Browsing by Title

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen Päivämies-lehden vanhoillislestadiolaisista miehistä välittämä kuva oli vuonna 1990. Tarkastelen työssäni siis sitä, millaisia kirjoituksia tai kuvia miehistä lehdessä julkaistiin, millainen lehden sävy oli miehistä kirjoitettaessa ja millaisia tekstejä he itse kirjoittivat lehteen. Aineistona käytän vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pää-äänenkannattajana toimivan Päivämies-lehden vuoden 1990 vuosikertaa. Lehti ilmestyi viikoittain ja siitä julkaistiin tutkimusvuonna 51 numeroa. Päivämiehen lisäksi käytän täydentävinä lähteinä piispojen kannanottoa Kasvamaan yhdessä sekä kahta artikkelia Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosien 1990 ja 1994 vuosikirjoista. Aineisto on ryhmitelty teemoittain ja tarkastelen sitä kvalitatiivista menetelmää käyttäen. Lisäksi käytän apuvälineenä yhdessä kohdassa myös taulukointia. Lehden ihanteena oli naimisissa oleva, perheellinen mies, joka kävi töissä ja osallistui vapaa-ajallaan rauhanyhdistyksen tehtäviin. Lehden esittelemät miehet pitivät tärkeänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osallistumista sekä isänmaallisuutta ja esivallan kunnioitusta. Lehti piti isyyttä luonnollisena osana vanhoillislestadiolaisen miehen elämää. Päivämiehen aihetta käsittelevissä kirjoituksissa oli nähtävissä kolme isyyden vaihetta: nuori aviomies ja tuore isä, suurperheen isä ja kolmantena isovanhemmuus. Kuvituksillaan lehti vahvisti kirjoituksista välittynyttä kuvaa vanhoillislestadiolaisesta miehestä toisaalta huolehtivana isänä ja seurapenkissä istuvana uskovaisena miehenä, toisaalta taas pelottomasti rakennustelineillä kiipeilevänä talkoomiehenä. Kaikkein tärkein asia elämässä oli usko ja uskonnonharjoittaminen osallistumalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen seuroihin. Osa miehistä toimi seuroissa myös puhujatehtävissä. Tutkimusvuonna lehti piti esillä herätysliikkeen näkemystä papin viran kuulumisesta vain miehille raportoimalla kirkolliskokouksen keskustelusta, joka koski piispanviran avaamista naisille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vain mies saattoi toimia puhujana tai uskonnollisena auktoriteettina.

Vanhoillislestadiolainen herätysliike on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaikka se poikkeaakin joiltain opillisilta ja eettisiltä käsityksiltään emokirkostaan. Käsittelen työssäni joitain teemoja, jotka vaikuttavat käsitykseen perhesuunnittelusta. Käsittelen aihetta sekä opillisesta että eettisestä näkökulmasta ja sekä yhteisön että yksilön kannalta. Vaikka sanaa ”ehkäisykielto” käytetään yleisesti, ei yhteisö koe antaneensa varsinaista eksplisiittistä kieltoa ehkäisyn käytölle, vaan sitä pidetään omantunnon asiana. Kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikkaa, voidaan havaita tietty hierarkkisuus. Kun luterilainen etiikka rakentuu varsin pitkälle luonnollisen moraalilain periaatteelle, muodostaa se vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikassa vasta alimman tason. Toiselle tasolle nousee Raamatun sana ja kolmannelle tasolle omatunto. Neljännellä, kaikkein korkeimmalla tasolla on yhteisö. Ajatuksena on, että omatunto voi johtaa meidät harhaan, mikäli jäämme yksin emmekä hakeudu yhteisön suojiin, jolloin omatuntommekin toimii oikein. Vanhoillislestadiolainen yhteisö vetoaa myös Jumalan luomistyön jatkamiseen ja katsoo, ettei ihmisellä ole oikeutta puuttua siihen perhesuunnittelulla. Käsittelen tätä eettistä valintaa eri näkökulmista. Pohdin asiaa Kantin kategorisen imperatiivin näkökulmasta ja käyn läpi ehkäisykiellon omaksumisen kasvatuksellisena prosessina, jossa voidaan nähdä myös merkkejä indoktrinaatiosta. Käsitteellistän valintaa utilitaristisin termein, tarkastelen sitä hyve-eettisestä näkökulmasta ja perustelen, miksi se on Kierkegaardin rohkeutta vaativa uskon hyppy.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.

