Browsing by Title

Sisällönanalyysilla toteutettu tutkimus Surunauha ry:n ja Käpy ry:n lapsensa menettäneiden vertaistukijoiden toiminnasta; toiminnan motiiveista, merkityksistä ja spirituaalisista vaikutuksista. Tutkimustehtävänä oli selvittää lapsensa menettäneiden vertaistukijoiden kokemuksia ja merkityksiä vertaistoiminnastaan. Toiseksi tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin spirituaaliset asiat näkyvät vertaistoiminnassa ja kolmanneksi kysymystä siitä, miten vertaistoiminta vaikutti tukijoiden spiritualiteettiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui seuraavista osista: suru-käsitteen historiallinen tarkastelu ja sen nykyinen käyttö monitieteellisenä käsitteenä, spiritualiteetti-käsitteen käyttö ja sisältö, vertaistoiminnan ja sen lähikäsitteiden määrittely sekä katsaus vapaaehtois- ja vertaistoiminnan motiivitutkimuksiin. Tutkimus toteutettiin laadullisena haastattelututkimuksena. Aineiston muodostivat yhteensä yhdeksän teemahaastattelua. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen. Ensimmäisen tutkimuskysymykseen liittyen analyysin tuloksena aineistosta hahmottui kaksi vertaistoiminnan orientaatiota: toimintaa välivaiheena esiin tuoneet vertaistukijat ja toimintaa elämäntapana korostaneet tukijat. Vertaistoiminnan merkityksiä ja motiiveja keskeisesti yhdistävät luokat kumpienkin ryhmien osalta olivat elämäntapa ja identiteetti, suuntautuminen surussa ja menetyksessä sekä sosiaaliset merkitykset. Toiseksi tulokset osoittivat, että lapsensa menettäneiden vertaisten välillä spirituaaliset kysymykset tulivat vertaistilanteissa esille, kun taas suurimmalle osalle tukijoista suhtautuminen niihin ilmeni ristiriitaisina. Kolmanneksi vertaistoiminnalla ilmeni erilaisia spirituaalisia vaikutuksia tukijoille. Analyysin perusteella vertaistoiminnan spirituaaliset vaikutukset jakautuivat neljään kategoriaan: vaikutukset suhteessa maailmankatsomukseen, suhteessa henkisyyteen, suhteessa uskoon ja jumalasuhteeseen sekä neljäntenä spirituaalisten vaikutusten puuttumiseen. Tutkimukseni osoittaa, että vertaistoiminnalla on merkitystä tukijan identiteetille, suruun ja sosiaalisiin suhteisiin. Lisäksi tuloksista ilmenee, että spiritualiteettia koskevilla asioilla on merkitystä suruun liittyvässä vertaistukemisessa. Tämä haastaa pohtimaan henkisten, hengellisten ja laajemmin spirituaalisten kysymysten asemaa vertaistoiminnassa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen diskurssianalyysin kautta sitä, kuinka uuteen aikakauteen liittyvää todellisuutta rakennetaan kielen avulla, sekä kuinka uuteen aikaan suhtaudutaan ja mitä odotuksia ja käsityksiä siihen liitetään. Aineistona käytän Ultra-lehteä, joka on pisimpään Suomessa ilmestynyt rajatiedon alueen lehti. Tutkielmassani on myös vertaileva näkökulma kahden aikakauden välillä. Tästä syystä olen valikoinut aineistoon mukaan Ultra-lehden alkuaikojen