekstejä aikaväliltä 2010-2018. Saarnat jakaantuvat melko tasaisesti eri hiippakuntien kesken mutta Helsingin ja Kuopion piispoille vuoro osuu kahdesti. Metodina käytetään retorista analyysiä sekä argumenttianalyysiä. Retorisen analyysin sekä argumenttianalyysin yhteiskäyttö sopii tutkimukseen hyvin, sillä retorinen analyysi keskittyy enemmän ilmiasun tarkasteluun kun argumenttianalyysi taas itse argumentin sisältöön. Näiden lisäksi tutkimusaineistosta etsitään kielellisiä tehokeinoja. Argumenttianalyysi painottuu Chaïm Perelmanin argumentaatiotekniikoihin. Perelmanin yhdistelevät eli assosiatiiviset tekniikat jakaantuvat kolmeen alakategoriaan: kvasiloogisiin, todellisuuden rakenteeseen nojaaviin ja todellisuuden rakennetta määrittäviin. Lisäapuna Perelmanin tekniikoille käytetään Arja Jokisen jaottelua siitä, onko puhuja lisäämässä omaa vakuuttavuuttaan vai argumenttiensa vakuuttavuutta. Saarnojen teeseissä otetaan kantaa niin aikuisten vastuuteen lapsista, ihmisarvoon, yhteiseen vastuuseen tulevaisuudesta sekä suuren kuvan ymmärtämiseen. Saarnoissa myös tartutaan yleisellä tasolla niin ajankohtaisiin asioihin, kuin tulevaisuuden haasteisiin ja ollaan huolissaan sekä nuorista että ikäihmisistä. Kannanotot ovat kuitenkin tyyliltään neutraaleja ja painottavat päättäjien asemassa oleville yhteistyön tärkeyttä yli puoluerajojen, kannatusprosenteista huolimatta. Argumentaatiotekniikoiden kolmesta yhdistelevästä sidostyypistä on saarnoissa eniten käytössä todellisuuden rakenteisiin nojaava sidostyyppi. Sen alle kuuluvista keinoista eniten käytetään peräkkäisyyttä ja rinnakkaisuutta. Kvasiloogisen sidostyypin keinoista taas analyysin ja määritelmän käyttö on suosituinta. Todellisuuden rakennetta määrittävän sidostyypin keinoista saavat eniten käyttökertoja esimerkit ja havainnollistaminen. Argumentin esittäjän vakuuttavuuden lisäämiseksi saarnoista löytyy eniten puhujakategorialla oikeuttamista ja itse argumenttia vahvistetaan taas eniten yksityiskohdilla ja kertomuksilla. Piispat käyttävät saarnoissaan retorisia tehokeinoja vaihtelevasti ja kieli on selkeästi ymmärrettävää. Kertomusten käyttö esimerkkeinä on yleistä kuin myös toisto mutta huumorin käyttö rajoittuu muutamaan saarnaan.

