Browsing by Title

Tutkimus tarkastelee Pandemrix-influenssarokotteen myötävaikutuksesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten elämänhallintaprosessia. Kyseinen rokote otettiin Suomessa käyttöön terveysviranomaisten päätöksellä syksyllä 2009 ehkäisemään sikainfluenssatartuntoja. Myöhemmissä selvityksissä sen havaittiin lisänneen 4-65-vuotiaiden rokotuksen saaneiden riskiä sairastua narkolepsiaan. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia elämänhallintakeinoja sairastuneiden omaiset ovat käyttäneet sopeutuakseen uuteen ja haastavaan elämäntilanteeseen, mitkä asiat ovat näyttäytyneet sopeutumista tukevina tai haittaavina tekijöinä ja miten tapahtuneen käsittelyn on koettu vaikuttaneen omaan elämään tai ajatteluun. Syventämällä ymmärrystä omaisten elämänhallinnasta on mahdollista edesauttaa tarvittavan avun ja tuen suuntaamista perheille, joihin kuuluu narkolepsiaan sairastunut lapsi tai vanhempi. Aihetta lähestytään teoriaohjaavasti laadullisen tutkimuksen menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu viidestä avoimesta haastattelusta, joista neljässä haastateltu on sairastuneen vanhempi ja yhdessä puoliso. Ottamalla tutkimukseen mukaan vanhempien lisäksi sairastuneen puolison, on haluttu antaa ääni pienemmälle vähemmistölle, jonka elämää perheenjäsenen narkolepsia on yhtä lailla koskettanut, mutta joka on tähän asti jäänyt selvästi lapsiperheiden saaman huomion varjoon. Keskeisimmiksi omaisten elämänhallintaan vaikuttaneiksi kontekstitekijöiksi määrittyivät kipeät ajatukset ja tunteet liittyen sairauden puhkeamisen taustatekijöihin, yhteiskunnallisen tuen riittämättömyys – etenkin psykososiaalisten ja informaatioon perustuvien tukimuotojen osalta –, oman aktiivisuuden välttämättömyys avun saamiseksi, sairastuneen perheenjäsenen vointi ja selviytyminen sekä sosiaalisten suhteiden merkitys. Aikuisena sairastuneen henkilön puolison kohdalla tuensaannin vaikeudet korostuivat entisestään vaikeuttaen sopeutumista. Nämä tulokset ovat linjassa aiemman narkolepsiailmiötä käsittelevän tutkimuksen kanssa ja vahvistavat myös muissa perheenjäsenen kroonista sairastumista koskevissa selvityksissä tehtyjä havaintoja psykososiaalisen tuen ja asianmukaisen tiedonsaannin tärkeydestä. Omaisten elämänhallinnassa korostuivat tunnekeskeiset elämänhallintakeinot mutta myös ongelmakeskeisiä strategioita käytettiin. Lukuisien epävarmuustekijöiden sävyttämässä tilanteessa näkyvä rooli oli tuen etsinnällä – etenkin vertaistuella – sekä positiivisilla ajattelu- ja tulkintamalleilla. Merkityksen etsintä tuli selvästi esille joidenkin omaisten elämänhallinnassa, ja sen keskeisenä elementtinä esiintyi toivon luominen. Perheenjäsenen sairaudelle haluttiin löytää mielekäs tarkoitus, kuten tapahtuman aikaansaama positiivinen muutos omassa itsessä tai perheen elämässä. Vaikka rokotteen rooli sairauden puhkeamisen taustalla tarjosi toisinaan vastauksen konkreettiseen kysymykseen siitä, mistä perheenjäsenen narkolepsia oli tullut, sairauden merkitystä oman elämän kannalta koettiin silti tarpeelliseksi pohtia. Prosessin myötä havaitut muutokset, elämänhallinnan seuraukset, liittyivät joko kokemuksiin ihmisenä kasvamisesta tai elämän- ja maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin. Yleisiä olivat kuvaukset elämänhallintaitojen kehittymisestä, omaa arvomaailmaa koskevat kysymykset, oivallukset elämän