Browsing by Title
Now showing items 1501-1520 of 1550
-
(2007)Kysymys wiccan määrittelystä nousi ajankohtaiseksi vuosituhannen vaihteessa, kun joukko wiccoja päätti hakea uskonnolleen virallisen yhdyskunnan asemaa. Yritys ei onnistunut, sillä opetusministeriö piti wiccaa liian hajanaisena, eikä katsonut sen täyttävän laissa määriteltyjä uskonnon tunnusmerkkejä. Tutkielman tarkoitus on paneutua nimenomaan virallistamis-prosessin puitteissa käytyyn määrittelykeskusteluun diskurssianalyysin tarjoamin keinoin. Aineistona käytän projektin avuksi perustettua Suomiwicca-keskustelulistaa. Keskeisiä kysymyksiä ovat mm. miksi määrittely loppujen lopuksi on niin vaikeaa, ja miten siihen liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan. Samalla kiinnitän huomiota yleiseen uskonnon määrittelyyn uskonnonvapauslain näkökulmasta sekä länsimaissa tapahtuvaan uskonnollisuuden individualistumiseen. Määrittelyvaikeuksien juuret nousevat wiccan historiasta ja avoimen lähteen uskonnolle tyypillisistä piirteistä. Aineistossani lisäväriä keskusteluun tuovat lainsäädännön vaatimukset sekä oman sosiaalisen identiteetin varjeleminen. Teoreettisena viitekehyksenä toimiikin H. Tajfelin ja J. C. Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria. Määrittelyyn kiinteässä yhteydessä olevan kategorisoinnin kognitiiviset periaatteet on niin ikään huomioitu. Analyysi paljastaa, että määrittely koetaan vaikeaksi, koska wicca on luonteeltaan epä-dogmaattinen, yksilön autonomiaa korostava mysteeriuskonto. Tällaista uskontoa ei kukaan voi eikä kenenkään pitäisi määritellä, vaan wiccalaisuus perustuu itsemäärittelyyn. Silti tunnustetaan, ettei kaikki wiccaksi nimetty ole wiccaa, ja käytännössä itsemäärittelyn rinnalle astuu muita tekijöitä. Eroa wiccan ja ei-wiccan välille yritetään tehdä mm. erottautumalla sosiaalista identiteettiä heikentävistä liikkeistä (esim. satanismi, new age), jotka ulkopuoliset usein yhdistävät wiccaan. Erotteluja tehdään myös wiccan sisällä. Kritiikin kohteeksi joutuvat sekä yksittäiset henkilöt että eklektinen wicca-suuntaus kokonaisuutena. Oikeudesta wicca-nimitykseen ja siihen liittyvään sosiaaliseen identiteettiin pidetään kuitenkin lujasti kiinni, ja vihjailuja epäaitoudesta pidetään loukkaavina. Käytännössä itsemäärittely osoittatuu siis toimimattomaksi ja liian löyhäksi strategiaksi, vaikka onkin sopusoinnussa wiccan ideologian kanssa. Itseidentifikaatio on toki oleellinen osa wiccana olemista, mutta sen lisäksi on oltava uskottava, ja tultava muiden wiccojen hyväksymäksi perheyhtäläisyyden perusteella. Perheyhtäläisyyspiirteiden sijasta listalla keskitytään kuitenkin wiccaa monoteettisesti määrittävän piirteen etsimiseen. Tällaiseksi ehdotetaan mm. redeä, jumalkäsitystä sekä luontosuhdetta, mutta tulkinnallisten erimieli-syyksien vuoksi yhtäkään niistä ei kelpuuteta. Sen sijaan selkeyttä wiccakenttään näyttää tuovan taksonomisten jaotteluiden tekeminen ja wicca-suuntausten erojen korostaminen. Näin kaikki wiccaksi nimittäytyvät tunnustetaan wiccoiksi, mutta kenenkään sosiaalinen identiteetti ei silti heikkene. Strategia vaikuttaa lupaavalta, mutta sen tasa-arvoinen toteutuminen vaatii vielä hiomista ja uudenlaisten jaottelujen vakiinnuttamista. Tämä kuitenkin todistaa, ettei tyydyttävän määritelmän löytyminen ole täysin mahdotonta, kunhan kaikki wicca-ryhmittymät huomioidaan eikä keneltäkään yritetä väkisin riistää sosiaalista identiteettiä.
-
(2023)Tässä tutkielmassa tutkin, mitä karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen (1927–2013) kirjoittaa kärsimyksestä, miten hän opastaa kohtaamaan kärsimystä sekä millainen rooli spiritualiteetilla ja kristillisellä mystiikalla on hänen opastuksessaan koskien kärsimyksen kohtaamista. Ensisijaisina lähteinä käyn läpi Stinissenin saarnakokoelman Verraton aarre ja hartauskirjan Tänään on Jumalan päivä. Tutkimusmenetelmänä käytän systemaattista analyysia. Rakennan esitykseni oman, toisen ja Jumalan kärsimyksen kohtaamisen kolmijaoksi, jossa pääasiallisen huomion saa aineiston mukaisesti oman ja yhteisen kärsimyksen kohtaaminen. Rajaan aiheeksi lähtökohdiltaan ei-hengellisen kärsimyksen, jonka kohtaamiseen Stinissen tarjoaa hengelliset välineet. Aloitan analyysin yhdestä Stinissenin johtoaiheista, kärsimyksen kirkastumisesta, johon spiraalimaisesti palaan ja syvennyn useamman kerran tutkimuksen edetessä. Löydän karmeliittaveljen ajattelun edellytykset erityisesti Uudesta testamentista ja kristillisen mystiikan traditiosta. Tutkimustulokseni Stinissenin käsitysjärjestelmästä kiteytyvät seuraavasti: Kirkastuminen tarkoittaa taivaalliseksi kunniaksi muuttumista ja toteutuu kärsittäessä Kristuksen kanssa. Hätä on edellytys rukoukselle, ja rukouksen voi typistää hädän näyttämiseen. Tunteet ovat alisteiset uskolle, joka havaitsee etenkin kokemukset yksinäisyydestä harhaksi. Uskova iloitsee avuntarpeestaan, joka vetää lähemmäksi kärsimällä voittanutta Jeesusta. Kärsimyksen tarkoitus on yhteys kärsivään Kristukseen, joka on läsnä kaikessa kärsimyksessä. Uhrautumisessa kärsimys yhdistyy rakkauteen, joten yrittämällä suostua kärsimykseensä rakastaen voi tutustua Jumalaan, joka on itsensä alttiiksi antava rakkaus. Lähtökohtina toisen ihmisen syvään kohtaamiseen Stinissen opastaa toisen täyteen hyväksyntään ja toisessa elävän jumalallisen todellisuuden puhuttelemiseen. Kärsivässä toisessa rakkauden kirkkaus ja Kristus sulautuvat yhdeksi. Jumalan suurin tuska on siinä, ettei ihminen usko olevansa rakastettu. Esitykseni selkeyttää ja jäsentää Stinissenin opetusta, avaa ekumeenisia kysymyksenasetteluja sekä tuo spiritualiteetin välineistöä sielunhoidon tutkimusalueelle. Spiritualiteetti ja kristillinen mystiikka osoittautuvat elimellisiksi Stinissenin opastuksessa. Strukturoivana prinsiippinä hänen kärsimyksen-spiritualiteetissaan havaitsen kaiken ihmiselle tapahtuvan sisältyvän Jumalan rakkaudensuunnitelmaan, johon luottaen karmeliittaveli opastaa kärsimystä kohtaamaan.