vuosikerrat 1974–79 sekä nykypäivän vuosikerrat 2010–2015. Ensimmäisiä ja viimeisimpiä lehtiä vertailemalla pystyn tarkastelemaan, onko uuden ajan diskurssi kokenut muutoksia vuosien varrella. Uudesta ajasta saatetaan käyttää erilaisia ilmaisuja, kuten Vesimiehen aika, kultainen aika tai yleisemmin uusi aika tai -aikakausi. Vesimiehen ajalla on iso astrologinen rooli tänä aikana, sillä maapallon nähdään olevan siirtymässä Kalojen tähdistöstä Vesimiehen tähdistöön. Tämä siirtyminen tulkitaan usein uuden aikakauden alkamisena. Vuosi 2012 on myös merkittävä aihe uuteen aikaan liittyen. Tässä tutkielmassa näitä erilaisia termejä ei erotella koskemaan keskenään eri aikojan koittamista, vaan käsitellään yhtenevänä aiheena liittyen ylipäätään uuteen aikaan. Uusi aika on siinä mielessä laaja aihe itsessään, että sille ei ole mitään tarkkoja dogmaattisia kriteereitä, mitä se tulee pitämään sisällään, tai milloin se koittaa. Aineistoni perusteella käsitykset uudesta ajasta ovat kuitenkin hyvinkin yhteneväisiä. Uuden ajan koittaessa ihmiskunta siirtyy kollektiivisesti uudelle tasolle ja omaksuu mahdollisesti uusia kykyjä, kuten esimerkiksi telepatian. Rauhalla, rakkaudella, yhteisöllisyydellä ja materialismin vaihtumisella henkisiin arvoihin nähdään olevan oleellinen osansa uuteen aikaan liittyvissä odotuksissa. Uuteen aikaan liittyvä diskurssi tarjoaa aineiston perusteella ehdottomasti odottavaa ja positiivista ilmapiiriä. Uususkonnollisen kentän odottama uusi aika ei ominaisuuksiensa puolesta eroa loppujen lopuksi mistään muista uskonnollisten piirien lopun tai uudistuksen aikojen koittamisesta. Kuten Jeesuksen toiseen tulemiseen, saatetaan uuden ajan tulon nähdä edeltävän erilaisia katastrofeja. Nämä tuhoisat kuvat saavat huomattavasti nykypäivää enemmän tilaa 1970-luvun Ultra-lehdissä, joissa ydinsodan, maapallon ylikansoittumisen ja luonnon saastumisen pelko ovat merkittävästi läsnä. Joidenkin käsitysten mukaan meidän ei tarvitse olla valmiita uuden ajan tuloon, toiset taas näkevät, että se voi koittaa vasta kun kukin panostaa tarpeeksi henkilökohtaiseen kehitykseensä.

Tutkimuksen tarkoitus on piirtää kuva suomalaisesta uskonnollisesta vihapuheesta kristillisessä, luterilaisessa kontekstissa Suomessa. Tutkimuksen lähdeaineistona on piispa Irja Askolan saama vihaposti, jota Askola sai siunattuaan homoseksuaalin miesparin lähetystehtäviin kesällä 2013. Kyseessä on näin ollen yhden tapauksen piirtämä kuva uskonnollisesta vihapuheesta. Taustoitin tutkimusta aiemmalla vihaan ja vihapuheeseen sekä sananvapauteen liittyvällä yleiseurooppalaisella ja Yhdysvalloissa tehdyllä tutkimuksella. Niissä käsitellään vihaa ja vihapuhetta useista eri näkökulmista. Samalla sananvapaus ja laillisuuskysymykset nousevat esiin. Lähestyn tutkimusaineistoa toiseuden näkökulmasta. Kathleen Taylorin esittämä toiseuden tulkinta on tärkeä osa näkökulmaani. Metodina käytin teoriasidonnaista systemaattista analyysia. Käytössäni ollut lähdeaineisto koostuu erilaisista teksteistä: kirjeistä, postikorteista ja sähköposteista. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Mitä provokaatioita on uskonnollisen vihapuheen taustalla? Mitä erityispiirteitä on uskonnollisessa luterilaisessa kontekstissa esiintyvässä vihapuheessa Suomessa? Tutkimusaineistosta paljastui analyysissä ärsykkeitä, jotka laukaisevat uskonnollista vihapuhetta. Olen luokitellut nämä provokaatiot kolmeen ryhmään: jumalallisen järjestyksen rikkominen, kirkon järjestyksen rikkominen ja puhtauden rikkominen. Jumalan sanasta ja Raamatusta luopuminen toimii provokaationa. Tähän jumalallisen järjestyksen rikkomiseen liittyvät aineiston mukaan olennaisesti kysymykset Raamatun tulkinnasta, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Toiseen provokaatioon, kirkon järjestyksen rikkomiseen, liittyvät kysymykset kirkon ykseyden rikkomisesta, opista ja perinteestä. Puhtauden rikkominen on kolmas provokaatio. Siihen liittyvät puhtauden ja saastaisuuden käsitteet symbolisella -, fyysisellä - ja patogeenisella tasolla. Näiden eri järjestysten rikkomisilla on myös seurauksensa. Väärintekijää kohtaa rangaistus. Jumalan koston tai tuomion uhkakuvilla maalailu ja jopa suoranainen uhkailu on yleisestä uskonnollisessa vihapuheessa. Uskonnollisen vihapuheen erityispiirteiksi paljastuu sen yliluonnollinen motivoituminen. Vihapuhetta perustellaan Jumalalla ja ollaan ikään kuin Jumalan puhemiehiä. Tästä syystä myös uskonnollista vihapuhetta tuotetaan useammin omalla nimellä kuin anonyymisti. Kun ollaan Jumalan asialla, voidaan tulla julki omalla nimellä. Vihapuheen leimaa ei kuitenkaan mielellään liitetä omaan (viha)puheeseen, vaan tästä leimasta pyritään pois. Se tapahtuu siirtämällä vastuuta puheesta Jumalalle. Uskonnollista vihapuhetta voidaan myös tuottaa käyttämällä uskontoa hyväksi tuottamalla vihapuhetta, joka perustuu muihin kuin uskonnollisiin motiiveihin. Uskonto toimii näin muun vihapuheen areenana ja keppihevosena. Uskonnolliseen vihapuheeseen on sekoittuneena myös muita vihan muotoja kuten esimerkiksi naisvihaa, ulkomaalaisvihaa, herravihaa ja homofobiaa. Vihapuheessa on kyse vallasta. Siksi vallan rakenteiden paljastaminen on vihapuheen torjunnassa tärkeää. Myös lainsäädännön keinoin tulee rajoittaa loukkaavaa puhetta. Lainsäädännön määritelmää vihapuheesta olisi kuitenkin hyvä täsmentää. Julkista keskustelua tulisi käydä enemmän siitä mikä on sopivaa ja sallittua. Koulutuksessa tulisi huomioida uudet keskustelutavat ja niihin sopivan keskustelukulttuurin opetus tehokkaammin. Syytä olisi lisätä myös vähemmistöjen puhetta uskontojen sisällä. Antaa sorretuille yksilölliset kasvot, identiteetti ja moraalinen ääni. Saada heidät osaksi arkipäivää. Taistelussa vihapuhetta vastaan sananvapautta ja sen merkitystä ei saa unohtaa.

