Browsing by Title

Pro gradu -tutkielman tutkimuskohteena on suomenusko ja suomenuskoiseksi tuleminen siten, että suomenuskoisuuteen ei ole päädytty lapsuudenperheen kasvatuksen kautta. Suomenuskolla on erilaisia tulkintoja, mutta keskeisintä siinä on luonnon kunnioitus ja kansanuskon perinteiden säilyttäminen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten suomenuskoiseksi tulemista kuvataan narratiivisesti, miten se tapahtuu pääpiirteittäin, ja miten tämä sijoittuu suhteessa muuhun uskontopsykologian tutkimuskenttään. Käytännössä tarkastellaan millaisilla narratiiveilla kuusi suomenuskoista on kuvannut suomenuskoiseksi tulemistaan. Tarkastelun keskiössä on se, millaisia yhtenäisiä piirteitä näissä narratiiveissa on nähtävissä, huomioiden kuitenkin myös narratiiveissa nähtävät erot. Aineisto on kerätty kirjallisen puolistrukturoidun haastattelun avulla ja aineistoa analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Kuutta eri teemaa on käytetty haastattelukysymysten luomisen pohjana. Tutkielman rakenne itsessään on rakennettu aineistolähtöisen sisällönanalyysin pohjalta. Luvussa kaksi esitellään kunkin haastatellun narratiivista tutkijan pelkistämä versio. Luvussa kolme esitellään narratiivinen näkökulma ja vertaillaan narratiiveja aiemmin viitattujen teemojen pohjalta. Luvussa neljä luodaan näiden narratiivien pohjalta malli, eräänlainen tyyppitarina suomenuskoiseksi tulemisesta ja esitellään kääntymystutkimuksen paradigmat sekä kotiinpaluu-käsite. Luotua mallia tarkastellaan samassa luvussa näiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastelluissa narratiiveissa on useita yhteneväisiä piirteitä, jonka pohjalta on luotu suomenuskoiseksi tulemisen malli: Suomenuskoisilla on kristillinen tausta, mutta kokemus kristinuskon sopimattomuudesta omaan uskomusmaailmaan. Kiinnostus mytologioihin on tyypillistä jo pienestä pitäen. Heillä on ollut kiinnostusta elämänkatsomuksellisiin ilmiöihin ja identiteettiä rakentaessa on ilmennyt kiinnostusta muihin uskontoihin, agnostisismiin ja ateismiin. Prosessina suomenuskoiseksi tuleminen on ollut hidasta ja se on vaatinut henkilön aktiivista etsintää. Internetin foorumit ovat olleet keskeisiä tiedon välityksessä ja kontaktien luomisessa. Suomenuskoon sitoutuminen tapahtuu usein esimerkiksi järjestöihin kiinnittymisen tai sosiaalisen kanssakäymisen myötä. Tiedollinen puoli on tärkeä toimiessaan perinteen ylläpitäjänä. Käytännön osallistuminen on myös korostunutta, koska suomenusko nähdään vahvasti myös elämäntapana. Erityisiä kokemuksia suomenuskoiseksi tulemisessa koetaan vaikeaksi tunnistaa tai niitä ei haluta avata. Suomenusko herättää tunteita tuttuudesta ja kodikkuudesta, kotiinpaluusta sekä juurille paluusta. Suomenuskoiseksi tullut määrittelee suomenuskoisuutensa itse. Tunnetta kääntymyksestä ei synny vaan voisi puhua johonkin palaamisesta tai joksikin kasvamisesta. Uusien ihmisten löytäminen on koettu myönteiseksi asiaksi, muuten suomenuskosta puhumista saatetaan välttää tuttujen seurassa. Elämänmuutokset koetaan positiivisina tai elämän ei koeta juuri muuttuneen. Maailmankuvaa pidetään suhteellisen vakiintuneena, mutta uusien ajatusten mahdollisuutta ei kielletä. Suomenuskoiseksi tuleminen on narratisoitavissa oleva kokemus, jonka avulla suomenuskoinen voi hahmottaa paremmin minuuttaan. Tämän myötä on helpompi liittää muutoksia kohdannut identiteetti ja uudet kokemukset osaksi muuta elämäntarinaa. Suomenuskoiseksi tulemisen mallia verrattaessa kääntymystutkimukseen ja samankaltaisiin ilmiöihin, on havaittavissa kiinnostavia piirteitä. Kotiinpaluu on pakanuuteen liittyvä termi, jossa ajatellaan yksilön ensin palaavan kotiin uskomusmaailmassaan ja sitten muussa yhteisössään. Kääntymystä ei koeta tapahtuvan. Suomenuskoiseksi tulemisessa tunne kotiinpaluusta on korostunut ja kotiinpaluun piirteitä on nähtävillä laajasti. Kääntymyksen aktiivisen paradigman, jossa yksilö nähdään itse aktiivisena katsomuksensa etsijänä, piirteet ovat myös selkeästi nähtävillä suomenuskoiseksi tulemisessa. Aktiivinen toimijuus on suomenuskoisuudessa korostunutta. Sen sijaan kääntymyksen passiivinen paradigma, jossa kääntymyksen katsotaan tulevan yksilön ulkopuolelta annettuna, ei näy suomenuskoisten narratiiveissa vaan pikemminkin herättää voimakkaan vastareaktion.

