Browsing by Title

Tutkielma sijoittuu arabimaa Omaniin, jossa kristinusko on vähemmistöuskontona. Kansainvälisten sopimusten mukaan lapsilla on oikeus uskontoon ja uskontokasvatukseen. Omanissa kristillistä uskontokasvatusta ei ole saatavilla julkisissa ja yksityisissä kouluissa, vaan uskontokasvatuksesta vastaavat lasten vanhemmat sekä seurakunnat. Omanin kansalaisissa ei ole syntyperäisiä kristittyjä, vaan kaikki kristilliset seurakunnat mukaan lukien katolinen seurakunta on muodostettu maahan muuttaneiden siirtotyöläisten toimesta. Tässä kaupunkiteologian alaan kuuluvassa tutkielmassa kuvataan tapausesimerkkinä omanilaisessa kaupunkiseurakunnassa toteutettavaa katolista uskontokasvatusta. Uskolla on paikkansa kasvatuksessa, sillä se ohjaa kohti merkityksellistä elämää. Uskontokasvatus voidaan määritellä lyhyesti tradition siirtämiseksi. Perinteisen katolisen uskontokasvatuksen katsotaan perustuvan tomistiseen eli Tuomas Akvinolaisen opetuksista lähtevään kasvatusfilosofiaan. Katolisesta näkökulmasta uskontoon liittyy merkityksen etsinnän lisäksi erityisesti yhteisöllinen ja moraalinen ulottuvuus. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten uskontokasvatus toteutuu katolisessa kaupunkiseurakunnassa ja mitkä olivat uskontokasvatuksen tavoitteet. Tutkielma oli etnografisesti värittynyt laadullinen tutkimus, johon kuului noin kahden viikon kenttäjakso omanilaisessa kaupungissa paikan päällä. Tutkimuksen taustalukuja varten haastateltiin neljää Omanissa työskentelevää henkilöä, joista kaksi oli Omanin kansalaisia ja kaksi ulkomaalaista henkilöä. Tutkielman aineistoon haastateltiin viittä seurakunnassa toimivaa henkilöä, jotka olivat kaikki siirtotyöläisiä. Kenttäjakson aikana havainnoitiin yhtä messua ja muun kaupunkikontekstin havainnointien sekä keskustelujen osalta kirjattiin kenttämuistiinpanoja. Tulosten perusteella uskontokasvatuksen toteuttamiseen tapausesimerkiksi valikoituneessa seurakunnassa vaikuttivat kirkon toiminta, vanhempien toiminta ja yhteiskunnan toiminta. Uskontokasvatuksen tavoitteena olivat uskon ja moraalin muodostuminen. Tulokset ovat yhteneväisiä aiempien tutkimusten havainnoista vanhempien ja kirkon roolista uskontokasvatuksen toteuttamisen suhteen. Jatkotutkimushaasteena voitaisi toteuttaa pitempi etnografinen kenttäjakso ja laajentaa tutkimusaineistoa haastattelemalla useampia uskontokasvatuksesta vastaavia henkilöitä.