kallisarvoisuudesta ja arvaamattomuudesta sekä yhteiskunnallisten teemojen ympärillä pyörivä pohdiskelu. Rokotteen rooli sairauden puhkeamisessa loi omanlaisensa sävyn elämänhallintaprosessiin. Kontekstitekijöiden osalta vaikutukset tulivat ilmi ennen kaikkea yhteiskunnallisen tuen puutteellisuudessa. Elämänhallinnassa teema näkyi intensiivisenä tuen etsintänä – jolla mahdollisesti pyrittiin paikkaamaan puutteita yhteiskunnan palveluissa – sekä tapahtuneeseen liittyvien epäkohtien aiheuttamien vaikeiden tunteiden säätelypyrkimyksinä. Elämänhallinnan seurauksien kohdalla taas yhteiskunnalliset kysymykset ja kritiikki saivat jalansijaa. Vaikka monet omaisten elämänhallinnan keskeiset teemat, kuten positiivisten tulkintojen muodostaminen, tuen etsiminen, syiden ja merkityksen kyseleminen sekä prosessin myötä raportoitu henkilökohtainen kasvu ovat tyypillisiä ilmiöitä perheenjäsenen krooniseen sairauteen sopeutumisen yhteydessä, rokotteesta sairastuneiden omaisilla nämä osa-alueet sisälsivät toisinaan omanlaisiaan piirteitä ja kysymyksiä tuoden esille tapauksen poikkeuksellisuutta. Tutkimus alleviivaa psykososiaaliseen tukeen ja tiedon antamiseen panostamisen tärkeyttä osana rokotteesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten kokonaisvaltaista auttamista ja kohtaamista. Ammattiauttajat ovat näiden asioiden toteutumisen kannalta keskeisessä roolissa.

Tutkin Timothy Kellerin käsitystä työn teologiasta käyttäen päälähteenä teosta Every Good Endeavour. Connecting Your Work to God´s Plan for the World (2014). Käytän myös muuta Timothy Kellerin tuotantoa soveltuvin osin. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi, jossa referoin, jaottelen ja analysoin Timothy Kellerin ajatuksia työhön liittyen. Timothy Kellerin työn teologiaa strukturoivana prinsiippinä toimii hänen käsityksensä evankeliumista. Keller erottelee kaksi erilaista lähestymistapaa evankeliumiin: evankeliumi yksilön pelastumiseksi sekä evankeliumin pelastushistoriallinen narratiivi. Tutkielmassa työn teologian analysoinnin viitekehyksenä toimii Kellerin narratiivisen evankeliumikäsityksen neljä kulminaatiopistettä, jotka ovat luominen, lankeemus, lunastus ja ennalleen asettaminen. Kellerin mukaan työ on muun luomakunnan ohella itsessään hyvä asia. Kaikki työ on arvokasta ja Keller näkee työn olevan yksi ihmisen perustarpeista. Työ on tärkeä osa ihmisen tehtävää luomakunnassa ja työnteko tuo Jumalan kuvaa näkyviin ihmisissä. Kellerin mukaan synnin seurauksena työ joutui kirouksen alle. Synnistä johtuvat työhön liittyvät ongelmat, mutta aynnistä huolimatta työ tuottaa edelleen hedelmää, joskin vajavaista. Synnistä seuraavan epävarmuuden vuoksi ihmiset saattavat rakentaa identiteettinsä työn varaan, mikä on Kellerin näkökulmasta ongelmallista. Timothy Keller ajattelee että vastaus työn ongelmiin on Jeesus, joka pelastaa ihmiset uskon kautta ja sen seurauksena ihmiset saavat olla rakastettuja ja hyväksyttyjä ilman omia ansioita. Jeesuksen kautta eksistentiaaliset tarpeet täyttyvät ja tämän seurauksena ihmiset saavat tehdä työtään levosta käsin Kristuksen ohjeistuksen mukaan. Kristittyjen tulisikin olla avoimesti kristittyjä myös työelämässään ja näyttää vakaumuksensa kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Kellerin mukaan oikea motiivi työlle on Jumalan ja ihmisten palveleminen, jonka kautta myös työn merkitys ja arvo syntyy. Aikojen