Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää työntekijöiden ja vapaaehtoisten näkökulmasta, miten Kampin kappelissa tuetaan kävijöiden elämänhallintaa. Tutkimustehtävä jakautui kahteen osaan: kappelin kontekstin sekä asiakkaiden ja henkilökunnan välisten kohtaamisten ja keskustelujen tarkasteluun. Näiden osalta selvitettiin, miten ja miksi ne tukevat kappelin kävijöitä. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja teoriaohjaavana. Tutkimuksen aineisto koostui yhdeksästä teemahaastattelusta. Haastatelluista henkilöistä kolme oli seurakunnan työntekijöitä, kolme kaupungin työntekijöitä ja kolme toimi kappelissa vapaaehtoisena. Lisäksi aineistona käytettiin keskusteluraportteja. Aineistot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Kappelin kontekstin osalta merkittäviä olivat matala tulokynnys, keskusteluja suosiva ilmapiiri ja henkilökunnan kyky vastata laaja-alaisesti asiakkaiden tarpeisiin. Kappeli on paikka, jossa käyminen mahdollistaa erilaisten elämänhallinnan strategioiden toteuttamisen. Tutkimuksessa tällaisiksi strategioiksi tunnistettiin hiljentyminen, sosiaalisen tuen hakeminen ja uskonyhteisön yhteyteen hakeutuminen. Henkilökunnan ja asiakkaiden välisissä kohtaamisissa ja keskusteluissa muodostui kolme merkittävää tukemisen ulottuvuutta: tuki yhteyden luomisessa ja säilyttämisessä, tuki ongelmien käsittelyssä sekä tuki mielekkyyden löytämisessä ja säilyttämisessä. Yhteyden luominen asiakkaaseen liittyi henkilökunnan aloitteellisuuteen kontaktin ottamisessa, dialogiseen lähestymistapaan ja toimenpiteisiin, jolla pyrittiin poistamaan puhumisen esteitä. Jo syntyneen asiakassuhteen syventämisessä keskeisiä olivat asiakkaan tarpeiden ja hänen ihmisyytensä eri ulottuvuuksien sisään sulkeminen sekä mahdollisuus käydä kappelilla useamman kerran. Joidenkin asiakkaiden kohdalla merkittävää oli tavanomaista ihmissuhdetta muistuttava kanssakäyminen kappelin henkilökunnan kanssa. Ongelmien käsittelyssä tärkeänä nähtiin asiakkaan kuunteleminen ja hänen tunteidensa vastaanottaminen. Kuuntelemiseen liittyi asiakkaan tilanteen kartoittaminen sekä informaation, neuvojen ja ohjeiden antaminen. Asiakkaan hallinnan ja kontrollin tunnetta pyrittiin tukemaan kolmella tavalla: tukemalla hänen tyylinsä säilyttämistä, ohjaamalla häntä ottamaan suurempaa vastuuta asioiden hoitamisesta tai ohjaamalla häntä ottamaan vastaan apua. Asiakkaan uskonnollinen orientaatio otettiin tukemisessa huomioon pääasiassa kahdella tavalla: tukemalla asiakkaan Jumala-suhdetta ja toimimalla suhteessa välittäjänä. Mielekkyyden löytämistä ja säilyttämistä tuettiin etsimällä elämäntilanteen tai ongelmien merkitystä yhdessä asiakkaan kanssa ja pyrkimällä muuttamaan merkityksiä tarvittaessa. Asiakkaita tuettiin myös tarkoituksen löytämisessä. Tutkimuksessa havaittiin, että elämänhallinnan tukeminen oli prosessimaista. Tukeminen oli kokonaisvaltaista ja asiakaslähtöistä ja tapahtui pääasiallisesti asiakkaan keinot ja päämäärät säilyttävien menetelmien, käytäntöjen ja toimenpiteiden avulla. Tukemisessa keskeisiä tekijöitä olivat asiakkaan voimavarojen tunnistaminen ja niiden käyttöä rajoittavien tekijöiden lieventäminen. Tukeminen kohdistui enemmän ei-uskonnolliseen, kuin uskonnol-liseen elämänhallintaan. Tukemisen keinoihin vaikuttivat ne työmenetelmät ja käytänteet, joita kappelissa työskentelevät henkilöt omassa ammatissaan käyttivät.

