Browsing by Title

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.

Tutkimuskysymykseni oli, millaisia kokemuksia lukion ja perusopetuksen yläluokan evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajilla on draaman käytöstä opetustyössään. Rajasin draaman tarkoittamaan kokemuksellista oppimista, kokemukseen perustuvia työtapoja ja roolityöskentelyä. Tutkimusaineistoni koostui kahdeksasta haastattelusta, joista tein kuusi lukion ja kaksi perusasteen yläluokkien opettajille. Suoritin haastattelut koronapandemiasta johtuen Zoomin välityksellä keväällä 2021. Tässä haastattelututkimuksessa metodina toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Pidän aineistoani erittäin laadukkaana. Haastatelluilla opettajilla oli usealla takanaan yli 25 vuoden kokemus uskonnon aineenopettajana ja he olivat työhönsä syvästi paneutuneita, innostavia, itseään kehittäviä ja palkittuja opettajia. Aineistoni toi esille, että heillä oli paljon kokemusta draamallisesta toiminnasta. Erilaisia harjoitteita oli hyödynnetty minuutin mittaisista hetkistä koko kurssin kestävään ja koko kouluyhteisön osallistavaan kokonaisuuteen. Draamallisen työtavan käyttäminen oppitunneilla paljastui ajoittain haastavaksi, mutta oikeissa olosuhteissa toteutettuna erittäin palkitsevaksi keinoksi opettaa, opiskella ja oppia. Koulussa tapahtuva kiusaaminen tai oppilaiden välille syntyneet jännitteet vähensivät draamallista toimintaa oppitunneilla. Eniten draamallista toimintaa vastustivat oppilasmateriaalin ääripäät: suorituskeskeiset ja ahkerat oppilaat kokivat sen ajan hukkaamisena ja toisessa ääripäässä opiskelijat vastustivat niin opettajaa kuin opetettavaa ainettakin. Draamallisten toimintatapojen käyttäminen molempien ääripäiden kanssa oli kuitenkin perusteltua. Draama toi oppitunneille vaihtelua, vuorovaikutusta, iloa, hauskuutta, heittäytymistä ja loi positiivista, opiskelua tehostavaa ilmapiiriä. Kokemuksellisuuteen perustuva opettaminen jätti voimakkaan muistijäljen oppilaisiin ja toimi siksi erittäin tehokkaana tapana oppia. Aineistoni paljasti, että ylioppilaskirjoitusten kasvanut vaikutus jatkokoulutuspaikan saamiseksi oli tuonut lukioon stressaantuneen ilmapiirin jo ensimmäisestä vuodesta alkaen. Lukiosta on tulossa digitaalisten tehtävien tekemiskeskus, josta puuttuvat yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Tällainen kehitys on hälyttävää ja yksi keino ehkäistä pelkkää lyhytnäköistä suorituskeskeisyyttä on lisätä draamallisia menetelmiä opetukseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan entisten Jehovan todistajien yhteiskunnallista osallisuutta. Osallisuutta lähestyttiin kirjallisuudessa käytettyjen määritelmien ja Erik Allardtin hyvinvointiteorian avulla. Tutkimukseen haastateltiin kymmentä entistä Jehovan todistajaa, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja nuoruuteensa liikkeessä. Koulutuskielteisyyteen liittyvät työmarkkinaongelmat ja mielenterveydellisten häiriöiden yhteisvaikutus altisti osattomuudelle ja syrjäytymiselle. Aineiston perusteella Jehovan todistajuudella, liikkeen vaikutuspiirissä kasvamisella ja siitä irtautumisella on yhteys mielenterveyden häiriöihin. Yhteistä psyykkisille ongelmille ja masennukselle oli voimakkaat syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet, joita informantit olivat kokeneet Jehovan todistajana. Informantit olivat kokeneet enemmän tai vähemmän vahvaa ulkopuolisuutta ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Tyypillisesti puute liittyi sosiaalisiin suhteisiin. Irrallisuuden kokemukset, liikkeessä koettu luottamuksen menettäminen ja karttaminen vaikeuttivat ihmissuhteiden luomista ja ylläpitoa. Osa ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemuksista liittyi yhteiskuntaan. Se oli yleinen elämää ja ihmissuhteita koskeva kokemus. Kyvyssä vaikuttaa oman elämän kulkuun vaikutti olevan vähiten puutetta. Liikkeestä irtaantuminen voidaan kokea voimaannuttavana prosessina.