lopulla Jeesuksen palatessa koko luomakunta luodaan uudeksi ja oikeutta mutta kristittyjen tulisi uusina luomuksina elää ikään kuin tästä tulevasta ajasta käsin ja tuoda taivasten valtakuntaa maan päälle omien elämiensä kautta. Yleisesti Timothy Kellerin työn teologia on hyvin käytännöllistä teologiaa, sillä hän pyrkii etsimään käytännöllisiä yhteyksiä teologian ja arkielämän välillä. Hänen ajattelussaan näkyy vahva teologinen realismi sekä usko siihen että hengelliset ja materiaaliset asiat vaikuttavat toisiinsa todellisella tavalla.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia pappien myötätuntokokemuksia seurakunnan työyhteisössä ja sitä, miten myötätunto heidän mielestään vaikuttaa heihin ja työyhteisöön. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastattelun avulla. Aineisto koostuu kahdeksasta Etelä-Suomen keskisuuressa tai suuressa seurakunnassa toimivan papin haastatteluista. Tutkimusmenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Teoriatausta koostuu useista suomalaisista ja kansainvälisistä myötätuntoon liittyvistä tutkimuksista. Tiivistelmä Referat Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia pappien myötätuntokokemuksia seurakunnan työyhteisössä ja sitä, miten myötätunto heidän mielestään vaikuttaa heihin ja työyhteisöön. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastattelun avulla. Aineisto koostuu kahdeksasta Etelä-Suomen keskisuuressa tai suuressa seurakunnassa toimivan papin haastatteluista. Tutkimusmenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Teoriatausta koostuu useista suomalaisista ja kansainvälisistä myötätuntoon liittyvistä tutkimuksista. Aiemmissa tutkimuksissa myötätunto määritellään prosessiksi, jossa toisen tunne, tilanne tai kärsimys huomataan, siihen samaistutaan ja halutaan toimia toisen tilanteen parantamiseksi. Tämän tutkimuksen vastaajien mielestä myötätuntoa on empatia, inhimillisyys, myötäinto, emotionaalinen tuki sekä jakaminen ja konkreettinen apu. Empatia on tunneyhteyttä, halua toimia toisen parhaaksi. Emotionaalinen tuki koostuu sanallisesta ja sanattomasta tuesta. Jakaminen on kokemusten, tietojen, tunteen, tilanteen, tai neuvojen jakamista ja konkreettinen apu esimerkiksi työnjakoa. Myötätuntokokemukset muodostivat tässä tutkimuksessa neljä luokkaa: vuorovaikutus, emotionaalinen tuki, konkreettinen apu ja myötäinto, joka tarkoittaa toisen innostukseen ja iloon vastaamista. Myötätunnon vaikutuksia vastaajiin ovat työhyvinvoinnin lisääntyminen, yhteyden ja yhteenkuuluvuuden tunne, emotionaalinen tuki ja kokonaisvaltainen kohdatuksi tuleminen. Työyhteisöön myötätunto vaikutti vastaajien mielestä lisäten yleistä luottamusta, luoden hyvää ja lämmintä ilmapiiriä, vahvistaen resilienssiä eli joustavuutta tai kestokykyä, yhdistäen ihmisiä ja antamalla vapautta, myötäintoa ja halua kehittää työtä. Tutkimuksen tulokset ovat samansuuntaisia aiempien tutkimusten kanssa ja ne vahvistavat myötätunnon ja sen vaikutuksen. Tulosten samankaltaisuus muiden tutkimusten kanssa vahvistaa myös myötätunnon universaalina ilmiönä ihmisyhteisöissä. Myötätunnolla on merkittäviä vaikutuksia sekä työntekijään että työyhteisöön. Se on merkittävä ilmiö työhyvinvoinnin, uudistumisen ja innovatiivisuuden kannalta ja vaikuttaa jaksamiseen, voimaantumiseen ja yhteiseen innostukseen. Esimiehen vaikutus myötätunnon esiintymiseen työyhteisössä koettiin suureksi.