Myöhäismoderniin aikaan liittyy käsitys sosiaalisen elämän muutoksesta. Sosiaalinen elämä muuttuu yhteiskunnallisella, institutionaalisella ja yksilön tasolla. Sosiaalisen elämän muutokseen liittyy muun muassa yhteisöjen ja tradition merkityksen väheneminen. Yksi keskeinen sosiaalinen muutos liittyy uskonnon asemaan kaikilla edellä mainituista tasoista. Yksi myöhäismodernin ajan kysymys on se, millainen merkitys uskonnolla on yksilölle. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä, mitä uskonto merkitsee yksilölle itselleen. Tutkimuskohteena olivat 16-20 -vuotiaat pojat. Tutkittavia poikia yhdisti toisiinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorten tila. Kaikki tutkittavat osallistuvat säännöllisesti kyseisen nuorten tilan toimintaan. Pojat valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska nuoret miehet ovat aikaisemman tutkimuksen mukaan vähemmän uskonnollisia kuin muut sukupuoli- ja ikäryhmät. Lisäksi pelkästään poikien uskonnollisuutta on tutkittu vähän. Uskonnon merkitystä yksilölle selvitettiin osana heidän elämänkertomustaan. Tutkimusaineiston muodostivat kerronnalliset haastattelut. Haastattelutilanteessa tutkittavia pyydettiin ajattelemaan omaa elämäänsä elokuvana. Elokuvan kohtauksina heidän tuli kertoa merkityksellisiä tapahtumia omasta elämästään. Elokuvan muodossa olevan elämänkertomuksen lisäksi tutkittavilta kysyttiin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aineisto analysoitiin narratiivisen holistisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin perusteella tutkittavien kertomuksista löytyi niitä toisiinsa yhdistäviä ja toisistaan erottavia teemoja, joiden perusteella muodostettiin neljä ryhmää. Uskonto liittyi kaikkien tutkittavien elämänkertomuksiin. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin tyyppikertomus, joka kuvaa ryhmään kuuluvien tapaa jäsentää omaa elämäänsä ja uskonnon merkitystä elämässä. Tyyppikertomukset on nimetty seuraavasti: Valtteri Vajavainen, Yrjänä Yksinäinen, Hermanni Hengellinen ja Ilmari Itsenäinen. Valtteri Vajavaisilla uskonnon merkitys on muotoa belonging and believing. Kuuluminen on tärkeämpää kuin usko henkilökohtaisella ja yksityisellä tasolla. Seurakunta uskonnollisen yhteisönä ja sen toimintaan osallistuminen ovat merkityksellisiä asioita Vajavaisten kertomuksissa ja määrittävät heidän uskonnollisuuttaan. Yksinäisten elämässä usko liittyy vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin; mutta henkilökohtainen usko on myös tärkeä osa elämää. Yksinäisten uskonnollisuus on muotoa belonging and believing. Hengellisiää oma usko ja uskonelämä linkittyvät jokapäiväiseen elämään. Usko ei ole samalla lailla sidottu instituutioon ja sen toimintaan kuin Vajavaisilla ja Yksinäisillä, vaikka yhteisölläkin on merkitystä. Yhteisö toimii viiteryhmänä omalle uskolle. Hengellisillä uskonnon merkitys omassa elämässä täsmentyy muotoon believing and belonging. Ilmari Itsenäinen on ainoa tutkittavista, joka ei usko Jumalaan. Vaikka usko ei hänen henkilökohtaisessa elämässään ole merkityksellinen, on seurakunnalla uskonnollisena yhteisönä merkitystä Ilmarin elämässä. Ilmarin uskonnollisuus on muotoa belonging without believing. Kaikkien tutkittavien kertomuksissa uskonnollinen instituutio ja sen toiminta ovat merkittävä osa uskonnollisuutta. Davien näkemys myöhäismodernista uskonnollisuudesta muodossa believing without belonging ei saa vahvistusta tämän tutkimuksen tuloksista. Tässä tutkimuksessa institutionaalisen uskonnollisuuden tärkeyttä selittää tutkittavien sosiaalinen todellisuus. Yleisesti ottaen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kuulumisen tunne ovat erittäin tärkeitä nuorille ja heidän kehitykselleen. Vajavaisilla ja Yksinäisillä rippikoulua edeltänyt sosiaalisen elämän vajavaisuus selittää sen, miksi kuuluminen ja osallistuminen sosiaalisen toimintaan korostuvat heidän elämänkertomuksissaan. Vajavaisia yhdisti toisiinsa koulukiusaaminen ja Yksinäisiä nuoruusiässä koettu yksinäisyys ja kavereiden puute. Tämän tutkimuksen tuloksien valossa tutkittavien uskonnollisuus ei ole myöhäismodernin muodin mukaisesti individualistista. Tutkittavat ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja nojaavat uskonnollisuudessa kirkon traditioon ja yhteisön tukeen. Tulevaisuuden kysymys onkin se, miten tutkittavien uskonnollisuus muuttuu heidän aikuistuessaan ja seurakunnan nuorten toiminnan poistuessa heidän sosiaalisesta elämästään. Löytyykö yhteys seurakuntaan muuta kautta? Ja jos ei, miten se vaikuttaa tutkittavien uskonnollisuuteen?

Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa ja kuvata oppimisen vaikutuksia ja merkityksellisyyttä Kairos-nimisen lähetysaiheisen intensiivikurssin osallistujien elämässä. Tavoitteena oli myös tutkia mielekkään oppimisen lisäämisen mahdollisuuksia kurssilla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin pääosin mielekkään oppimisen teoriaa ja siihen liittyvää opitun siirtovaikutusta. Kairos-kurssin antia tutkittiin kurssin käyneiden uudenlaisen itseymmärryksen muodostumisessa sekä käytännön elämässä. Tutkimuksen lähestymistapa oli pääosin määrällinen. Aineisto kerättiin E-lomakkeella ja tulokset käsiteltiin SPSS-ohjelmalla. Linkki kyselylomakkeeseen lähetettiin kaikille suomenkielisen Kairos-kurssin vuoden 2015 kesäkuun loppuun mennessä käyneille. Kyselyyn vastasi 334 henkilöä ja vastausprosentti oli reilut 30. Kyselylomakkeessa oli suljettujen kysymysten lisäksi myös avoimia kysymyksiä, joiden laadullinen analyysi toi paljon lisäsyvyyttä ja -arvoa tutkittavien ilmiöiden kuvaamiseen. Yhtenä tärkeimpänä tutkimustuloksena Kairos-kurssin vaikutuksista nousi lähetystehtäväkuvan laajeneminen ja syveneminen. Lähetystyö nähtiin keskeisenä opetuksena halki Raamatun ja tehtävän nähtiin koskevan myös itseä ja omaa arkielämää. Lähetystehtävän integroituminen osaksi itseymmärrystä oli johtanut uudenlaiseen toimintaan ja elämäntapaan, jota leimasi aiempaa enemmän missionaalisuus. Tärkeimpinä käytänteinä nousivat esiin lähetystehtävään innostaminen sekä lähetystyön taloudellinen tukeminen. Kurssi koettiin yleisesti ottaen merkitykselliseksi. Osalle kurssilaisista se oli ollut jopa käänteentekevä kokemus. Selkeitä taustamuuttujia kurssin käänteentekevyyden kokemiselle ei kuitenkaan löytynyt. Kurssia vapaaehtoisvoimin eteen päin vievät fasilitaattorit ovat kuitenkin yksi ryhmä, joka on tyypillisesti kokenut kurssin tärkeäksi ja siten löytänyt Kairos-työstä mielekkään välineen lähetysinnostuksen levittämiseen. Oppimisen mielekkyys ja sen myötä opitun siirtovaikutus Kairos-kursseilla voisi lisääntyä esimerkiksi uudenlaisen aikataulutuksen myötä. Aikaa tarvitaan lisää reflektioon ja opittavan aineksen konstruointiin yksin ja ryhmässä. Kurssiin olennaisesti kuuluvien kasvuryhmien toimivuuteen on syytä panostaa. Kootusti voidaan todeta, että Kairos-kurssi on onnistunut hyvin ainesten antamisessa osallistujiensa uudenlaisen itseymmärryksen rakentumiseen. Tämä on myös johtanut monenlaisiin käytännön tason toimintoihin. Kurssin osuutta käytännön tason muutoksiin ei pystytty kuitenkaan yleisellä tasolla varmuudella todentamaan. Tutkimusta voidaan hyödyntää Kairos-kurssin jatkokehittelyssä sekä muidenkin lähetysaiheisten kurssien suunnittelu- ja kehittelytyössä.

Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani wiccalaisten luontosuhdetta sekä heidän käsityksiään pyhästä luonnossa. Olen jakanut tutkimuskysymykseni useampaan osaan: aluksi tarkastelen aineistossani esille tulevia wiccalaisten käsityksiä luonnosta ja sitä, miten luontosuhdetta niissä määritellään, ja onko aineistossa eroja näiden käsitysten välillä. Seuraavaksi tutkin kuinka pyhän ja profaanin käsitteet näkyvät heidän luontosuhteessaan. Lisäksi tarkastelen luonnon roolia wiccarituaaleissa ja lopuksi sitä, miten wiccalaisuus voi kannustaa harjoittajiaan toimimaan luonnonsuojelun parissa. Aineistonani käytän kolmen wiccan harjoittajan teoksia: Vivianne Crowleyn ’Wicca’ (2003), Starhawkin ’The Earth Path’ (2006) sekä Harmony Nicen ’Wicca’ (2018). Kaikissa teoksissa tulee esiin wiccalaisten läheinen luontosuhde, jota olen työssäni analysoinut. Crowleyn teos keskittyy enemmän luontosuhteen määrittelyyn, kun taas Starhawkin ja Nicen kirjat painottavat kokemuksellisuuden ja toiminnallisuuden osuutta wiccojen luontosuhteessa. Metodinani käytän laadullista sisällönanalyysiä ja pyhän käsite toimii teoreettisena viitekehyksenä työssäni. Wiccalaisilla ei ole yhtenäistä käsitystä luonnosta ja sen pyhyydestä, vaikka joitakin yleispäätelmiä aineiston perusteella voidaan tehdä. Wiccat pitävät luontoa arvossa, jotkut myös pyhänä, ja antavat sille paljon henkilökohtaista merkitystä. Jumaluudet viittaavat luontoon ja vuoden kiertokulkuun. Pyhän ja profaanin välille ei tehdä suurta eroa, mutta wiccalaisuudesta on löydettävissä elementtejä joita pidetään selvästi enemmän kunnioituksen kohteina kuin toisia; luonto on yksi näistä. Rituaaleilla ja magian käytöllä wiccalaiset voivat vahvistaa omaa luontokokemustaan ja suhdettaan elävään luontoon. Rituaalit ovat hyvin toiminnallisia ja yhteisöllisiä, ja ne tehdään usein luonnon helmassa. Luonnon pitäminen suuressa arvossa on johtanut jotkut wiccalaiset luonnonsuojeluun ja ekoaktivismiin, erityisesti Starhawkin edustama ekologisuuden, feminismin ja spiritualismin yhteensulautunut suuntaus on aktiivinen tällä saralla. Wiccalaiset kokevat luonnon olevan jotakin suojelemisen ja kunnioittamisen arvoista, joka heijastuu heidän teoissaan luonnon hyväksi. Aineistoni perusteella siis luontoa voidaan pitää wiccalaisille jonkinlaisena itseisarvona, jolla on paljon merkitystä heidän uskonnossaan ja henkilökohtaisissa elämissäään. He näkevät luonnon olevan myös kaiken toiminnan alkupiste, ja wiccalainen elämä aina huomioi luonnon positiivisella tavalla.