-
(2019)Tarkastelen työssäni pragmatismista tunnetun amerikkalaisfilosofin William Jamesin ”Will to Believe” -argumenttia. James argumentoi Will to Believe -esseessään, että olemme oikeutettuja omaksumaan maailmankatsomuksellisia uskomuksia, vaikka pakottavaa evidenssiä ei olisi saatavilla. Työni tavoitteena on esitellä ja arvioida kriittisesti Jamesin argumentaatiota. Toteutan tutkielmani systemaattisella analyysillä. Jeff Jordanin analyysia seuraten jaan WB-argumentin kahteen osaan siten, että ensin tarkastelen WB-argumentin evidentialismin kritiikkiä, jonka jälkeen tarkastelen millä tavoin voimme Jamesin mukaan oikeuttaa maailmankatsomuksellisia uskomuksia evidentialismia laajemmasta näkökulmasta. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on William Jamesin Will to Believe -essee, mutta viittaan jonkun verran myös Jamesin muuhun tuotantoon. Hyödynnän lisäksi James kommentaareja, joista tärkeimpiä ovat Robert J. O’Connellin William James on the Courage to Believe ja Sami Pihlströmin Usko, järki ja ihminen. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen WB-argumentin taustoja. Esittelen ja arvioin William Jamesin ja William Cliffordin vuoropuhelua uskomusten etiikasta. James hylkää Cliffordin kuuluisan eettisen ohjeen, jonka mukaan on moraalisesti väärin omaksua mitään uskomusta ilman evidenssiä. James osoittaa, että Cliffordin kanta on liian vaativa. Seuraavaksi tarkastelen WB-argumentin suhdetta uskonnonfilosofian pääsuuntauksiin, erityisesti evidentialismiin ja fideismiin. WB-argumentti on ilmeisellä tavalla yhteensopimaton evidentialismin vahvan muodon kanssa, mutta ei kuitenkaan ajaudu fideismiin asti. Lopuksi tarkastelen WB-argumentin ja Pascalin vedonlyönnin yhtäläisyyksiä. Pintapuolisesti WB-argumentti ja Pascalin veto vaikuttavat samankaltaisilta, sillä kummassakin oikeutetaan uskomuksia niiden seurausten näkökulmasta. James tekee kuitenkin selväksi, että maailmankatsomuksellisia uskomuksia ei voida muodostaa puhtaasti hyötyjä laskeskelemalla. Toisessa pääluvussa esittelen WB-argumentin evidentialismin kritiikin, jonka jälkeen tarkastelen maailmankatsomuksellisten uskomusten oikeuttamista. James esittää esseessään kolme erilaista tapausta, joissa uskomuksia ei ole järkevää muodostaa evidenssin perusteella. Keskityn näistä mielestäni keskeisimpään niin kutsuttuun älyllisesti ratkaisemattomaan aitoon valintatilanteeseen, jota ei määritelmällisesti voi ratkoa evidenssillä. Uskomusten oikeuttamisen näkökulmassa olennaista on huomioida Jamesin ”tahtovan” luonteen käsite. O’Connellia seuraten puolustan ajatusta, jonka mukaan maailmankatsomuksellisten uskomusten oikeuttaminen tapahtuu holistisesti myös yksilön temperamenttiset seikat huomioiden. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen WB-argumenttiin kohdistettua kritiikkiä. Keskeisimmän kritiikin mukaan WB-argumentti johtaa toiveajatteluun. WB-argumentin on myös väitetty johtavan doksastiseen voluntarismiin. Merkittävä osa WB-argumentin kritiikistä johtuu kuitenkin Jamesin ajatusten osittaisesta väärinymmärryksestä, joskin myös aiheellista kritiikkiä on esitetty. Erityisesti Jamesin väite alustavan uskon välttämättömyydestä uskonnollisen uskomuksen verifioimisessa ei ole ongelmaton.
-
(2022)Tämä maisterintutkielma käsittelee juutalaisten rituaalimurhaamaksi väitetyn ”lapsimarttyyri” William Norwichlaisen kultin vaiheita vuodesta 1144 vuoteen 1174. Tutkimuskysymyksinä toimivat muun muassa miten kultti muodostui, ketkä vaikuttivat sen taustalla, miten siihen suhtauduttiin, mitä sen levinneisyydestä ja vaikutuksesta tiedetään sekä miksi kultti sammui? Tutkielman tärkeimpänä lähteenä toimii munkki Thomas Monmouthilaisen kirjoittama seitsemänosainen De vita et passione Sancti Willelmi Martyris Norwicensis -pyhimyselämäkerta. Sen pohjalta on tehty huomattavasti levinneempi tiivistelmä, joka on säilynyt osana Nova Legenda Anglie -teosta. Tutkielma huomioi myös Anglosaksien kronikkaan sisältyvän Peterboroughin kronikan lyhyen William Norwichlaista käsittelevän osuuden, joka edustaa pyhimyselämäkerrasta itsenäistä kertomusperinnettä. Näiden lähteiden tulkinnan ohella tutkielma hyödyntää ja kommentoi aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkielma argumentoi kultin syntyneen reaktiona Williamin ruumiin löytymiseen ja kehittyneen tuomiokirkossa välineeksi ylläpitää Norwichin ensimmäisen piispan Herbert de Losingan muistoa ja perintöä. Tutkielmassa kultin vaiheet on jaettu ajallisesti kolmeen ajanjaksoon: varhaisvaiheisiin (1144–1150), nousukauteen (1150–1168) ja kuihtumiskauteen (1168–1174). Näitä ennen tutkielma taustoittaa Norwichin kaupungin historiaa ja tietoja historiallisesta Williamista. Varhaisvaiheiden yhteydessä käsitellään kultillisen toiminnan muodostumista kuolleen Williamin ympärille ja teorioita hänen perheenjäsentensä osuudesta kultin muodostumiseen. Nousukauden alkaminen ajoitetaan Williamin ensimmäisen translaation yhteyteen, jolloin Norwichin tuomiokirkko alkoi edistämään kultin leviämistä piispa William Turben johdolla. Kuihtumiskauden yhteydessä kultin katoamisen syyksi on esitetty useita syitä: uudempien samankaltaisten verisyytöspyhimysten kuten Harold Gloucesterilaisen ilmaantumista, Norwichin tuomiokirkon tulipaloa, Thomas Becketin suositun kultin syntyä ja piispa William Turben kuolemaa.
-
(2012)Tässä tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan William Ockhamin käsitystä kolminaisuusopista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Huomiota kiinnitetään etenkin kolminaisuusoppiin liittyviin metafyysisiin ja loogisiin kysymyksiin, joita myöhäiskeskiajalla pidettiin keskeisinä. Tutkielman päälähteinä on käytetty Ockhamin Sentenssikommentaaria ja Quodlibeta septem -teosta. Ockhamin trinitaarista teologiaa voidaan luontevasti tarkastella osana 1300-luvun latinankielistä filosofista teologiaa. Ockhamin ajattelussa on kuitenkin myös mielenkiintoisia erityispiirteitä. Toisin kuin valtaosa oman aikansa fransiskaaneista, Ockham kannattaa Jumalan persoonien relaatiokonstituutioteoriaa. Tämän teorian mukaan Jumalan persoonien konstituutio perustuu kaksisuuntaisiin relaatioihin Jumalan essentian ja Jumalan persoonien välillä. Suhteessa Jumalan essentiaan nämä relaatiot eivät ole ontologisesti itsenäisiä. Sen sijaan kahden persoonan välillä relaatiot ovat reaalisia ja mahdollistavat persoonien erottumisen toisistaan. Valtaosa fransiskaaneista myöhäiskeskiajalla kannatti Jumalan persoonien emanaatiokonstituutioteoriaa. Tämän teorian mukaan Jumalan persoonat erottuvat toisistaan sen perusteella, että ne saavat Jumalan essentian erilaisin tavoin. Traditionaalinen oppi Jumalan yksinkertaisuudesta saa keskeisen aseman Ockhamin kolminaisuusopillisissa kirjoituksissa. Ockhamin mukaan Jumalassa ei voi olla mitään muita reaalisia eroja kuin Jumalan kolmen persoonan reaalinen eroaminen toisistaan. Esimerkiksi Jumalan hyvyys, oikeudenmukaisuus, järki ja tahto ovat sen sijaan Jumalassa identtisiä toistensa ja Jumalan essentian kanssa. Miten Jumalassa voi olla kolme toisistaan reaalisesti erillistä persoonaa mutta silti vain yksi, metafyysisesti yksinkertainen essentia, on Ockhamin mukaan luonnolliselle järjelle käsittämätön mysteeri. Ockham ajattelee, että Jumalan persoonien on erottava formaalisesti Jumalan essentiasta siitä huolimatta, että hän pitää Johannes Duns Scotuksen teoriaa formaalisista distinktioista filosofisesti epätyydyttävänä. Myös relaatiokonstituutioteoria on jännitteinen Ockhamin ontologian kanssa: luonnollisen järjen näkökulmasta mitkään relaatiot eivät vaikuttaisi olevan reaalisia. Ockhamin mukaan oppi Jumalan kolminaisuudesta on ehdottomasti hyväksyttävä osana kirkon oikeaa uskoa. Kolminaisuusoppiin liittyvissä filosofisissa kysymyksissä luonnollinen järki on kuitenkin pitkälti voimaton. Siksi esimerkiksi kysymyksessä Jumalan persoonien konstituutiosta on viisainta asettua samalla kannalle kuin Augustinus ja muut teologiset auktoriteetit. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Ockham lähestyy useimpia trinitaariseen teologiaan liittyviä kysymyksiä samasta näkökulmasta kuin Scotus. Ockhamin omaperäisimmät ajatukset ovat usein kritiikissä, jota hän esittää edeltäjiään vastaan. Ockham kritisoi esimerkiksi emanaatiokonstituutioteoriaa siihen sisältyvästä oletuksesta, että Pyhä Henki syntyy Jumalan tahdon kautta. Ockhamin mukaan kolminaisuuden kaikki persoonat syntyvät ikuisesti ja välttämättömästi. Siksi on hänen mukaansa mahdotonta, että Pyhän Hengen synty perustuisi Jumalan tahtoon.