Vapaus ja kuolema ovat eksistentiaalisia elämän peruskysymyksiä, jotka ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Tutkielmani tavoitteena on tarkastella, miten ranskalainen filosofi-kirjailija Simone de Beauvoir (1908–1986) käsittelee vapauden ja kuoleman teemoja teoksessaan Moniselitteisyyden etiikka (1947). Kysyn teoksen argumentaation pohjalta myös, miten vapaus liittyy kuolemaan, vai liittyykö mitenkään? Beauvoiria pidetään yleisesti eksistentialistina ja feministisen ajattelun edustajana. Toissijaisesti pyrin tuomaan esiin, että hän on teosta kirjoittaessaan omaleimainen ja monipuolisesti ammentava olevaisuuden analyytikko, joka on kyennyt kirjoittamaan joitakin teesejä myös omaan aikaamme tuotaviksi. Olen teemoitellut teoksen sisällön ja analysoin sitä pääasiassa kommentaarien avulla tehden havaintoja siitä, millaisia suuntia Beauvoirin ajattelu saa ja millaisista aineksista se on muodostunut. Tarkastelen kirjaa käsite- ja argumentaatioanalyysin keinoin ja jäsennän ajattelun suhdetta relevantteihin teorioihin. Beauvoirin vapauden analyysia taustoittaa ajatus kuolevaisuudesta ja rajallisuudesta ja hän nivoo tarkastelunsa yhteiskunnallisen tilanteen osaksi. Teoksen olennaisena pontimena on Beauvoirin elämänkumppanin Jean-Paul Sartren teos Oleminen ja ei mitään (1943), minkä lisäksi hän luotaa analyysissaan suhdetta useisiin ajattelijoihin kuten Hegel, Heidegger, Camus, Kant, Kierkegaard, Nietzche, Merleau-Ponty, Husserl ja Marx ja muotoilee oman moraalifilosofisen tulkintansa subjektiviteetin paradoksista. Ajattelun kantavia voimia ovat moniselitteisyys sekä vastavuoroisen tunnustamisen periaate, pohjautuen Hegelin orjan ja herran dialektiikkaan. Olemme intersubjektiivisesti sidoksissa muihin ihmisiin ja halutessamme omaa vapauttamme meidän tulee haluta yhtä lailla toisen ihmisen vapautta, mikä antaa aidon mahdollisuuden myös rakastamiselle. Ihminen paljastaa maailmaa ja vapautta eteenpäin pyrkivän transsendenssinsa avulla, joka suuntautuu kohti avointa tulevaisuutta, ammentaen menneisyydestä ja toimien nykyhetkessä. Partikulaaristen tilanteidemme lainalaisuudet, kuten aika, paikka, ympäristö, fyysinen olemassaolomme ja lopulta kuolema asettavat rajoja vapaudelle. Beauvoirin mukaan on hyväksyttävä kuolevaisuutensa, eikä sitä tule kätkeä tai kieltää. Rajat tarjoavat elämälle merkityksiä ja projekteille suuntaa. Mutta vain toinen ihminen voi riistää elämän merkityksellisyyden ja vapauden: esine ei siihen kykene. Pyrkimyksemme voivat saada jatkuvuutta myös kuolemamme jälkeen, muiden ihmisten edistämien projektien kautta. Analyysinsä avulla Beauvoir tulkitsee myös sortoa. Esitän Beauvoirin argumentteihin pohjaten, että kuolevaisuutensa tiedostaminen antaa mahdollisuuden vapaudelle. Vapaus on kuolemisensa tajuamista, mikä ei kuitenkaan jää vain itselle: kun tahdomme toisille vapautta, tahdomme myös, että he löytävät ja sisäistävät oman kuolevaisuutensa. Ja kuten ihmisen oma vapaus liittyy toisiin, samoin hänen kuolemallaan on merkityksensä muille ihmisille. Tarkasteluni tukee toissijaisen tutkimustehtäväni olettamusta siitä, että Beauvoir on omaääninen ja usealta näkökulmalta tulkittu filosofi ja kirjailija, jonka filosofia tulee mielestäni nähdä omanaan, sen sijaan että se tulkittaisiin Sartresta juontavana ajatteluna. Hän ei teosta kirjoittaessaan ollut vain Sartren kommentoija, vaan toi oman korkeatasoisen kontribuutionsa filosofian kenttään. Beauvoir eroaa Sartren ajattelusta etenkin haastaessaan absoluuttisen vapauden ajatuksen sekä tulkinnassaan vastavuoroisuuden ainaisesta mahdollisuudesta. Lisäksi hän korostaa transsendenssin aktiivista ja toiminnallista luonnetta. Vapauden ja kuoleman tarkastelulle kriisiytyvässä maailmassa on yhä uutta tarvetta. Jatkossa olisi aihetta tutkia esimerkiksi immanenssi-käsitteen käyttöä transsendenssin vastinparina, mikä oli nähdäkseni Moniselitteisyyden etiikassa kehittymässä. Jatkotutkimusten aiheisiin lukeutuu edelleen Sartren ja Beauvoirin filosofioiden syvällisempi vertailu. Olen kiinnostunut myös Camus’n absurdin filosofiasta ja Emmanuel Lévinasin rajatonta eettistä vastuuta korostavasta ajattelusta verrattuna Beauvoirin esittämiin moniselitteisyyden, vapauden ja kuoleman tulkintoihin.

