Browsing by Title

Tutkielmani käsittelee pyhiin teksteihin perustuvaa uskontodialogin menetelmää, josta käytetään englanninkielistä termiä Scriptural Reasoning (SR). Menetelmä on käytännönläheinen uskontodialogin metodi, jossa eri uskontojen edustajat kokoontuvat yhteen lukemaan yhdessä toistensa pyhiä tekstejä. Dialogin tarkoituksena on syvempi ymmärrys sekä omasta että toisten uskontoperinteistä. SR:n katsotaan synnyttävän kunnioitusta ja ymmärrystä eri tavoin uskovia kohtaan. Menetelmässä ei pyritä konsensukseen eikä eri traditioiden erojen yhteensovittamiseen vaan aitoon, erot hyväksyvään ystävyyteen. Menetelmä on syntynyt 1990-luvun alussa akateemisessa kontekstissa, mutta levinnyt verrattain nopeasti myös ruohonjuuritason uskontodialogin menetelmäksi. SR kehitettiin alun perin abrahamilaisten uskontojen väliseksi dialogin menetelmäksi. Nykyään sitä sovelletaan myös muiden uskontojen välisessä dialogissa. Tutkielmani tavoite on luoda kattava yleiskatsaus itse menetelmään. Pyrin työssäni vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: mitä SR-menetelmä pitää sisällään, miten se käytännössä toimii ja mitkä ovat sen vahvuudet ja haasteet laajemmin uskontodialogin menetelmänä. Tutkimusmenetelmänä käytän työssäni systemaattista analyysia. Tutkielmani tuo esille, että Scriptural Reasoning on ainutlaatuinen ja varteenotettava uskontodialogin menetelmä. Sen ehdoton vahvuus on käytännönläheisyys ja sillä on hyvät edellytykset toimia uskontodialogin menetelmänä ruohonjuuritasolla laajemminkin. SR on avoin menetelmä, siihen voi osallistua kuka tahansa koulutuksesta, iästä tai sukupuolesta riippumatta. SR pyrkii rakentamaan aidosti moniuskonnollisuuden hyväksyvää tilaa, jossa kukin traditio voisi säilyttää oman identiteettinsä. Menetelmä suhtautuu vakavasti oman aikamme haasteisiin kuten pluralismiin, sekularismiin sekä polarisaatioon ja pyrkii vastaamaan niihin vilkkaalla tieteellisellä keskustelulla.

Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1870. Se kertoo seitsemän veljeksen seikkailuntäyteisestä elämästä eteläisessä Hämeessä. Veljekset elivät villeinä ja vapaina metsänkulkijoina omien mielihalujensa mukaan, metsästellen, toisilleen tarinoita kertoillen ja ajautuen tuon tuostakin rajuun tappeluun naapurikylän poikajoukon kanssa. Kun veljekset molempien vanhempien kuoltua joutuivat ottamaan vastuun itsestään ja kotitalonsa hoidosta, he havahtuivat toteamaan, että talonpidossa on tarpeen olla emäntä. Avioliittoon ei kuitenkaan päässyt ennen ripillä käyntiä eikä ripille päässyt ilman lukutaitoa. Veljekset hankkivat Hämeenlinnasta seitsemän aapiskirjaa ja aikoivat opetella lukutaidon lukkarilan laiskankoulussa. Siitä alkoi veljesten rippikoulu, äidin antamilla opetuksilla pohjustettu. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä Kivi teoksessaan kertoo Seitsemän veljeksen rippikoulun suorittamisesta. Luin kirjaa lähiluvun metodilla ja poimin siitä kaikki tutkimustehtäväni aiheeseen liittyvät kohdat. Vertasin näitä kohtia Kiven kotipaikkakunnan Nurmijärven rippikouluun 1800-luvulla ja selvitin, missä määrin teos heijastaa aikakauden kansanopetuksen ja rippikoulun käytäntöjä. Tutkin myös, mistä Kivi oli saanut aineksia kertomukseensa ja miten kerrotut asiat liittyivät Kiven omiin kokemuksiin. Tutkimuksen päälähteinä olivat Kiven teos Seitsemän veljestä ja Nurmijärven seurakunnan rippikoulua koskeva arkistomateriaali. Tutkimuskirjallisuuden kautta perehdyin rippikoulun ja kansanopetuksen alkuvaiheisiin. Rippikoulun kehityspyrkimyksiä tarkastelin piispantarkastusten ja tuomiokapitulin