-
(2017)Tutkielman tehtävänä on selvittää Wolfhart Pannenbergin näkemys Pyhästä Hengestä kolmiyhteisessä Jumalassa. Tutkielmassa käytetään systemaattista analyysia. Pääasiallisia lähteitä ovat Pannenbergin kirjoittama Systemaattinen teologia I-III, Taylorin Pannenberg on the Triune God sekä aiheeseen liittyvät artikkelit. Pannenberg korostaa Jumalan kolminaisuutta. Kolmiyhteinen Jumala on Isä eli Luoja, Poika eli Lunastaja ja Pyhä Henki eli Pyhittäjä. Jeesus Kristus Vapahtajana on keskeinen. Henki toimii yhdessä Pojan kanssa. Pannenbergilla on vahva pneumatologia verrattuna muihin tutkijoihin. Pyhä Henki on täysivaltainen persoona. Monarkiassa Isä on yksi Jumala. Jeesus käyttää termiä ”Isä” jumalasta. Tämä ei tarkoita kolmiyhteistä Jumalaa. Kolminaisuuden persoonat Isä, Poika ja Henki ovat suhteessa toisiinsa keskinäisellä itse-erolla. Persoonat liittyvät toisiinsa persoonallisen identiteetin ja jumaluutensa kautta. Henki on Kristuksen täyteläisyyden kenttä. Henki on rakkauden voima, elämän luoja ja dynaaminen voima, joka kirkastaa Jumalan kunniaa. Henki välittää Pojan kumppanuuden Isään. Henki lähtee Isästä ja Pojasta, mutta ei ole syntynyt Isästä niin kuin Poika on. Henki auttaa kristittyjä pääsemään Jumalaa kohti, antaa heille vapauden ja yhdistää heidät Jeesuksen suhteeseen Isän kanssa. Henki on rakkauden yhdysside Isän ja Pojan välillä. Isä, Poika ja Henki ovat riippuvaisia toisistaan. Isä on isä suhteessa Poikaan, Poika on poika suhteessa isään. Pannenbergilla Henki on jumalallisen kolmannen persoonan heijastus toisin kuin kirkon kokemuksen perusta. Jumalallinen tietoisuus on toimintakeskus, jossa jokainen kolmesta persoonasta liittyy toisiinsa ja eroaa toisista. Henki täyttää Pojan ja kirkastaa hänet Isälle sekä kirkastaa myös Isän itsensä. Henki vahvistaa Pojan yhdeksi Isän kanssa, hänen riippuvuutensa ja paljastaa hänen rakkautensa. Lauseet ”Jumala on rakkaus” ja ”Jumala on Henki” ovat sama olemisen ykseys, jossa Isä, Poika ja Henki yhdistyvät yhdeksi Jumalaksi. Jumala inkarnoitui ihmiseksi-Jeesuksena. Ihmisen tarvitsee nähdä Jumalan kasvot. Jumalan Henki on paremminkin voimakenttä kuin äly. Henki on Jumalan luomisen muutostyön aktiivisen läsnäolon periaate sekä välittäjä osallisuuteen luodusta elämästä kolmiyhteisessä jumalallisessa elämässä’. Pyhä Henki vaikuttaa maailman historiassa. Pyhä Henki laittaa täytäntöön Jumalan pelastussuunnitelman. Jumalan Pyhä Henki vuodatetaan uskoviin. Henki on eskatologinen todellisuus. Henki on lahja. Jeesuksen Kristuksen Henki. Kuolemassa Henki palaa takaisin Jumalan luo. Kristus nostettiin kuolleista Jumalan Hengellä. Henki on elämänvoima. Usko on Pyhän Hengen lahja. Hengen lahja on lupaus uskoville tulevasta ylösnousemuksesta. Henki on osa jumalallisen elämän ekstaattista liikettä. Hengen avulla jokainen liittyy Herraan Kristuksessa ja myös muihin uskoviin muodostaakseen yhteyden kirkossa. Henki opettaa näkemään Kristuksen Jumalan Poikana ja eskatologisena Messiaana. Pneumatologia ja eskatologia kuuluvat yhteen, koska Hengellä on keskeinen rooli eskatologian täytäntöönpanossa. Pyhän Hengen rooli eskatologiassa on elämän antaminen ihmisille ja koko luomakunnalle, uusi luominen, mikä samalla merkitsee ihmisen intiimiä yhtymistä ja uniota kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään. Tämän vuoksi ihmiset voivat elää ikuisesti, partisipoimalla Hengessä Jumalan omaan elämään. Muutoin he olisivat kuolevaisia. Pyhä Henki on ylösnousemuksen, uuden luomisen ja ikuisen elämän mahdollistaja. Pannenbergin Jumala on kolmiyhteinen, mutta salaisuus. Jumalaa ei voi täysin kuvata ihmisen käsittein. Jumala on persoona, rakkaus ja Henki. Jumala itse on kaiken alku ja loppu. Jumalan valtakunnan lopullinen täyttymys liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen. Lopussa hyvä voittaa pahan viimeisessä taistelussa. Antikristus, epäjumalanpalvojat ja pakanat kukistetaan. Viimeinen tuomio on kolmiyhteinen toiminto, jossa kaikki kolme Jumalan persoonaa toimivat yhdessä: Isä on lopullinen tuomari, Poika tuomion valintaperusteiden toimeenpanija sekä Pyhä Henki puhdistautumisen ja muuntautumisen suorittaja. Lopulta ihmisen on mahdollista nähdä, tuntea ja kokea Jumala. Ihmisen eskatologinen tulevaisuuden päämäärä on päästä kolmiyhteisen Jumalan oman ikuisen elämän yhteyteen.
-
(2018)Peacebuilding today is increasingly guided by the inclusivity norm, which has resulted in a call for participation of a diversity of actors. While religious actors’ and women’s efforts are sought in peacebuilding, the bridging group of actors – women active in peacebuilding on religious basis – has largely remained invisible. The aim of this thesis is to explore if and how women and religion are recognized and described in recent research on the role of religion in peacebuilding and the role of women in peacebuilding respectively. A second aim is to try to understand why women active in peacebuilding on religious basis remain invisible, especially with the recognized need for diversity in the peacebuilding field. In this thesis, quantitative and qualitative analyses are carried out on two sets of literature sources regarding the role of religion in peacebuilding and the role of women in peacebuilding respectively. The literature sets included primary sources such as official United Nations documents and secondary sources with a broad, global research focus. The quantitative analysis indicates that the literature on religious peacebuilding more frequently delved into topics related to women and gender than the literature on women’s peacebuilding does on matters of faith and religion. The qualitative analysis reveals several, at times contradictory perspectives on women and religion. In literature on women’s peacebuilding, religion is portrayed as a hindrance to women’s rights, as a resource for peacebuilding, as extremism and as a reason for conflict. The literature on religious peacebuilding portrays women as suppressed by religion, as empowered by religion, as victims of violence, as religious peacebuilders and as equal to men. The qualitative analysis reveals that identity and agency are important questions when looking at intersections of women, religion and peacebuilding. Both literature sets tend to juxtapose religious identity and gender identity in attempting to determine which one is or should be of greater importance. Both fields could benefit from carrying out an intersectional analysis, creating new possibilities for action in different contexts. Regarding agency, especially the field of women’s peacebuilding could benefit from a broadened view of agency, where it would not only be equated with women resisting religious traditions and leadership. The field of religious peacebuilding, on the other hand, could benefit from broadening the view of women to include the role of agents and not just passive victims. Future research should address the different forms of agency exhibited by religious women engaged in peacebuilding and how religious and/or gender identity can enhance or hinder peacebuilding.