Tutkimus käsittelee seksuaalista asketismia varhaiskristillisessä kirjoituksessa Paavalin ja Teklan teot. Kirjoitus ajoittuu toiselle vuosisadalle jKr. ja on apokryfisten apostolien tekojen lajityypin edustaja. Tutkimuksen metodologia ammentaa ruumiinantropologiasta, feministisestä ideologiakritiikistä ja narraatiokritiikistä. Näiden lähestymistapojen kautta tarkastellaan seksuaalisen askeesin merkitystä sekä sen sosiaalisia implikaatioita. Tutkimuksen luvussa 2 tarjoama luenta Paavalin ja Teklan teoista keskittyy Teklan hahmoon ja tarkastelee tämän toimijuutta. Luenta sisältää valikoitujen katkelmien käännöksiä. Seksuaalisen asketismin teema avaa ja syventää eroa Paavalin ja Teklan kertomuksen eri tasojen välillä osoittaen, ettei seksuaalinen askeesi ja neitsyyden saama arvo ole täysin sama läpi kertomuksen. Makarismit kertomuksen alussa johdattavat lukijaa yleistämään Paavalin julistuksen koko kertomuksen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, mutta kuvaus Teklasta marttyyrina ja kastettuna ja pelastuksen todeksi elävänä opettajana välittävät toisenlaista ruumiillisuuden kokemusta ja painotusta. Luvussa 3 tarjotaan katsaus merkittävimpiin vertailukohtiin muissa apokryfisissä apostolien teoissa naisten seksuaalisen askeesin suhteen. Ruumiillisuuden näkökulma on tuonut esiin ristiinpukeutumisen herättämiä ristiriitoja, joita käsitellään luvussa 3. Naisten ristiinpukeutuminen ja hiusten leikkaaminen tuomitseminen antaa viitteitä siitä, että sen sisältämiä merkityksiä ja konkreettisia seurauksia oli kirkon johdossa vaikea hyväksyä. Sukupuolieron kategoriasta ei haluta luopua, sillä se olisi merkinnyt sukupuolisen hierarkian perustan lakkaamista. Toisaalta sukupuoliero liittyy myös kysymykseen identiteetistä, mikä näkyy keskustelussa ylösnousemusruumiista. Tutkimus esittää, että ristiinpukeutuminen mahdollistui ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys. Teklan kertomus on siten nähtävissä esimerkkinä siitä, miten uskonnolliset ideat muodostavat, ohjaavat ja muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja sitä, miten materiaalinen maailma ymmärretään.

Heprelaiskirje on hellenistisen ajan juutalaisuudessa syntynyt kristillinen kirjoitus, joka syntyi toisen temppelin aikana. Heprealaiskirje käyttää motiivina luvuissa 8–10 Israelin erämaavaelluksen aikaan rakennettua telttamajaa, joka kirjoitusten mukaan oli Israelin ensimmäinen pyhäkkö. Tutkin sitä, mitä 2. Mooseksen kirja sanoo telttamajasta ja mitä muut Vanhan testamentin kirjoitukset sanovat muista pyhäköistä: Daavidin teltasta ja Jerusalemin temppelistä, joka oli telttamajan perillinen. Tutkin myös toisen temppeliajan juutalaisista kirjoituksista löytyviä näkemyksiä temppelistä. Viimeisissä luvuissa ”Kristuksen papillinen työ telttamajassa” ja ”Telttamajan sanoma Heprealaiskirjeen kuulijoille” tutkimuskysymys on vanhatestamentillisten symbolien ja teemojen merkitys. Käsittelen Heprealaiskirjeen tekstiä, joka argumentoi sen puolesta, että Kristuksen papillinen työ tapahtui taivaallisessa telttamajassa maallisen sijaan ja sitä, mitä se merkitsee Heprealaiskirjeen (alkuperäisille) kuulijoille. Argumentoin tekstin pohjalta, miten Kristuksen maailmassa tapahtunut kuolema oli taivaassa toimitettu jumalanpalvelus, joka puhdistaa hänen kansansa heidän synneistään ja antaa sille tehtävän.