kiertokirjeiden pohjalta. Kivi-tutkijoiden avulla selvitin Aleksis Kiven elämää ja teoksen yhtymäkohtia hänen kotiseutunsa henkilöihin ja tapahtumiin. Tulokset ja johtopäätökset: Kivi kuvasi teoksessaan hyvin realistisesti ja monipuolisesti 1800-luvun maalaiselämää ja sen kehitystä. Hän antoi todenmukaisen kuvan myös kirkollisesta kansanopetuksesta katekismuskuulusteluineen ja kinkerikäytäntöineen. Kiven teoksessa veljesten äiti yritti kasvattaa poikiaan kristinopissa ja laittaa heidät Männistön muorin luokse lukutaito-oppiin, äiti itse kun oli lukutaidoton. Sellaista lasten kasvatus oli Kiven aikakaudella. Lasten alkeisopetus oli vanhempien vastuulla, mutta maassa oli paljon lukutaidottomia vanhempia, joiden piti hankkia lapsilleen opetusta kylän lukutaitoisilta. Muut koulumuodot olivat vasta idullaan, mutta lukkarit oli velvoitettu antamaan opetusta köyhille lapsille ja lukutaidottomille aikuisille. Aleksis Kivi veljineen pääsi kylän ensimmäiseen kiertokouluun ja Johan Fredrik Berghin perustamaan pyhäkouluun, mutta veljeksille oli käytettävissä vain lukkarinkoulu. Kuri oli lukkarilassa kova kuten siihen aikaan muissakin koulumuodoissa. Kivi oli nähnyt ja kokenut sitä itse ja halusi ottaa kantaa kurin lieventämiseksi antamalla veljesten paeta lukkarilan ikkunasta ja muuttaa Impivaaran korpeen kauas yhteiskunnan vaatimuksista. Kannanotto lempeiden menetelmien puolesta oli myös se, kuinka veljekset rovastin ja nimismiehen hyväntahtoisuuden ansiosta alkoivat omaehtoisesti opetella aapistaan ja kovalla työllä ja ahkeruudella saivat rippikoulun suoritetuksi. Kiven teos osoittautui 1800-luvun historian tietolähteisiin vertailemalla faktaksi , niin todenmukaista kuvaa Kivi piirsi aikakautensa elämästä, kansanopetuksesta ja rippikoulusta.

Tutkimuksessani tutkin E. G. Gulinin kirjoitusten ensipainoksia vuosilta 1933–1949, jotka käsittelevät seksuaalisuutta, perhettä sekä avioliittoa. Tutkimuksessani selvitän, mitä Gulin kirjoitti seksuaalisuudesta, perheestä ja avioliitosta kirjoituksissaan ja muuttuivatko Gulinin käsitykset tutkittavista aiheista tutkimusaikana. Samalla selvitän, millä tavalla Gulinin henkilöhistoria on vaikuttanut kirjoitusten syntyyn sekä sitä, vastasivatko kirjoitukset johonkin ajankohtaiseen, yhteiskunnalliseen ongelmaan. Tutkimukseni tärkeänä tehtävänä on siis löytää vastaus kysymykseen, miksi Gulin kirjoitti nämä kirjoitukset. Tutkimukseni osoittaa, että Gulinin kirjoitukset muuttuivat 1930-luvun nuorille pojille tarkoitetuista siveellisyysoppaista 1940-luvun kirjoituksiin, joiden käyttötarkoitukset olivat monipuolisemmat. 1940-luvulla Gulin suuntasi kirjoituksia aikuisille miehille, osallistui sotamoraalin kohottamiseen, puhutteli edelleen teini-ikäisiä ja otti kantaa avioeroihin. Kirjoitukset johtivat lopulta koko Suomen kansalle tarkoitettuun avioliitto-oppaaseen. Tutkimukseni osoittaa, että perussävy kirjoituksissa säilyy samana läpi tutkimusajan. Gulin kirjoitti seksuaalisuudesta kaunopuheisesti, mutta kertoen seksuaalisuuden olevan Jumalan luoma, luonnollinen osa ihmistä. Perhettä Gulin piti tärkeänä ja avioliitto oli pyhä. Onnellisen perheen ja avioliiton vuoksi ihmisten kannatti taistella ja näin esimerkiksi nuorten tuli varjella siveellisyyttään, seksuaalista puhtauttaan avioliittoon asti. Lankeamalla populaarikulttuurin, kuten tanssin ja elokuvien vietäväksi, nuoret vaaransivat tulevan avioliiton onnen. Kirjoitukset, koskien perhettä ja avioliittoa, jyrkkenivät 1940-luvulla eli kirjoituksissa näkyy sota-ajan tuomat ongelmat, jotka uhkasivat yhteiskunnan ydintä eli perhettä. Tutkimukseni