-
(2012)Tässä tutkimuksessa tarkastellaan uskonnollisen- ja seksuaalisen identiteetin kehittymistä ja samaa sukupuolta olevien pariskuntien kokemuksia parisuhteelle saamastaan tuesta. Tutkimuksessa tarkastellaan uskonnollisen- ja seksuaalisen identiteetin yhteensovittamista ja kehittymistä ennen parisuhdetta ja parisuhteen aikana ja vanhemmuuden myötä. Tarkastelun kohteena on myös uskonnollisen identiteetin merkitys parisuhteelle. Tutkimuksen toinen teema-alue käsittelee samaa sukupuolta olevien pariskuntien kokemuksia parisuhteelleen saamastaan tuesta perheen, suvun ja ystävien taholta, oman parisuhteen näkökulmasta, erilaisten neuvonta-, terveys- ja terapiapalvelujen näkökulmasta sekä kirkon ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen omien yhteisöjen näkökulmasta. Parisuhteen tukemisella tässä tutkimuksessa tarkoitetaan kaikkia niitä toimenpiteitä, joiden avulla yhteiskunta, kirkko, erilaiset yhteisöt ja verkostot sekä perhe, suku ja ystäväpiiri edistävät samaa sukupuolta olevan parisuhteen yhdenvertaista kohtelua lainsäädännössä, työelämässä ja sosiaalisten suhteiden verkostoissa. Oman perheen, puolison ja ystävien tuesta puhuttaessa tarkoitetaan hyväksymisestä ja tuesta vaihtuvissa arjen tilanteissa ja kysymyksissä. Tutkimusaineistona on kymmenen seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön haastattelut. Haastateltavista kaksi oli miehiä ja kahdeksan naisia. Tutkimus on rajattu koskemaan homo,- lesbo ja bi-pariskuntia johtuen siitä, että kyseessä on opinnäytetyö ja sellaisena sen laajuus on rajattu. Olen valinnut kvalitatiivisen tutkimukseni aineistonkeruu menetelmäksi puolistrukturoidun teemahaastattelun ja tutkimusmenetelmäksi sisällön analyysin. Valitsin puolistrukturoidun teemahaastattelun siksi, että saatoin tehdä kaikille haastatelluille samat kysymykset ilman sidottuja vastausvaihtoehtoja. Puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla haastateltavilla on mahdollisuus omin sanoin vapaasti kertoa kokemuksistaan tutkimuksen aiheista. Tärkeällä sijalla analyysissä oli säännönmukaisuuksien etsiminen ja niiden kautta uudenlaisten mallien löytäminen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden tukemiseen yhteiskunnassa, terapiatyössä, perheiden sisällä ja sielunhoitoon seurakunnallisessa kontekstissa. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että uskonnollisen- ja seksuaalisen identiteetin tasapainoisella kehittymisellä on merkitystä niin yksilölle itselleen kuin aikuisiässä mahdollisesti solmittavalle parisuhteelle. Tuen kannalta merkittävään asemaan nousi perhe, ystävät ja lähipiiriin kuuluvat yksittäiset ihmiset, jotka osallistuvat parisuhteen tai perheen arkeen luontevalla tavalla. Yhteiskunnan, kirkon ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen taholta toivottiin yhdenvertaista kohtelua ja hyväksyntää.
-
(2015)Tämän Pro gradu -tutkielman aiheena on viininjuonti ja juopuminen Uuden testamentin maailmassa. Tarkastelen varhaisten kristittyjen käyttämiä tai tuottamia tekstejä, joissa mainitaan viinin juominen ja juopuminen. Työssä selvitetään millaista juomakulttuuria tekstit heijastavat. Minkälaisissa tilanteissa viiniä juotiin? Miten humaltumiseen suhtauduttiin? Entä miten suhtauduttiin viinistä pidättäytymiseen? Tutkielman lähteenä on yli 40 erilaista ja erimittaista tekstikatkelmaa 17:sta eri kirjasta. Uudesta testamentista käsittelen evankeliumeista ja kirjeistä löytyviä lukuisia tekstikatkelmia joissa viininjuonti ja juopuminen mainitaan. Uuden testamentin ulkopuolisia lähteitä ovat Juudan testamentti Kahdentoista patriarkan testamenteista, Siirakin kirja, Tertullianuksen apologia 39, Hermaan paimen sekä juomista, syömistä ja pitoja koskevat kirjoitukset Clemens Aleksandrialaisen teoksesta Paedagogus. Tekstit on valittu sillä perusteella, että niistä voi päätellä jotain tekstiä käyttäneiden ihmisten tavoista ja asenteista viininjuontia kohtaan. Näitä tekstejä ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu viinin juomisen ja juopumisen näkökulmasta. Työn tavoitteena onkin luoda yleiskuva varhaiskristillisiin juomateksteistä ja niiden heijastamasta juomakulttuurista. Tutkielman lähdetekstit on jaettu neljän eri temaattisen kategorian alle ja jokaista teemaa käsitellään omassa luvussaan. Toisessa luvussa käsitellään evankeliumien tekstejä, joissa mainitaan sekä Jeesus, viinin juominen, että juopuminen. Kertomukset muistiin kirjoittaneet yhteisöt elivät kulttuurissa, jossa viinin juominen kuului normaaliin elämään. Heillä ei ollut vaikeuksia sijoittaa Jeesusta kertomuksiin, joissa viiniä juotiin runsaasti ja joskus myös humalluttiin. Kolmannessa luvussa käsitellään tekstejä, joissa viininjuonti liittyy ateriointiin. Ateriointi oli yleisin viinin juomisen ja humaltumisen konteksti antiikin maailmassa. Pidoissa tapahtuvista ylilyönneistä, liiallisesta juopumisesta ja sen aiheuttamasta seksuaalisesta siveettömyydestä varoitetaan monissa teemaan kuuluvissa teksteissä. Kuitenkin niistä heijastuvat myös yhteisten aterioiden ja niillä yhdessä nautitun viinin positiiviset puolet: yhteenkuuluvuudentunteen ja ystävyyden vahvistuminen. Luvussa neljä käsitellään tekstejä, joissa juopottelua ja raittiutta käsitellään paheena ja hyveenä osana tekstejä, jotka sekä muodoltaan että sisällöltään toistavat muualta antiikista ja Uudesta testamentista tuttuja malleja ja rakenteita. Todellisten juomatapojen sijaan nämä tekstit kertovat asenteista ja mielikuvista, joita viinin juomiseen ja juopotteluun liitettiin. Leimaamalla ryhmän ulkopuoliset juopoiksi vahvistettiin oman ryhmän yhteenkuuluvuudentunnetta. Korostamalla seurakunnan jäsenten raittiutta suojeltiin seurakunnan mainetta. Viidennessä luvun aiheena ovat tekstit, joissa kerrotaan viinin vaikutuksista ihmisen fysiologiaan ja terveyteen. Tutkielmassa käsitellyt tekstit kertovat ensimmäisten kristittyjen eläneen maailmassa, jossa viinin juominen kuului sekä arkeen että juhlaan. Sen juomiseen liittyi aina sosiaalinen ulottuvuus, niin hyvässä kuin pahassa. Viini kuului kristittyjen yhteisille aterioille mutta liialliseen humaltumiseen suhtauduttiin lähes poikkeuksetta kielteisesti. Teksteissä kerrotaan niin yhdessä juomisen iloista kuin liiallisen humalan vaaroistakin. Tutkielma antaa yleiskuvan ilmiön luonteesta, mutta jatkotutkimukselle jää tilaa ja sille vaikuttaa olevan myös tarvetta. Tutkielman aihe on hyvin ajankohtainen. Olemassa olevassa tutkimuksessa teksteistä tehdyt tulkinnat ovat usein pintapuolisia ja meidän aikamme arvot ja ihanteet heijastuvat helposti tukijoiden tekemiin tulkintoihin. Viinin juomista ja juopottelua antiikissa tulee kuitenkin tutkia sen omasta kulttuurisesta ja historiallisesta viitekehyksestä käsin.
-
(2015)Tutkimuksen kohde on Tampereen evankelis-luterilaisten seurakuntien Uuden Verson Varikkomessun pyhäkoulun todellisuus. Pyhäkoulua tutkittaan kahden tutkimuskysymyksen kautta. Tutkimuksessa selvitetään millainen on Uuden Verson Varikkomessun pyhäkoulu, joka koostuu neljästä eri-ikäisille lapsille tarkoitetusta ryhmästä ja miten se vastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon varhaiskasvatuksen visiota. Tutkimuksessa selvitetään pyhäkoulun rakennetta ja kulkua, sisältöä, opetusmenetelmiä, vuorovaikutusta ja tavoitteita. Tutkimus on laadullinen, eli kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimus on tapaustutkimus Varikkomessun pyhäkouluryhmistä. Tutkimuksen aineisto kerättiin havainnoimalla jokaista pyhäkouluryhmää kerran ja haastattelemalla viittä pyhäkoulunopettajaa, sekä kahta pyhäkoululaisen vanhempaa. Havainnointiaineisto kerättiin jatkuvilla muistiinpanoilla ja Flandersin interaktianalyysin kategorioiden avulla. Analyysimenetelminä käytettiin sisällönanalyysiä ja vuorovaikutuksen tutkimuksen osalta Flandersin interaktioanalyysiä. Pyhäkoulun rakenne muodostuu kohtaamisen, opetuksen ja opetuskeskustelun, toiminnan, hartauden, sekä vapaan toiminnan osioista. Vaikka kaikista pyhäkouluryhmistä löytyy samat rakenneosiot, vaihtelee niiden paikka pyhäkouluryhmän ja pyhäkoulunopettajan mukaan. Kokonaisuutena rakenne on monipuolinen. Samalla paikalla pyhäkoulun rakenteessa pysyvät pyhäkoulun alun pyhäkoululaisten kohtaaminen ja lopun vapaa toiminta. Pyhäkoulussa on opetuksellisia, lasten elämänkysymyksistä ja ajatuksista nousevia, sekä hartaudellisia sisältöjä. Ne vastaavat pyhäkoulun opetuksellista, diakonista ja jumalanpalveluksellista luonnetta. Hartaudellisia sisältöjä on pyhäkoulussa vähiten. Pyhäkoulun opetusmenetelmiä ovat rituaalit, askartelu ja piirtäminen, pulmatehtävät, leikit, monimuotoiset toimintakokonaisuudet, keskustelu ja kysymykset, opetuspuhe, draama, sekä media-avusteinen opetus. Opetusmenetelmien käyttö on monipuolista ja vaihtelevaa. Suurin osa opetusmenetelmistä mahdollistaa lapsen aktiivisen toimijuuden. Pyhäkoulun tavoitteita ovat lapsen oman tasoinen opetus, lapsen seurakuntayhteyden edistäminen, lapsen hengellisen kasvun tukeminen ja vanhempien levon mahdollisuus. Varikkomessun pyhäkoulussa toteutuu kodin ja kirkon kasvatuskumppanuus. Lasta kasvatetaan yhdessä kodin ja kirkon kesken. Varikkomessun pyhäkoulun vuorovaikutus on jatkuvaa. Lapset puhuvat jokaisessa pyhäkoulussa vähintään yli 38 prosenttia puheajasta. Eniten puheaikaa kuluu jokaisessa pyhäkouluryhmässä lasten oma-aloitteiseen puheeseen. Kirkon varhaiskasvatuksen visio toteutuu parhaiten Varikkomessun pyhäkoulun lapsilähtöisyydessä, yhteisöllisyydessä, lapsen osallisuudessa ja vuorovaikutuksellisuudessa.