Tiivistelmä Referat Tarkastelen tutkielmassani tyttöjen sukuelinten silpomisen parissa tehtävää ennaltaehkäisevää työtä Cristina Bicchierin sekä John LeJeunen ja Gerry Mackien sosiaalisen normin ja sosiaalisen konvention teorioiden kautta. Tyttöjen sukuelinten silpominen nähdään kansainvälisiä ihmisoikeuksia loukkaavaksi kulttuuriperinteeksi, jonka ovat läpikäyneet miljoonat tytöt. Laajalle levinnyt ja arvostettu tapa jatkuu edelleen epätasa-arvon ja naisten heikon aseman vuoksi. Perinteen parissa on tehty ennaltaehkäisevää työtä tuloksellisesti jo vuosikymmeniä, joka on johtanut silpomisen esiintyvyyden vähenemiseen. Tästä huolimatta ihmisoikeuksia loukkaavana käytäntönä, se vaatii edelleen ennaltaehkäisevän työn jatkamista. Tutkielmani aineisto koostuu sellaisten suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen raporteista, jotka työskentelevät silpomisen vastaisessa työssä Afrikan kontekstissa, sekä UNFPA:n ja Unicefin sosiaalisen normin muutokseen tähtäävän työn raportista Afrikan maista. Etsin teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla vastauksia siihen, miten silpomisen sidonnaisuus sosiaaliseen normistoon sekä sosiaaliseen konventioon ilmenee aineistossa, sekä järjestöjen tekemässä työssä. Tarkastelen työssäni myös sitä, miten sosiaalisen normin ja sosiaalisen konvention teorioiden esittämät silpomisen lopettamiseen tähtäävät keinot ovat käytössä järjestöjen tekemässä ennaltaehkäisevässä työssä. Tutkimukseni tuo esille sosiaalisen normin teorian keskeisten käsitteiden, avioliittokelpoisuuden, perinteeseen liittyvän sosiaalisen hyväksynnän ja paheksunnan, yhteisön odotuksiin mukautumisen sekä silpomisen sidonnaisuuden moraaliseen normiin, esiintyvän aineistossa keskeisellä sijalla ja toimivan järjestöjen ennaltaehkäisevän työn ohjaavina tekijöinä. Järjestöt pyrkivät vaikuttamaan yhteisön jäsenten asenteisiin ja käyttäytymiseen, haastamalla heidän käsityksiään edellä esiin tulleista keskeisistä käsitteistä yhteisen keskustelun avulla. Järjestöillä on tehokkaasti käytössä teorioiden esittämät silpomisen lopettamiseen tähtäävät keinot. Yhteisöllinen keskustelu ja päätöksenteko, sekä tiedon jakaminen ovat teorioiden esiintuomista keinoista selvästi suosituimpia ja käytetyimpiä. Vaikka oikeudelliset keinot eivät ole yhtä laajasti käytössä, toimivat ne kuitenkin ennaltaehkäisevän työn perustuksena, mahdollistaen yhteiskunnalliset valmiudet muutokseen. Tutkielman tulosten perusteella yhteinen keskustelu ja ryhmän yhteinen päätöksenteko ovat keskeisessä asemassa tutkielmani kaikissa osa-alueissa ja toimivat ennaltaehkäisevän työn perustana.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä kirkkoa ja uskontoa koskevaa kriittistä kirjoittelua, jota esiintyi valituissa suomalaisissa vasemmistolaisissa nuorisolehdissä vuosina 1921 1930. Lehdet ovat sosiaalidemokraattinen Työläisnuoriso sekä kommunistiset Nuori Työläinen ja Kaunokirjallinen viikkolehti Liekki. Tutkittu materiaali, noin 1200 juttua, muodostui ajankohtaisartikkeleista, valistusteksteistä, novelleista, runoista, vitseistä, aforismeista sekä pilapiirroksista. Nuorisolehdet kirjoittivat säännöllisesti esiin nousseista teemoista kuten uskonnonvapauslaista, Raamatun ja uskontojen tieteellisyydestä, papiston ja kirkon asemasta sekä sosialismista uskonnon vaihtoehtona. Vasemmistolaisissa nuorisolehdissä näkyvä kirkon ja uskonnon kritiikki lähti puolueiden ideologioista ja noudatti liikkeiden propagandakieltä. Kritiikin kirjo ja voimakkuus muuttuivat vasemmistoradikalismin muutosten myötä, ja samalla ne heijastivat poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Sosiaalidemokraattisessa kirjoittelussa näkyi yksilökristillistä ja liberaalia ateismia heijastava kritiikki, kommunistisissa lehdissä ajettiin valtio- tai yhteiskunnallisen ateismin ajatusta. Lehdet pyrkivät legitimoimaan vasemmiston ja työväenluokan vallan kyseenalaistamalla porvarilliset instituutiot ja valtarakenteet. Kirkko oli työväenluokan vihollinen, porvarillisen