osoittaa, että merkittävin muutos Gulinin kirjoituksista oli hänen suhtautuminen avioliitossa käytettävään ehkäisyyn. Vielä 1940-luvun alussa Gulin on jyrkästi ehkäisyä vastaan, mutta viimeisessä tutkimassani kirjoituksessa Avioliitto. Opaskirja Suomen kodeille, Gulin hyväksyy ehkäisyn, vedoten yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin tekijöihin. Tutkimukseni osoittaa, että Gulinin henkilöhistoriasta nousee useita eri syitä, joiden vuoksi hän kirjoitti tutkimiani kirjoituksia. Gulinin perheen vapaa uskonnollinen kasvatus, raittiusliikkeen aatteiden omaksuminen ja huono-osaisuuden torjuminen vaikuttivat Guliniin jo pienenä. Gulinin osallistuminen kristillisiin poikakokouksiin nuorena antoi sysäyksen kirjoituksille. Gulin oli myös aktiivisesti mukana kristillisten nuorisojärjestöjen toiminnassa eli hän oli lähellä nuoria ja ymmärsi heitä.

Tutkimus käsittelee Yleisradion TV2:n Pikku Kakkonen-lastenohjelmassa ilmeneviä tapoja käsitellä spiritualiteettiin liittyviä aiheita, jotka ovat sukua uskonnollisille ilmiöille. Tutkimuksen teoriataustassa spiritualiteetin alue jäsennetään käsittämään institutionaalisen, humanistisen, ja yliluonnollisen spiritualiteetin, joista viimeksi mainittuun tämä tutkimus keskittyy. Tutkimuksen kohteena on Pikku Kakkosen sisältö vuosina 2013 ja 2014. Tarkastelussa olevista 58:sta Pikku Kakkosen ohjelmasarjasta tutkimuksen varsinaiseksi aineistoksi valikoitui 21 ohjelmasarjaan kuuluvia ohjelmia ja niiden lisäksi ohjelman juonto-osuuksia, jotka sisälsivät kannanottoja yliluonnollisen spiritualiteetin alueeseen. Aineisto jäsennettiin kolmeen kategoriaan: vuodenaikojen juhlaperinteet; kansanusko, magia ja noituus, sekä jumalasuhde. Näitä kategorioita alaluokkineen analysoitiin neljässä tutkimusluvussa sisällönanalyysin avulla. Tutkimus toi esille, että Pikku Kakkonen sisältää monenlaisia kannanottoja yliluonnollisen spirtualiteetin alueeseen. Ensinnäkin Pikku Kakkonen ylläpitää ja rakentaa sekulaareja vuodenaikojen juhlaperinteitä ja niihin liittyviä mytologioita, kuten myyttiä joulupukista. Toiseksi Pikku Kakkonen edistää suomalaisen ja eurooppalaisen kansanperinteen ja siihen liittyvän uskomusperinteen esittämistä lapsille. Tähän ja moderniin satufantasiaan liittyen Pikku Kakkosen useat ohjelmat toistavat satuperinteeseen liittyvää spirituaalisen initiaation kaavaa. Kolmanneksi Pikku Kakkosen ohjelmissa näytti esiintyvän jonkin verran transtekstuaalisia viittauksia populaarikulttuurissa suosittuihin uuspakanuutta käsitteleviin ohjelmiin ja niiden teemoihin, kuten noituuden esittämiseen naisellisen voimaantumisen lähteenä. Neljänneksi Lauran tähti -ohjelman todettiin käsittelevän lapsen jumalasuhdetta uususkonnollisuudelle tai –henkisyydelle tyypilliseen tapaan, erillään institutionaalisesta spiritualiteetista. Tulosten perusteella todettiin, että yliluonnollisen spiritualiteetin näkökulmasta Pikku Kakkosen suhde uskontoa lähellä oleviin ilmiöihin on jossain määrin problemaattinen. Ohjelman todettiin toistavan kulttuurisesti muotoutuneita tapoja suhtautua spirituaalisiin kysymyksiin. Niiden juuret palautuvat sellaisiin paradigmoihin lasten kognitiivisesta kehityksestä, joiden perusteluja voidaan perustellusti kyseenalaistaa uudempien tieteellisten tutkimusten valossa. Ohjelmassa esitetyt näkemykset elämän yliluonnollisesta dimensiosta ovat meko yksipuolisia ja painottuvat kansanuskoon ja animatistiseen spiritualiteettiin, vaikkakin monessa tapauksessa ilmeisen tahattomasti luoden samalla tilan länsimaisessa kultturissa voimistuneille uususkonnollisuuden vaikutteille.