Tarkastelen tutkielmassani Septuagintan Esterin kirjan lisäyksiä A–F. Pyrin vastaamaan kahteen keskeiseen tutkimuskysymykseen: ∙Mitä lisäyksillä on mahdollisesti haluttu saavuttaa? ∙Ovatko lisäyksistä vastanneet redaktorit mahdollisesti hyödyntäneet muuta aikakauden kirjallisuutta teksteissään? Käytän tutkimuksessani Vanhan testamentin apokryfikirjat–käännöstä, jonka ovat toimittaneet Juha Pihkala, Anni Maria Laato, Tapio Leinonen, Kai Vahtola, Hanne von Weissenberg ja Johanna Räsänen vuonna 2009. Hyödynnän käännöstä myös tutkiessani lisäysten ja muiden apokryfitekstien välisiä yhteyksiä. Käytän vuoden 1992 suomenkielistä Raamatunkäännöstä nostaessani esiin relevantteja kohtia masoreettisesta versiosta sekä muista Vanhan testamentin teksteistä. Septuagintaan sisällytetty vanha kreikankielinen versio OG voidaan sijoittaa karkeasti ajoitushaarukalle 164–78 eKr. Aikakauteen sijoittuva Makkabi– ja Hasmoniaika, kreikkalainen vaikutus eli hellenismi, kiristynyt poliittinen ilmapiiri, juutalaisvastaiset kirjoitukset, sekä jatkuva epävarmuus vähemmistönä vieraan vallan alla ovat vaikuttaneet kuuden lisäyksen syntyyn. Redaktorit toivat esiin omia näkemyksiään painottaen tiettyjä periaatteita ja veivät täten Esterin kirjan lähemmäs pyhien kirjoitusten normia. Septuagintan Esterin kirja onnistuu vangitsemaan hellenistisen juutalaisen identiteetin diasporassa, yhteisön merkityksen, juutalaiset tavat ja myös aikakautena koetut haasteet. Merkityksellistä on, että Jumalan nimi on lisätty useaan eri kohtaan ja kirjan teologiset painotukset ovat ilmeiset. Jumalan arpaosa on Israelin kansa ja liittosuhde on edelleen voimassa. Hän yksin pelastaa kansansa uhkaavalta tuholta ja Hänen armoonsa ja huolenpitoonsa voidaan luottaa myös tulevaisuudessa. Päädyn tutkielmassani seuraaviin johtopäätöksiin yksittäisten lisäysten kohdalla: → Lisäykset A – Mordokain uni ja F – Mordokain unen selitys ovat apokalyptisia ja eskatologisia kuvauksia, joissa juutalaiset ja pakanakansat asetetaan vastakkain ja Jumala on nostettu narratiivin kosmiseksi sankariksi. Lisäykset muistuttavat mm. Danielin kirjaa ja Ilmestyskirjaa. → Lisäykset B – Kuninkaan käskykirje ja E – Kuninkaan uusi käskykirje tuovat esiin aikakauden juutalaisvastaisuuden ja juutalaista uskoa puolustetaan kiivaasti. Juutalainen laki on voiman lähde kansojen puristuksessa, mutta myös erottava tekijä: tooran säädösten noudattaminen erottaa juutalaiset valtaväestöstä ja he joutuvat vihan kohteiksi. Yhtenevyyksiä löytyy mm. 1.–3. Makkabilaiskirjan kanssa. → Lisäys C – Mordokain ja Esterin rukous sisältää hurskaat ja esimerkilliset rukoukset, jotka esitetään päähenkilöiden suulla. On haluttu välittää kuva esimerkillisistä juutalaisista henkilöistä ja kuinka näiden tulisi toimia haastavassa tilanteessa. Pelastushistoria linkitetään mukaan rukouksiin ja narratiivi liitetään osaksi laajempaa kokonaisuutta. Juutalaisuuden perusperiaatteita halutaan korostaa ja paralleeleja hartaille rukouksille löytyy mm. Juditin ja Danielin kirjoista. → Lisäys D – Esterin pyyntö vie narratiivin lähemmäs hellenistisen aikakauden romantiikan tyyliä, jolla siitä on pyritty saamaan houkuttelevampi kreikan kielellä lukeville juutalaisille. Syvällliset kuvaukset päähenkilöiden mielenmaisemasta edustavat kyseistä genreä. → Jälkisanojen antaman informaation perusteella voidaan päätellä purim–juhlan olleen keskeinen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan teologisen tunnustuksellisuuden