Suomen kulmakivi, ja uskonto luokkataistelun väline. Harhaan johtavien uskonnollisten ajatusten tilalle tarjottiin sosialistista maailmankuvaa, jonka ylivoimaisuutta kristinuskoon nähden perusteltiin tieteellisin argumentein. Sosialismi nähtiin työväenluokan vapahtajana. Vaikutteet Neuvostoliitossa harjoitetusta uskontopolitiikasta kulkeutuivat ilmeisesti rajan takaisesta Karjalasta saatujen kiertoartikkeleiden kautta. Lehdet kuvasivat pappeja yleensä karrikoidusti. Papiston asenne työväenluokkaa kohtaan nähtiin kielteisenä. Papit edustivat vanhoillista ja militaristista, paikoilleen pysähtynyttä luokkayhteiskuntaa. Sisällissodan tapahtumista kertoviin juttuihin liitettiin usein kuvaus tekopyhästä ja tunteettomasta papista. Lehtien yhtenä tavoitteena oli Raamattuun sisältyvien ristiriitaisuuksien, oppien yleishistoriallisen alkuperän sekä kirkon ajan myötä muotoutuneiden erikoisten perinteiden julkituominen. 1920-luvulla kristillinen ajattelu läpäisi kaikki yhteiskuntakerrokset ja lehdissä julkaistiin etenkin ennen joulua ja pääsiäistä sekä uskontokriittisiä että avoimen uskonnollisia kirjoituksia. Kristillisten juhlien tilalle haluttiin työväenluokan juhlia kuten uskonnon vastaisen valistuksen hengessä vietettävää Marianpäivää. Uskontokirjoittelulla pyrittiin myös mielikuvien luomiseen. Kristillinen symboliikka ja kieli näkyivät useissa artikkeleissa, ja varsinkin otsikoissa käytettiin iskeviä raamatunlauseita. Myös visuaalisesti vahvat pilakuvat vahvistivat kirkkoa ja uskontoa koskevia ennakkokäsityksiä. 1920-luvun loppua kohti mentäessä lehtien kieli arkipäiväistyi ja värikkäät ilmaisut laimenivat. Uskonnon ja kirkon kritisoinnin sijasta kirjoittelu suunnattiin militarismin ja oikeistoradikalismin arvosteluun. Toisaalta lehdet tunsivat kasvavaa huolta uskonnollisen elämäntavan yleistymisestä. Kirjoittelun jyrkkyydessä tai argumentaatiossa ei ole havaittavissa suuria eroja sosiaalidemokraattisen tai kommunistisen suunnan lehtien välillä.

Tutkielmani analysoi Porvoon piispa John Vikströmin Unkariin ja Tšekkoslovakiaan vuosina 1975–1976 suuntautuneita matkoja. Tarkastelen työssäni matkojen motiiveja, rakennetta sekä niiden poliittista ja yhteiskunnallista viitekehystä. Hahmotan näiden matkojen perusteella Vikströmin itään suuntautuneen toiminnan kokonaisuutta 1970-luvun puolivälin poliittisissa jännitteissä. Tutkielmani hyödyntää laajaa lähdepohjaa, joka koostuu pääasiassa Kirkkohallituksen Ulkoasianosaston arkistoaineistosta sekä Vikströmin matkaa käsittelevästä sanomalehtiaineistosta. Toteutan kyseisten matkojen historiatapahtumaprosessin kuvauksen tarkastelemalla sisältöanalyyttisesti kyseistä materiaalia. Lisäksi hahmotan Vikströmin toiminnan historiallista ilmenemistä suhteessa ajan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin virtauksiin aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Vikströmin matkojen taustalla oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon kansainvälistymiskehitys sekä Suomen poliittinen asema idän ja lännen välisenä liittoutumattomana valtiona. Liittoutumattomuus ja Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus vaikuttivat Suomen kirkon mahdollisuuteen toimia rautaesiripun kummallakin puolella. Tutkielmani osoittaa, että Vikström omaksui tutkimusajankohtana Suomen virallisen ulkopolitiikan linjan. Piispa vältti puuttumista sosialististen valtioiden uskontovapaustilanteeseen sekä tuomasta julkisuudessa esiin itä-Euroopan kirkkojen ja niiden jäsenten kohtaamaa sortoa ja ihmisoikeusloukkauksia. Itsesensuurin käytäntö oli tutkimusajankohtana yleinen koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylätasolla. Valtion ulkopoliittisten intressien myötäily perustui kirkon pyrkimykseen turvata Suomen itsemääräämisoikeus, joka itänaapurin kannalta koettiin uhkaksi. Neuvostoliiton kansandemokraattista järjestelmää pidettiin vahingollisena uskonnonvapauden toteutumiselle, minkä takia Suomen itsenäisyyden säilyttäminen oli myös Suomen kirkon etu.