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan elämänkatsomustiedon opetuksen ja ilmastokasvatuksen yhtymäkohtia. Ilmastokasvatuksen määrittelen ilmastonmuutoksen myötä syntyneeksi tarpeeksi käsitellä ympäristöaiheita kouluissa. Tutkimuskysymyksenä on, miten yläkouluissa työskentelevät elämänkatsomustiedon opettajat kuvaavat ilmastokasvatuksen toteutumista työssään. Tutkimuskysymystä lähestyttiin laadullisen tutkimusotteen keinoin, ja tutkimusaineisto kerättiin teemahaastattelemalla seitsemää vuosiluokilla 7–9 työskentelevää elämänkatsomustiedon opettajaa. Kerätty haastatteluaineisto käsiteltiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen viitekehys muodostuu käsitteiden määrittelystä ja aiemmasta tutkimuksesta. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on tuotu esille katsomusaineiden ja ilmastokasvatuksen yhtymäkohtia, joissa oppilaiden katsomuksellinen kehitys nähdään merkittävänä osana kokonaisvaltaista ympäristöajattelun kehittymistä. Tässä tutkimuksessa huomio rajautui elämänkatsomustiedon erityispiirteiden esittelyyn, ilmastotunteita käsittelevään tutkimukseen ja opettajan rooliin arvokasvattajana. Tutkimustuloksissa elämänkatsomustiedon erityispiirteet – ajattelun taidot ja oppija itse opetuksen keskiössä – näyttäytyvät ilmastokasvatuksen mahdollistajina. Opettajat kokevat ilmastokasvatuksen osana elämänkatsomustiedon arvokasvatusta, mikä vaatii opettajalta tasapainoilua ja itsereflektointia neutraaliuden ja arvolatautuneisuuden välimaastossa. Opettajat kuvaavat ilmastokasvatuksen toteuttamista usein myös vaikeana, koska oppilaat eivät ole aiheesta kiinnostuneita ja ilmastoteemat koetaan arkipäiväistyneinä. Näistä vaikeuksista huolimatta opettajat olivat onnistuneet käsittelemään ilmastoaiheita muita lähestymistapoja etsimällä ja elämänkatsomustiedon sisällöllistä laaja-alaisuutta hyödyntämällä. Oppilaiden vähäinen kiinnostus ilmastokasvatusta kohtaan on uusi havainto, joka tarjoaa useita ajankohtaisia jatkotutkimusaiheita.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaista kirkollinen kansanopetus on ollut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella. Kirkollista kansanopetusta ja sen eri muotoja eli pyhä-, kierto- ja rippikoulua sekä lukukinkereitä tutkitaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirkollisen kansanperinteen arkiston haastattelututkimuksen vastausten tarjoaman muistitietohistorian sekä Ilmajoen kirkonarkiston aineiston avulla. Tutkimus esittelee haastatelluille jääneitä muistoja ja mielikuvia kansanopetuksesta peilaten näitä kokemuskertomuksia kirkonarkiston aineistoon sekä aiempaan tutkimukseen. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian laitos järjesti kirkollisen kansanperinteen kyselyn 1960- ja 1970-luvuilla tarkoituksenaan kerätä talteen muistitietohistoriallista aineistoa menneiden vuosikymmenten kirkollisista oloista ja perinteistä. Yksi haastattelututkimuksen kysymysryhmistä käsittelee kirkollista kansanopetusta ja sen muotoja. Kun muistitietohistoriallista materiaalia vertaa Ilmajoen kirkonarkistosta löytyvien alkuopetuksesta, rippikoulusta tai lukukinkereistä kertovien lähdeaineistojen kanssa, saa kirkollisesta kansanopetuksesta Ilmajoella vuosina 1900–1935 hyvän kokonaiskuvan. Erityisesti kirkolliseen alkeisopetukseen eli pyhä- ja kiertokouluun panostettiin Ilmajoella. Vaikka muualla Suomessa pyhäkoulutoiminta ei kasvanut ensimmäisen maailmansodan jälkeen kymmeneen vuoteen, Ilmajoen pyhäkoulut säilyttivät suosionsa – ja jopa kasvattivat sitä. Lapsia kävi pyhäkoulussa Ilmajoella poikkeuksellisen paljon