Tutkielmassa syvennytään kristillisen ylösnousemuskäsityksen juuriin ja Suomen evankelis- luterilaisen kirkon tulkintaan ylösnousemuksesta. Ylösnousemuskäsityksen rinnalle nostetaan joitakin mielenfilosofisia teorioita, jotka pyrkivät esittämään koherentin kuvauksen ihmisen mentaalisten ja ruumiillisten ominaisuuksien muodostamasta kokonaisuudesta. Mielenfilosofisia vaihtoehtoja on kolmea perustavaa laatua: 1) ruumis ja mieli ovat erillisiä substansseja, 2) ruumiilla on substanssia ja mieli on vain ruumiillinen ilmiö substanssin sijaan ja 3) on olemassa vain yhtä substanssia, joka muodostaa samanaikaisesti ihmisen fyysisen ja mentaalisen olemuksen, fyysisyyden ja mentaalisuuden ollessa vain eri aspekteja saman substanssin tarkasteluun. Nämä teoriat poikkeavat toisistaan ihmisen mentaalisuuden alkuperän, sen agenttiuden ja henkilön ”tämyyden” säilymisen suhteen. Kristillinen ylösnousemuskäsitys edellyttää kolme ehtoa ihmiskuvalta: 1) Maanpäällisen ruumiin väliaikaisuus, 2) ihmisen olemassaolon jatkuminen samana henkilönä kuoleman ja maailmanhistorian lopun jälkeen ja 3) sielu on ikuinen. Kukin näistä näkemyksistä nousevat hyvin vähäisellä tulkinnallisella kontribuutiolla Raamatun omista teksteistä ja ovat siksi olennainen osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa. Ei-dualistiset mielenfilosofiat kohtaavat suuria haasteita selittää identiteetin säilyminen, kun ruumis ei säilykään. Koska mikään muu substanssi kuin fyysinen ruumis ei kannattele ihmisen ”tämyyttä”, joutuu fysikalisti keksimään keinoja säilyttää ruumis elävänä kuolemankin hetkellä, jotta elämänsä hurskaasti elänyt henkilö saisi hurskaudestaan palkan iankaikkisuudessa. Dualistille tämä ei ole varsinaisesti ongelma, sillä dualistille ihmisen identiteetti on siinä, missä hänen subjektiivisesti kokemansa tietoisuus olemassaolostaankin: puhtaasti mentaalisessa sielu-substanssissa, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa, kunnes ruumiin kuolema vapauttaa sielun ruumiista. Viimeisenä päivänä ruumiitta jäänyt sielu Paavalin sanoin puetaan hengelliseen ruumiiseen, joka on sopiva maailmanhistorian lopun jälkeisiin olosuhteisiin uudessa taivaassa ja uudessa maassa. Vaikka dualisti joutuu olettamaan, että on olemassa substanssi, joka on kaiken tieteellisen tutkimuksen tavoittamattomissa ja se vieläpä on vuorovaikutuksessa fyysisen substanssin eli ruumiin kanssa, on se kuitenkin pienempi älyllinen hinta kuin mitä kristillisen fysikalistin tai panpsykistin on ylösnousemuksestaan maksettava. Kristillisen fysikalistin ylösnousemus edellyttää useita epäintuitiivisia ratkaisuja ensinnäkin henkilön säilyttämiseksi samana henkilönä maallisen ruumiin muuttuessa enkelien kaltaiseksi ylösnousemusruumiiksi ja toiseksi henkilön olemassaolon jatkuvuuden takaamiseksi ruumiin kuollessa ja maatuessa.