Tutkimuksessa selvitetään millaiset tekijät vaikuttavat opintojen alussa ammatillisesti epävarmojen opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin opintojen aikana. Lisäksi tarkastellaan millaisia ammatillisten tavoitteiden muutoskertomuksia opiskelijoilla ilmenee ja löytyykö eri opiskelijoiden kertomuksissa yhteneväisyyksiä. Ammatillisella epävarmuudella tarkoitetaan sellaista selkiytymätöntä tilannetta, jossa opiskelijalla on useita ammatillisia kiinnostuksen kohteita tai tavoitteita ei ole ollenkaan. Tarkastelua tehdään kuuden opiskelijan haastatteluaineistosta. Samoja opiskelijoita on haastateltu kolme kertaa: opintojen alussa vuonna 2010, toisena opiskeluvuotena 2012 ja viidennen opiskeluvuoden jälkeen vuosien 2015-2016 aikana. Opiskelijat ovat eri ikäisiä ja tulevat erilaisista taustoista. Viisi opiskelijaa on Helsingin yliopistosta ja yksi Itä-Suomen yliopistosta. Opiskelijoita yhdistää toiseen opiskeluvuoteen mennessä kasvanut kiinnostus papin työtä kohtaa. Tutkimus on laadullinen pitkittäistutkimus ja aineistoa analysoidaan narratiivisesti. Tuloksia arvioidaan ammatillisen sosialisaatioteorian ja erityisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeuden kautta. Ammatillisiin valintoihin vaikuttaneita tekijöitä kartoitetaan ensin kategoris-sisällöllisen analyysin avulla. Sen jälkeen opiskelijoiden kokonaiskertomuksia analysoidaan holistisemmin. Kuuden opiskelijan kertomuksesta erottuu kolme paria, jotka muistuttavat toisiaan sen suhteen, miten ammatilliset valinnat kehittyvät ja mikä on ensisijainen ammatillinen tavoite viimeisellä haastattelukierroksella: 1. Perusseurakuntapapit; 2. Sairaalateologit; 3. Hengellinen työ laajemmin. Tutkimuksen tuloksista selviää muun muassa, että opiskelijoiden kohtaamilla teologian ammattilaisilla, soveltavilla opinnoilla ja työssäoppimisella sekä kyvyllä kutsumuksen merkitysten uudelleenmuotoiluun on paljon vaikutusta suhteessa opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin. Ammatillisen sosialisaation kehityksen osa-alueiden toteutuminen opintojen aikana näyttää myös olevan yhteydessä ammatillisten valintojen tekemiseen. Tutkimuksessa myös kartoitetaan miten opiskelijoiden ammatillisten valintojen tekemistä voidaan helpottaa. Motivoitunut, tehokas ja asiantunteva opiskelija on iloksi kaikille.