Tutkielma käsittelee kirkkoisä Augustinuksen kristillistä julistusta koskevaa ajattelua. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, kuinka Jumalan maailmassa toimivana Sanana eli Logoksena ymmärretty Kristus toimii Augustinuksen mukaan kristillisen julistuksen taustalla ja mahdollistaa sen. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat Augustinuksen teokset De Trinitate, De doctrina Christiana, De Magistro ja Tunnustukset. Tutkielmassa käytetään tutkimusmetodina systemaattista analyysia. Ennen kristityksi kääntymistään Augustinus teki menestyksekkään uran puhetaidon opettajana, mikä näkyy myös hänen työssään pohjoisafrikkalaisen Hippo Regiuksen piispana. Yksi hänen päätehtävistään piispana oli kristillisen sanoman julistaminen usein hyvin yksinkertaiselle afrikkalaiselle kirkkokansalle. Käytännön lisäksi kysymys opettamisesta ja oppimisesta kiinnosti Augustinusta myös teologiselta ja filosofiselta kannalta. Hän pohti inhimillisen kielen luonnetta, toimintaa ja kysymystä siitä, miten oppiminen on lainkaan mahdollista. Nämä kysymykset ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä kristillisen julistuksen kannalta, mutta Augustinuksen teologiassa ne liittyvät olennaisesti myös hänen kristologiseen ajatteluunsa. Logos-teologiassaan Augustinus liittyy häntä edeltävään pitkään logos-teologiseen traditioon, joka tarjosi lähtökohdat hänen kristologiselle ajattelulleen. Augustinuksen logos-kristologiseen ajatteluun vaikuttivat kuitenkin myös hänen saamansa voimakkaat uusplatonistiset vaikutteet. Näiden uusplatonististen ainesten vaikutuksesta Augustinus kehitteli teorian Kristuksesta sisäisenä opettajana (lat. magister intus), jonka mukaan Kristus vaikuttaa jokaisessa ihmisessä ja opettaa häntä. Augustinuksen mukaan ainoastaan Kristus sisäisenä opettajana voi todella opettaa ihmistä. Tutkimuksessa päädytään siihen, että Augustinuksen ajattelussa Kristus on sisäisenä opettajana ja inkarnoituneena Jumalan Sanana kristillisen julistuksen perusta. Sisäisenä opettajana hän mahdollistaa kaiken oppimisen, mistä johtuen esimerkiksi puhumaan oppiminen tai kristillisten opinkohtien oppiminen ovat mahdollista ainoastaan hänen avullaan. Ihmiseksitulollaan, elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus itse toteutti täydellisesti julistustyönsä, ja näin vahvisti myös ulkoisesti sisäisenä opettajana kaikille ihmisille antamansa opetuksen. Augustinuksen mukaan Kristus siis on sekä sisäisesti että ulkoisesti kristillisen julistuksen perusta.