Tässä tutkimuksessa selvitetään Seppo Jokisen kehittämän Rikotusta eheä -terapiamallin uskonnollisia käsityksiä. Tutkimusaineisto koostuu terapiamenetelmää kuvaavasta kirjasta sekä viidestä muusta Jokisen terapianäkemystä ja ajattelua valottavasta teoksesta. Päätutkimuskysymyksiä olivat: Mikä on Jokisen näkemys rikkinäisyydestä ja eheydestä? Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kysymyksiä: Miksi tulisi eheytyä ja kuinka eheytyminen tapahtuu? Näitä tutkimuskysymyksiä selvitellessä nousi esiin terapiamalliin olennaisena osana kuuluva uskonnollinen aines. Systemaattisen analyysin avulla tutkittiin terapiamallin uskonnollisia käsityksiä, väitteitä, argumentteja ja niiden taustaoletuksia. Jokinen määrittelee rikkinäisyyden psykologisin termein haavoiksi, vammoiksi ja traumoiksi. Rikkinäisyyden syyt liittyvät vuorovaikutussuhteiden ongelmiin. Hengellinen käsite ”synti” vaikutti olevan rikkinäisyyden perimmäinen syy ja selittävän sitä. Jokainen on synnin seurauksena jossain määrin rikkinäinen. Synti näyttäytyy maailmassa omana, toisten ja ulkopuolisen pahan aiheuttamana syntinä rikkinäisyyttä aiheuttaen. Rikkinäisyys ei kuitenkaan ole syntiä. Synti kuitenkin helposti takertuu ihmisen rikkinäisyyteen ja estää eheytymisen. Lisäksi se vaikuttaa ihmisen suhteeseen Jumalaan. Eheys on Jokisen mukaan ”tunne-elämän vammojen parantumista ja aikuisen tunnekäyttäytymisen oppimista”. Tämä määritelmä on psykologinen ja korostaa Rikotusta eheä -terapiamallin psykoterapeuttista otetta. Toisessa määritelmässä Jokinen luonnehtii eheytymisen tavoitetta. Eheytymisen tavoitteeksi hän asettaa ”synnistä ja sen turmeluksesta yhä enemmän eroon pääsemisen”. Tämä määritelmä painottaa eheytymisen hengellistä puolta. Tavoite voidaan nähdä eheytymisen askeleena, mutta myös sen seurauksena. Vielä Jokinen kuvailee eheyttä Jumalan kuvan kaltaisuutena, yltäkylläisenä elämänä ja lapsen kaltaisuutena sekä armona ja armollisuutena. Miksi tulisi eheytyä? Ensinnäkin Jokinen toteaa, että kukaan ei täällä maailmassa eheydy täydellisesti. Hän puhuukin riittävästä eheydestä. Ihminen saattaa kokea vain eriasteista pahaa oloa. Jumala haluaa antaa ihmiselle eheyttä, että elämä täällä maan päällä ei olisi niin vaikeaa. Toiseksi ihminen voi tuoda valoa toisen ihmisen elämään, jos itse ei ole aivan rikkinäinen. Kolmas ja todella tärkeä syy on se, että synti tarttuu ihmisen tunne-elämän rikkinäisyyteen ja tämä seikka vaikuttaa jumalasuhteeseen. Kuinka eheytyminen tapahtuu? Jokisen terapeuttinen malli koostuu psykoterapeuttisesta ja sielunhoidollisesta prosessista. Se on psykodynaamisen menetelmän sekä rukouksen ja hengellisten lahjojen käytön yhdistelmä. Psykologinen näkökulma on kuitenkin alisteinen Raamatun näkemykselle. Jokinen korostaa Raamatun arvovaltaa ja auktoriteettia ja hänen Raamattunäkemyksensä on konservatiivinen. Tahdon korostamisessa on kaikuja augustinolaisesta perinteestä. Jokinen vaikuttaa pitkälti jatkavan Erik Ewaldsin työtä herätyskristillisissä piireissä. Vapaakirkollisuudessa ja herätyskristillisyydessä tahdonratkaisu onkin korostuneemmin esillä Lutherin näkemyksiin verrattuna. Sielunhoitometodissa on keerygmaattisia piirteitä: Raamatun, rukouksen ja ripin käyttöä. Myös karismaattisen sielunhoidon elementtejä on mukana, vaikka niiden merkitys ei ole lähdeaineiston perusteella kovin korostunut. Psykologisen, psykodynaamisen tiedon merkitys terapiaprosessissa on keskeinen. Seppo Jokisen Rikotusta eheä -sielunhoitoterapiamalli sopii vain henkilöille, jotka eivät torju esirukousta ja Jumalan kohtaamista. Lähdeaineiston perusteella hän kuitenkin haluaa kristillisen sielunhoidon periaatteen mukaan tarjota ihmisille apua ilman ehtoja.

