Browsing by Title

Tämän pro gradu- tutkielman tarkoituksena on tutkia varusmiesten kokemuksia puolustusvoimien kirkollisesta työstä ja sen antamasta tuesta. Tutkimus on tehty kvantitatiivisin tutkimusmenetelmin ja tutkimusaineisto on kerätty kyselylomakkeella Panssariprikaatin varusmiehiltä. Kyselyyn vastasi yhteensä 204 varusmiestä, joista muodostui tämän tutkimuksen tutkimusjoukko. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Millaisia kokemuksia varusmiehillä on kirkollisesta työstä Panssariprikaatissa? 2) Millaisia kriisejä tai huolia varusmiehet ovat kohdanneet varusmiespalveluksensa aikana ja ovatko he hakeneet ja saaneet apua niihin? Puolustusvoimien kirkollinen työ täytti 100 vuotta vuonna 2018 ja sitä toteutetaan varuskunnissa yhä tänäkin päivänä. Kirkollisesta työstä vastaa joukko-osastonsa sotilaspappi ja sen toimintamuotoina ovat sielunhoito, julistus ja kasvatus. Sotilaspappi on olemassa kaikki varten, uskonnollisesta tausta riippumatta. Kirkollinen työ perustuu lähimmäisenrakkauteen ja sen perustehtävänä on tukea ja auttaa sotilashenkilöstöä. Sotilaspappi elää varuskunnassa seurakuntansa keskellä ja on läsnä ja saatavilla niin hädän hetkellä, kuin arkisissakin asioissa. Sielunhoitajan roolin lisäksi sotilaspappi on myös uskonnollisten ja eettisten asioiden asiantuntija, ja hänen tehtäviinsä kuuluu myös kouluttaa varusmiehille eettisen toimintakyvyn asioita. Sotilaspappi vastaa myös joukko-osastonsa hengellisestä elämästä ja toimittaa jumalanpalveluksia ja ehtoollisia. Varusmiespalvelus on erityinen aikakausi nuoren elämässä, ja se voi olla kriisin paikka jo itsessään. Tänä päivänä samoille varusmiehille kasaantuu yhä enemmän erilaisia ongelmia. Toiset taas suorittavat palveluksensa kohtaamatta sen suurempia haasteita. Kartoitin tutkimuksessani varusmiesten kohtaamia kriisejä tai huolia. Suurimmaksi huolen aiheeksi varusmiesten joukosta nousi huoli omista tulevaisuuden suunnitelmista, joista oli huolissaan 53% varusmiehistä. Varusmiehistä 48% poti myös koti-ikävää, ja 47% oli huolissaan omasta psyykkisestä jaksamisesta palveluksessa. Nämä tulokset peilaavat aiempaa tutkimusta. Yleensä varusmiesten käydessä keskusteluja sotilaspapin kanssa, keskustelun aiheet liittyvät omaan jaksamiseen, motivaatioon, parisuhdeongelmiin, tai johonkin äkillisesti sattuneeseen kriisiin siviilielämässä. Kartoitin tutkimuksessani myös varusmiesten kokemuksia kirkollisesta työstä varuskunnassa. Tulokset olivat kauttaaltaan hyvin positiivisia. Varusmiehistä 71% koki tärkeäksi, että varuskunnassa on sotilaspastori. Vastaajista 86% oli sitä mieltä, että sotilaspastori on ollut kaikkia varten. Kuitenkin vain hieman alle puolet varusmiehistä koki, että sotilaspastori on ollut näkyvästi mukana varusmiesten arjessa. Tällainen tulos oli sikäli odotettavissa, sillä kirkollisen työn jatkuvana haasteena on se, kuinka se voisi tavoittaa mahdollisimman paljon varusmiehiä. Varuskunnat ovat suuria ja on mahdotonta pystyä tavoittamaan jokaista varusmiestä palveluksen aikana, vaikka se ihannetilanne olisikin. Kuitenkin 71% varusmiehistä piti sotilaspastoria helposti lähestyttävänä. Kirkollisessa työssä tulee kiinnittää huomiota siihen, että sotilaspappi on tavoitettavissa, ja tekee itsensä tutuksi joukolle, jotta hädän hetkellä varusmiehellä on matala kynnys turvautua häneen.