ilmenemistä islamin uskonnon oppikirjoissa. Aineisto koostuu kahdesta islamin oppikirjasta, Islam – yhteinen uskomme ja Salam – islamin polku 1 – 2. Analyysia määrittävänä näkökulmana on Kähkösen (1976) hahmottelema teologinen tunnustuksellisuus. Vuonna 2003 tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki, jonka mukaan oppilaalla on oikeus saada oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetusta sekä peruskoulussa, että lukiossa. Tämän lain siivittämänä tehtiin muutoksia myös uskonnonopetusta määrittäviin lakeihin. Aikaisemmin oppilaan uskonnonopetusta kuvattiin termillä ”oppilaan tunnustuksen mukainen uskonnonopetus”, mutta lakimuutosprosessin myötä se muutettiin termiksi ”oppilaan oman uskonnon opetus”. Tutkimuksen taustaluvuissa tarkastelen esimerkiksi uskonnonopetusta Suomessa ja Euroopassa, uskonnonopetuksen järjestelyjä ja perusteluja, islamin syntyä ja tuloa Suomeen sekä islamin uskonnonopetuksen järjestämistä ja opetussuunnitelmaa. Aiempi tutkimus ja tutkimustehtävä ovat sijoitettu tutkimuksen alkuun ja tutkimuksen kulku, pohdinta sekä yhteenveto tulevat taustalukujen jälkeen. Lähestyn aineistoa sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin keinoin, ja niiden avulla olen luonut kolme erityyppistä kategoriaa, joiden alle sijoitan tunnustuksellisuuteen viittaavat tekstikohdat. Analyysi on tehty aineistolähtöisesti, jolloin kategoriat nousevat suoraan oppikirjojen teksteistä. Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä haluan selvittää, näkyvätkö Kähkösen (1976) hahmotteleman teologisen tunnustuksellisuuden elementit kyseisissä oppikirjoissa. Toisessa tutkimuskysymyksessä keskityn siihen, miten oppilaan oman uskonnonopetuksen malli toteutuu kyseisten oppikirjojen kohdalla. Kolmannen tutkimuskysymyksen avulla pyrin löytämään vastauksen siihen, millä tavalla uskonnonopetuksen luonteen muuttuminen tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta oppilaan oman uskonnon opetukseksi näkyy kyseisten oppikirjojen kohdalla. Oppikirjan ”Islam – yhteinen uskomme” ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 2003 ja oppikirja ”Salam – islamin polku 1 – 2” on ilmestynyt vuonna 2011. Tutkimukseni pohjalta voin selkeästi tehdä sen johtopäätelmän, että islamin oppikirjojen tekstit ovat teologisesti tunnustuksellisia, ja näin ollen ristiriidassa uuden perusopetuslain (454/2003) kanssa. Kähkösen (1976) hahmottelemat teologisen tunnustuksellisuuden elementit näkyvät molemmissa oppikirjoissa selvästi. Oppilaan oman uskonnonopetuksen malli ei tutkimukseni mukaan toteudu täysin kyseisten oppikirjojen kohdalla, vaikka islamin uskonnon viimeisin opetussuunnitelma (ISOPS 2006) on linjassa tunnustuksettoman terminologian kanssa. Uskonnonopetuksen luonteen muuttuminen tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta oppilaan oman uskonnon opetukseksi vuonna 2003 ei ole vaikuttanut kyseisten oppikirjojen tapaan esittää asioita, sillä oppikirjat liittyvät vahvasti oppilaiden tunnustukseen. Kirjoista on myös hyvin havaittavissa oppilaiden ohjaaminen islamin tunnustukselliseen harjoittamiseen. Tämä tutkimus lisää tietoa islamin uskonnon oppikirjoista sekä opetuksesta yleisesti. Tutkimuksen perusteella voidaan huomata, että islamin uskonnon oppikirjat ovat teologisesti tunnustuksellisia, eivätkä näin vastaa laissa määriteltyä oppilaan oman uskonnon mukaista opetusta. Tutkimus tuo arvokasta tietoa myös islamin tutkimukseen ja uskontojen oppikirjatutkimukseen liittyen.