Tutkimusaiheitani ovat supersessionismin ilmeneminen sekä kulttuurisen anastamisen merkistön täyttyminen Barnabaan kirjeessä. Barnabaan kirjeen lukujen 2–16 väliin sijoittuva juutalaisuuden uskonnollisten velvoitteiden kritiikki on osa Barnabaan kirjeen kirjoittajan pyrkimystä oikeuttaa pakanataustaisten kristittyjen asema Jumalan valittuna kansana. Barnabaan kirjeen kirjoittaja kohdistaa kritiikkinsä uhrikulttiin, paastoon, ympärileikkauksen käytäntöön, ruokasäädöksiin, sapatin viettoon ja temppelikulttiin. Barnabaan kirjeen kirjoittaja käsittelee myös liittokansan teemaa, joka on kirjoittajalle tärkeä aihe. Toisen vuosisadan kontekstista voidaan erottaa juutalaisten sekä juutalais- ja pakanakristittyjen lisäksi ne pakanakristityt, jotka halusivat noudattaa Mooseksen lakia, siis käytännössä juutalaisuuden uskonnollisia velvoitteita. Juuri näiden juutalaisuutta ilmentävien tekijöiden suuntaan Barnabaan kirjeen kirjoittaja kritiikkinsä kohdistaa. Barnabaan kirje kertoo konfliktista pakanakristillisyyden sisällä, vaikka käsittelyssä ovat juutalaisuuden uskonnolliset velvoitteet sekä liittokansan teema. Kulttuurisen anastamisen merkistö täyttyy Barnabaan tavassa käyttää juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia todistelunsa välineenä. Barnabas pyrkii esittämään itsensä marginaalissa kristillisyytensä tähden, mutta todellisuudessa hän kuuluu etniseen valtaväestöön. Barnabas anastaa todellisessa vähemmistössä olevien juutalaisten pyhät kirjoitukset kristillistäen niiden merkityksen: Juutalaiset eivät ole ymmärtäneet omien pyhien kirjoitustensa allegorista merkitystä, vaan ovat väärin olettaneet Jumalan tarkoittavan niiden kirjaimellisen merkityksen pitävän paikkansa. Supersessionismin luokittelua hyödyntämällä osoitan, että Barnabaan kirjeessä on paitsi suoria kielellisiä viittauksia siihen, että pakanakristityt ovat uusi Jumalan valittu kansa, niin kirjoitus on myös käsittelemieni kappaleiden osalta eräänlainen supersessionismin perustelemisen väline. Barnabaan kirjettä voidaan pitää läpikotaisin supersessionistisena kirjoituksena, jota tulee arvioida kulttuurisen anastamisen kontekstissa.