Turun hiippakunnan muihin alueisiin verrattuna, vaikka välimatkat kodin ja pyhäkoulun välillä olivat usein pitkiä. Muun Etelä-Pohjanmaan tilanteesta poiketen ilmajokelaiset kiertokoulunopettajat olivat saaneet koulutuksen tehtäväänsä kiertokouluttajakursseilla tai pikkuseminaareissa. Myös rippikoulusta ja lukukinkereistä on ilmajokelaisille haastatelluille jäänyt pääasiassa positiivisia muistoja. Ilmajoen kirkonarkiston aineisto ja haastateltujen kokemuskertomukset osoittavat, että rippikoulunkäyntiä koskeneet ohjeistukset otettiin Ilmajoella käytäntöön heti, kun ohjeistus oli annettu – tai jopa ennen sitä. Lukukinkereistä kerrottaessa haastatellut muistavat parhaiten kinkereissä pullia myyneet nisuporvarit ja kinkereiden jälkeiset juhlat eli kalaassit. Haastateltujen kokemuskertomuksista ja Ilmajoen kirkonarkiston aineistosta saa kuvan siitä, että kirkolliseen kansanopetukseen suhtauduttiin arvostavasti. Kirkko ja uskonto olivat osa ihmisten elämää heidän lapsuudestaan alkaen.

Tutkimuksessa tarkastellaan narratiivisella tutkimusotteella vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneiden kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja muista coping-keinoista. Tutkimustehtävänä on tutkia, mistä vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneet saivat sosiaalista tukea irtautumisprosessiinsa ja miten tuen odotukset ja saatu tuki kohtasivat tutkittavien kokemuksissa. Lisäksi tutkitaan, mitä muita coping-keinoja irtautuneet käyttivät irtautumisprosesseissaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu vanhoillislestadiolaista herätysliikettä, uskonnollisista yhteisöistä irtautumista sekä sosiaalista tukea ja muita coping-keinoja käsittelevästä tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Tutkimusaineisto muodostuu kymmenestä vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneen teemahaastattelusta. Aineisto analysoidaan holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin avulla. Holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin tuloksena aineistosta muodostuu kolme erilaista ryhmää irtautumisprosessin sosiaaliseen tukeen liittyen: 1) itsenäiset, 2) tuetut, 3) tarvitsevat. Itsenäisten ryhmässä korostuu oman ajattelun ja itsenäisen prosessoinnin merkitys irtautumisprosessissa, tuettujen ryhmässä sosiaalisen tuen laaja tarve ja toteutuminen ja tarvitsevien ryhmässä sosiaalisen tuen puutteesta kärsiminen. Analyysin tuloksena vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen näyttäytyy kokonaisvaltaisena prosessina, johon tarvitaan monenlaista sosiaalista tukea. Sosiaalista tukea saadaan eniten irtautuneilta sisaruksilta, vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolisilta ystäviltä ja psykologisen tuen ammattilaisilta. Eniten puutteita on vertaistuessa sekä omien vanhempien ja evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamassa sosiaalisessa tuessa. Vähiten tukea odotetaan omilta vanhemmilta ja muilta vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniltä. Muista coping-keinoista eniten esiin nousevat kirkon tapahtumiin osallistuminen, lukeminen ja huumori. Tutkimus tarjoaa näkökulmia vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden sosiaalisen tuen tarpeesta ja toteutumisesta. Tutkimustulokset haastavat ympäröiviä tukiverkostoja parantamaan vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuville tarjottavaa sosiaalista tukea. Ennen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden yhteisöjen olisi tärkeää kehittää tarpeelliseksi osoittautunutta organisoitua vertaistukitoimintaa irtautuneille.