Suomalainen seurakunnallinen miestyö tai mieserityinen työ tarjoaa tutkijalleen mielenkiintoisen haasteen. Seurakunnallista aikuistyötä on tutkittu jonkin verran, mutta näissä tutkimuksissa miesnäkökulma on harvoin päässyt esille. Miestyö ja naistyö nivoutuvat usein osaksi seurakunnallista aikuistyötä näitä tarkemmin erittelemättä tai määrittelemättä. Seurakunnallista miestyötä lähestytään eri näkökulmasta kuin seurakunnallista aikuistyötä, sillä miestyön tutkiminen ottaa huomioon sukupuoleen ja sukupuolisuuteen liitetyt käsitteet ja mielikuvat. Kautta aikojen miehet ovat kokoontuneet yhteen työskentelemään ja harrastamaan yhdessä.Toiminta on usein käynyt keskustelun ja jakamisen edellä. Ensimmäiset miesten kasvuryhmät ovat syntyneet 1970-luvulla tilanteessa, missä kriittinen miestutkimus alkoi saada jalansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Miehuuteen ja miehen rooliin ruvettiin kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota ja puhuttiin jopa maskuliinisuuden kriisistä. Tämän seurauksena monet järjestöt alkoivat kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota miehiin ja heidän hyvinvointiinsa. Pro gradu -tutkielmani aihe on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suomenkielisten seurakuntien järjestämä miestyö Tampereen hiippakunnassa 2010- luvulla. Tällä tavalla määritelty ajanjakso mahdollistaa seurakunnallisen miestyön lähihistorian tarkastelun sekä miestyön tulevaisuuden hahmottelun. Tämän tutkielman yhteydessä miestyöllä tarkoitetaan kaikkea Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa, joka kohdistuu pelkästään miessukupuoleen. Sukupuolisuus ymmärretään laajemmin kuin biologisena ominaisuutena, sillä sukupuolen sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta voidaan pitää sosiaalisesti rakentuneina. Näennäisesti yksinkertainen käsite kuten miestyö osoittautui odotettua vaikeammaksi määritellä, sillä seurakunnallinen miestyö näkyy usean eri työalan alla ja jää usein tilastoissa piiloon vaikeasti hahmotettavana. Tutkielman tavoitteena on ollut selvittää, minkälaista miestyötä seurakunnissa nykyaikana tehdään ja minkälainen merkitys sille annetaan. Tarkastelen kysymyksiä seurakunnallisen miestyön malleista, käytännöistä, vaikuttavuudesta ja haasteista pääasiallisesti laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Lisäksi hyödynnän jonkin verran sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Lähdeaineistona on käytetty suunnitelmallisesti ja tutkimustarkoituksessa tätä tutkielmaa varten haastattelumenetelmällä kerättyä aineistomateriaalia. Lisäksi käytän kirjallisena lähdeaineistona suomalaista seurakuntaelämää ja kansalaistoimintaa käsitteleviä teoksia. Tutkielmaa on ohjannut tekijän oma kiinnostus aihetta kohtaan. Tämä tutkielma on tutkimusmetodiltaan kollektiivinen tapaustutkimus. Tämän seurauksena tutkimus ei tarjoa mahdollisuutta yleistäviin johtopäätöksiin, mutta tapauksia on mahdollista vertailla keskenään. Vertailun perusteella on mahdollista löytää seurakunnalliseen miestyöhön olennaisesti liittyviä elementtejä ja yhdistäviä tekijöitä. Tutkielmaa varten on haastateltu seurakunnallisen miestyön asiantuntijoita eli miestyötä seurakunnassaan ohjaavia pappeja ja seurakunnan luottamusmiestä. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina. Kontekstuaaliselle tapaustutkimukselle ominaisluontoisesti tutkittavaa tapausta halutaan ymmärtää osana ympäristöään. Tapauksia edustavat seitsemän Tampereen hiippakunnan seurakuntaa ja kontekstia suomalainen yhteiskunta sukupuolirooleineen. Miestyön ohjaajien näkökulma nousee tutkimuksessa vahvasti esille. Seurakunnallisen miestyön muotoja ovat perinteisesti olleet saunaillat, raamattu, -rukous,- ja keskustelupiirit, peli-illat, talkoot ja isä-poika -toiminta. Lisäksi miestyön puitteissa järjestetään miehiä kokoavia tapahtumia. Seurakunnallinen miestyö edellyttää toteutuakseen aiheesta kiinnostuneen työntekijän tai vaihtoehtoisesti maallikon taustalleen, sillä miestyötä ei lähtökohtaisesti kaikissa seurakunnissa tehdä. Miestyötä on mahdollista tehdä monenlaisin resurssein. Toiminnan tulee olla yleisesti kirkon ja seurakunnan arvojen mukaista, mutta varsinaisia tavoitteita seurakunnat eivät miestyölle juurikaan aseta. Toiminta saa olla ja on tekijöidensä näköistä ja strategioiden tiedostettu vaikutus näyttäytyy vähäisenä käytäntöön nähden. Haastattelujen perusteella seurakunnallinen miestyö on usein aloitettu siitä lähtökohdasta, että on pyritty tarjoamaan miehille väylä seurakuntaan. Ohjaajien näkökulmasta seurakunnallinen miestyö koetaan mielenkiintoiseksi ja tarpeelliseksi työmuodoksi, mutta miesten kokoaminen yhteen erillisiin tilaisuuksiin ei ole itseisarvo. Tavoitteena on vahvistaa miehiä seurakuntaan sitoutumisessa laajemmassa mittakaavassa. Huolimatta siitä, että seurakunnat tavoittavat erityisen huonosti nuoret miehet, ei hengellisyyden ja raamatullisuuden suhteen haluta tehdä kompromisseja. Seurakunnallisissa miesten tilaisuuksissa Raamattu käy toiminnan edellä.

Tämän pro gradu -tutkimuksen tehtävänä on tarkastella miksi Suomen rahapelimarkkinoiden strategiapuhe kulminoituu vastuullisuuteen? Käsittelen tehtävää rajaamalla sen neljään päälukujeni mukaisiin väitteisiin. Vastuullisuus suomalaisen rahapelipolitiikan strategiana on ajankohtainen juuri nyt. Vuodesta 2017 Suomen rahapelimarkkinoita monopolisoi kolmen yhtiön sijaan yksi, kun Veikkaus, RAY ja Fintoto yhdistyivät Veikkaukseksi. Vastuullisen pelitoiminnan paradoksi syntyy siitä, että monopolin oikeuttamisperusteena oleva arpajaislaki ja valtioneuvoston asetus pelitoimijoista ovat keskenään jännitteiset. Vastakkain ovat pelitoiminnalla hankittavat varat ja pelaamisesta aiheutuvien sosiaalisten haittojen vähentäminen. Ratkaisu jännitteeseen tuntuu löytyneen vastuullisesta pelitoiminnasta. Tutkimukseni on käytännöllistä etiikkaa. Metodini on systemaattinen analyysi, erityisesti käsite- ja väitelauseiden analyysi. Tutkimukseni liittyy kolmen pääkäsitteen ympärille: rahapelipolitiikka, pelihaitat ja vastuullisuus. Pidän myös Peter Singerin väitettä ”Toimivien olentojen intressit on otettava huomioon heitä koskevissa valinnoissa ja päätöksissä” ohjenuorana tarkastellessani rahapelipoliittista vastuullisuutta. Lähdeaineistoni on poikkeuksellisen laaja, ja osan siitä olen ammattini puolesta saanut lahjaksi; työni ja opintoni siis yhdistyvät. Päälähteisiini kuuluvat Veikkauksen ja RAY:n vuosikertomukset, EU- ja ministeriötason lähteet ja lakitekstit. Täydennän niitä laajalla aiheeseen liittyvällä kirjallisuudella eri asiantuntijatahoilta. Rahapelitoiminnan erityislaatuisuus on poliittisesti ja globaalisti tunnustettua. Sillä rajoitetaan palveluiden liikkuvuutta ja perustellaan kansallisia monopoleja nojaten rikos- ja pelihaittoihin. Suomessa rahapelimonopolilla on kansalaisten vahva hyväksyntä. Pelaaminen on yleensä harmitonta