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten viidennen herätysliikkeen järjestöjohtajat kokivat laulukirja Viisikielisen vaikuttaneen viidenteen herätysliikkeeseen. Viisikielinen on vuonna 2014 julkaistu viidennen herätysliikkeen järjestöjen yhteinen laulukirja. Tutkimustehtävää tarkentavia tutkimuskysymyksiä olivat: 1. Miten Viisikielinen on syntynyt? 2. Miten Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen järjestöjen välisiin suhteisiin? 3. Miten Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen itseymmärrykseen? Tutkimus toteutettiin parityönä ja tutkimuksen työ jakautui seuraavasti: Samuli Lehtola: Luvut 2 ja 3. Elina Lehtola: Haastattelurunko, järjestöjohtajien haastattelut ja vetovastuu litteroinnista sekä sisällönanalyysistä. Elina ja Samuli Lehtola: Luvut 1, 4 ja 5. Laulukirjan tekemisessä olivat mukana Suomen Raamattuopiston säätiö, Kansan Raamattuseuran säätiö, Suomen Evankelisluterilainen Opiskelija- ja Koululaislähetys ry, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Medialähetys Sanansaattajat ry ja Lähetysyhdistys Kylväjä ry. Tätä tutkimusta varten haastattelimme johtajaa kustakin järjestöstä. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Viisikielisen valmisteluvaiheen kartoittamiseen saimme käyttöömme laulukirjatyöryhmän pöytäkirjat. Viisikielisen varhaista historiaa avaavat laulukirjatyöryhmän puheenjohtaja Timo Rämän ja Viisikielisen pohjamateriaalin kokoaja Heini Kataja-Kantolan haastattelut. Viisikielinen on syntynyt yli kahdenkymmenen vuoden prosessin tuloksena. Se on vahvistanut liikkeen itseymmärrystä evankelioivana herätysliikkeenä. Lisäksi Viisikielinen on koonnut yhteen viidennen herätysliikkeen musiikkiperinnettä ja sujuvoittanut laulujen käyttöä liikkeen tapahtumissa. Viisikielinen on vaikuttanut viidennen herätysliikkeen dynamiikkaan madaltamalla kynnystä yhteistyöhön herätysliikkeen eri järjestöjen välillä.

Tutkielmassa tarkastellaan poliisin työssä tapahtuvaa auttavaa kohtaamista. Tutkielmassa tutkitaan, millaista auttavaa kohtaamista poliisin työssä tapahtuu. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti kohtaamiset asiakkaiden kanssa. Lisäksi tutkielmassa pyritään herättämään keskustelua poliiseista sielunhoitajina. Tämän kvalitatiivisen tutkielman tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla seitsemää Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella työskentelevää poliisia, jotka olivat arvoltaan vähintään vanhempia konstaapeleita. Tutkielmalle myönnettiin tutkimuslupa Itä-Uudenmaan poliisilaitosyksiköstä. Aineisto koostui seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat sielunhoidon, hengellisen tuen ja auttavan kohtaamisen käsitteet sekä niiden toiminnalliset ulottuvuudet. Poliisin työssä tapahtuvaan auttavaan kohtaamiseen ja poliisin toiminnan sielunhoidollisiin ulottuvuuksiin ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota. Aiemmassa tutkimuksessa on tarkasteltu runsaasti erityissielunhoitoa ja esimerkiksi terveydenhuollossa tapahtuvaa auttavaa kohtaamista ja sielunhoitoa. Poliisit ovat kuitenkin jääneet tutkimuksissa erityissielunhoidon ulkopuolelle. Tutkimustuloksista ilmeni, että poliisien työssä tapahtuvaa auttavaa kohtaamista voi kuvailla ennemmin inhimilliseksi ja empaattiseksi lähimmäisen rakkaudeksi kuin viranomaistoiminnaksi. Monipuoliset kohtaamiset edellyttävät poliiseilta erilaisia taitoja ja valmiuksia, mikä tekee poliiseista moniammatillisia. Poliisit kykenevät erilaisilla rooleilla mukautumaan kohtaamistilanteisiin sekä ylläpitämään omaa jaksamistaan. Auttava kohtaaminen ilmenee poliisin toiminnassa ihmislähtöisenä tukemisena ja vahvistamisena, aitona ja autenttisena yhteytenä, läsnäolona, kuuntelemisena, kiireettömyytenä ja jaettuna ihmisyytenä. Lisäksi poliisin toiminnassa on havaittavissa lähimmäiskeskeisen ja ratkaisukeskeisen sielunhoidon piirteitä. Tulokset viittaavat poliisien tekevän työssään jatkuvasti auttavaa kohtaamista, mikä ei kuitenkaan välity ulospäin laajalle yleisölle. Tulokset nostavat esiin poliisin toiminnan sielunhoidollisen ulottuvuuden todellisuuden sekä mahdollistavat poliisin työn tarkastelun erityissielunhoidon näkökulmasta. Poliiseille kuuluvien virallisten ja näkyvien tehtävien lisäksi poliisit ovat kuuntelijoita, lohduttajia, läsnäolijoita ja lähimmäisiä. Poliisit kokevat kuitenkin epävarmuutta omista kohtaamistaidoistaan, mikä nostaa esiin tarpeen poliisien kohtaamistaitojen kehittämiselle.