Työn tarkoituksena on selvittää, miten varhaisessa juutalaisuudessa on ymmärretty tekojen ja pelastuksen välinen yhteys, ja osana sitä, mikä on ei-juutalaisten rooli pelastuksen kannalta. Pelastus määritellään Jumalan aikaansaamaksi myönteiseksi muutokseksi, joka tapahtuu jostakin huonommasta johonkin parempaan, ja voi liittyä sekä tämän- että tuonpuoleiseen elämään. Aineistona käytetään seuraavia tekstejä: Tobitin kirja, 1.-4. makkabilaiskirjat, Henokin kirja, Kahdentoista patriarkan testamentit, Abrahamin testamentti, Sibyllan oraakkelit, Salomon psalmit, Toinen Barukin kirja ja Qumranin Yhdyskuntasääntö (1QS). Tarkasteltavana on juutalainen ajattelu ajanjaksolla n. 300 eKr. - 70 jKr. Aineiston valinta perustellaan, ja siinä käytetään kirjallisuuden lisäksi apuna pelastussanojen esiintymisfrekvenssejä. Työn pääosa muodostuu siten, että kustakin kirjasta etsitään ja järjestetään pelastusta koskevat kohdat. Tätä tarkastelua täydennetään kirjallisuuden tiedoilla siten, että kustakin tekstistä on yksi luku, jossa kirjan pelastusta koskevat ajatukset käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan myös kirjoitusten taustalla vaikuttaneita ryhmittymiä, apokalyptiikkaa ja messiashahmoa. Löydetty materiaali järjestetään edelleen johtopäätöksiksi. Työ sisältää joitakin suomeksi julkaisemattomien kirjoitusten kohtia, jotka tekijä on kääntänyt alkukielestä. Teoista ja pelastuksesta nousevat esille seuraavat asiat. Tooran noudattaminen on keskeisellä sijalla varhaisessa juutalaisuudessa, mutta ei vastaa tyhjentävästi tekojen vaatimukseen. Pelastus voi seurata lain määräysten noudattamisesta, mutta asiasta on erilaisia painotuksia ja tulkintoja. Lakia voidaan ymmärtää eri tavoin, eikä kaikkia määräyksiä pidetä välttämättä sitovina. Elinympäristökin sanelee lain noudattamiselle omat reunaehtonsa. Varhaisen juutalaisuuden keskuspaikkana on Jerusalemin temppeli, jossa harjoitettuun temppelikulttiin osallistuminen tekee osalliseksi myös pelastuksesta. Temppelikultti saattaa kuitenkin olla mahdotonta harjoittaa, tai jotkut ryhmät katsovat sen saastuneen. Tällöin tilalle nousee muita tekoja, joilla on pelastava vaikutus. Teot, jotka ovat jo aiemmin kuuluneet hurskauselämään, saavat nyt paljon suuremman painoarvon. Almujen antaminen pelastaa ja varjelee, samoin paasto ja nöyrtyminen. Juhlien ja sapatin vietto korvaa temppelin puuttumista, mutta sapattimääräysten sitovuus sota-aikana joudutaan arvioimaan. Keskeisiä säädöksiä pelastuksen kannalta ovat myös ruokamääräykset, siveys ja avioliitto omaan kansaan tai sukuun kuuluvan kanssa. Oikean asian puolesta sodittaessa Jumala voi pelastaa viholliselta ja antaa voittoja omissa sotatoimissa, mutta tappioiden jälkeen pelastusajatukset suuntautuvat täydeltä tuholta välttymiseen tai eskatologiseen pelastukseen. Kärsimys tuottaa sovinnon Jumalan kanssa. Joissakin teksteissä marttyyrien veri tuottaa sovituksen koko kansalle, ja vastarintaan kehotetaankin nousemaan empimättä. Myös ennenaikaisen kuoleman katsotaan pelastavan niin, ettei kuolemanjälkeistä rangaistusta enää tule. Rukous on monissa kohdissa keskeinen teko, joka vaikuttaa pelastumiseen sekä maanpäällisessä että kuolemanjälkeisessä elämässä, ja sekä toisten että rukoilijan omalta osalta. Tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttavat teot punnitaan kuoleman jälkeen. Myös itse kuolintapahtuman lempeys tai julmuus riippuu maanpäällisistä teoista. Pelastusodotukset kohdistuvat joissakin teksteissä Messiaaseen, joka kuvataan osittain eri tavoin ja eri henkilöinäkin. Yleinen käsitys on daavidilainen sotaisa