Kriminologia ja moraalifilosofia ovat tutkimushistoriallisesti vahvasti sidoksissa toisiinsa. Kriminologiset teoriat ja näiden teorioiden mukaisesti toteutetut soveltavat tutkimukset asettavat lähtökohdikseen samoja elementtejä, joita moraalifilosofinen näkemys oikean ja väärän toiminnan perimmäisinä syinä olettavat. Moraalifilosofisessa tutkimusperinteessä rikollisuuden ajatellaan johtuvan ihmisen toiminnasta, joka luonteensa tai ajattelunsa perusteella tekee tekoja. Koska moraali on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ilmiö, myös ulkopuoliset tekijät huomioidaan rikollisuuden syiden tarkastelussa. Kriminologia tieteenä taas selittää empiirisesti rikollisuuden syiden johtuvan sekä yksilön ominaisuuksista että sosiaalisesta ympäristöstä, mutta samalla kriminologisessa tutkimusperinteessä hyväksytään se, että rikollisuuteen liittyy mahdollinen määrittämätön tekijä, joka omalta osaltaan vaikuttaa siihen, miksi tietystä yksilöstä tulee rikollinen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella moraalifilosofisesta näkökulmasta sellaisten ihmisten moraaliajattelua, jotka ovat syyllistyneet rikokseen. Tutkimuskysymyksenä esitän mikä osuus moraaliajattelulla on rikollisuudessa ja minkälaiseen moraalifilosofiseen teoriaan kriminologinen tutkimus rikollisuuden syiden selittämisessä voisi sopia siten, että se syventää ymmärrystä ja laajentaa niitä oletuksia, jotka empiiristen tutkimusten ja teorioiden taustalla on. Tutkielman tarkoituksena on siten tarkastella, minkälainen moraalifilosofinen teoria tai viitekehys voisi tukea kriminologista tutkimusta ja sen teorioiden soveltamista. Tämän tutkielman tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi, jossa keskiössä on käsitteiden, käsitejärjestelmien sekä niiden keskinäisten suhteiden selvitys. Moraali ja rikollisuus ovat ilmiötä, joita voidaan lähestyä monen eri tieteen näkökulmasta. Näin ollen erityisesti moraalin käsite ja määritelmä riippuvat siitä, minkä tieteenalan viitekehyksestä moraalia tarkastellaan. Rikollisuuden määritelmä taas tieteenalasta riippumatta on yhtenäisempi; rikollisuus on toimintaa, joka on vastoin yhteiskunnan määrittämää normistoa. Vaikka käsitteiden määritelmistä ei ole yksiselitteistä tarkkuutta, sanojen merkityksiä tarkastelemalla voidaan jäsentää ja esittää huomioita erilaisista ajattelutavoista sekä sosiaalisista ilmiöistä. Tässä tutkielmassa tarkastelen rikollisuuteen ja moraaliajatteluun liittyviä käsitteitä, käsitteellisiä yhteyksiä sekä käsitejärjestelmiä moniulotteisen lähdekirjallisuuden pohjalta, joka koostuu filosofisista, kriminologisista ja näitä tieteitä yhdistävistä teoksista. Moraalifilosofisesta näkökulmasta voidaan perustellusti väittää, että sellaisen käyttäytymisen taustalla, jossa toimitaan vastoin sitä, minkä ajatellaan olevan hyvää ja oikeudenmukaista ja rikotaan yhteiskunnan sääntöjä, on yksilöllinen moraaliajattelu. Moraalisessa toiminnassa yksi keskeisin tekijä on oikeudenmukaisuusajattelu, jonka tavoitteena on soveltaa universaaleja moraalisääntöjä. Tiettyjen tekojen kriminalisointi perustuu oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvon kunnioittamiseen, joihin myös säädetty laki nojautuu. Kun moraalinen toiminta mielletään hyvänä, oikeana ja oikeudenmukaisena toimintana, joka kohdistuu sekä toisiin ihmisiin että yksilöön itseensä, moraalinen toiminta voidaan samaistaa ihmisarvoa kunnioittavaan toimintaan ja inhimillistä käyttäytymistä voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, mitä se kertoo toimijan asennoitumisesta ihmisyyteen. Ihmisarvon kunnioittaminen ilmentää moraalin yleismaailmallista olemusta, ja näin ihmisarvoa kunnioittavan toiminnan tarkastelussa teoreettisena viitekehyksenä voisi toimia Veikko Launiksen muotoilema arvokkuusetiikka, jossa ihmisarvo luo perustan ihmisen kunnioittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle, jotka ohjaavat kaikkea inhimillistä toimintaa. Moraalifilosofian lähtökohtana on tarkastella rikollisuutta moraalisena ilmiönä, kun taas empireisenä tieteenä kriminologian tavoitteena on selittää rikollisuuden syitä huomioimalla yksilöiden vaihteleva alttius rikkoa yhteisön määrittelemiä normeja. Moraalifilosofisen näkökulman huomioiminen ja tiedostaminen tutkimuksen taustalla voi syventää ymmärrystä rikollisuudesta ilmiönä ja laajentaa niitä oletuksia, joita empiiristen tutkimusten ja teorioiden taustalla on.