Tässä maisterintutkielmassa käsittelen filosofisesti verrattain vähän tutkia aihetta, surua. Vaikka jo antiikista tunnetaan konsolaatiokirjallisuuden perinne, ja nykyään surua pidetään yhtenä perustunteista, surun filosofiaa ei ole tutkittua paljoa. Tutkielmani tarkoitus on syventyä systemaattisen metodin avulla surusta käytävään nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun neljän tutkimuskysymyksen kautta. Kysyn: Miten surun voi käsitteellistää? Mikä on surun kohde? Onko suru moraalisesti velvoittavaa? Mitä ”ylitse pääsemisen” voi nähdä tarkoittavan, sisältävän ja edellyttävän surun fenomenologian kannalta? Kolmeen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastaan käyttämällä lähteinäni pääasiallisesti Martha Nussbaumin monografiaa Upheavals of Thought: The Intelligence of Emotions, Robert C. Solomonin monografiaa In Defense of Sentimentality ja Michael Cholbin monografiaa Grief: A Philosophical Guide. Neljännen tutkimuskysymykseni ensisijaisina lähteinä käytän Thomas Fuchsin artikkelia “Presence in Absence. The Ambiguous Phenomenology of Grief”, Matthew Ratcliffen ja Eleanor Byrnen artikkelia “Grief, Self and Narrative”, Ashley Atkinsin artikkelia “On Grief’s Wandering Thought” ja Line Ryberg Ingerslevin artikkelia “Grief”. Tutkielmassani päädyn siihen johtopäätökseen, että suru on jonkin persoonan tai asian, jota ilman sureva ei koe elämäänsä kokonaiseksi, kivuliasta menettämistä. Surua voi myös pitää rakkauden asettamana velvollisuutena, sillä se vaatii surevaa tunnustamaan menetetyn arvon ja kohtaamaan menetyksestä kärsivien kivun eettisesti. Surun fenomenologia taas osoittaa surevan suhteen menetettyyn katkeavan, jonka tähden sureva kärsii menetetyn poissaolon aiheuttamasta yksinäisyydestä. Koska sureva menettää toisen lisäksi osan itsestään, suru asettaa surevalle eksistentiaalisen tehtävän, johon kuuluu sekä uudelleen sitoutuminen aiemmin järkeen käyneeseen maailmaan että itsen uudelleen määritteleminen.

Tämä pro gradu -tutkielma perustuu brittiteologi Susannah Cornwallin käsitykseen sukupuolesta kristillisen ihmiskuvan osana. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, voidaanko sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä sisäänkirjoittaa kristilliseen teologiaan ja sopivatko he Raamatun luomiskertomuksesta nousevaan ihmiskuvaan, jonka on perinteisesti tulkittu kuvaavan ihmistä joko miehenä tai naisena. Lisäksi tarkastelen kysymystä siitä, onko ihminen sukupuolestaan riippumatta luotu Jumalan kuvaksi (lat. imago Dei). Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysiä. Tutkimukseni päälähteinä käytän Susannah Cornwallin teosta Sex and Uncertainty in the Body of Christ: Intersex Conditions and Christian Theology (2010) sekä artikkelia Laws “Needefull in Later to Be Abrogated”: Intersex and the Sources of Christian Theology hänen toimittamassaan teoksessa Intersex, Theology, and the Bible: Troubling Bodies in Church, Text, and Society (2015). Tutkimus jakautuu kolmeen päälukuun sekä johdantoon ja johtopäätöksiin. Ensimmäisessä pääluvussa esittelen Cornwallin käyttämän käsitteistön sekä essentialistisen ja konstruktionistisen sukupuolikäsityksen. Esittelen myös sukupuolikäsityksen historiaa ja kaksijakoisesta sukupuolikäsityksestä poikkeavia sukupuolimalleja. Toisessa pääluvussa tarkastelen käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana (lat. imago Dei). Tarkastelen käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana paitsi Raamattuun myös muihin kristinuskon lähteisiin, kuten traditioon, järkeen ja kokemukseen, vedoten. Tuon esille Cornwallin osoittamaa kritiikkiä luomiskertomuksen perinteistä tulkintaa kohtaan. Lisäksi esitän siitä poikkeavia tulkintoja, jotka mahdollistavat kristinuskon luomiskertomuksesta nousevaan ihmiskuvaan liittyvän perinteisen tulkinnan laajentamisen koskemaan myös niitä ihmisiä, jotka eivät identifioidu mieheksi tai naiseksi. Kolmannessa pääluvussa haastan historiallisen Jeesuksen ja kosmisen Kristuksen sukupuolisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyviä perinteisiä käsityksiä ja nostan esille valtavirrasta poikkeavia tulkintoja hänen ruumiillisuudestaan ja sukupuolisuudestaan.