Tässä laadullisessa maisterintutkielmassa tarkastellaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla, miten virsiä hyödynnetään sielunhoidollisissa kohtaamisissa Helsingin ja Vantaan seurakunnissa. Tutkimus on toteutettu teemahaastatteluilla haastattelemalla neljää (4) diakoniatyöntekijää ja neljää (4) pappia Helsingin ja Vantaan seurakunnista. Tutkielman tavoitteena on nostaa esille musiikin ja erityisesti virsimusiikin merkitystä sielunhoitotyössä. Tutkimusaineisto on kerätty tekemällä kahdeksan (8) teemahaastattelua. Yhteistyöseurakunniksi valikoituivat Helsingin seurakunnista Pitäjänmäen seurakunta, Kannelmäen seurakunta ja Munkkiniemen seurakunta sekä Vantaan seurakunnista Hämeenkylän seurakunta. Tutkimusaineisto on analysoitu hyödyntäen aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Kyseisen analyysimenetelmän avulla avautuu mahdollisimman tarkasti virsien hyödyntäminen sielunhoitotilanteissa. Analyysin tuloksena tulee esille, että virsiä hyödynnetään hyvin paljon sielunhoidollisissa kohtaamisissa henkisen, hengellisen ja kokonaisvaltaisen sielunhoidollisen tukemisen välineinä. Virsiä hyödynnetään erityisen paljon vanhustyössä, kuten esimerkiksi erilaisissa kerhoissa ja kotikäynneillä. Lisäksi toisena isona ryhmänä tutkimuksessa nousee esille virsien hyödyntäminen sururyhmissä. Virsiä hyödynnetään paljon myös jumalanpalveluselämässä. Lisäksi virsiä hyödynnetään monipuolisesti rippikoulu- ja nuorisotyössä. Tutkielma osoittaa, että virrellä on merkityksellinen rooli sielunhoitotyössä. Virsiä hyödynnetään erityisesti sanojen avulla. Niitä käytetään erilaisissa onnitteluissa ja muistamisissa sekä referoinnin välineenä. Virsien käytössä keskeisenä terminä nousee esille kokonaisvaltaisen kohtaamisen käsite. Sielunhoidettava asiakas kohdataan kokonaisvaltaisesti hänen lähtökohdistaan käsin. Virsi ei ole automaatio, vaan sen hyödyntäminen toimii mahdollisuutena puhutella ja koskettaa, lohduttaa ja rohkaista yksilöä yksin tai yhdessä.