hahmo. Joissakin kirjoituksissa kuvataan universaali henkimaailma, joka vaikuttaa niin juutalaisten kuin muihinkin kansoihin kuuluvien ihmisten tekojen taustalla. Ohjeita annetaan siitä, mikä tekee oikeat teot ylipäätään mahdollisiksi tehdä. Paitsi että järki on avuksi, niin hyvän tekeminen ja sydämen täyttyminen rakkaudella pelastavat vihasta ja saavat toimimaan oikein. Ei-juutalaiset voidaan nähdä pahoina valloittajina, mutta syynä heidän raakuuksilleen ovat sittenkin oman kansan synnit. Juutalaisten kohtalo toimii muille kansoille varoituksena ja esimerkkinä. Joissakin teksteissä uskalletaan rinnastaa juutalaisten ja ei-juutalaisten pelastus melko pitkällekin, joissakin taas on jyrkempi rajanveto. Sibyllan oraakkeleissa on suoranaisia määräyksiä muille kansoille. Ajattelutavassa on eroja eri juutalaisten ryhmien välillä. Jotkut käsitykset pelastuksesta ovat yhdistettävissä sadokilaiseen temppelipapistoon, makkabilaisiin, essealaisiin, Qumranin yhteisöön, fariseuksiin tai vähemmän tunnettuihin ryhmiin, sen mukaan kuin tekstejä voidaan yhdistää näihin.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien syitä samaa sukupuolta olevien parien kirkollisille vihkimisille. Osa kirkon papeista on vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon maaliskuusta 2017 asti, jolloin avioliittolaki muuttui Suomessa sukupuolineutraaliksi. Vihkimiset ovat tapahtuneet siitä huolimatta, että kirkko on linjannut sen avioliittokäsityksen pysyvän entisellään ja pappeja on kehotettu vihkimään edelleen vain eri sukupuolta olevia pareja. Tutkielma selvittää, mistä syistä papit ovat päätyneet vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja tässä kirkollisessa tilanteessa ja miten näitä vihkimisiä perustellaan. Aineisto koostuu seitsemän papin puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Haastatellut papit olivat vihkineet avioliittoon yhden tai useamman samaa sukupuolta olevan parien vuosina 2017-2018. Teoreettinen viitekehys muodostuu kirkon ja homoseksuaalisuuden suhdetta, pappeutta ja suomalaisen yhteiskunnan muutosta koskevasta tutkimuksesta. Tutkielman taustoittava osio keskittyy vahvasti avioliittolain muuttumista edeltäneisiin ja sitä ympäröineisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin muutoksiin sekä keskusteluun. Tämä auttaa ymmärtämään sitä kontekstia, jossa papit ovat tehneet vihkimispäätöksensä. Papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon ennen kaikkea siitä syystä, että parit toivovat tulevansa vihityiksi kirkollisesti. Papit vastaavat vihkimispyyntöön myöntävästi, koska kokevat, että kirkolla on myös samaa sukupuolta olevien parien vihkioikeus. He eivät pidä parisuhteita syntinä ja näkevät avioliiton sopivaksi pysyvän parisuhteen muodoksi myös sateenkaaripareille. Näistä syistä vihkiminen näyttäytyy luonnollisena johtopäätöksenä. Tätä päätöstä tukevat erilaiset pappeuteen ja työhön, arvoihin ja asenteisiin sekä uskontoon ja hengellisyyteen liittyvät syyt ja perustelut. Vihkimispäätökset syntyvät usein monien syiden ja perustelujen summana. Kirkko toimii muuttuvan yhteiskunnan keskellä ja yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja ilmiöt haastavat kirkkoa. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että osa kirkon papeista ja jäsenistä elää jo nyt todellisuutta, jossa samaa sukupuolta olevien vihkimiset ovat osa kirkkoa. Tämän todellisuuden ymmärtäminen on tärkeää, sillä se vaikuttaa väistämättä kirkon identiteettiin. Vihkimisen syiden tutkiminen avaa uusia näkökulmia ilmiöön ja auttaa ymmärtämään sitä vihkineiden pappien näkökulmasta.