Tässä pro gradu-tutkielmassani selvitän ja arvioin uskon ja tekojen suhdetta Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimustehtäväni on selvittää, mitä uskon ja tekojen suhde tarkoittaa Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimuskysymykseni ja tekstikohdat ovat: mikä on uskon ja tekojen suhde Paavalin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 opetuksessa ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdassa. Tutkimusmetodini on eksegeettinen analyysi. Sen avulla selvitän miten kumpikin kirjoittaja tuo esiin avaintermit uskon, teot ja vanhurskauden sekä mitä argumentteja he käyttävät. Toinen luku käsittelee tutkijoiden näkemyksiä aiheeseen ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Siinä kuvaan neljä eri tulkintaa siitä onko Jaakob kannanotto Paavaliin vai kannanotto Paavalin kirjoituksia väärinymmärtäviin? Tai nähdäänkö Jaakobin kirje harmoniassa Paavalin opetuksiin ja käytänteihin? Tai peräti ajatellaanko ettei kirjoittajajilla ole mitään tekemistä toisiinsa. Keskustelun taustoitukseksi esittelen Jaakobin kirjeen kirjoittajaa ja ajoitusta koskevia tulkintoja, sillä ne vaikuttavat tutkijoiden tulkintoihin. Kolmannessa luvussa analysoin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdat eksegeettisen analyysin avulla. Samalla kiinnitän huomioni avaintermeihin usko, teot ja vanhurskaus. Neljännessä luvussa esittelen tutkimustulokseni. Esitän vastauksia siihen, kuinka tekstiosiot avasivat Paavalin ja Jaakobin käyttävän samoja termejä uskosta, teoista ja vanhurskaudesta. He käyttivät argumenttinsa tueksi samaa Abraham kertomusta, mikä nousee samasta juutalaisesta perinteestä. Tähän perustuen heidät voidaan nähdä vanhurskauttamisterminologiassaan olevan samaa mieltä. Viidennessä luvussa esitän tutkielmani johtopäätökset ja pohdinnan Jaakobin ja Paavalin välisestä monitulkintaisesta vanhurskauttamiskysymystä ja arvioinn tutkijoiden välistä keskustelua. Jaakobin kirje on mielestäni laiminlyöty ja jopa aliarvostettu. Se ei ole saanut sitä arvostusta, mikä sille kuuluu. Siksi koen, että Jaakobin kirjeen teemoja olisi syytä tutkia laajemmin, koska kirjeellä on enemmän annettavanaan ja sopivilla metodeilla ne tulisivat esiin.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää helluntaiseurakunnasta eroamisen syitä. Tutkimuksessa syitä tarkasteltiin tutkittavien kirjoittamien tarinoiden kautta, siten kuin he itse ovat asian kokeneet. Tutkimusote oli kvalitatiivinen. Tutkimusaineistoni koostui 31 sähköpostitse saadusta erotarinasta, jotka keräsin syys–lokakuussa 2015. Erotarinoiden kirjoittajat olivat iältään 20–86-vuotiaita ja kokemuksia oli monista helluntaiseurakunnista eri puolilta Suomea. Aineiston analyysitapana käytin narratiivista analyysiä. Narratiivisessa analyysissä tuotetaan uusi kertomus aineiston kertomusten perusteella. Siinä ei pyritä luokittelemaan aineistoa vaan luomaan kertomus, joka nostaa esiin aineiston kannalta keskeisiä teemoja. Tutkimuksessani tyyppitarinoiden avulla hahmottui kuva eroamisen syistä linkittyneenä ihmisen persoonaan, sosiaalisiin suhteisiin sekä elämäntapahtumiin. Aineistosta esiin nousseiden erosyiden perusteella jaoin tarinat viiteen ryhmään, jotka kuvaavat eroajatyyppejä. Samaan ryhmään kuuluvissa tarinoissa korostui tietyn syyn merkitys eroon johtaneena tekijänä. Muodostuneet ryhmät olivat: 1. Armoa kaipaavat suorittajat 2. elämänkriisin kokeneet, ilman seurakunnan tukea jääneet 3. seurakunnan käytäntöjä kritisoivat 4. helluntailaista opetusta kritisoivat 5. yhteisön normeihin sopeutumattomat. Ensimmäiseen ryhmään kuuluneilla, armoa kaipaavilla suorittajilla, eroamisen syy oli yhteisön odotuksiin väsyminen. Heidän mielestään helluntaiseurakunnan opetus ja käytäntö korostavat liiaksi omaa suorittamista ja aktiivista osallistumista sekä vapaaehtoistyöhön että yhteisön tilaisuuksiin. Elämänkriisin kokeneiden eroamisen syynä oli kokemus ilman seurakunnan tukea jäämisestä kriisin aikana tai sen jälkeen. Seurakunnan käytäntöjä kritisoivat erosivat, koska eivät voineet hyväksyä jotain seurakunnan käytäntöön liittyvää asiaa. He myös kokivat, ettei kritiikkiä yhteisössä hyväksytty. Opetusta kritisoivien teologinen ajattelu oli muuttunut eivätkä he enää voineet pitää helluntailaista opetusta oikeana. He myös kritisoivat sitä, että omasta opetuksesta pidetään hyvin tiukasti kiinni, eikä toisenlaista ajattelua hyväksytä yhteisön sisällä. Opetuksen kyseenalaistaminen johti helposti syytöksiin harhaoppisuudesta tai väärän hengen johdossa olemisesta. Viidennen ryhmän muodostivat yhteisön normeihin sopeutumattomat, jotka kokivat, etteivät heidän elämäntapansa vastaa yhteisön odotuksia. Eroamiseen johtaneet syyt eivät synny tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat monet tekijät. Yhteisöstä eroamiseen päätyminen on riippuvainen esimerkiksi yksilön persoonallisuudesta, taustasta, sosiaalisista suhteista ja elämäntilanteesta. Nämä tekijät myös selittävät, miksi toinen kokee ongelmallisena tietyt käytännöt ja toisille samat käytännöt tuovat turvaa ja ne koetaan hyviksi.