ajanvietettä, kulutusta, josta voi kuitenkin syntyä ongelmia. Siksi vaaditaan erityistä ohjausta, tukea ja työkaluja pelaamisen hallintaan. Suomessa rahapelit perustuvat lakisääteiseen yksinoikeusjärjestelmään, jossa rahapeliyhtiön on huomioitava vastuullisuuden vaatimus toiminnassaan: ”rahapelitoimintaan osallistuvien oikeusturva taataan, väärinkäytökset ja rikokset estetään sekä pelaamisesta aiheutuvia sosiaalisia haittoja vähennetään.” Reformaation juhlavuonna tutkin vastuullisuutta täysin itse laatimieni taulukoiden pohjalta, teesien muodossa. Vuosikertomuksista satunnaisesti koottujen väitteiden lähteitä on 69, jotka muodostavat yhteensä 50 teesiä. Kaikki teesit on poimittu vastuullisuuden kontekstissa. Läpikäyn ne systemaattisesti käsitteiden ja niiden esiintyvyyden mukaan. Johtopäätös jopa yllättää, sillä se on suora vastaus väitteeseeni 2) Rahapelipolitiikka suojelee monopolia. Kyllä: Vastuullisuus (joka nousee haittanäkökulmasta, joka oikeuttaa rahapelimonopolin, jota rahapelipolitiikka suojelee) on poliittinen keino olemassaololle. Se on luottamuksellista kohtaamista – viihdettä, jota velvollisuudet ja hallinta rajoittavat. Teesejäni vastaava syvempi käsitteellinen tutkimus olisi varmasti avannut keskustelua vielä enemmän aiheen tiimoilta. Elämänpolitiikan rooli haastajana jäi nyt vain esittelyn asteelle.

Tutkimus käsittelee Ruoveden seurakuntaa vuosina 1865–1896. Kunnallishallinnon perustamisen yhteydessä vaivaishoito siirtyi seurakunnalta kunnan tehtäväksi, jolloin seurakunta jäi kolmeksi vuosikymmeneksi ilman organisoitua sosiaalista auttamistyötä. Tilanne muuttui, kun vuonna 1895 perustettiin Ruoveden diakonaattiseura. Seuraavana vuonna seurakunta sai ensimmäisen diakonissansa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, tehtiinkö Ruovedellä seurakunnan toimesta sosiaalista auttamistyötä kunnan perustamisen ja ensimmäisen diakonissan saapumisen välillä, ja jos tehtiin, miten se ilmeni. Tärkeimpiä lähteitä ovat erilaiset kunnan ja seurakunnan pöytäkirjat ja tilikirjat, tutkimuskirjallisuudessa paikallishistorioilla on keskeinen rooli. Ruoveden kunta perustettiin poikkeuksellisen nopeasti ja maallikkojohtoisesti. Kirkkoherra J.W. Durchman irtisanoutui vaivaishoitohallituksen puheenjohtajuudesta varhaisessa vaiheessa, mutta kunnan perustamisessa olivat mukana kirkonisäntä sekä suntio, joka toimi vaivaishoidosta vastaavan kunnallislautakunnan puheenjohtajana. Nälkävuosien koetellessa tuoretta kunnallishallintoa, toimi kirkkoherra Durchman avustustoiminnan tukihenkilönä ja avustusten jakajana. Kirkkoherran henkilökohtainen panos näkyi Ruovedellä myös koulutuksen, terveydenhuollon sekä kulttuurielämän tukemisena. Vuosisadan loppua kohden Durchmanin pariskunta antoi suurehkoja lahjoituksia sairaala- ja koulutushankkeisiin. Kunnan vaivaiskassaan seurakunta lahjoitti eri tilaisuuksissa kerättyjä lahjoituksia ja vaivaisukon tulot. Merkittävä osa seurakunnan kolehdeista kerättiin auttamistyöhön, pääosin kunnan ulkopuolelle, mutta paikallisista kohteista ainakin koululle ja sairashuoneelle. Seurakunta lainasi ja maksoi korkoa kunnan hyväntekeväisyystilille. Köyhimmät vapautettiin seurakunnan maksuista. Ruoveden diakonaattiseura perustettiin vuonna 1895 ja seuraavana vuonna saatiin Hämeen seurakuntien ensimmäinen diakonissa. Tutkimus osoittaa, ettei Ruoveden seurakunta luopunut auttamistyöstä, vaikka sillä ei vielä ollut yhtä organisoitua kanavaa auttamiselle.