Tämän opinnäytetyön tutkimustehtävänä on luoda yleiskuva suomalaisten osallistumisesta vapaaehtoistoimintaan. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen pääkysymykseen: Minkälaista on suomalaisten osallistuminen vapaaehtoistoimintaan? sekä Minkälaiset taustamuuttujat selittävät osallistumista? Tutkimuksen empiirinen aineisto on henkilökohtaisina käyntihaastatteluina kerätty kyselyaineisto (N = 1000), joka edustaa tilastollisesti Suomen 15 vuotta täyttänyttä aikuisväestöä. Tutkimusote on kvantitatiivinen. Tulosten perusteella suomalaisten osallistuminen vapaaehtoistoimintaan on monimuotoista ja aktiivista, sillä lähes joka toinen suomalainen on osallistunut vapaaehtoistoimintaan kuluneen vuoden aikana. Suosituimmat toimialat ovat liikunta ja urheilu, seniorit ja ikäihmiset sekä lapset ja nuoriso. Aiempien tutkimusten mukaan tietyt sosioekonomiset taustamuuttujat yhdistävät vapaaehtoistoimintaan osallistuvia. Tässä tutkielmassa naisten ja miesten välillä ei ole suurta eroa vapaaehtoistoimintaan osallistumisen määrässä. 35-44 -vuotiaat ovat aktiivisin ikäryhmä ja 15-24 -vuotiaat osallistuvat vähiten. Suomalainen vapaaehtoistoimija on keskiarvoa useammin korkeasti koulutettu ja hyvätuloinen, sillä näihin ryhmiin kuuluvat osallistuvat matalammin koulutettuja ja vähemmän ansaitsevia todennäköisemmin. Osallistumisessa on eroja maakunnittain tarkasteltuna: Varsinais-Suomi ja Keski-Suomi ovat aktiivisia vapaaehtoistoiminnan alueita, kun taas Etelä- ja Pohjois-Savossa sekä Satakunnassa osallistuminen on maan alhaisinta. Sosioekonomisten taustamuuttujien lisäksi myös yhteiskunta vaikuttaa vapaaehtoistoimintaan. Yhteiskunnallinen rakenne asettaa tarpeita, vaatimuksia ja rajoitteita vapaaehtoistoiminnan kentälle, jolla järjestöt ja yksilöt toimivat. Salamonin mukaan Suomi kuuluu sosiaalidemokraattiseen hyvinvointimalliin, jolle on tyypillistä vapaaehtoistoimijoiden kohtuullisen suuri osuus, sen keskittyminen pääosin itsensäilmaisemisen toimialoille sekä yhteiskunnan verraten suuri yhtenäisyys. Aineiston perusteella osallistuminen vapaaehtoistoimintaan ei ole Suomessa täysin yhtenäistä. Osallistumisen eriarvoisuus tulee esiin siinä miten terveys, taloudelliset resurssit ja sosiaalinen pääoma vaikuttavat vapaaehtoistoimintaan osallistumiseen.