Teologi, kirjailija Erasmus Rotterdamilaisen (1466/69-1536) suurta kohua herättänyt, anonyymisti ilmestynyt satiiri Julius Exclusus e Coelis (Juliuksen taivaasta karkottaminen) kertoo paavin ja Pyhän Pietarin vuoropuhelusta taivaan porteilla. Kyseessä on oppimista parodioiva menippealainen satiiri, jossa Pyhä Pietari evää sisäänpääsyn röyhkeältä, itsekkäältä ja riitaa haastavalta paavi Julius II:lta. Tutkimus selvittää, millaisen kuvauksen Erasmus satiirissa paavista esittää. Kuvausta verrataan tutkimuskirjallisuuden tietoihin Giuliano della Roveresta (paavina 1500-1513) eli paavi Julius II:sta. Juliusta tarkastellaan Kirkkovaltion johtajana, kirkon johtajana ja kristittynä. Lähteinä ovat vuoden 1516 Baselissa ilmestynyt latinankielinen versio satiirista sekä Erasmuksen kirjeenvaihto vuosina 1500-1519. Juliusta kuvataan satiirissa häikäilemättömänä soturi- ja pakanapaavina, joka ei ole kiinnostunut kristinuskosta. Pyhä Pietari yrittää opettaa paaville alkuperäistä, ”nykyajan rappiosta” puhdistettua kristinuskoa (Erasmuksen philosophia Christi). Ylimielinen Julius-paavi torjuu köyhyyden, armahtavan rakkauden ja lempeyden ja puolustaa sotimista, rikkauksien kahmimista ja pragmaattista voimapolitiikkaa osana viranhoitoaan. Julius näkee Kirkkovaltion menestyksen tärkeimpänä asiana, kun taas kirjailijan mielipiteitä satiirissa esittelevä Pyhä Pietari puolustaa kirkkoa kristittyjen yhteisönä, oikean uskon puolustajana ja opettajana. Läpi satiirin Pyhä Pietari tuomitsee soturipaavin läpikotaisin epäkristillisenä – jopa antikristuksena. Erasmus esittää satiirissa uudenlaisen, alankomaalaisesta humanismista ja devotio modernasta vaikutteita saaneen käsityksen paaviudesta. Hän ei saisi olla maallinen kirkkoruhtinas ja vaikutusvaltainen monarkki muiden joukossa (niin kuin Julius), vaan ennen kaikkea esikuvallinen kristitty. Paaville ei kuitenkaan esitetä mitään erityisvaatimuksia, vaan häntä punnitaan taivaan porteilla samalla vaa’alla kuin muitakin ihmisiä. Satiiri kuvaa Juliuksen virkauran melko totuudenmukaisesti. Hänet esitetään pragmaattisena valtapoliitikkona, joka onnistui kaikissa hankkeissaan täydellisesti. Paavihahmo saa lähes yliluonnollisen helposti kaikki maalliset hallitsijat toimimaan tahtonsa mukaan ja petkuttaa näitä yhä uudelleen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Julius-kuvaus on fiktiivinen karikatyyri, jonka tarkoituskaan ei ollut olla oikeudenmukainen kuvaus paavista. Samantapaisia, kirkonmiehiä pilkkaavia satiiritekstejä esiintyi paljon myöhäiskeskiajan kirjallisuudessa, ja myös Erasmus itse oli aiemminkin tuotannossaan kritisoinut paavin viranhoitoa ja ”turmeltunutta” kristinuskoa. Erasmuksen matka Italiaan toimi kimmokkeena satiirin kirjoittamiselle. Hän pettyi italialaiseen humanismiin, Kirkkovaltion maalliseen elämänmenoon ja Juliuksen sotaisaan viranhoitoon, josta Erasmus sai sisäpiirin tietoa ystäviltään. Kristinusko oli Juliuksen johtamassa Kirkkovaltiossa kuin roomalaista uuspakanakulttuuria verhoava kulissi, joka tuli repiä rikki ja parantaa satiirin kovilla rohdoilla. Satiiri kuvastaa pohjoisen ja eteläisen kristikunnan kulttuurisia eroavaisuuksia sekä paavin viranhoidolle humanismin myötä asetettuja uudenlaisia odotuksia.