Tutkimus käsittelee kielitieteilijä M. A. Castrénin käsikirjoitusaineistosta 1850-70-luvuilla julkaistun materiaalin (tieteelliset esitelmät, matkakuvaukset, kirjeet) antamaa kokonaiskuvaa Venäjän ortodoksisen kirkon ja suomalais-ugrilaisten kansojen vuorovaikutuksesta Venäjän Pohjolassa ja Länsi-Siperiassa. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin missä määrin ja millä perustein Castrénin tutkimat alkuperäiskansat olivat hänen arvioidensa mukaan kristittyjä, ja millaisina alkuperäiskansojen asuma-alueiden kirkolliset olot Castrénille näyttäytyivät. Maantieteellisesti tutkielmassa käytetty aineisto kattaa samojedikielten puhujien ja obinugrilaisten kansojen asuma-alueet Venäjän Euroopan-puoleisella tundralla sekä Obin - Irtyshin ja Jenisein varsilla. Aineiston kohdekansallisuuksina ovat samojedikielten puhujat, hantit ja komit. Alkuperäiskansojen ja kristinuskon suhteen osalta tutkimus käsittelee Castrénin havaintoja kristinuskon maantieteellisestä levinneisyydestä ja sen harjoittamisen yleisyydestä sekä kristillisen synkretismin erilaisista ilmenemismuodoista ja kristinuskon vaikutuksista alkuperäiskansojen tapakulttuurissa. Tutkimus tuo esiin myös Castrénin havainnot Venäjän reuna-alueilla 1840-luvulla vaikuttaneista ortodoksiperäisistä lahkoista (Luoteis-Venäjän vanhauskoiset ja Jeniseille karkotetut duhoborit) sekä näiden suhteesta Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Tutkimus ei kuitenkaan käsittele systemaattisesti Castrénin tutkimusalueiden kirkollisia oloja esimerkiksi ortodoksikirkkojen sijainnin ja ulkoasun tai yksittäisten seurakuntien toiminnan osalta. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään M. A. Castrénin suhdetta Venäjään, venäläisyyteen, ortodoksiseen kirkkoon ja kristinuskoon. Tutkimus pyrkii nostamaan esille Castrénin etnisestä, uskonnollisesta ja henkilöhistoriallisesta taustasta johtuvia tekijöitä, jotka selittävät hänen kristinuskon eri ilmenemismuotoja ja alkuperäiskansojen uskonnollisuutta koskevia näkemyksiään.