Tutkimusaiheenani on talvi- ja jatkosodan vaikutukset Vartija-lehden kirjoituksiin. Vartija-lehti on kirkosta riippumaton julkaisu, joka toimi sotien aikana kirkollisena keskustelun foorumina. Tutkimuskysymyksinä ovat: Miten sota ilmeni kirjoituksissa? Minkälaisia oikeutuksia sodalle annettiin? Miten uskonnollisuus näkyi sodassa? Miten kuva sodasta muuttui tutkimusaikana? Tutkimuksessa Vartija-lehteä on analysoitu tutkimuskysymysten pohjalta ja tutkimismateriaalina toimivat lehdessä vuosina 1939–1944 julkaistut artikkelit, mielipidekirjoitukset, tutkielmat ja katsaukset. Lehdessä julkaistut saarnatekstit on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Talvisodan aikana lehden kirjoituksissa korostui huoli Suomen tulevaisuudesta. Maata uhkasi ateistinen Neuvostoliitto, jota vastaan pieni Suomi taisteli koko kristikunnan eturintamassa. Lehdessä suuri huomio kiinnittyi suomalaisten sotilaiden hengellisiin herätyksiin rintamilla sekä sotilaspapiston toiminnan saamaan huomioon. Vartija-lehden kirjoittajat uskoivat, että kirkko oli saanut erityisen mahdollisuuden tavoittaa Suomen miesväestö, joka oli pitkään pitänyt kirkkoa itselleen vieraana. Talvisodan vaikutuksesta suomalaiset perustivat aseveliyhdistyksiä, joihin myös rintamalla palvellut papisto aktiivisesti osallistui. Rintamalla toiminut nuori papisto innostui käytännön työstä miesten parissa ja vaati myös muutoksia kirkon toimintaan. Tätä ryhmää kutsuttiin Vartija-lehdessä nuoriksi papeiksi tai asevelipapeiksi. Vartija-lehdessä ryhmän toiminta herätti varsinkin jatkosodan loppuvaiheessa vilkasta keskustelua, kun kokeneempi papisto pelkäsi nuoren papiston toiminnan muuttavan merkittävästi kirkon julistusta. Vartija-lehden suhtautuminen sodan ajan tapahtumiin oli uskonnollisesti värittynyttä. Talvisota koettiin oikeutettuna puolustustaisteluna ateistista Neuvostoliittoa vastaan muun kristikunnan puolesta. Jatkosodan alkaessa huomio kiinnittyi Suomen heimokansojen saattamiseen takaisin osaksi Suomea, joka oli osa Suur-Suomi ajattelua. Lehdessä esitettiin Suomen käyvän pyhää taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Sodan oikeutus koki suuren kolauksen, kun Canterburyn arkkipiispa kehotti englantilaisia rukoilemaan Neuvostoliiton puolesta. Sotamenestyksen kääntyessä sodan pyhä luonne jäi vähäisemmälle huomiolle. Jatkosodan loppuvaiheessa, kun tappio oli selvillä, löysivät lehden kirjoittajat syyn Suomen kansasta. Suomalaiset olivat oikean kristillisen elämän sijaan keskittyneet synnin harjoittamiseen, jossa alkoholilla oli oma roolinsa. Sodan häviäminen oli Jumalan rangaistus kansan luopumuksesta. Lehden kirjoituksissa Jumalan nähtiin aktiivisesti vaikuttavan tapahtumiin ja kirjoittajat uskoivat Suomen kansalla olevan erityisrooli Jumalan suunnitelmissa.

Tämän pro gradu- tutkielman tarkoituksena on tutkia varusmiesten kokemuksia puolustusvoimien kirkollisesta työstä ja sen antamasta tuesta. Tutkimus on tehty kvantitatiivisin tutkimusmenetelmin ja tutkimusaineisto on kerätty kyselylomakkeella Panssariprikaatin varusmiehiltä. Kyselyyn vastasi yhteensä 204 varusmiestä, joista muodostui tämän tutkimuksen tutkimusjoukko. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Millaisia kokemuksia varusmiehillä on kirkollisesta työstä Panssariprikaatissa? 