Tässä työssä tarkastellaan emergenssiä luonnontieteellisenä, metafyysisenä ja teologisena käsitteenä, ja erityisesti Philip Claytonin emergenssiteoriaa. Tutkimuskohteena on Philip Claytonin kirja Mind and Emergence From Quantum to Consciousness ja tutkimusmetodina käsitteellinen analyysi. Kun emergenssiä tarkastellaan metafyysisenä teoriana, se on mahdollista nähdä fysikalismille ja dualismille vaihtoehtoisena filosofisena katsantokantana todellisuuteen. Fysikalismi on havaittavaa todellisuutta koskeva näkemys, jonka mukaan kaikki ilmiöt ovat lopulta palautettavissa fysiikkaan ja selitettävissä fysiikan käsittein. Dualismi taas on näkemys, että erityisesti ihmisen mieli ja tietoisuus ovat jotain fysikaaliseen maailmaan nähden täysin erilaista ja siitä riippumatonta. Emergenssiteoriassa maailman nähdään kehittyvänä kokonaisuutena, jossa kompleksisuuden kasvun myötä syntyy jatkuvasti uusia ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet eivät ole palautettavissa niihin rakenteisiin, joiden pohjalta ne ovat syntyneet. Niiden syntymistä ei ole mahdollista luonnontieteellisin tai muinkaan menetelmin ennakoida. Emergenssin heikossa muodossa tämä ennakoimattomuus on vain episteeminen, tiedon mahdollisuuksiin liittyvä rajoitus, ja kausaalisia vaikutuksia esiintyy ainoastaan fysikaalisten objektien tasolla. Metafyysinen teoria edellyttää kuitenkin vahvaa emergenssiä, jossa syntyvillä ominaisuuksilla on fysikaalisesta perustastaan riippumatonta kausaalista vaikutusta. Tätä kutsutaan alaspäin -kausaalisuudeksi. Käsitys todellisuudesta on monistinen ja holistinen. Kaikki olemassa oleva on kehittynyt samasta aineksesta, mutta ei ole palautettavissa siihen. Maailmassa on ontologisesti toisistaan poikkeavia todellisuuden tasoja. Todellisuus on enemmän kuin osiensa summa. Emergenssille on tarjottu myös teologisia sovelluksia. Kun fysikalismissa uskonnolliselle uskolle ei jää tilaa ja dualismi on luonnontieteen näkökulmasta ongelmallinen, emergenssistä on etsitty filosofista viitekehystä, jossa luonnontiede ja uskonto olisivat sovitettavissa yhteen. Ensimmäisessä luvussa käsitellään fysikalismia ja dualismia ja erityisesti filosofista ja luonnontieteellistä kritiikkiä, jota niitä vastaan voidaan esittää. Toisessa luvussa tarkastellaan erilaisia mahdollisuuksia määritellä emergenssin käsite ja esitellään erityisesti Philip Claytonin käsityksiä heikosta ja vahvasta emergenssistä, emergenssistä luonnontieteissä sekä ihmismielestä fysikaaliseen maailmaan nähden emergenttinä ilmiönä. Emergenssi mainitaan monien sellaisten ilmiöiden yhteydessä, joita on pyritty tutkimaan kaaosteorian ja kompleksisuuden tutkimuksen keinoin. Työn kolmannessa luvussa pyritään antamaan kuva emergenssin suhteesta näihin teorioihin ja ylipäätään moderniin fysiikkaan. Philip Clayton on luonut emergenssiteorian pohjalta myös teologisen teorian, jossa käsitys Jumalasta luojana ja Jumalan vaikutus maailmassa pyritään sovittamaan yhteen emergentin todellisuuskäsityksen kanssa. Tätä teologista teoriaa esitellään ja arvioidaan työn neljännessä luvussa.

Tässä tutkielmassa selvitetään Joseph Ratzingerin eli Benedictus XVI:n ilmoituskäsitystä Jesus von Nazareth -teoksessa. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen koskee sitä, millainen on ilmoituksen yleinen luonne ja miten Raamattu, historia ja Kristus suhteutuvat toisiinsa tässä ilmoituksen yleisessä struktuurissa. Toinen kysymys on se, mitä Kristuksen persoona ilmoituksen vaikuttavana sisältönä merkitsee ja miten se vastaanotetaan. Tutkielman aineistona on Ratzingerin paaviutensa aikana vuosina 2007–2012 julkaisema kolmiosainen teos Jesus von Nazareth, jota voidaan perustellusti pitää Ratzingerin teologisen elämäntyön ja samalla henkilökohtaisen ”Herran kasvojen etsinnän” kirjallisena huipentumana. Teoksen luonteeseen kuuluva tietty henkilökohtaisuus ja epäsystemaattisuus tuovat analyysille oman haasteensa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkielman toisessa luvussa eli taustaluvussa käsitellään ilmoitusta teologisena peruskysymyksenä. Lukuun sisältyy myös tiivis katsaus ilmoitusteologian historiaan. Keskeisintä luvussa on armon ja luonnon välistä suhdetta ilmoitusteologian taustaedellytyksenä 1900-luvun roomalaiskatolisessa teologiassa käsittelevä osuus. Lisäksi lukuun kuuluu tutkielman heuristisena apuvälineenä toimivan Avery Dullesin ilmoitusteologisen tyyppimallin esittely. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään Kristuksen persoonaa ilmoituksena sekä Raamatun ja historian sisäisenä merkityksenä Ratzingerin teologiassa. Keskeisenä tuloksena esitetään, että ilmoitus on luonteeltaan persoona eli Kristus itse. Samalla ilmoitus on yhtä aikaa ylihistorialliseen johtava ja suuntautuva historiansisäinen prosessi. Luvussa käsitellään Raamatun teologista tulkintaa suhteessa historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen. Lisäksi tarkastellaan luomisen teologian kristologista luonnetta taustana erityisesti uskonnoissa konkretisoituvalle luomakunnasta saatavalle yleiselle ilmoitukselle, jonka Kristukseen johtavassa ja hänessä täyttymyksensä saavassa pelastushistoriassa annettava erityinen ilmoitus vie täyttymykseensä. Kolmanneksi tarkastelun painopiste on Raamatun sanan ja historiallisen tapahtuman sisäisessä ja ulkoisessa ykseydessä, jolle varsinainen ilmoitustapahtuma perustuu. Neljännessä pääluvussa selvitetään Kristus-ilmoituksen Kirkon uskossa tapahtuvaa persoonallis-yhteisöllistä vastaanottamista. Luvussa todetaan, että Poika on Jumalan vaikuttava ilmoitusteko, joka huipentuu Kristuksen ristiin ja siinä ilmenevään Jumalan kenoottisen rakkauden toteutumaan. Kristus ilmoittaa persoonassaan sekä Jumalan että todellisen ihmisyyden ja saa samalla aikaan sovituksen ja lunastuksen, jotka mahdollistavat Jumalan-tuntemisen ja pelastuksen Kirkossa ja Kirkon kanssa. Lopuksi käsitellään sitä, miten ilmoi-tuksen vastaanottaminen merkitsee Kristuksen kaltaiseksi tulemista ja sisäistä elämää hänessä ja hänestä niin, että Kristuksen elämä toteutuisi ihmisessä. Näin ilmoitus saavuttaa päämääränsä. Viides luku kokoaa tutkimustulokset. Samalla pohditaan tutkimustulosten soveltamista ja mahdollista merkitystä sekä hahmotellaan suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle.

Tutkimuksessa tarkasteltiin seitsemän kuvataiteilija-papin ammatillista tarinaa ja ammatti-identiteettiä tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää, millainen taiteilijuuden ja pappeuden suhde on 1) haastateltavien ammatillisessa tarinassa ja 2) ammatti-identiteetissä. Teoreettinen viitekehys muodostui identiteettiä ja tarinallista identiteettiä sekä ammatti-identiteettiä koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Ammatillista tarinaa tarkasteltiin tarinaa ohjanneiden arvojen ja motiivien näkökulmasta, ja ammatti-identiteettiä tarkasteltiin Heikkisen (2001) ja Jokisen (2002) mukaan persoonallisen ja sosiaalisen identiteetin osana. Tutkimuksen aineisto kerättiin avointen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin Lieblichin et. al. mukaan holistisen muodon ja sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa muodon analyysissa erottui kolme tarinaryhmää, joista kussakin taiteilijuus ja pappeus suhteutuivat toisiinsa eri tavoin: 1) Muutostarinat, 2) Kompromissitarinat sekä 3) Vuorottelutarinat. Muutostarinoita yhdisti tietoinen päätös ryhtyä päätoimisesta papista täysiaikaiseksi taiteilijaksi pääasiassa papin työn asettamien luovuuden rajoitteiden vuoksi. Kompromissitarinoita yhdisti tasapainottelu taiteilijan ja papin työn välillä kompromisseja tehden. Vuorottelutarinoita puolestaan kuvasi niin intensiivinen suhtautuminen työhön, että taiteilijuuden ja pappeuden yhtäaikainen esiintyminen ammatillisessa tarinassa oli haastavaa. Holistisessa sisällönanalyysissa tarkasteltiin niitä ammatti-identiteetin kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Aluksi teemoja tarkasteltiin tarinaryhmittäin, jolloin havaittiin, että samankaltaisesta tarinan rakenteesta huolimatta ammatti-identiteetin teemat saattoivat vaihdella melko paljon tarinaryhmien sisällä. Siksi tarkastelua laajennettiin vertailemaan toisiinsa kaikkia haastateltavia. Näin löytyi uusi tapa ryhmittää tarinat: taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen ja eriytymisen tarinat. Näissä ryhmissä aiemmat ammatillisen tarinan ryhmät sekoittuivat keskenään. Yhdistymisen tarinoissa (Marika, Vilho, Eemil, Lasse ja Heikki) keskeisiä teemoja olivat näkemys taiteilijan ja kirkon yhteisestä tehtävästä sekä molempien ammattien näkökulmia yhdistävät työtehtävät. Eriytymisen tarinoissa (Marja ja Martti) keskeisiä teemoja puolestaan olivat pettymys kirkkoon työpaikkana sekä sekä etääntyminen luterilaisesta kirkosta. Taiteilija-pappien ammatilliset tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Niitä määrittää vahva sitoutuminen itselle tärkeisiin arvoihin, jota voi nimittää myös kutsumukseksi, vaikka kutsumus-sanaa käytetäänkin arasti. Se, millä tavalla taiteilijuus ja pappeus suhteutuvat toisiinsa ammatillisessa tarinassa, näyttää riippuvan paljon siitä, kuinka itsenäisesti ja luovasti papin työtä on ollut mahdollista toteuttaa. Suurinta itsenäisyyttä papin työssä oli saatu kokea sairaalapapin työssä tai sivutoimisessa papin työssä. Kaikkein vaikeinta oli ollut kiireisessä seurakunnassa, jossa työnteko oli epäitsenäistä ja työyhteisössä oli ongelmia. Itsenäisyys ei ollut silti taannut mahdollisuutta pitää yllä taiteilijan työtä papin työn rinnalla, jos papin työ oli kaiken kaikkiaan liian kokonaisvaltaista ja kiireistä. Taiteilija-papin ammatti-identiteetin havaittiin painottuvan vahvasti persoonallisen identiteetin puolelle. Sosiaalisen identiteetin osalta näkyy sen sijaan pyrkimystä valikoida samaistumisen kohteet tarkasti. Taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen näkökulmasta keskeistä on, näkeekö taiteilija-pappi taiteilijalla ja papilla jonkinlaisen yhteisen tehtävän. Tämä näkemys näyttää olevan yhteydessä käsityksiin taiteesta ja kirkosta. Vahvinta yhdistymistä ilmentävät ne tarinat, joissa suhde kirkkoon on positiivinen ja omalla taiteilijuudella on hengellinen perusta. Vastaavasti selkeintä eriytymistä ilmentävät ne tarinat, joissa kirkkoon on petytty ja hengelliset teemat on pyritty pitämään omasta taiteesta erossa. Näitä tarinoita yhdisti myös lapsuudenkodin taiteilijuutta vähättelevä ja pappeutta ihannoiva ilmapiiri. Mielenkiintoista on kuitenkin, että riippumatta yhdistymisen asteesta oma spiritualiteetti oli alue, jolla taiteilijuus ja pappeus saattoivat kuitenkin kaikilla jossakin määrin kohdata. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus luovien alojen ja teologisen alan yhdistelmistä voisi tuoda kirkon ja taidemaailman välille hedelmällistä ja tarpeellista vuoropuhelua.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kuolemanrajakokemuksen vaikutusta kokijan spiritualiteettiin narratiivisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää, millaisia merkityksiä kokija on antanut omalle kuolemanrajakokemukselleen sekä miten kokijan kuolemanrajakokemukselleen antamat merkitykset ovat vaikuttaneet hänen spiritualiteettiinsa. Teoreettinen viitekehys muodostui kuolemanrajakokemusta ja spiritualiteettia koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelujen avulla. Lopulliseen aineistoon karsiutui 21 kuolemanrajakokemusta, jotka ylittivät syvyydeltään Greysonin NDE-asteikossa määritellyn raja-arvon. Näin aineistoon valikoituivat kokemukset, jotka olivat sisällöltään ja tulkinnaltaan monipuolisia. Aineisto analysoitiin Lieblichin ym. mukaan kategoris-sisällöllisen ja holistis-sisällöllisen analyysin avulla. Kategoris-sisällöllisessä analyysissa erottui kolme merkitysryhmää liittyen kuolemanrajakokemuksen henkilökohtaiseen