Sisällönanalyysilla toteutettu tutkimus Surunauha ry:n ja Käpy ry:n lapsensa menettäneiden vertaistukijoiden toiminnasta; toiminnan motiiveista, merkityksistä ja spirituaalisista vaikutuksista. Tutkimustehtävänä oli selvittää lapsensa menettäneiden vertaistukijoiden kokemuksia ja merkityksiä vertaistoiminnastaan. Toiseksi tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin spirituaaliset asiat näkyvät vertaistoiminnassa ja kolmanneksi kysymystä siitä, miten vertaistoiminta vaikutti tukijoiden spiritualiteettiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui seuraavista osista: suru-käsitteen historiallinen tarkastelu ja sen nykyinen käyttö monitieteellisenä käsitteenä, spiritualiteetti-käsitteen käyttö ja sisältö, vertaistoiminnan ja sen lähikäsitteiden määrittely sekä katsaus vapaaehtois- ja vertaistoiminnan motiivitutkimuksiin. Tutkimus toteutettiin laadullisena haastattelututkimuksena. Aineiston muodostivat yhteensä yhdeksän teemahaastattelua. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen. Ensimmäisen tutkimuskysymykseen liittyen analyysin tuloksena aineistosta hahmottui kaksi vertaistoiminnan orientaatiota: toimintaa välivaiheena esiin tuoneet vertaistukijat ja toimintaa elämäntapana korostaneet tukijat. Vertaistoiminnan merkityksiä ja motiiveja keskeisesti yhdistävät luokat kumpienkin ryhmien osalta olivat elämäntapa ja identiteetti, suuntautuminen surussa ja menetyksessä sekä sosiaaliset merkitykset. Toiseksi tulokset osoittivat, että lapsensa menettäneiden vertaisten välillä spirituaaliset kysymykset tulivat vertaistilanteissa esille, kun taas suurimmalle osalle tukijoista suhtautuminen niihin ilmeni ristiriitaisina. Kolmanneksi vertaistoiminnalla ilmeni erilaisia spirituaalisia vaikutuksia tukijoille. Analyysin perusteella vertaistoiminnan spirituaaliset vaikutukset jakautuivat neljään kategoriaan: vaikutukset suhteessa maailmankatsomukseen, suhteessa henkisyyteen, suhteessa uskoon ja jumalasuhteeseen sekä neljäntenä spirituaalisten vaikutusten puuttumiseen. Tutkimukseni osoittaa, että vertaistoiminnalla on merkitystä tukijan identiteetille, suruun ja sosiaalisiin suhteisiin. Lisäksi tuloksista ilmenee, että spiritualiteettia koskevilla asioilla on merkitystä suruun liittyvässä vertaistukemisessa. Tämä haastaa pohtimaan henkisten, hengellisten ja laajemmin spirituaalisten kysymysten asemaa vertaistoiminnassa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen diskurssianalyysin kautta sitä, kuinka uuteen aikakauteen liittyvää todellisuutta rakennetaan kielen avulla, sekä kuinka uuteen aikaan suhtaudutaan ja mitä odotuksia ja käsityksiä siihen liitetään. Aineistona käytän Ultra-lehteä, joka on pisimpään Suomessa ilmestynyt rajatiedon alueen lehti. Tutkielmassani on myös vertaileva näkökulma kahden aikakauden välillä. Tästä syystä olen valikoinut aineistoon mukaan Ultra-lehden alkuaikojen vuosikerrat 1974–79 sekä nykypäivän vuosikerrat 2010–2015. Ensimmäisiä ja viimeisimpiä lehtiä vertailemalla pystyn tarkastelemaan, onko uuden ajan diskurssi kokenut muutoksia vuosien varrella. Uudesta ajasta saatetaan käyttää erilaisia ilmaisuja, kuten Vesimiehen aika, kultainen aika tai yleisemmin uusi aika tai -aikakausi. Vesimiehen ajalla on iso astrologinen rooli tänä aikana, sillä maapallon nähdään olevan siirtymässä Kalojen tähdistöstä Vesimiehen tähdistöön. Tämä siirtyminen tulkitaan usein uuden aikakauden alkamisena. Vuosi 2012 on myös merkittävä aihe uuteen aikaan liittyen. Tässä tutkielmassa näitä erilaisia termejä ei erotella