2) Millaisia kriisejä tai huolia varusmiehet ovat kohdanneet varusmiespalveluksensa aikana ja ovatko he hakeneet ja saaneet apua niihin? Puolustusvoimien kirkollinen työ täytti 100 vuotta vuonna 2018 ja sitä toteutetaan varuskunnissa yhä tänäkin päivänä. Kirkollisesta työstä vastaa joukko-osastonsa sotilaspappi ja sen toimintamuotoina ovat sielunhoito, julistus ja kasvatus. Sotilaspappi on olemassa kaikki varten, uskonnollisesta tausta riippumatta. Kirkollinen työ perustuu lähimmäisenrakkauteen ja sen perustehtävänä on tukea ja auttaa sotilashenkilöstöä. Sotilaspappi elää varuskunnassa seurakuntansa keskellä ja on läsnä ja saatavilla niin hädän hetkellä, kuin arkisissakin asioissa. Sielunhoitajan roolin lisäksi sotilaspappi on myös uskonnollisten ja eettisten asioiden asiantuntija, ja hänen tehtäviinsä kuuluu myös kouluttaa varusmiehille eettisen toimintakyvyn asioita. Sotilaspappi vastaa myös joukko-osastonsa hengellisestä elämästä ja toimittaa jumalanpalveluksia ja ehtoollisia. Varusmiespalvelus on erityinen aikakausi nuoren elämässä, ja se voi olla kriisin paikka jo itsessään. Tänä päivänä samoille varusmiehille kasaantuu yhä enemmän erilaisia ongelmia. Toiset taas suorittavat palveluksensa kohtaamatta sen suurempia haasteita. Kartoitin tutkimuksessani varusmiesten kohtaamia kriisejä tai huolia. Suurimmaksi huolen aiheeksi varusmiesten joukosta nousi huoli omista tulevaisuuden suunnitelmista, joista oli huolissaan 53% varusmiehistä. Varusmiehistä 48% poti myös koti-ikävää, ja 47% oli huolissaan omasta psyykkisestä jaksamisesta palveluksessa. Nämä tulokset peilaavat aiempaa tutkimusta. Yleensä varusmiesten käydessä keskusteluja sotilaspapin kanssa, keskustelun aiheet liittyvät omaan jaksamiseen, motivaatioon, parisuhdeongelmiin, tai johonkin äkillisesti sattuneeseen kriisiin siviilielämässä. Kartoitin tutkimuksessani myös varusmiesten kokemuksia kirkollisesta työstä varuskunnassa. Tulokset olivat kauttaaltaan hyvin positiivisia. Varusmiehistä 71% koki tärkeäksi, että varuskunnassa on sotilaspastori. Vastaajista 86% oli sitä mieltä, että sotilaspastori on ollut kaikkia varten. Kuitenkin vain hieman alle puolet varusmiehistä koki, että sotilaspastori on ollut näkyvästi mukana varusmiesten arjessa. Tällainen tulos oli sikäli odotettavissa, sillä kirkollisen työn jatkuvana haasteena on se, kuinka se voisi tavoittaa mahdollisimman paljon varusmiehiä. Varuskunnat ovat suuria ja on mahdotonta pystyä tavoittamaan jokaista varusmiestä palveluksen aikana, vaikka se ihannetilanne olisikin. Kuitenkin 71% varusmiehistä piti sotilaspastoria helposti lähestyttävänä. Kirkollisessa työssä tulee kiinnittää huomiota siihen, että sotilaspappi on tavoitettavissa, ja tekee itsensä tutuksi joukolle, jotta hädän hetkellä varusmiehellä on matala kynnys turvautua häneen.

Suomalainen seurakunnallinen miestyö tai mieserityinen työ tarjoaa tutkijalleen mielenkiintoisen haasteen. Seurakunnallista aikuistyötä on tutkittu jonkin verran, mutta näissä tutkimuksissa miesnäkökulma on harvoin päässyt esille. Miestyö ja naistyö nivoutuvat usein osaksi seurakunnallista aikuistyötä näitä tarkemmin erittelemättä tai määrittelemättä. Seurakunnallista miestyötä lähestytään eri näkökulmasta kuin seurakunnallista aikuistyötä, sillä miestyön tutkiminen ottaa huomioon sukupuoleen ja sukupuolisuuteen liitetyt käsitteet ja mielikuvat. Kautta aikojen miehet ovat kokoontuneet yhteen työskentelemään ja harrastamaan yhdessä.Toiminta on usein käynyt keskustelun ja jakamisen edellä. Ensimmäiset miesten kasvuryhmät ovat syntyneet 1970-luvulla tilanteessa, missä kriittinen miestutkimus alkoi saada jalansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Miehuuteen ja miehen rooliin ruvettiin kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota ja puhuttiin jopa maskuliinisuuden kriisistä. Tämän seurauksena monet järjestöt alkoivat kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota miehiin ja heidän hyvinvointiinsa. Pro gradu -tutkielmani aihe on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suomenkielisten seurakuntien järjestämä miestyö Tampereen hiippakunnassa 