Tämä tutkielma tarkastelee Septuagintan Toisen Samuelin kirjan CII-ryhmän heksaplaarisia lukutapoja. Tutkimuskysymyksinä on, millaisia lukutapoja on löydettävissä, kuinka niitä voi analysoida ja millaisia johtopäätöksiä voi tehdä analyysin pohjalta. Lisäksi johdanto tarjoaa suomenkielisen katsauksen Heksaplaan ja sen tutkimukseen. Tutkielman ensisijaisena aineistona on CII-ryhmän käsikirjoitukset 236, 242, 313, 328 ja 530. Näiden käsikirjoitusten lisäksi on käytetty muitakin 2. Samuelin kirjan Septuagintan käsikirjoituksia silloin, kun niistä löytyy CII-ryhmän analyysiin vaikuttavia heksaplaarisia lukutapoja. Lisäksi aineiston tukena on ollut teoksia, joihin on kirjattu heksaplaarisia lukutapoja. Näistä tärkeimpiä ovat Fieldin Heksapla-editio sekä Theodoretoksen ja Procopiuksen töistä koostetut editiot. Septuagintan Toisen Samuelin kirjan CII-ryhmässä on heksaplaarisia lukutapoja 21 jakeeseen. Yhteensä lukutapoja on lemmojen vaihtelu huomioon ottaen 35. Niistä 18 on attribuoitu Aquilalle, 5 Symmakhokselle ja 6 Theodotionille. Lukutapojen analyysin perusteella on mahdollista nimetä joitakin lukutapoihin liittyviä piirteitä ja ilmiöitä. Näitä ovat: 1. Heksaplaarinen lukutapa on todennäköisimmin alkuperäinen LXX-lukutapa 2. Lukutapa sopii merkitylle kääntäjälleen 3. Kreikan taustalla olevassa hepreassa on tulkinta- ja tekstiongelmia 4. Attribuutiot ovat sekaisin tai virheellisiä 5. Theodotionin ja L-ryhmän lukutavoilla on selkeä yhteys. Joidenkin lukutapojen kohdalla esiintyi useampiakin edellä mainituista ilmiöistä. Tutkielmasta käy ilmi, että heksaplaarisen aineiston tutkimiseen tarvitaan kaikki mahdollinen LXX-materiaali, ja että heksaplaarinen materiaali vaikuttaa myös LXX:n tekstikritiikkiin.