-
(2014)Tutkimuksessa käsitellään ignatiaanisten ohjaajien käsityksiä hengellisestä ohjauksesta ja hengellisen ohjaajan ominaisuuksista sekä sitä, mikä ignatiaanisia ohjaajia on motivoinut koulutuksen suorittamiseen ja ohjaajana toimimiseen. Ignatiaaninen ohjaus perustuu Ignatius de Loyolan Hengellisiä harjoituksia -kirjaan. Kirja pohjautuu Ignatiuksen omaan hengelliseen kokemukseen, ja se on tarkoitettu oppaaksi hengellisille ohjaajille. Harjoitusten suorittaminen kokonaisuudessaan vie 30 päivää, mutta niitä voi tehdä myös lyhemmissä retriiteissä ja arjen keskellä. Harjoitusten tekijä tarvitsee matkakumppanikseen hengellisen ohjaajan. Ignatiaanisia ohjaajia kouluttaa Suomessa Hiljaisuuden ystävät ry. Tutkimusaineiston kerääminen tapahtui kahdessa osassa. Ignatiaanisten ohjaajien sähköpostilistalle lähetettiin tutkimuspyynnön ohessa linkki internet-kyselyyn, jonka avulla koottiin tietoa ohjaajien taustatekijöistä. Taustatekijöihin lukeutui muun muassa ikä, sukupuoli, asuinpaikka, kirkkokunta sekä ammatti- ja koulutustausta. Kyselyn yhteydessä ignatiaaniset ohjaajat ilmoittivat myös sen olivatko he halukkaita haastatteluun. Haastateltavat valittiin taustatietojen perusteella siten, että he edustivat monipuolisesti tutkimusjoukkoa. Haastateltavia ignatiaanisia ohjaajia oli yksitoista, ja haastattelut tehtiin keväällä 2012. Haastattelumenetelmänä oli teemahaastattelu. Aineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Vahvin motiivi ignatiaaniseen ohjaajakoulutukseen hakeutumisen taustalla oli myönteinen kokemus ignatiaanisesta spiritualiteetista ja hengellisistä harjoituksista. Tämä vaikutti myös siihen, että ohjaajilla oli halu edistää ignatiaanisen spiritualiteetin tuntemusta ja halu jakaa eteenpäin muille sitä hyvää, minkä he itse olivat saaneet. Motivaatiota lisäsi myös menetelmän kokeminen hyödylliseksi ja matkakumppanina toimimisen antoisuus. Ignatiaaniset ohjaajien mukaan merkittävimpänä erona muihin auttamisen auttamisen muotoihin, kuten sielunhoitoon, työnohjaukseen ja psykoterapiaan, oli se, että hengellisessä ohjauksessa on kyse työskentelystä jumalasuhteen kanssa. Hengellinen ohjaus ei rajaudu tiettyyn aihepiiriin eikä ole erityistilanteessa olevan ihmisen auttamista. Eri auttamisen muodoilla on paljon sisäkkäisiä elementtejä, mutta jokaisella auttamisen muodolla on kuitenkin oma näkökulmansa ja painopisteensä. Ignatiaaniset ohjaajien mielestä hengellisen ohjaajan tehtäviin kuuluu jumalasuhteen tukeminen, raamatunkohtien valitseminen ja antaminen, matkakumppanina toimiminen sekä aktiivinen kuunteleminen. Tärkeimpiin hengellisen ohjaajan ominaisuuksiin kuuluu haastateltavien mukaan henkilökohtainen usko ja jumalasuhde, elämänkokemus ja hengellinen kokeneisuus, teologinen ja psykologinen tietämys, nöyrä elämänasenne ja toisten ihmisten ja Jumalan kunnioittaminen sekä hyvät vuorovaikutustaidot, joihin kuuluu erityisesti intuitio ja kyky kuunnella. Ignatiaaniset ohjaajat arvioivat, että hengelliset harjoitukset sopivat niille, jotka etsivät syvempää hengellistä elämää ja jumalasuhdetta. Ignatiaaninen spiritualiteetti voi olla avuksi heille, jotka kaipaavat rakennetta ja tukea hengelliseen elämään, tai kaipaavat hengellistä ohjausta ja oman kokemuksen jakamista matkakumppanin kanssa. Ignatiaaninen spritualiteetin arvioitiin sopivan yhteen niin tieteellisen maailmankatsomuksen kuin myös evankelis-luterilaisuuden kanssa. Se voi olla hyödyllinen esimerkiksi kirkon työntekijöille niin työvälineenä kuin myös oman hengellisen elämän hoitamisessa.
-
(2015)Vuonna 2002 Yhdysvaltain katolinen kirkko kohtasi viime vuosisatojen suurimman kriisinsä kirkon piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön noustessa yhdeksi vuoden suurimmista media-aiheista. Pro gradu -tutkielmassani tutkin miten Yhdysvaltain katoliset lehdet suhtautuivat tähän kirk-koa mullistavaan tapahtumaan tammi-heinäkuun aikana vuonna 2002. Tutkin millaisia reaktioita lehdissä heräsi, miten ne ottivat asiaan kantaa ja millä tavalla lehtien kannanotot erosivat toisistaan. Lisäksi käytän vertailukohtana Mari Rauhalan vuonna 2007 tekemää gradua Annus Horribilis – Katolisen kirkon pedofiliaskandaali ja julkinen sana 2002. Sen avulla selvitän miten katolisessa lehdistössä käyty keskustelu rinnastuu sekulaareissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kevään aktiivinen keskustelu kulminoitui kesäkuussa Dallasissa järjestettyyn Yhdysvaltain piispojen kokoukseen, jossa oli tarkoitus laatia suunnitelma kirkon kriisin korjaamiseksi. Aikarajaukseni päättyy kokouksen herättämään keskusteluun. Lähteinä työssä on kolme arvostettu kansallista katolista julkaisua: America, Commonweal sekä johtavana englanninkielisenä katolisena julkaisuna pidetty National Catholic Reporter. Ja niiden sisältöä käsitellään EBSCO-tietokannasta haettujen alkuperäisistä lehden sivuista tehtyjen PDF-tiedostojen kautta. Keskityn työssäni lehtien pääkirjoitukseen ja sivuan muuta niissä julkaistua materiaalia mahdollisuuksien mukaan. Tutkimuksesta selvisi, että katolinen lehdistö reagoi tammikuussa 2002 alkaneisiin paljastuksiin var-sin verkkaisesti. National Catholic Reporter oli julkaissut ensimmäisen raporttinsa kirkossa tapahtu-vasta lasten hyväksikäytöstä vuonna 1985 ja oli selvästi nähtävissä, etteivät lehdet uskoneet skandaa-lin laajenevan kovin suureksi. Katolisten lehtien pitkä historia aiheen parissa selittää myös sitä miksi niiden ensireaktiot olivat huomattavasti rauhallisempia ja analyyttisempia kuin sekulaarissa lehdistössä. Kun kriisin laajuus alkoi tulla selväksi maalis-huhtikuussa, katoliset lehdet tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat ohjata kirkkoa kirjoituksissaan haluamaansa suuntaan. Nähtävissä oli kuitenkin selvästi, että lehdet katsoivat tapahtumia sisäpuolelta ja niiden joukossa kritisoitiin kevään aikana voimakkaastikin muun median toimintaa. Eniten keskustelua lähdelehdissä kevään aikana herätti Dallasissa käyttöön otettu nollatoleranssi, jonka mukaan jokainen kerrankin alaikäisen hyväksikäyttöön syyllistyvä ja joskus aikaisemmin syyllistynyt pappi ja kirkon työntekijä poistettaisiin virasta. Tämän lisäksi eniten keskustelua synnytti kyse piispojen vastuullisuudesta ja vastuunotosta. Dallasin konferenssin jälkeen lehdet kritisoivatkin kaikkein voimakkaimmin juuri tämän kysymyksen sivuuttamista.