This thesis examines the literal debate between Thomas More (1478–1535) and William Tyndale (1494-1535) between 1528–1533. The main theme is authority and what Tyndale and More believe to be the highest authority concerning all matters of faith: The Scriptures, the Church or the King. After the historical background this thesis is divided into three analysis sections: In the first section we examine the need for English vernacular Scriptures and Tyndale’s translation of the New Testament (1525) and especially the meaning of ekklesia and presbyteros in English. In the second section we examine the foundation of the Church, infallibility of the Church, the relationship between written and unwritten word and the interpreting and defining of the Scriptures. In the third part we examine earthly authority and King Henry VIII’s divorce and Tyndale and More’s relationship with the king. The sources selected for this thesis are Tyndale’s The Obedience of a Christian man (1528), More’s A Dialogue Concerning Heresies (1529), Tyndale’s An Answer to Sir Thomas More’s Dialogue (1531) and More’s Confutation to Tyndale’s Answer (1532-33). The method applied to the sources is close reading. The sources are presented in chronological order in each of the subjects and Tyndale’s and More’s views are also compared to Erasmus Desiderius and Martin Luther. Erasmus and Christian humanism is a common theological context for Tyndale and More. Tyndale was influenced by Erasmus and More was a collaborator and a friend of Erasmus. Tyndale is compared to Luther in order to examine his dependence on the German reformer. As a result this thesis shows that the highest authority concerning all matters of faith for Tyndale is the Scriptures and for More the Church. Tyndale believes that all matters that we need to know about faith have been written down and there can be no unwritten tradition or doctrine that contradicts the Scriptures. However, More believes that since Christ promised to be with his Church it is guided by his word both written and unwritten.

The aim of this study has been to discern what Manas Buthelezi (1935-), a black South African Lutheran theologian and later also a bishop, regards as the requirements a church has to fulfill in order to be credible in the apartheid society. Buthelezi’s dissertation and several articles written between the years 1968 and 1993 are the sources of this study. Also the lectures held in Heidelberg in 1972 are referred to. Systematic analysis is the method used. The question of the credibility of the church is studied through three concepts that play an important role in Buthelezi’s ecclesiological thought, namely the wholeness of life, incarnation and liberation. The notion of the wholeness of life stems from the African tradition. Buthelezi takes the concept into the Christian church: the church should realize that God is the Creator of all life and Christ the lord of every aspect of human existence. Life is one entity coram Deo. However, the church is not to become the world; solidarity between the two must remain critical as the church is also called to play a prophetic role in the society. The church is in an open relationship with the world. It has a unique message of forgiveness and reconciliation. Nevertheless, the message is not a possession of the church but it is addressed to the whole world. The meaning of incarnation comes close to that of the wholeness of life. Following the example of Christ’s incarnation, the church must become human in the reality of the people. The church in Soweto is to become the people of Soweto, that is, the church must become as vulnerable as the people are. An incarnate church cannot be immune to the oppression that people experience, because the people are the church. The church is therefore bound to suffer. Buthelezi’s theology of the cross is pragmatic: the suffering of the church aims at the liberation of the oppressed. At times the physical presence of the church by the side of the suffering people is the only way to preach the incarnate gospel. In the South Africa of the late 1960s onwards the liberation of the oppressed black people was high on the agenda of Black Theology. As a leader of the early South African Black Theology, Buthelezi is concerned about the racial injustice in his country. He urges the churches to join the struggle against it as one people of God. The notions of liberation and the wholeness of life emerge in Buthelezi’s holistic understanding of liberation that involves the inner liberation of the black spirit and the liberation of the economic, social and political aspects of life. Interpreting Tillich’s correlation method in the South African situation, and also paralleling other liberation theologians, Buthelezi takes the existential situation of the people as the starting point for liberation. The gospel has to respond to the existential questions of people. The church is called to work for the liberation of society but it must also be liberated itself. Buthelezi initiated the LWF statement on the status confessionis in South Africa (1977). In line with the statement, he calls for church unity on the human level. For the unity to be true, it has to be experienced on the grassroots’ level. All the three concepts covered urge the church to come down from any ivory tower and out of any spiritual haven it might hide in. A lot of the credibility of the church derives from the behavior of the people. Buthelezi’s concentration on how the people who constitute the church should live their faith leaves less attention to how God constitutes the church. I have labeled Buthelezi’s understanding of the church existential-Christocentric due to the emphasis he lays on the need of the church to take the existential situation of the people seriously and on the other hand, on Christ as the exemplar for the church.