This research aims to to explore servant leadership (SL) in the dioceses of the Evangelical Lutheran Church of Finland (ELCF). The aim will be addressed by exploring these two research questions: 1. Which categories of servant leadership are the strongest amongst supervisors’, and which are the weakest? 2. What are the possible antecedents for the supervisors’ servant-leader behavior? The data used in this quantitative study has been collected as part of the Exponential Work -project, which is a part of Future of Work -research, a Finnish Academy-funded research program. The data used in this study consists of 650 parish work personnel who evaluated their immediate supervisor’s SL. Over 400 leader-follower dyads were formed based on the information given by these participants. Based on the findings of this study, supervisors emphasize first and foremost behaving ethically. The category, which was the second strongest, was having a sense of purpose. The two categories where church leadership struggled most were helping followers grow and succeed and creating value for those outside of the organization. Except for behaving ethically, every category of Ehrhart’s SL had quite a bit of variance in them. The church also provided an interesting context for Ehrhart’s measure. The measure could be used as two-dimensional instead of one. Compared to a small sample of previous studies with Ehrhart’s measure, the level of servant leader behavior is quite average in the ELCF. As for the antecedents for SL, the most basic comparison of male and female supervisors did not find significant differences between the genders. The means of dioceses differed more than those of male and female supervisors, but the differences were not statistically significant. The first significant differences between supervisors were found when examining differences between organizational levels; SL got better the higher the organizational level of the supervisor was. Differences were also found when examining the age and work experience of supervisors. On average, SL improves until the age of circa 49, after which it declines. The trend was somewhat similar with regards to supervisors’ work experience. On average, the first twenty or so years have a positive trend, followed by a decline. The study ended with comparing supervisors according to the years they had been in their current position. The findings of this process were that, first, supervisors could enjoy a “honeymoon” period when they begin in a new position. Secondly, the number of years spent in the same position seems to affect male and female supervisors differently. Unlike their female colleagues, with male supervisors, the number of years spent in the same position negatively correlated with their SL.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on tarkastella sitä, minkälaisen mallin Matteuksen evankeliumissa esiintyvät kaksitoista opetuslasta antavat Jeesuksen seuraamisesta. Lähtökohtana on ajatus siitä, että Matteuksen evankeliumin tekijä on toimitus- ja kirjoitustyössään muokannut opetuslapsia omien näkemystensä mukaiseen suuntaan. Lähestyn tutkimuskysymystäni kolmesta näkökulmasta. Redaktiokritiin avulla pyrin selvittämään, miten Matteus on muokannut tarkasteltavia opetuslapsihahmoja. Narraatiokritiikin avulla tarkastelen sitä, minkälaisen mallin kukin opetuslapsi esittää Jeesuksen seuraamisesta Matteuksen kertomuksen kokonaisuudessa. Sosiaalisen identiteetin näkökulmasta pyrin selvittämään, minkälaisina prototyyppeinä, esimerkkeinä tai stereotyyppeinä tarkasteltavat hahmot esiintyvät. Lähdeaineistonani käytän sellaisia Matteuksen evankeliumin tekstipätkiä, joissa yksittäiset hahmot kahdentoista opetuslapsen joukosta nousevat esille. Näin siksi, että kaikki kahdentoista opetuslapsen joukkoon kuuluvat hahmot eivät nouse henkilökohtaisessa roolissa esille Matteuksen evankeliumissa. Käsittelen koko kahdentoista opetuslapsen ryhmää taustaluvuissa sekä yksittäisiä opetuslapsia käsittelevien kappaleiden yhteydessä. Tutkimukseni taustalla on Urlich Luzin näkemys Jeesuksen opetuslapsista läpikuultavina hahmoina. Luzin mukaan Matteus esittää opetuslasten avulla oman näkemyksensä siitä, minkälaisia Jeesuksen opetuslasten tulisi olla. Lähdeaineiston analyysi osoittaa, että Matteuksen esittämät kaksitoista opetuslasta antavat pääaisassa samanlaisen mallin Jeesuksen seuraamisesta. Opetuslapset ovat hyviä puolia korostavissa ominaisuuksissaan ihanteellisia, mutta erehtyväisyyttä korostavissa ominaisuuksissa inhimillisiä Jeesuksen seuraajia. Poikkeuksena on Juudas Iskariot, joka ei anna esimerkkiä ihanteellisesta opetuslapsesta. Kaikkien kahdentoista opetuslapsen joukosta nousevan henkilöhahmon voidaan kuitenkin sanoa pyrkivän sosiaalisen identiteetin vahvistamiseen. Opetuslapset näyttäytyvät pääasiassa Jeesuksen seuraajien sisäryhmän ihanteellisimpina edustajina. Opetuslapset ovat kuitenkin monimuotoinen ryhmä, sillä ensinnäkin kukaan heistä ei anna kuvaa täydellisestä Jeesuksen seuraamisesta ja toiseksi he kaikki tuovat oman vivahteensa Jeesuksen seuraamisen malliin.