Tutkielma tarkastelee Vauva.fi:n ja Suomi24:n kahdessa keskustelussa käytettäviä uskonnollisuuden tai sen kritiikin perusteluita. Metodina tutkielmassa on käytetty retorista vaiheanalyysia. Käytettyjen keskustelujen kommenttien argumentit on kategorisesti jaoteltu kolmeen pääteemaan, jotka jakautuvat edelleen neljään rajatumpaan teemaan. Sen lisäksi on tarkasteltu argumenttien syitä ja luotu retorisia malleja. Analyysissa pohditaan laajempia diskursseja ja sosiaalisia käytänteitä, joihin ne liittyvät. Pääteemoista ensimmäinen on tiedettä ja rationaalisuutta koskevat argumentit: Tieteen saavutukset haastavat kristillistä uskoa. Evoluutioteoria näyttäytyy suurimpana tieteen uskolle esittämänä haasteena. Jokainen pitää itseään järkevänä maailman- ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Merkittävimpänä ongelmana pidetään sitä, ettei uskoa voi empiirisesti todistaa. Tässä teemassa esiintyvät seuraavat retoriset mallit: vastakkainasettelumalli, arkaaisuusmalli, elämän ongelman malli, primus motor -malli, revelatio generalis -malli, sivistysmalli, ansiomalli ja todistemalli. Toinen pääteema on historiaa ja perinnettä koskevat argumentit: Raamatun historiallisuus aiheuttaa erimielisyyksiä. Ateistit haastavat kristinuskon ainutlaatuisuuden. Uusi testamentti nähdään tienä kristinuskon ymmärtämiseen. Positiiviseen uskonnonvapauteen sisältyy oikeus uskonnonopetukseen ja tradition välittämiseen. Tässä teemassa esiintyvät seuraavat retoriset mallit: historiallisen Jeesuksen malli, evankeliumimalli, aukkojen jumala -malli, teologisten lähteiden malli, oikean ymmärtämisen malli ja onnellisen sattuman malli. Kolmas pääteema on kokemusta ja tunnetta koskevat argumentit: Uskovalle tärkeää on henkilökohtainen kokemus, Jumalan kohtaaminen. Elämäntapahtumilla oikeutetaan omaa uskoa. Kristitty uskoo Jumalan tietävän, mitä ihminen tarvitsee. Uskonnollisuutta perustellaan ihmisyksilön ja ihmiskunnan tarpeella uskoa itseä suurempaan voimaan. Tässä teemassa esiintyvät seuraavat retoriset mallit: henkilökohtaisen kokemuksen malli, haluamisen malli, uskonyhteisömalli, individualismin malli, etääntymisen malli, avun saamisen malli, valinnanvapausmalli, ihmekertomusmalli, huolenpidon malli, välineellistämismalli ja moraalimalli. Ateistit ja uskonnollisuutta kritisoivat oikeuttavat uskonnollisuuden kritiikkiä tiedettä ja rationaalisuutta painottavilla argumenteilla. Kristityt ja uskonnollisuutta puolustavat painottavat perusteluissaan enimmäkseen kokemus- ja tunnepohjaisia argumentteja. Historiaa ja perinnettä käyttävät argumentoinnissaan molemmat osapuolet. Retoriset peruskeinot ilmenevät teksteissä kirjoittajien omien ilmaisutaitojen, ei vakaumuksen mukaisesti.