Tutkin tässä tutkielmassani Kotimaa-lehden julkituomia legitimointikeinoja Suvivirttä kohtaan vuosina 2013 ̶ 2014. Tutkimani Kotimaa-lehti tulkitsee itsensä lehden omalla kotisivullaan kristillis-yhteiskunnalliseksi viikkosanomalehdeksi. Kotisivuillaan samalla lehti tuo julki tulkintansa mukaan, että sitä on kutsuttu kirkon epäviralliseksi äänenkannattajaksi. Lehti ilmestyy kerran viikossa. Kotimaa-lehden mukaan, sillä on 23 000 tilaajaa ja 50 000 Viikkolukijaa. Samalla on huomattavaa, että lehti on useiden Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tilaama, jolloin sen lukijoihin voidaan laskea samalla kirkon useat työntekijät. Kotimaa-lehti on perustettu vuotena 1905. Tutkimusajankohtani olen tarkentanut aikavälille 21.2.2013 ̶ 22.5.2014. Tuon tässä tutkielmassani julki kaikki artikkelit, jotka perustuvat tutkimuskysymykseeni toimivaan Suvivirren legitimointiin liittyvään tematiikkaan Kotimaa-lehdessä. Kyseisenä työni tutkimusajankohtana tutkimani Suvivirsi tuodaan julki toimittajien toimesta vuotena 2013 kahdeksassa ilmestyneessä numerossa. Vuotena 2014 Suvivirsi mainitaan puolestaan kuudessa ilmestyneessä lehden numerossa aikarajaukseni huomioon ottaen. Suvivirren legitimoinnilla viittaan tässä tutkielmassani Kotimaa-lehden oikeutuskeinoihin Suvivirttä kohtaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyseiset oikeutuskeinot näyttäytyvät tutkimissani artikkeleissa kansallisen identiteetin valossa ja samalla osana suomalaista kristinuskoa. Artikkelit voidaan tulkita toimittajien käyttämissä diskursseissa kristilliseen yhtenäiskulttuuriin liittyviksi tekijöiksi Suvivirren kautta. Samalla Suvivirsi legitimoidaan osaksi suomalaista kulttuuria, johon traditio linkittyy enemmistön uskonnon kautta. Sama enemmistön uskonto- ja kulttuuri linkittyvät tutkimukseni loppupuolella keskusteluun uskonnonvapaudesta ja Suvivirren asemasta, joita Kotimaa-lehti perustelee positiivisen uskonnonvapauden kautta. Tässä työssäni tutkimani Suvivirsi on saanut osakseen laajempaa kansalaiskeskustelua tämän tutkielmani tutkimusajankohtana vuosina 2013 ̶ 2014. Samalla työni linkittyy osaksi laajempaa kansalaiskeskustelua Suvivirren asemasta osana koulumaailmaa. On samalla huomioitavaa, että tutkimani Kotimaa-lehti profiloituu kristinuskoon liittyväksi viikkojulkaisuksi. Vaikkakin lehti tuo vahvoja kristillisiä yhtymäkohtia toimittajiensa kautta, lehden pyrkimyksenä on samalla osallistua samalla laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla lehden käyttämät diskurssit Suvivirttä kohtaan ovat selkeästi puolueellisia ja vahvasti Suvivirttä puoltavia. Tutkielmani kannalta on kuitenkin huomioitavaa, että pyrkimyksenäni ei ole tutkia saako Suvivirttä laulaa suomalaisessa yhteiskunnassa, koulumaailmassa tai muihin yhteiskunnallisiin tilanteisiin liittyvissä asianyhteyksissä. Tutkimukseni fokuksena ovat sen sijaan keinot, joilla tutkimaani Suvivirttä puolustetaan Kotimaa-lehden mielikuvayhteisössä. Kotimaa-lehden mielikuvayhteisö on nimittäin selkeästi kristillisesti puolueellinen ja kyseisen mielikuvayhteisön jäseniin vaikuttava. Vaikkakin tutkimuskohteenani toimiva Suvivirsi näyttäytyy selkeästi puolueellisesti lehden käyttämissä diskursseissa, eivät kyseiset diskurssit kuitenkaan vaikuta negatiivisesti työni tutkimustuloksiini rajattuna tutkimusajankohtana. Oman tutkimukseni kannalta näen sen sijaan Kotimaa-lehden puolueellisuuden positiivisena seikkana tutkimusaiheeni kannalta. Samalla Kotimaa-lehden puolueellisuus mahdollistaa tämän työni fokuksen.