Tutkielmassa tarkastellaan Vladimirin Jumalanäiti-nimellä tunnettua 1000-luvulta peräisin olevaa ikonia, jonka kuva-aiheena on Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi. Ikonin merkityssisältöä on selvitetty ikonografisen analyysin avulla, johon liitetty ikonologia on mahdollistanut sen moniulotteisen tarkastelun. Analyysi keskittyy aluksi selvittämään ikonin ominaispiirteitä, jonka jälkeen Vladimirin Jumalanäiti on asetettu oman ikonityyppinsä kontekstiin, vertailemalla sitä muihin eleusa-ikoneihin. Tutkielmassa etsitään vastauksia seuraavaan kysymykseen: Kuinka Vladimirin Jumalanäiti asettuu eleusa-ikonityyppiin? Eleusa-ikoneja kutsutaan Suomessa myös hellyyden ikoneiksi, ja niiden keskeinen merkitys on ilmaista ainutlaatuista ja hellää äiti- lapsi suhdetta Marian ja Jeesus-lapsen välillä. Marian inhimillisen ulottuvuuden välittyessä katsojalle, ikonityyppi koetaan usein vetoavana. Tutkielman aineisto koostuu ikonien digitaalisista valokuvista, joiden lisäksi kuvalähteiden välttämättömänä tukena on käytetty erilaisia tekstilähteitä. Tutkielman tekemiseen käytetyssä kirjallisuudessa ikonitutkimuksen, itäisen kirkon mariologian ja ortodoksisen teologian teemat ovat vahvasti läsnä. Kuvaa on lähestytty Erwin Panofskyn muotoileman kolmivaiheisen ikonografian avulla, jossa silmämääräisestä havainnoinnista siirrytään kohti kuvan syvemmällä piileviä sisältöjä. Tutkielman kuva-analyysin mukaisen luonteensa vuoksi, erillistä aineiston keräämisen metodia ei ole käytetty. Jotta tutkittavan aiheen konteksti olisi lukijalle mahdollisimman ymmärrettävä, on työn taustaluvuissa avattu tarvittavissa määrin ikonien olemusta yleisellä tasolla, sekä tapaa, jolla ortodoksinen kirkko näkee Neitsyt Marian. Itäisessä kristillisyydessä Neitsyt Maria tunnetaan Jumalanäitinä tai Jumalansynnyttäjänä ja tutkielmassa valotetaan myös kyseisen nimityksen alkuperää sekä Marian hahmoon liittyvää moniulotteisuutta. Tulosluvuissa päädytään eleusa-ikonityypin kaksijakoiseen merkityssisältöön, jonka katsotaan tiivistyvän hyvin Vladimirin Jumalanäidin ikoniin. Äidinrakkauden ja vahvan teologisen sisällön lisäksi, ikoni ilmentää omalla tavallaan militaristisia ominaisuuksia. Tuloksissa nousee esiin myös ikonin erityinen kyky välittää tunteita, johon muut eleusa-kuvat eivät samalla intensiteetillä kykene.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää millaisen eettisen mallin kautta lobbaukseen liittyviä kysymyksiä voitaisiin tarkastella. Tehtävän saavuttamiseksi on ensin selvitettävä, mistä lobbauksessa on kyse eri toimijoiden välisenä toimintana ja toimijoiden välisten relaatioiden näkökulmasta. Lobbausta tarkastellaan paitsi moraaliagenttien vuorovaikutuksena myös sen yhteiskuntaeettisten ulottuvuuksien kautta. Tutkimus on metodisesti käsiteanalyysi. Lobbausta toimintana ja sen vaikutuksia tarkastellaan käsiteanalyysin avulla sekä toimintateoreettisten että yhteiskuntaeettisten mallien kautta. Metodisten valintojen teoreettisen viitekehyksen muodostavat Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka teoksessa esitetyt toimintateoreettiset mallit sekä Heikki Kirjavaisen Moraali, motivaatio ja yhteiskunta teoksen yhteiskuntaeettinen viitekehys. Tutkimusta varten on haastateltu suurten suomalaisten lobbausyritysten johtoa. Anonymisoitujen haastattelujen lisäksi tutkimuskohteen määrittelyssä on käytetty erityisesti lobbauksen ammattilaisten kirjoittamia tekstejä ja tutkimuksia. Kappaleessa kaksi esitellään tutkimuskohde, eli lobbaus, jota tarkastellaan paitsi määri-telmien myös sen toimintaympäristön asettamien rajojen kautta. Kappaleessa kolme kuvataan lobbaus tavoitteellisena toimintana mallintamalla lobbarin keskeiset roolit ja tarkastelemalla lobbauksen intressejä sekä yhteistoimintaa. Neljännessä luvussa tarkastellaan lobbarin toimijuutta ja sen edellytyksiä. Viidennessä luvussa lobbausta arvioidaan yhteiskuntaetiikan näkökulmasta. Kuudennessa luvussa esitellään tutkimuksen keskeiset tulokset ja sovellutukset. Tutkimuksen tuloksena esitetään malli, jonka kautta lobbauksen eettisiä kysymyksiä voidaan tarkastella. Lobbauksen etiikka ei määritelmällisesti voi olla vain lobbareiden itsensä esittämä käsitys hyväksytyistä toimintatavoista, vaan kysymystä on tarkasteltava vuorovaikutuksessa laajemman toimijajoukon näkökulmasta. Lobbaukseen liittyvän pohdinnan lähtökohdiksi nousevat lobbarin etiikka, yhteiskuntaetiikka, asiakkaan etiikka ja poliittinen moraali. Eettisesti kestävä lobbaus vaatii näiden kaikkien ulottuvuuksien huomioimista ja niiden hyvän edistämistä.