2010- luvulla. Tällä tavalla määritelty ajanjakso mahdollistaa seurakunnallisen miestyön lähihistorian tarkastelun sekä miestyön tulevaisuuden hahmottelun. Tämän tutkielman yhteydessä miestyöllä tarkoitetaan kaikkea Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa, joka kohdistuu pelkästään miessukupuoleen. Sukupuolisuus ymmärretään laajemmin kuin biologisena ominaisuutena, sillä sukupuolen sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta voidaan pitää sosiaalisesti rakentuneina. Näennäisesti yksinkertainen käsite kuten miestyö osoittautui odotettua vaikeammaksi määritellä, sillä seurakunnallinen miestyö näkyy usean eri työalan alla ja jää usein tilastoissa piiloon vaikeasti hahmotettavana. Tutkielman tavoitteena on ollut selvittää, minkälaista miestyötä seurakunnissa nykyaikana tehdään ja minkälainen merkitys sille annetaan. Tarkastelen kysymyksiä seurakunnallisen miestyön malleista, käytännöistä, vaikuttavuudesta ja haasteista pääasiallisesti laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Lisäksi hyödynnän jonkin verran sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Lähdeaineistona on käytetty suunnitelmallisesti ja tutkimustarkoituksessa tätä tutkielmaa varten haastattelumenetelmällä kerättyä aineistomateriaalia. Lisäksi käytän kirjallisena lähdeaineistona suomalaista seurakuntaelämää ja kansalaistoimintaa käsitteleviä teoksia. Tutkielmaa on ohjannut tekijän oma kiinnostus aihetta kohtaan. Tämä tutkielma on tutkimusmetodiltaan kollektiivinen tapaustutkimus. Tämän seurauksena tutkimus ei tarjoa mahdollisuutta yleistäviin johtopäätöksiin, mutta tapauksia on mahdollista vertailla keskenään. Vertailun perusteella on mahdollista löytää seurakunnalliseen miestyöhön olennaisesti liittyviä elementtejä ja yhdistäviä tekijöitä. Tutkielmaa varten on haastateltu seurakunnallisen miestyön asiantuntijoita eli miestyötä seurakunnassaan ohjaavia pappeja ja seurakunnan luottamusmiestä. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina. Kontekstuaaliselle tapaustutkimukselle ominaisluontoisesti tutkittavaa tapausta halutaan ymmärtää osana ympäristöään. Tapauksia edustavat seitsemän Tampereen hiippakunnan seurakuntaa ja kontekstia suomalainen yhteiskunta sukupuolirooleineen. Miestyön ohjaajien näkökulma nousee tutkimuksessa vahvasti esille. Seurakunnallisen miestyön muotoja ovat perinteisesti olleet saunaillat, raamattu, -rukous,- ja keskustelupiirit, peli-illat, talkoot ja isä-poika -toiminta. Lisäksi miestyön puitteissa järjestetään miehiä kokoavia tapahtumia. Seurakunnallinen miestyö edellyttää toteutuakseen aiheesta kiinnostuneen työntekijän tai vaihtoehtoisesti maallikon taustalleen, sillä miestyötä ei lähtökohtaisesti kaikissa seurakunnissa tehdä. Miestyötä on mahdollista tehdä monenlaisin resurssein. Toiminnan tulee olla yleisesti kirkon ja seurakunnan arvojen mukaista, mutta varsinaisia tavoitteita seurakunnat eivät miestyölle juurikaan aseta. Toiminta saa olla ja on tekijöidensä näköistä ja strategioiden tiedostettu vaikutus näyttäytyy vähäisenä käytäntöön nähden. Haastattelujen perusteella seurakunnallinen miestyö on usein aloitettu siitä lähtökohdasta, että on pyritty tarjoamaan miehille väylä seurakuntaan. Ohjaajien näkökulmasta seurakunnallinen miestyö koetaan mielenkiintoiseksi ja tarpeelliseksi työmuodoksi, mutta miesten kokoaminen yhteen erillisiin tilaisuuksiin ei ole itseisarvo. Tavoitteena on vahvistaa miehiä seurakuntaan sitoutumisessa laajemmassa mittakaavassa. Huolimatta siitä, että seurakunnat tavoittavat erityisen huonosti nuoret miehet, ei hengellisyyden ja raamatullisuuden suhteen haluta tehdä kompromisseja. Seurakunnallisissa miesten tilaisuuksissa Raamattu käy toiminnan edellä.