merkityksenantoon: 1) kuolemanrajakokemus vahvistuksena uskomuksille, 2) kuolemanrajakokemus valmistuksena kuoleman kohtaamiseen sekä 3) kuolemanrajakokemus ei-hengellisenä kokemuksena. Holistis-sisällöllisessä analyysissa tarkasteltiin kokijan kertomusta kokonaisuudessaan ottaen huomioon kategoris-sisällöllisessä analyysissa nousseet merkitykset. Näin löytyi uusi tapa ryhmitellä kertomukset sen mukaan, miten kuolemanrajakokemus vaikutti kokijan spiritualiteettiin: 1) suuntautuminen kristinuskoon, 2) avarakatseisuus ja 3) ei muutosta. Kristinuskoon suuntautuneiden ryhmässä korostui tulkinta kristillisestä näkökulmasta ja lisääntynyt kiinnostus kristinuskoa ja kirkon toimintaa kohtaan. Avarakatseisuus-ryhmässä kuolemanrajakokemus vaikutti erityisesti suvaitsevaisuuteen muita uskontoja kohtaan. Molemmissa ryhmissä kuolemanrajakokemus koettiin joko vahvistuksena uskomuksille tai valmistuksena kuoleman kohtaamiseen. Ei muutosta -ryhmässä kuolemanrajakokemusta ei koettu hengellisenä kokemuksena, joten kokemuksella ei ollut vaikutusta spiritualiteettiin. Tämä ryhmä erottui selvästi kahdesta muusta ryhmästä, sillä samanlaista ristikkäisyyttä merkityksen ja vaikutuksen välillä ei esiintynyt kuten muissa ryhmissä. Tutkimus tarjoaa näkökulmia siitä, millaisia vaikutuksia kuolemanrajakokemuksella voi olla kokijalle. Tämä voi helpottaa eri alojen ammattilaisia kohtaamaan kuolemanrajakokemuksen kokenut sekä suhtautumaan kokemukseen ammatillisesti.

Tutkielman aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yksinäisyyskokemukset ja selviytyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aineistona tutkimuksessa olivat 7 teemahaastattelua, joissa käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumista, yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksia sekä suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Aineisto analysoitiin soveltaen temaattisella analyysilla. Analyysi alkoi aineistoon tutustumisella, jonka jälkeen järjestelin aineistosta osat, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Analyysin avulla tuli esille haastateltavien toimijuus sekä kirkko yksinäisyyden lisääjänä ja vähentäjänä. Myöskin vähemmistöstressi nousi analyysissä haastatteluista esiin. Kirkko näyttäisi vähentävän yksinäisyyttä monella tavalla. Kirkko vastakohtaisesti myös vaikuttaa lisäävän yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemukset näyttävät syntyvän rajatusta toimijuudesta, jotka on jaettu kolmeen erilaiseen ryhmään. Ensimmäisessä toimijuudesta neuvotellaan. Haastateltavat toimivat tietyissä puitteissa, mutta joutuvat esimerkiksi piilottamaan seksuaalisuutensa. Toisessa toimijuutta uhataan ja toimijuutta myös riistetään. Haastateltavat kärsivät sosiaalisesta ulossulkemisesta. Kolmannessa kategoriassa on toimijuuden säilyttäminen ratkaisuja tekemällä. Ratkaisujen teosta seuraa vapaa toimijuus. Tähän liittyy seuraukset erilaisista yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksista. Seurauksina ovat mm. aggressiivinen käytös ja poislähteminen. Haastateltavat ratkaisevat toimijuutta uhkaavat tilanteet eri tavoin. Johtopäätöksissä esitetään, että uskonto ja kirkko rajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, aiheuttaen sitä kautta yksinäisyyttä. He eivät pysty olemaan seurakunnan toiminnassa mukana avoimesti, vaan he joutuvat suojaamaan itseään mahdollisilta negatiivisilta seurauksilta. Myöskin ristiriita kirkon virallisessa suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja esille tulleissa kokemuksissa on iso. Uskonto näyttää tukevan ajatusvääristymiä, mikä saattaa lisätä yksinäisyyden syvyyttä. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää kirkon työssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, mitkä ovat erityisiä paikkoja, joihin olisi kirkon toimijoiden syytä kiinnittää huomiota. Tutkimus auttaa pohdinnoissa suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.