Raamattu on vuosisatojen ajan toiminut vaikuttimena taiteilijoille. Monet maalaukset sisältävät Raamatun kertomuksia ja tematiikkaa. Taiteilijalla on lähes aina jokin syy maalata tietty teos. Tarkoituksena on voinut olla tarkan kuvan luominen Raamatun kertomuksesta tai muunnellun kuvauksen luominen omilla näkemyksillä. Jotta maalauksen merkitykset selviävät, täytyy tarkastella taiteilijan taustoja, mahdollisia motiiveja ja tavoitteita teosten maalaamiselle. Tässä tutkielmassa tarkastelen alankomaalaisen taidemaalarin Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) triptyykkejä, eli kolmiosaisia tauluja, Maallisten ilojen puutarha ja Viimeinen tuomio. Teokset sisältävät runsaasti raamatullista tematiikkaa, ja niiden näkyvimmät teemat ovat nautinto, synti ja viimeinen tuomio. Keskiajalla ei ollut tavatonta, että näitä teemoja esiintyi maalauksissa. Boschin triptyykit eroavat tyyliltään ja yksityiskohtaisuudeltaan selkeästi verrattuna muihin sen ajan raamatullisiin maalauksiin. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten Hieronymus Bosch käyttää Raamattua triptyykeissään "Maallisten ilojen puutarha" ja "Viimeinen tuomio"? 2) Mikä on raamattukytkentöjen merkitys triptyykeissä. Tarkoituksenani on paikantaa Raamatun reseptio triptyykeistä ja selvittää reseption syyt ja merkitykset. Reseption paikannan intertekstuaalisella analyysilla. Tämän jälkeen tarkastelen paikannettua reseptiota reseptiohistoriallisella analyysilla. Reseptiohistoriallisessa analyysissa keskityn Boschin syihin ja tavoitteisiin maalata nämä triptyykit. Olennaista on myös sen ajan maailma ja vallitsevat ideologiat. Analyysissa käytän apuna Kari Syreenin kolmen maailman mallia, johon kuuluvat tekstimaailma (kuvamaailma), historiallinen maailma ja symbolinen maailma. Tutkimustulokset osoittavat, että Raamatun reseptiota löytyy runsaasti. Erityisesti Genesis ja Ilmestyskirja ovat toimineet vaikuttimina maalauksissa. Bosch on kuvannut molemmissa triptyykeissä ihmisen elämän luomisesta viimeiseen tuomioon. Vasemmissa paneeleissa on puutarha ja oikeissa helvetti. Keskipaneelit kuvaavat kaikkea sitä, mikä johtaa ihmiset tuomioon. Raamattukytkennät maalauksissa ovat osittain suoria ja osittain muunneltuja. Boschin tarkoituksena on ollut herättää katsojat siihen, millaisia valintoja he tekevät. Hän painottaa maalauksissaan sekä perisyntiä että tekosyntien vaikutusta. Helvettikuvauksillaan hän pyrkii pelottelemaan katsojaa siitä, mitä voi pahimmillaan seurata, jos omaa toimintaansa ei muuta. On myös todennäköistä, että triptyykit ovat vaikutuspyrkimysten lisäksi luotu viihdyttämään värileikittelyillään, yksityiskohdillaan ja erikoisilla hahmoillaan