Tämän pro gradu -tutkimuksen tehtävänä on tarkastella miksi Suomen rahapelimarkkinoiden strategiapuhe kulminoituu vastuullisuuteen? Käsittelen tehtävää rajaamalla sen neljään päälukujeni mukaisiin väitteisiin. Vastuullisuus suomalaisen rahapelipolitiikan strategiana on ajankohtainen juuri nyt. Vuodesta 2017 Suomen rahapelimarkkinoita monopolisoi kolmen yhtiön sijaan yksi, kun Veikkaus, RAY ja Fintoto yhdistyivät Veikkaukseksi. Vastuullisen pelitoiminnan paradoksi syntyy siitä, että monopolin oikeuttamisperusteena oleva arpajaislaki ja valtioneuvoston asetus pelitoimijoista ovat keskenään jännitteiset. Vastakkain ovat pelitoiminnalla hankittavat varat ja pelaamisesta aiheutuvien sosiaalisten haittojen vähentäminen. Ratkaisu jännitteeseen tuntuu löytyneen vastuullisesta pelitoiminnasta. Tutkimukseni on käytännöllistä etiikkaa. Metodini on systemaattinen analyysi, erityisesti käsite- ja väitelauseiden analyysi. Tutkimukseni liittyy kolmen pääkäsitteen ympärille: rahapelipolitiikka, pelihaitat ja vastuullisuus. Pidän myös Peter Singerin väitettä ”Toimivien olentojen intressit on otettava huomioon heitä koskevissa valinnoissa ja päätöksissä” ohjenuorana tarkastellessani rahapelipoliittista vastuullisuutta. Lähdeaineistoni on poikkeuksellisen laaja, ja osan siitä olen ammattini puolesta saanut lahjaksi; työni ja opintoni siis yhdistyvät. Päälähteisiini kuuluvat Veikkauksen ja RAY:n vuosikertomukset, EU- ja ministeriötason lähteet ja lakitekstit. Täydennän niitä laajalla aiheeseen liittyvällä kirjallisuudella eri asiantuntijatahoilta. Rahapelitoiminnan erityislaatuisuus on poliittisesti ja globaalisti tunnustettua. Sillä rajoitetaan palveluiden liikkuvuutta ja perustellaan kansallisia monopoleja nojaten rikos- ja pelihaittoihin. Suomessa rahapelimonopolilla on kansalaisten vahva hyväksyntä. Pelaaminen on yleensä harmitonta ajanvietettä, kulutusta, josta voi kuitenkin syntyä ongelmia. Siksi vaaditaan erityistä ohjausta, tukea ja työkaluja pelaamisen hallintaan. Suomessa rahapelit perustuvat lakisääteiseen yksinoikeusjärjestelmään, jossa rahapeliyhtiön on huomioitava vastuullisuuden vaatimus toiminnassaan: ”rahapelitoimintaan osallistuvien oikeusturva taataan, väärinkäytökset ja rikokset estetään sekä pelaamisesta aiheutuvia sosiaalisia haittoja vähennetään.” Reformaation juhlavuonna tutkin vastuullisuutta täysin itse laatimieni taulukoiden pohjalta, teesien muodossa. Vuosikertomuksista satunnaisesti koottujen väitteiden lähteitä on 69, jotka muodostavat yhteensä 50 teesiä. Kaikki teesit on poimittu vastuullisuuden kontekstissa. Läpikäyn ne systemaattisesti käsitteiden ja niiden esiintyvyyden mukaan. Johtopäätös jopa yllättää, sillä se on suora vastaus väitteeseeni 2) Rahapelipolitiikka suojelee monopolia. Kyllä: Vastuullisuus (joka nousee haittanäkökulmasta, joka oikeuttaa rahapelimonopolin, jota rahapelipolitiikka suojelee) on poliittinen keino olemassaololle. Se on luottamuksellista kohtaamista – viihdettä, jota velvollisuudet ja hallinta rajoittavat. Teesejäni vastaava syvempi käsitteellinen tutkimus olisi varmasti avannut keskustelua vielä enemmän aiheen tiimoilta. Elämänpolitiikan rooli haastajana jäi nyt vain esittelyn asteelle.