-
(2008)Yhdysvallat on ottanut johtavan roolin terrorisminvastaisessa sodassa ja julkaissut terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja, joista kansallinen turvallisuusstrategia vuosilta 2002 ja 2006 sekä kansallinen terrorisminvastainen asiakirja vuodelta 2006 ovat tämän tutkimuksen lähdeaineisto. Tutkielmassa analysoin, miten Yhdysvallat perustelee ja pyrkii oikeuttamaan terrorisminvastaisen sotansa. Tarkastelun teen vertaamalla terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja perinteiseen länsimaiseen oikeudenmukaisen sodan teoriaan. Tutkimuksessani vastaan myös siihen, täyttääkö terrorisminvastainen sota oikeudenmukaisen sodan ehdot. Tarkastelussa käytän metodina systemaattista käsiteanalyysiä. Terrorisminvastaisen sodan tärkein väline on demokratia, johon Yhdysvallat sisällyttää ihmisoikeuksia ja yksilönvapauksia. Terrorisminvastaisen sodan tavoitteena on luoda sellaiset maailmanlaajuiset ja rauhalliset olosuhteet, että ihmiset pääsisivät nauttimaan jokaiselle luonnostaan kuuluvista yksilönvapauksista ja ihmisoikeuksista. Jotta sota olisi oikeudenmukainen, on tiettyjen ehtojen täytyttävä. Ennen sotaa on pyrittävä ratkaisemaan rauhanomaisesti sotaan johtava syy. Sodassa tulee olla oikeutettu peruste ja realistiset tavoitteet, jotka on esitettävä ennen sotaa. Vain itsepuolustuksellinen sota on oikeutettua. Sotaan voi ryhtyä vain laillinen auktoriteetti. Sodankäynnissä tulee käyttää vain kansainvälisesti hyväksyttyjen sodan sääntöjen sallimia menetelmiä. Tärkeintä sodankäynnissä on ihmisoikeuksien mahdollisimman pitkälle menevä kunnioitus. Sodan tavoitteena on tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Sodalla saavutetun tilanteen tulee olla parempi kuin sotaa edeltävä tilanne. Sodan tavoitteena on oltava rauha, jonka ehtojen on oltava ennakoitavissa jo sotaa edeltävissä ja sodan aikaisissa toimissa ja sopimuksissa. Terrorisminvastaisten asiakirjojen perusteella Yhdysvallat täyttää terrorisminvastaisessa sodassa oikeudenmukaisen sodan ehdot, lukuunottamatta kaikkien rauhanomaisten keinojen koettelua ja ihmisoikeuksien kunnioitusta. Yhdysvallat vetoaa terrorismin poikkeavaan luonteeseen ja siihen, että terrorismi muodostaa äärimmäisen hätätilanteen. Äärimmäisessä hätätilanteessa on mahdollista toimia niin, että jos toimimalla vastoin oikeudenmukaisen sodan teorian ehtoja saavutetaan parempi lopputulos kuin ehtojen noudattamisella saavutettava lopputulos, on tietyin ehdoin mahdollista jättää osa oikeudenmukaisen sodan ehdoista täyttämättä. Yhdysvaltain mukaan terrorisminvastaisen sodan ihmisuhrit ovat välttämättömiä, jotta saavutetaan enemmän ihmishenkiä säästävä maailmanlaajuinen rauha. Terrorisminvastaisen sodan vankien ihmisoikeusloukkausten taustalla on pyrkimys yleisen turvallisuuden lisäämiseen. Lisäksi Yhdysvallat on vedonnut siihen, että rauhanomaisten neuvottelujen aikana terroristit ehtivät valmistautua tuleviin iskuihin. Yhdysvallat suosii nopeaa ja yllättävää toimintaa, vaikka se pyrkiikiin mahdollisuuksien mukaan rauhanomaisiin ratkaisuihin.
-
(2015)Syyskuussa 2001 New Yorkin terrori-isku järisytti maailmaa. Pian tämän jälkeen Yhdysvallat julisti sodan terrorismia vastaan ja aloitti mittavat sotatoimet Afganistanissa. Myöhemmin Yhdysvallat laajensi terrorisminvastaisen sodan myös Irakiin. Nämä sodat herättivät valtavasti keskustelua Yhdysvalloissa niin poliittisella kuin uskonnollisella kentällä. Oma tutkimukseni keskittyy siihen, millaisen kannan katolilaiset sekä uusevankelisista herätyskristillisistä ryhmistä muodostuvat evankelikaalit ottivat näihin kahteen sotaan 2001–2004. Tässä pro gradu-tutkielmassani selvitän näiden kahden osapuolen kannan lisäksi sen, millä argumenteilla he perustelivat omat myönteiset tai kielteiset kantansa sotiin, ja miten liberaalimpien ja konservatiivisempien katolilaisten mielipiteet mahdollisesti erosivat toisistaan. Tutkin myös sitä, olivatko katolilaisten mielipiteet linjassa demokraattisen puolueen kanssa, ja evankelikaalien kanta linjassa republikaanisen puoleen kanssa. Lisäksi selvitän, mikä oli molempien osapuolien kanta oikeutettuun sotaan. Tutkin myös sitä oliko paavin omalla kannalla mahdollisesti vaikutusta katolilaisten mielipiteisiin. Päälähteitäni ovat yhdysvaltalainen evankelikaalien johtava lehti Christianity Today sekä kaksi yhdysvaltalaista katolilaista lehteä National Catholic Reporter ja National Catholic Register, joiden avulla vertailen myös konservatiivisempien ja liberaalimpien katolilaisten mielipiteitä. New Yorkin terrori-iskun jälkeen sekä evankelikaalien että katolilaisten keskuudessa käytiin vilkasta keskustelua Afganistanin sodan laillisuudesta ja oikeutuksesta. Irakin sota jakoi mielipiteitä Afganistanin sotaa selvemmin. Yhdysvaltojen suunnittelema ennaltaehkäisevä sota Irakia vastaan sai monet katolilaisista ja evankelikaaleista esittämään argumentteja sodan puolesta ja vastaan. Sodan todellisuus, sodan uhrit, maan ajautuminen kaaokseen sekä sotavankien kohtelut saivat aikaan valtavasti keskustelua evankelikaalien ja katolilaisten keskuudessa. Paavi teki valtavasti työtä rauhan hyväksi ja pettyi syvästi, kun hänen rauhanponnistelunsa eivät tuottaneet tulosta. Paavi teki silti koko ajan työtä, jotta rauha palautuisi. Paavi kritisoi Yhdysvaltojen Irakille asettamia talouspakotteita ja toivoi YK:n ratkaisevan konfliktin. Vatikaani teki korkeantason vierailuja Yhdysvaltoihin tapaamaan presidentti Bushia, jotta rauha säilyisi. Vatikaanin edustaja kävi ennen Irakin sodan alkamista tapaamassa myös Saddam Husseinia. Vatikaanin edustajan mukaan Hussein oli ollut valmis tekemään yhteistyötä ja halusi välttää sodan syttymisen.
-
(2020)Tämän tutkielman aihe on yhteinen katsomusopetuskeskustelu. Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisen kuvan suomalainen lehdistö antaa yhteisestä katsomusopetuksesta. Aihe on ajankohtainen ja nousee julkiseen keskusteluun aika ajoin. Tutkielmassa kysyn, miten yhteistä katsomusainetta puolustetaan ja vastustetaan sekä millainen kuva katsomusaineista rakentuu lehdissä käydyn keskustelun myötä. Aineisto koostuu 28:sta uutisesta, jotka on valittu laajalevikkisimmistä näköislehdistä. Tarkastelen yhteistä katsomusainekeskustelua diskurssianalyysin avulla. Diskurssianalyysi auttaa tulkitsemaan lehdistöstä rakentuvaa kuvaa katsomusainekeskustelusta. Aineistosta löytyi kuusi diskurssia: uskontodialogi, pelko ja viha, yhteistä opetusta vastaan, laki ja opetussuunnitelmat, koulun tehtävä ja arvomaailma sekä resurssit. Yhteistä katsomusainetta puolustetaan eri katsomusten välisellä vuorovaikutuksella. Niin ikään yhteistä mallia vastaan ovat pienryhmäisten uskontojen sekä elämänkatsomustiedon edustajat. Keskustelussa nousee esille muuttuvan yhteiskunnan mukanaan tuovat haasteet katsomusopetukselle. Viime aikaisissa keskusteluissa nousee esille valinnanvapauden puute. Keskustelu tuo esille oppilaiden eriarvoisuuden nykymallissa kun opetus määräytyy uskonnollisen jäsenyyden mukaan.