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on tarkastella, missä määrin Filon Aleksandrialaisen ajatus jumalallisista voimista ja niistä luvuissa 4.1 ja 6.1.2 piirtämäni kaaviot voisivat selittää jakeessa Joh.1:17 esiintyvää jaottelua Jeesuksesta armon ja totuuden välittäjänä ja Mooseksesta lain välittäjänä? Ensimmäiseksi tarkastelen erityisesti Filonin luomakunnassa vaikuttavan logoksen suhdetta Joh:n lihaksi tulleeseen logokseen eli Jeesuksen ja tämän myötä logoksen ja Mooseksen suhdetta. Edellisten suhteiden kartoittamisen perusteella tarkastelen Mooseksen ja Jeesuksen roolia ja sen eroavaisuutta jakeessa Joh. 1:17. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä, joka tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, jossa myöhempi teksti nojautuu enemmän tai vähemmän aikaisempaan toiseen tekstiin Tutkielmani päälähteinä ovat Filon Aleksandrialaisen tekstit, joissa ilmenee käsitteet jumalallisesta logoksesta, jumalallisista voimista ja logoksen ja Mooseksen suhteesta. Näihin teoksiin kuuluu muun muassa Mooseksen elämästä kertova teos De Vita Moysis. Tutkielmani lopussa on luettelo käyttämästäni Filonin kirjallisuudesta. Tutkimukseni toisena päälähteenä toimii Joh. evankeliumi ja siitä toimitettu viimeisin tekstilaitos Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 28. Käyttämäni lähdeaineisto tuo esille, miten aikaisemmin tutkijoiden esittämä oletus Filonin vaikutuksesta kohtaan Joh.1:17, on jossain määrin oikea oletus. Tämä siksi, että Filonin tulkinnassa tulee ilmi, miten Jumalan lahjat, johon armo kuuluu, korvaavat aiemmat lahjat. Jakeessa Joh.1:17 tulee tämä korvaantuminen ilmi, kun jaetta tarkastelee luvussa 4.1 ja 5.2 esiintyvien Filonin jumalallisten voimien kaavioiden avulla. Kaavio 4.1 tuo esille, miten Mooses lain jakajan tuo esille kaavion kuninkaallisen voiman ominaisuuksia ja Jeesus armon ja totuuden jakajana tuo esille luovan voiman ominaisuuksia. Jeesuksesta poiketen, Mooses Jumalan lapseuteen kehittymisessä kasvoi vähitellen lainjakajan voimaan, kun taas Jeesus lihaksi tulleena logoksena laskeutui luomakuntaan kaavion 4.1 mukaisesti luovan voiman yläpuolelta ja näin ollen toi mukanaan luovan voiman ominaisuuksiin kuuluvan armon, mutta myös luvun 6.1.2 kaavion mukaisesti totuuden. Tutkielma tuo esille, että suora intertekstuaalisuus Filonin ja Joh:n välillä on monimutkaista. Tämä siksi, että molemmilla esiintyy ajatusrakenteita, joiden taustalla voi nähdä Septuagintan tarjoaman tekstin tai rabbiinisen kirjallisuuden. Tästä huolimatta molemmilla on samanlaisia ajatuksellisia kuvioita, mutta se, liittyvätkö ne tekstien henkiseen luonteeseen, on mielenkiintoinen kysymys.