koskemaan keskenään eri aikojan koittamista, vaan käsitellään yhtenevänä aiheena liittyen ylipäätään uuteen aikaan. Uusi aika on siinä mielessä laaja aihe itsessään, että sille ei ole mitään tarkkoja dogmaattisia kriteereitä, mitä se tulee pitämään sisällään, tai milloin se koittaa. Aineistoni perusteella käsitykset uudesta ajasta ovat kuitenkin hyvinkin yhteneväisiä. Uuden ajan koittaessa ihmiskunta siirtyy kollektiivisesti uudelle tasolle ja omaksuu mahdollisesti uusia kykyjä, kuten esimerkiksi telepatian. Rauhalla, rakkaudella, yhteisöllisyydellä ja materialismin vaihtumisella henkisiin arvoihin nähdään olevan oleellinen osansa uuteen aikaan liittyvissä odotuksissa. Uuteen aikaan liittyvä diskurssi tarjoaa aineiston perusteella ehdottomasti odottavaa ja positiivista ilmapiiriä. Uususkonnollisen kentän odottama uusi aika ei ominaisuuksiensa puolesta eroa loppujen lopuksi mistään muista uskonnollisten piirien lopun tai uudistuksen aikojen koittamisesta. Kuten Jeesuksen toiseen tulemiseen, saatetaan uuden ajan tulon nähdä edeltävän erilaisia katastrofeja. Nämä tuhoisat kuvat saavat huomattavasti nykypäivää enemmän tilaa 1970-luvun Ultra-lehdissä, joissa ydinsodan, maapallon ylikansoittumisen ja luonnon saastumisen pelko ovat merkittävästi läsnä. Joidenkin käsitysten mukaan meidän ei tarvitse olla valmiita uuden ajan tuloon, toiset taas näkevät, että se voi koittaa vasta kun kukin panostaa tarpeeksi henkilökohtaiseen kehitykseensä.

Tutkimuksen tarkoitus on piirtää kuva suomalaisesta uskonnollisesta vihapuheesta kristillisessä, luterilaisessa kontekstissa Suomessa. Tutkimuksen lähdeaineistona on piispa Irja Askolan saama vihaposti, jota Askola sai siunattuaan homoseksuaalin miesparin lähetystehtäviin kesällä 2013. Kyseessä on näin ollen yhden tapauksen piirtämä kuva uskonnollisesta vihapuheesta. Taustoitin tutkimusta aiemmalla vihaan ja vihapuheeseen sekä sananvapauteen liittyvällä yleiseurooppalaisella ja Yhdysvalloissa tehdyllä tutkimuksella. Niissä käsitellään vihaa ja vihapuhetta useista eri näkökulmista. Samalla sananvapaus ja laillisuuskysymykset nousevat esiin. Lähestyn tutkimusaineistoa toiseuden näkökulmasta. Kathleen Taylorin esittämä toiseuden tulkinta on tärkeä osa näkökulmaani. Metodina käytin teoriasidonnaista systemaattista analyysia. Käytössäni ollut lähdeaineisto koostuu erilaisista teksteistä: kirjeistä, postikorteista ja sähköposteista. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Mitä provokaatioita on uskonnollisen vihapuheen taustalla? Mitä erityispiirteitä on uskonnollisessa luterilaisessa kontekstissa esiintyvässä vihapuheessa Suomessa? Tutkimusaineistosta paljastui analyysissä ärsykkeitä, jotka laukaisevat uskonnollista vihapuhetta. Olen luokitellut nämä provokaatiot kolmeen ryhmään: jumalallisen järjestyksen rikkominen, kirkon järjestyksen rikkominen ja puhtauden rikkominen. Jumalan sanasta ja Raamatusta luopuminen toimii provokaationa. Tähän jumalallisen järjestyksen rikkomiseen liittyvät aineiston mukaan olennaisesti kysymykset Raamatun tulkinnasta, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Toiseen provokaatioon, kirkon järjestyksen rikkomiseen, liittyvät kysymykset kirkon ykseyden rikkomisesta, opista ja perinteestä. Puhtauden rikkominen on kolmas provokaatio. Siihen liittyvät puhtauden ja saastaisuuden käsitteet symbolisella -, fyysisellä - ja patogeenisella tasolla. Näiden eri järjestysten rikkomisilla on myös seurauksensa. Väärintekijää kohtaa rangaistus. Jumalan koston tai tuomion uhkakuvilla