-
(2017)Tämän tutkielman tehtävänä on tutkia luonnonvarojen omistamisen instituution kestävyyden perusteita nykyaikaisen yhteisvaurausajattelun näkökulmasta. Tutkimus paneutuu omistusinstituution filosofiseen oikeutukseen, yksityisomistuksen kestävyyden perusteisiin sekä vapailla markkinoilla hallinnoidun yksityisomistuksen perusteiden ja taustaoletusten kritiikkiin. Tutkimuksen menetelmänä on systemaattinen analyysi. Johdantoa seuraavassa luvussa tarkastelen yhteisvaurausajattelun keskeisiä käsitteitä. Kolmannessa luvussa tutkin, millä periaatteilla yksityisomistus on länsimaisen filosofian historiassa oikeutettu. Lähteinä ovat mm. John Locken Tutkielma Hallitusvallasta ja Markku Oksasen väitös Nature as Property. Esittelen yksityisomistuksen oikeuttavat periaatteet, omistusta rajoittavat ehdot sekä yksityisomistusinstituution ekologisuuden perusteesit. Neljäs luku keskittyy markkinatalouteen perustuvan yksityisomistuksen taustaoletusten kritiikkiin. Tutkin yksityistämispolitiikkaan johtaneen yhteismaan tragedia -käsitteen kritiikkiä, uusklassisen taloustieteen taustaoletusten kritiikkiä sekä samasta paradigmasta nousevan vapaiden markkinoiden etiikkaan (FME) perustuvan yksityisomistuksen kestävyyden kritiikkiä. FME:n mukaan kestävän luonnonvarojen hallinnan takeena toimivat tarkasti rajatut omistusoikeudet sekä mahdollisimman vapaat markkinat. Kritiikin mukaan yksityistämisen taustaoletukset eivät ole päteviä, eivätkä vapaat markkinat ole luonnonvarojen kestävän hallinnan tae. Yhteismaiden yksityistäminen taas ei historiallisesti ole oikeutettu, sillä se ei ole toteuttanut omistuksen oikeuttavia periaatteita. Viidennessä luvussa tutkin, mihin yhteisvaurauteen perustuvan yhteisomistamisen etiikka perustuu. Luvussa todetaan, että yhteisvaurauden etiikan keskiössä on yhteisö ja maa, ei yksilö. Oikeus yhteisiin varantoihin on kollektiivista ja luonnon elinehtojen säilyminen ensisijaista. Yhteisomistus perustuu yhteiseen työhön, erilaiseen maasuhteeseen sekä paikallisuuteen. Yhteisomistukseen kuuluvat olennaisesti rajat ja institutionalisoitu hallinto, mistä johtuen yhteisomistusalueet eivät ole vapaan pääsyn alueita. Omistamisen ollessa paikallista, toteuttaa yhteisomistus omistusinstituution kestävyyden perusteet, motivaation sekä tiedon: paikallisilla on motivaatio sekä tieto alueen ekologiasta selviytymisen ollessa resurssista riippuvainen. Lähteet argumentoivat lisäksi, että alueiden hallinto on paitsi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää, myös tehokasta. Johtopäätösluvussa totean, että luonnonvarojen yksityistämiseen johtanut politiikka perustuu heikkoihin taustaoletuksiin, uusklassisen taloustieteen oletukset ihmisluonnosta eivät kestävän omistajuuden kannalta ole välttämättömiä, eikä yksityisillä markkinoilla hallinnoitu omistajuus välttämättä ole tehokkain eikä kestävin omistusinstituutio. Totean, että FME:n ja yhteisvaurauden etiikka kuitenkin myös kohtaavat. Paikallisesti toteutetut hallintomuodot täyttävät kestävän omistamisen perusteet sekä omistuksen oikeutusta rajoittavat ehdot. Yhteisvaurauskeskustelun vaatimukset ovat, että yhteisomistus tulisi lisätä omistusoikeuksien luokkaan, sekä että taloutta, ja talouteen perustuvaa luonnonvarojen omistamista ohjaavia oletuksia on arvioitava uudelleen.
-
(2015)Tämä tutkimus käsittelee kohua, joka alkoi sisäministeri Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta heinäkuussa 2013. Tiedotusvälineet tarttuivat tapahtuman jälkeen virkkeeseen, jossa Räsänen pohti, onko Raamattu joskus asetettava lain edelle. Tutkimustehtäväni on selvittää, miten puhetta käsiteltiin suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkin ensinnäkin sitä, ketkä puhetta kommentoivat ja miten keskustelu eteni. Toiseksi tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä media tuotti Räsäsen puheesta. Aineistooni kuuluu neljätoista Suomessa ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä ja verkkouutispalvelua sekä Suomen Tietotoimisto. Analyysimenetelmäni on aineistolähtöinen laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimukseni kontekstia kuvaan esittelemällä tutkimuskirjallisuutta uskonnon asemasta 2010-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa. Lisäksi valotan uskonnon suhdetta puoluepolitiikkaan ja mediaan. Tutkimusaineistossa Räsäsen ajatuksiin ottavat kantaa poliitikot, kirkon edustajat, kansalaiset ja media itse. Poliitikot tuomitsivat Räsäsen ajatuksen lain rikkomisesta lähes yksimielisesti ja vaativat Räsästä kantamaan vastuun puheistaan. Kirkon edustajat sanoutuivat irti Räsäsen puheesta kommentoimalla Räsäsen raamattunäkemystä, teologisia painotuksia, eettisiä kantoja ja asemaa suhteessa kirkkoon. Media raportoi puheesta seuranneista kirkosta eroamisista. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan Seppo Simolan ja Räsäsen sananvaihto tiivisti kirkon liberaalin ja konservatiivisen siiven linjaerot. Kansan ääni kuului monipuolisimmin lehtien julkaisemissa mielipidekirjoituksissa. Median vaikutus kohussa näkyi karkeasti jaoteltuna kahdella tasolla: Puhetta ja siihen liittyviä teemoja kommentoitiin ensinnäkin suoraan lehtien pääkirjoituksissa ja muissa toimitusten mielipiteellisissä teksteissä. Toiseksi tiedotusvälineet määrittelivät koko tapausta koskeneen keskustelun kulun. Tarkastelin Päivi Räsäsen puheesta virinnyttä mediakeskustelua myös yhteiskuntatieteellisen moraalipaniikin käsitteen avulla. Moraalipaniikkien on määritelty sisältävän viisi kriteeriä, joilla yhteiskunta reagoi sitä kohtaavaan yhteiseen uhkaan. Nämä kriteerit – huoli, vihamielisyys, suhteettomuus, leimahtavuus ja yksimielisyys – olivat nähtävissä siinä, miten yhteiskunnan eri osapuolet suhtautuivat konservatiiviseen kristilliseen puheeseen. Julkinen keskustelu puheesta toi esiin uskonnon, politiikan ja median liikkeessä olevat valta-asetelmat. Aineistossani poliitikot määrittelivät uskonnon paikan, mutta lopullinen valta oli medialla, joka tarjosi julkisen tilan niin politiikalle kuin uskonnollekin. Moraalipaniikin piirteet osoittivat, että keskustelulle uskonnon paikasta on tarvetta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kohussa oli piirteitä sekä sekulaarille että jälkisekulaarille yhteiskunnalle ominaisesta itseymmärryksestä. Tutkimus osoittaa, että samalla, kun yhteiskunta sanoutuu näennäisesti irti yhteisestä moraalista, se etsii suvaitsevaisuudesta itselleen yhteistä pyhää.