Tutkimus käsittelee Ruoveden seurakuntaa vuosina 1865–1896. Kunnallishallinnon perustamisen yhteydessä vaivaishoito siirtyi seurakunnalta kunnan tehtäväksi, jolloin seurakunta jäi kolmeksi vuosikymmeneksi ilman organisoitua sosiaalista auttamistyötä. Tilanne muuttui, kun vuonna 1895 perustettiin Ruoveden diakonaattiseura. Seuraavana vuonna seurakunta sai ensimmäisen diakonissansa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, tehtiinkö Ruovedellä seurakunnan toimesta sosiaalista auttamistyötä kunnan perustamisen ja ensimmäisen diakonissan saapumisen välillä, ja jos tehtiin, miten se ilmeni. Tärkeimpiä lähteitä ovat erilaiset kunnan ja seurakunnan pöytäkirjat ja tilikirjat, tutkimuskirjallisuudessa paikallishistorioilla on keskeinen rooli. Ruoveden kunta perustettiin poikkeuksellisen nopeasti ja maallikkojohtoisesti. Kirkkoherra J.W. Durchman irtisanoutui vaivaishoitohallituksen puheenjohtajuudesta varhaisessa vaiheessa, mutta kunnan perustamisessa olivat mukana kirkonisäntä sekä suntio, joka toimi vaivaishoidosta vastaavan kunnallislautakunnan puheenjohtajana. Nälkävuosien koetellessa tuoretta kunnallishallintoa, toimi kirkkoherra Durchman avustustoiminnan tukihenkilönä ja avustusten jakajana. Kirkkoherran henkilökohtainen panos näkyi Ruovedellä myös koulutuksen, terveydenhuollon sekä kulttuurielämän tukemisena. Vuosisadan loppua kohden Durchmanin pariskunta antoi suurehkoja lahjoituksia sairaala- ja koulutushankkeisiin. Kunnan vaivaiskassaan seurakunta lahjoitti eri tilaisuuksissa kerättyjä lahjoituksia ja vaivaisukon tulot. Merkittävä osa seurakunnan kolehdeista kerättiin auttamistyöhön, pääosin kunnan ulkopuolelle, mutta paikallisista kohteista ainakin koululle ja sairashuoneelle. Seurakunta lainasi ja maksoi korkoa kunnan hyväntekeväisyystilille. Köyhimmät vapautettiin seurakunnan maksuista. Ruoveden diakonaattiseura perustettiin vuonna 1895 ja seuraavana vuonna saatiin Hämeen seurakuntien ensimmäinen diakonissa. Tutkimus osoittaa, ettei Ruoveden seurakunta luopunut auttamistyöstä, vaikka sillä ei vielä ollut yhtä organisoitua kanavaa auttamiselle.

Tutkimus käsittelee kielitieteilijä M. A. Castrénin käsikirjoitusaineistosta 1850-70-luvuilla julkaistun materiaalin (tieteelliset esitelmät, matkakuvaukset, kirjeet) antamaa kokonaiskuvaa Venäjän ortodoksisen kirkon ja suomalais-ugrilaisten kansojen vuorovaikutuksesta Venäjän Pohjolassa ja Länsi-Siperiassa. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin missä määrin ja millä perustein Castrénin tutkimat alkuperäiskansat olivat hänen arvioidensa mukaan kristittyjä, ja millaisina alkuperäiskansojen asuma-alueiden kirkolliset olot Castrénille näyttäytyivät. Maantieteellisesti tutkielmassa käytetty aineisto kattaa samojedikielten puhujien ja obinugrilaisten kansojen asuma-alueet Venäjän Euroopan-puoleisella tundralla sekä Obin - Irtyshin ja Jenisein varsilla. Aineiston kohdekansallisuuksina ovat samojedikielten puhujat, hantit ja komit. Alkuperäiskansojen ja kristinuskon suhteen osalta tutkimus käsittelee Castrénin havaintoja kristinuskon maantieteellisestä levinneisyydestä ja sen harjoittamisen yleisyydestä sekä kristillisen synkretismin erilaisista ilmenemismuodoista ja kristinuskon vaikutuksista alkuperäiskansojen tapakulttuurissa. Tutkimus tuo esiin myös Castrénin havainnot Venäjän reuna-alueilla 1840-luvulla vaikuttaneista ortodoksiperäisistä lahkoista (Luoteis-Venäjän vanhauskoiset ja Jeniseille karkotetut duhoborit) sekä näiden suhteesta Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Tutkimus ei kuitenkaan käsittele systemaattisesti Castrénin tutkimusalueiden kirkollisia oloja esimerkiksi ortodoksikirkkojen sijainnin ja ulkoasun tai yksittäisten seurakuntien toiminnan osalta. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään M. A. Castrénin suhdetta Venäjään, venäläisyyteen, ortodoksiseen kirkkoon ja kristinuskoon. Tutkimus pyrkii nostamaan esille Castrénin etnisestä, uskonnollisesta ja henkilöhistoriallisesta taustasta johtuvia tekijöitä, jotka selittävät hänen kristinuskon eri ilmenemismuotoja ja alkuperäiskansojen uskonnollisuutta koskevia näkemyksiään.