maalailu ja jopa suoranainen uhkailu on yleisestä uskonnollisessa vihapuheessa. Uskonnollisen vihapuheen erityispiirteiksi paljastuu sen yliluonnollinen motivoituminen. Vihapuhetta perustellaan Jumalalla ja ollaan ikään kuin Jumalan puhemiehiä. Tästä syystä myös uskonnollista vihapuhetta tuotetaan useammin omalla nimellä kuin anonyymisti. Kun ollaan Jumalan asialla, voidaan tulla julki omalla nimellä. Vihapuheen leimaa ei kuitenkaan mielellään liitetä omaan (viha)puheeseen, vaan tästä leimasta pyritään pois. Se tapahtuu siirtämällä vastuuta puheesta Jumalalle. Uskonnollista vihapuhetta voidaan myös tuottaa käyttämällä uskontoa hyväksi tuottamalla vihapuhetta, joka perustuu muihin kuin uskonnollisiin motiiveihin. Uskonto toimii näin muun vihapuheen areenana ja keppihevosena. Uskonnolliseen vihapuheeseen on sekoittuneena myös muita vihan muotoja kuten esimerkiksi naisvihaa, ulkomaalaisvihaa, herravihaa ja homofobiaa. Vihapuheessa on kyse vallasta. Siksi vallan rakenteiden paljastaminen on vihapuheen torjunnassa tärkeää. Myös lainsäädännön keinoin tulee rajoittaa loukkaavaa puhetta. Lainsäädännön määritelmää vihapuheesta olisi kuitenkin hyvä täsmentää. Julkista keskustelua tulisi käydä enemmän siitä mikä on sopivaa ja sallittua. Koulutuksessa tulisi huomioida uudet keskustelutavat ja niihin sopivan keskustelukulttuurin opetus tehokkaammin. Syytä olisi lisätä myös vähemmistöjen puhetta uskontojen sisällä. Antaa sorretuille yksilölliset kasvot, identiteetti ja moraalinen ääni. Saada heidät osaksi arkipäivää. Taistelussa vihapuhetta vastaan sananvapautta ja sen merkitystä ei saa unohtaa.

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten viidennen herätysliikkeen järjestöjohtajat kokivat laulukirja Viisikielisen vaikuttaneen viidenteen herätysliikkeeseen. Viisikielinen on vuonna 2014 julkaistu viidennen herätysliikkeen järjestöjen yhteinen laulukirja. Tutkimustehtävää tarkentavia tutkimuskysymyksiä olivat: 1. Miten Viisikielinen on syntynyt? 2. Miten Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen järjestöjen välisiin suhteisiin? 3. Miten Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen itseymmärrykseen? Tutkimus toteutettiin parityönä ja tutkimuksen työ jakautui seuraavasti: Samuli Lehtola: Luvut 2 ja 3. Elina Lehtola: Haastattelurunko, järjestöjohtajien haastattelut ja vetovastuu litteroinnista sekä sisällönanalyysistä. Elina ja Samuli Lehtola: Luvut 1, 4 ja 5. Laulukirjan tekemisessä olivat mukana Suomen Raamattuopiston säätiö, Kansan Raamattuseuran säätiö, Suomen Evankelisluterilainen Opiskelija- ja Koululaislähetys ry, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Medialähetys Sanansaattajat ry ja Lähetysyhdistys Kylväjä ry. Tätä tutkimusta varten haastattelimme johtajaa kustakin järjestöstä. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Viisikielisen valmisteluvaiheen kartoittamiseen saimme käyttöömme laulukirjatyöryhmän pöytäkirjat. Viisikielisen varhaista historiaa avaavat laulukirjatyöryhmän puheenjohtaja Timo Rämän ja Viisikielisen pohjamateriaalin kokoaja Heini Kataja-Kantolan haastattelut. Viisikielinen on syntynyt yli kahdenkymmenen vuoden prosessin tuloksena. Se on vahvistanut liikkeen itseymmärrystä evankelioivana herätysliikkeenä. Lisäksi Viisikielinen on koonnut yhteen viidennen herätysliikkeen musiikkiperinnettä ja sujuvoittanut laulujen käyttöä liikkeen tapahtumissa. Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen dynamiikkaan madaltamalla kynnystä yhteistyöhön herätysliikkeen eri järjestöjen välillä.