Tämän tutkielman kantava kysymys on, kuinka eläminen sekä katolisen kirkon että amerikanitalialaisen järjestäytyneen rikollisuuden, mafian, piirissä on vaikuttanut elokuvaohjaaja Martin Scorseseen ja siihen, kuinka hän kuvaa syntiä, katumusta ja sovitusta elokuvassaan Sudenpesä. Vahvat amerikanitalialaiset juuret omaava Scorsese, joka haaveili ryhtyvänsä katoliseksi papiksi, eli nuoruutensa kahden täysin erilaisen maailman välissä. Yhtäältä häntä kiinnosti alamaailman salamyhkäinen ja jännittävä elämä, kun taas toisaalta hän halusi elämäänsä ryhtiä sekä järjestystä osallistumalla kirkon toimintaan. Vaikka Scorsese ei saanut katolista kasvatusta, hän uppoutui katolisen kirkon menoihin harkiten vakavasti pappisvihkimyksen ottamista. Samaan aikaan hän kuitenkin vietti aikaa kotikatunsa Elizabeth Streetin rikollisten kanssa nähden elämän karumman puolen. Vanhetessaan Scorsese huomasi, ettei institutionaalisen kirkon toiminta ole sitä, mitä hän uskoi sen olevan, joten hän irrottautui kirkon huomasta suunnaten kiinnostuksensa elokuvien pariin. Työssäni tarkastelen Scorsesen vuonna 1973 julkaistua elokuvaa Sudenpesä, jota pidetään hänen ensimmäisenä merkittävänä julkaisuna. Tavoitteenani on tarkastella, kuinka kirkon vaikutuspiiristä eronnut, ja osittain jopa kirkkoa kohtaan katkeroitunut, ohjaaja projisoi omat elämäkokemuksensa elokuvan päähenkilöön Charlie Civelloon. Työssäni vastaan siihen, kuinka Scorsesen uskonnollinen tausta ja kaduilla opitut tiukat mafiakoodit ovat vaikuttaneet siihen, miten elokuvan julkaisun aikaan 31-vuotias Scorsese kokee synnin, katumuksen ja sovituksen teemat. Tutkimukseni kuudennessa pääluvussa käyn läpi katolisen kirkon virallisia dogmeja synnistä, katumuksesta ja sovituksesta, kun seitsemännessä pääluvussa selvitän amerikanitalialaisuuden historiaa ja sen yleistä suhtautumista katoliseen uskoon. Kahdeksas luku tarkastelee amerikanitalialaisia rikollisia ja mafiaa sekä organisoidun rikollisjärjestön ja katolisen kirkon välistä suhdetta. Päästäkseni lähelle Scorsesen juuria tutkin yhdeksännessä luvussa hänen biografiaansa, jossa tarkastelen hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden erilaisen maailman välissä. Pyrin tällä pääsemään mahdollisimman lähelle Scorsesen ajatuksia tutkittavia teemoja kohtaan. Käyttämieni metodien pääpaino on biografisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Tarkastelen Sudenpesää William Schrererin kehittelemän suunnan valossa. Biografismin psykologisemmassa suuntauksessa teosta tutkitaan eletyn, perityn ja opitun kautta. Biografismin tukena käytän myös Francois Truffaut n kehittelemää versiota auteur-teoriasta, jonka mukaan ohjaaja oli tekijä, joka vaikuttaa sekä teoksen kuviin että teksteihin.