-
(2019)Tässä tutkimuksessa tutkin, minkälaiset yhteiskuntapoliittiset kysymykset kuuluvat Yleisradion Yle 1:n aamuhartauksissa vuonna 2015, vai puhutaanko yhteiskuntapoliittisista asioista lainkaan. Tutkimusvuonna julkisuudessa paljon esillä olleita yhteiskunnallisia tapahtumia olivat esimerkiksi pakolaiskysymykset, Tapanilan joukkoraiskaukset sekä sotekysymykset. Kiinnostukseni kohteena oli myös tutkia puhuttiinko näistä tapahtumista, ja jos puhuttiin, niin missä valossa. Tutkimusaineiston muodostavat 48 aamuhartaustekstiä, jotka on valittu vuodelta 2015 tasaisesti ympäri vuoden. Koska jokaisella päivällä on oma teemansa, on tutkimukseen otettu mukaan tasaisesti jokaista teemaa. Aamuhartaudet ovat mukana pelkästään alkuperäisinä käsikirjoituksina. Tutkimusmetodi on kvalitatiivinen sisällönanalyysi. Aamuhartausteksteistä muodostui viisi pääluokkaa, jotka ovat seuraavat: 4) naiset, lapset ja nuoret; 5) sota, sorto, väkivalta ja oikeudenmukaisuus; 6) valtio, talous, työelämä ja työttömyys, globaalit kysymykset, pakolaisuus ja maahanmuutto; 7) hyvinvointi ja läheinen; 8) hartaudet, joissa ei ole eksplisiittisesti yhteyttä yhteiskuntapoliittisiin kysymyksiin. Selvästi useimmiten ovat edustettuina luokkaan kahdeksan kuuluvat hartaudet. Seuraavina tulevat luokkiin kuusi ja seitsemän kuuluvat hartaudet. Luokat neljä ja viisi ovat edustettuina varsin tasaisesti. Pääluokan kahdeksan alaluokka Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki ovat selvästi useimmin puhuttuja aiheita. Tutkimuksesta selviää, että aamuhartauksissa puhutaan sekä laista että evankeliumista. Lakia hartausteksteissä edustavat yhteiskuntapoliittiset kysymykset. Tämä vahvistaa sen, että yhteiskuntapoliittiset kysymykset ovat mukana aamuhartauksissa. Suurimmista yllätyksistä vastaavat aiheet, joista puhutaan erityisen vähän verrattuna siihen, kuinka paljon niistä käytiin julkista keskustelua vuonna 2015. Aiheita ovat valtio, työttömyys, sota ja maahanmuutto. Vuonna 2015 käytiin eduskuntavaalit, mutta ainoastaan yhdessä hartaudessa mainittiin vaalit. Työttömyys oli vuonna 2015 kasvanut edellisestä vuodesta ennätyskorkeaksi. Silti siitä puhuttiin varsin harvoin. Sodasta puhuttiin vain yhdessä hartaudessa, vaikka tutkimusvuonna käytiin sotia ympäri maailman. Vuonna 2015 maahanmuutto kasvoi edellisestä vuodesta kymmenkertaisesti. Suomeen tuli pakolaisina yhteensä noin 32500 henkilöä. Silti vain neljässä aamuhartaudessa puhuttiin pakolaisuudesta ja maahanmuutosta. Tutkimus herätti ajattelemaan, minkälainen merkitys on sillä, että uskonnolliset ihmiset puhuvat yhteiskuntapoliittisista asioista. Kun puhutaan yhteiskuntapoliittisista asioista on selvää, että puheen on tangeerattava yleiseen puheeseen ja keskusteluun.
-
(2020)Tässä tutkielmassa tarkastellaan Hizbollahin tuottamia marttyyrikertomuksia yhteisön ja kollektiivisen muistin näkökulmista käsin. Tarkoitus on tuoda esiin shiialaisuuden politisoitunutta ja modernia marttyyrikuvastoa Hizbollahin kontekstissa. Hizbollah on Libanonissa ja laajemmin geopoliittisesti toimiva hybridinen organisaatio, joka on 1980-luvun perustamisajoistaan lähtien käyttänyt aktiivisesti resurssejaan martyrologian rakentamiseen erityisesti osana sen islamilaisen vastarinnan ideologiaa. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on, että itsensä uhraaminen ja marttyyrius ovat sosiaalisia ilmiöitä ja prosesseja, joissa kuolemalle annetaan ryhmän uskomuksia, arvoja ja intressejä palveleva merkitys. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii ranskalaisen sosiologin, Maurice Halbwachsin (1877–1945) kehittämä kollektiivisen muistin käsite. Halbwachsin elämäntyö keskittyi tarkastelemaan muistojen sosiaalista muodostumista. Teoria muun muassa katsoo, että kollektiivisesti jaetut muistot ja tulkinnat menneisyydestä rakentavat ryhmän identiteettiä ja minäkuvaa nykyhetkessä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä Hizbollahin nimiinsä ottamasta marttyyrista vuosilta 1982–2008. Tekstilähteet on kerätty Hizbollah-liitännäisestä Baqiatollah-verkkolehdestä. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen, millaisia tulkintoja ja merkityksiä marttyyrien elämä, teot ja uhrikuolema kertomuksissa saavat. Lisäksi tutkin, mitä taustalla olevasta yhteisöstä voidaan kertomusten perusteella sanoa. Kollektiivisen muistin kautta analysoin edelleen, miten narratiivit osallistuvat shiiojen jaetun menneisyyden rekonstruointiin ja säilyttämiseen osana Libanonin lähihistoriaa. Tutkielman keskeisin huomio on, että marttyyrikertomusten kautta Hizbollah voi rakentaa ja kommunikoida shiialaista identiteettiään ja asemaansa islamilaisen vastarinnan airuena. Kertomusten kautta lukijoille välittyy arvoja, ihanteita ja uskomuksia, jotka vahvistavat shiiayhteisön sisäistä koheesiota ja määrittelevät ryhmän suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Kertomuksista nouseva kollektiivinen muisti kiinnittyy erityisesti Karbalan narratiiviin, johon kertomusten sen hetkistä historiallista tilannetta toistuvasti peilataan ja tulkitaan. Kollektiivisen muistin valossa shiiayhteisön menneisyys näyttäytyy myyttisenä voiton historiana, jossa Karbalassa koetut vääryydet sovitetaan Hizbollahin marttyyrien aktiivisen vastarinnan ja uhrausten avulla.
-
(2022)Tutkielmassani kysyn, millä tavoin yhteisöliikkeen toiminnassa näkyy kristillinen missionaalisuus. Aloitan referoimalla lähdeaineistoni: Pietari Hannikaisen väitöskirjan Uuden sukupolven yhteisöt sekä Timo Pöyhösen Yhteisöjen kirkko -kirjan. Tämän jälkeen tarkastelen lähteitteni luomaa kuvaa yhteisöliikkeen missionaalisuudesta lähtökohtaisesti Veli-Matti Kärkkäisen Hope and Community -kirjan tuomien kristillisen mission näkökulmien valossa. Pietari Hannikainen tekee väitöskirjassaan mielenkiintoisia löydöksiä yhteisöliikkeen jäsenistöstä. Hän tutkii ensimmäisessä osa-artikkelissa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenidentiteettiä, toisessa osa-artikkelissa arvoja, uskonnollisuutta ja modernisuutta ja kolmannessa osa-artikkelissa hengellisyyttä ja hyvinvointia. Timo Pöyhönen kertoo kirjassaan kokemuksiinsa ja tutkittuun tietoon perustuvaa dataa yhteisön perustamisesta. Hän kuvailee yhteisön prosesseja, osallisuutta, valtuuttavan johtamisen käsitettä, missionaarisuutta ja avaa näiden käsitteiden kautta, kuinka konkreettisesti yhteisön perustaminen hänen mukaansa tapahtuu. Yhteisöliikkeen toiminnasta löytyi useita näköaloja kristilliseen missionaalisuuteen. Mission jakautuessa karkeasti kahteen päälinjaan: pelastukseen tähtäävään ja inhimillistävään tähtäävään, yhteisöliike näyttäisi kallistuvan pelastukseen tähtäävään missioon. Perusteltu kysymys yhteisöliikkeelle onkin, että tulisiko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja luonnonsuojelun näkyä laajemmin sen rakenteellisessa toiminnassa. Nämä teemat on nähty kuuluvaksi inhimillistävään missionaalisuuteen. Yhteisöliikkeen missioon näyttäisi kuuluvan jumalanpalvelusyhteisöjen monistuminen, kontekstuaalisuus ja karismaattisuus. Yhteisöliike näyttäisi onnistuvan uudenlaisen, paljolti nuorista aikuisista koostuvan ihmisryhmän tavoittamisessa, jonka parissa toivotaan tiiviimpää vapaaehtoistoimintaa. Samalla yhteisöliike näyttäisi kuitenkin luovan kilpailua perinteiselle luterilaiselle messulle. Yhteisöliikkeen jumalanpalvelusyhteisöissä näyttäisi painottuvan yhdessä Jumalan palveleminen ja perinteisten jakolinjojen tietoinen murtaminen passiivisten seurakuntalaisten ja aktiivisten työntekijöiden välillä. Molemmat, sekä Hannikainen että Pöyhönen ehdottavat niin kutsuttua sateenvarjokirkkoa tulevaisuuden kirkkomalliksi, jonka alle mahtuisi monia erilaisia toimijoita ja jumalanpalvelusyhteisöjä.
Now showing items 1501-1520 of 1550