Tässä kohorttitutkimuksessa selvitetään, mitä kirkonkirjat kertovat vuonna 1839 syntyneiden taipalsaarelaispoikien elämästä kirkon jäseninä. Päähuomio kohdistuu siihen, miten ikäluokan pojat ovat osallistuneet kirkon toimintaan elämänsä aikana. Tutkimuskysymys sisältää useita alakysymyksiä muun muassa siitä, millaisia eroja poikien välillä on esimerkiksi rippikoulussa, ja onko poikien aktiivisuudessa kirkon toimintaan osallistumisessa eroavaisuuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kirkollisiin toimituksiin kuten kasteeseen, avioliittoon ja hautaan siunaamiseen liittyviä käytäntöjä. Tarkastelun kohteena on ennen muuta koko pitäjää ja sukupolvea koskettava analyysi yksittäisten henkilöiden tarkastelun sijasta. Kirkon toimintaan tässä tutkimuksessa katsotaan kuuluvaksi kirkossa ja ehtoollisella käymisen lisäksi kirkolliseen kansanopetukseen ja siihen liittyviin kuulusteluihin sekä kirkollisiin toimituksiin osallistuminen ja kirkon alaisuudessa eläminen. Myös koko ikäluokan avainkokemuksia pyritään selvittämään lähinnä tarkkailemalla poikkeuksia seurakunnan elämän normeista. Tutkimuksen pääasiallisia lähteitä ovat Taipalsaaren seurakunnan kirkonarkiston aineisto, kuten rippikirjat ja lastenkirjat sekä kastettujen, rippikoululaisten ja kuolleiden luettelot. Tutkimuskysymysten ja historiallisen taustan selvittämiseksi on tutkimuksen apuna käytetty myös muita kirkonarkiston lähteitä kuten kiertokoulujen pöytäkirjoja, nimiluetteloita ja naapuriseurakuntien kirkonkirjoja. Tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia on se, että Taipalsaarella noudatettiin vakiintuneita tapoja esimerkiksi lasten kastamisessa ja muissakin kirkollisissa toimituksissa. Syntymän ja kasteen sekä kuoleman ja hautaansiunaamisen välinen aika pyrittiin pitämään lyhyenä. Avioliittoon vihkiminen on Taipalsaarella itäisen Suomen perinteistä poiketen tapahtunut hyvin usein huhtikuussa. Kirkkoherra Wenellin toteuttama alkukoulu-uudistus näyttää tuottaneen hedelmää, sillä kaikki tutkimuksen pojat ovat käyneet kiertokoulua, vaikka kouluun pääsemisessä on ollut eriarvoisuutta poikien asuinpaikan vaikuttaessa koulunkäynti-ikään. Ripille taipalsaarelaispojat ovat päässeet keskimäärin 16-vuotiaina ja vain harvat pojista ensimmäisellä yrittämällä. Ehtoollisellakäyntivelvollisuuden on suurin osa pojista suorittanut mallikkaasti käymällä vähintään kerran vuodessa ehtoollisella. Kinkeriaktiivisuus sen sijaan laskee 1870-luvulle tultaessa luultavasti kirkkokurisäännösten lieventyessä. Vuonna 1839 syntyneistä 38 pojasta 29 haudattiin Taipalsaarelle. Koko ikäluokan poikien keski-ikä oli 43,1 vuotta.

Tutkielman aihe on syrjinnän kielto Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aiheen käsittelyyn liittyy kirkon työntekijöiden yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa edistävä ja syrjintää ehkäisevä lainsäädäntö. Tutkielman tarkoituksena on esitellä erityisesti yhdenvertaisuuslaki ja siihen liittyvät säädökset sekä työsyrjintään liittyvää oikeuskäytäntöä. Esittelen myös kansainväliset ihmisoikeussopimukset, jotka ovat edistäneet yhdenvertaista ja tasa-arvoista kohtelua työelämässä kansallisen lainsäädäntömme kautta. Tarkastelen tutkielmassani yhdenvertaisuusperiaatteen merkitystä ja vaikutusta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tutkimuskysymykseni on mikä on yhdenvertaisuusperiaatteen oikeudellinen merkitys ja vaikutus kirkon työntekijöiden näkökulmasta tarkasteltuna. Olen rajannut tutkielmastani pois kirkkolakijärjestelmän ja siihen liittyvän ylipositiivisen oikeuden käsittelyn. Tutkielmassani on lainopillinen metodi, joka soveltuu sellaisten oikeudellisten tekstien ja normien tutkimiseen ja tulkintaan, jota tutkielman tutkimuskysymykseen liittyvä lähdeaineisto edustaa. Lainoppi tutkii voimassa olevia oikeudellisia tekstejä, sen tehtävä on oikeusnormien tulkinta ja systematisointi . Lainoppia voidaan kuvata merkitysten tieteeksi, jonka vuoksi sen sukulaistieteinä voidaan muita samankaltaisia tieteitä kuten teologiaa ja kielitiedettä. Lainopin metodit ovat tulkinnan menetelmiä, joten lainopillisen metodin käyttö on perusteltua tässä tapauksessa, kun tarkoitukseni on tutkielmassani jäsentää ja muodostaa oikeusjärjestyksestä kokonaisuus ja tarkastella yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjinnän kiellon merkitystä ja vaikutusta oikeusjärjestyksessä. Olen määrittänyt myös yhdenvertaisuuden käsitettä oikeuden normilla suojattuna ihmisoikeutena ja perusoikeutena sekä kristillisessä kontekstissa esiintyvänä eettisenä ihmisyyttä kunnioittavana käsitteenä, jossa korostuu ihmisarvon loukkaamattomuus. Tutkielman tarkoitus on myös selvittää yhdenvertaisuusperiaatteen eettisten periaatteiden merkitystä valtiosääntöoikeuden perustana ja luoda yleiskuva Suomen oikeusjärjestyksestä ja eri oikeusnormien suhteesta toisiinsa nähden. Oikeusjärjestyksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää käsittää miten oikeusnormit, lait ja perus- ja ihmisoikeudet kytkeytyvät yhdenvertaisuuden käsitteeseen. Yhdenvertaisuusperiaatteen eettinen merkitys Suomen valtiojärjestyksen perustana konkretisoituu Suomen perustuslain 1.2§:ssä, johon on kirjattu valtiosäännön suojaamat perustavanlaatuiset arvot ihmisarvon loukkaamattomuus, yksilön vapaus ja oikeudet sekä oikeudenmukaisuuden edistäminen yhteiskunnassa, joita Perustuslain artikulaatioperiaate ilmentää. Yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain oikeudellinen merkitys on ymmärretty kirkossa sen toimintaa säänteleväksi oikeudelliseksi normiksi. Kirkon virallinen kanta on yhdenvertaisuusperiaatetta kunnioittava ja tasa-arvoa päätöksen teossa noudattava oikeuskäytännössä.

Kardinaali George Pell oli tutkimusajankohtana katolisen kirkon korkea-arvoisin virkamies, joka oli ollut syytettynä, tuomittu ja lopulta vapautettu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pellin hyväksikäyttösyyte oli jatkoa katolisen kirkon lähes 40 vuotta jatkuneelle hyväksikäyttöskandaalille. Pellin tapaus toi kuitenkin hyväksikäyttöskandaalin suoraan katolisen kirkon hierarkian sydämeen, Vatikaaniin. Vuonna 2019 Pell tuomittiin Victorian piirikunnan oikeusistuimessa Melbournessa kuudeksi vuodeksi vankeuteen kahden kuoripojan hyväksikäytöstä. Valituskierroksen jälkeen Australian korkein oikeus vapautti hänet huhtikuussa 2020. Pellin syyte ajoittui Australiassa ilmentyneeseen lasten hyväksikäyttöskandaaliin, jota oli asetettu tutkimaan puolueeton tutkimuselin Royal Commission into Institutional Responses to Child Sexual Abuse (RC). Royal Commission toimi vuosina 2013–2017. Sen tehtäviin kuului paljastaa institutionaaliset rakenteet, joiden puitteissa hyväksikäyttö oli tapahtunut. Lisäksi sen tuli antaa toimenpidesuositukset, jotka estäisivät hyväksikäytön tulevaisuudessa. Royal Commission antoi 21 toimintasuositusta myös katoliselle kirkolle. Niistä suuri osa koski kanonisen oikeuden muuttamista niin, ettei se mahdollistaisi hyväksikäyttöä. RC muun muassa vaati paavillisen salassapitovelvollisuuden poistamista hyväksikäyttöä koskevissa tapauksissa ja kaikkien tapausten ilmoittamista siviiliviranomaisille. National Catholic Reporter -lehti (NCR) on katolisen kirkon julkaisu, joka on tehnyt pioneeri papiston harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uutisoinnissa. Vuodesta 1985 NCR on osallistunut aktiivisesti asian tiimoilta käytyyn keskusteluun ja vaatinut kirkolta toimenpiteitä tilanteen ratkaisemiseksi. Erityisesti lehden verkkojulkaisussa Pellin tapausta käsiteltiin laajasti. NCR:n toimittajakunnan lisäksi puheenvuoroja käyttivät erityisesti asiantuntijat, joista moni oli jo veteraani hyväksikäyttökeskustelussa. Pellin oikeudenkäynnin uutisointi liitettiin osaksi NCR:n pitkäaikaista hyväksikäyttöskandaalin vastaista työtä.