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Tässä tutkielmassa tutkittiin Jämsän Healing Rooms -rukousklinikan toimintaa sekä siellä toimivien esirukoilijoiden motivaatiota osallistua klinikalla tapahtuvaan vapaaehtoistyöhön. Jämsän Healing Rooms -toiminta on osa kansainvälistä rukousklinikkaverkostoa, jonka toimintaa organisoi yhdysvaltalainen International Association of Healing Rooms -järjestö. Tutkimukseni keskeisiä teemoja olivat vapaaehtoisuus, yhteisöllisyys ja karismaattinen kristillisyys. Näitä teemoja käsittelevä kirjallisuus muodosti tutkimukseni teoreettisen taustan. Tutkimukseni kannalta keskeisen teoreettisen tarkastelunäkökulman vapaaehtoisten motivaatioon antoi Anne Birgitta Yeungin kehittämä vapaaehtoismotivaation Timanttimalli . Tutkimusmetodina oli laadullinen teemahaastattelu ja analyysimenetelmänä aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimushenkilöinä oli 11 vapaaehtoista esirukoilijaa. Tutkimukseni keskeinen tulos ovat viisi motivaatioteemaa, joiden avulla voidaan tarkastella sitä, mistä tekijöistä tutkimukseni kohteena olleen yhteisön vapaaehtoisten motivaatio rakentui. Motivaatioteemat muodostivat kaksi pääryhmää, joista toinen koostui vapaaehtoiseen itseen päin suuntautuvista motivaatioteemoista. Näitä teemoja olivat hengellisyys, sisäinen kokemus sekä elämänkokemus ja elämäntilanne. Vapaaehtoisten kokemus toiminnasta Jumalan tahdon mukaisena työnä, jossa oman vakaumuksen ja kutsumuksen toteuttaminen oli mahdollista, antoi perustavanlaatuisen motiivin osallistua vapaaehtoistyöhön. Myös elämässä koetut vaikeudet, elämäntilanteen muutokset ja rukouksesta saatu apu vaikuttivat haastateltavien motivaatioon toimia vapaaehtoisina esirukoilijoina. Yhteiskristillisyyden korostaminen sekä kaipuu perinteisistä organisaatiorakenteista ja oppikysymyksistä erillään olevaan kokemukselliseen kristillisyyteen yhdisti monia vapaaehtoisia. Yhteisön koettiin tarjoavan tukea omissa sisäisen muutoksen prosesseissa, ja vapaaehtoisuuden myötä oli koettu sisäistä kasvua. Toisen pääryhmän muodostivat vapaaehtoisesta ulospäin suuntautuvat motivaatioteemat, joita olivat yhteisön toiminta ja rakenne sekä yhteisöllisyys ja sosiaalisuus. Näissä teemoissa korostui toimivan organisaation ja toiminnan puitteiden merkitys haastateltujen vapaaehtoismotivaatiolle. Hyvin järjestetty koulutus, hyvä johtajuus, selkeistä tehtävistä koostuva toiminta ja vapaaehtoisten ohjaus lisäsivät haastateltavien motivaatiota. Healing Rooms -toiminta tarjosi vapaaehtoisille mahdollisuuden olla yhteydessä samanhenkisten ihmisten kanssa ja toimia yhdessä mielekkäällä tavalla. Muiden vapaaehtoisten positiivinen palaute ja huomio yhteisössä koettiin tärkeiksi. Vapaaehtoistyön kautta oli löydetty sellainen sosiaalinen ympäristö ja ystäväpiiri, joka vastasi yhteisöllisyyden kaipuuseen. Vapaaehtoistoiminta on ajankohtainen teema myös evankelisluterilaisessa kirkossa. Kirkon haasteena on sellaisten vapaaehtoistehtävien ja -yhteisöjen luominen, joissa seurakuntalaiset voivat toteuttaa kykyjään, lahjojaan ja ominaisuuksiaan mielekkäällä tavalla. Tutkimukseni tuloksena muodostuneet viisi motivaatioteemaa antavat näkökulman seurakunnissa tapahtuvaan vapaaehtoistyön kehittämiseen.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.

Katekumenaatti-toiminta on aikuistyön kokoontuvaa ryhmätoimintaa, joissa käsitellään aikuisten uskonkysymyksiä ryhmän lähtökohdista käsin. Katekumenaatin tavoitteiksi on määritelty uskon löytyminen ja vahvistuminen, rohkaistuminen kristittynä elämisessä sekä ehtoollisyhteyden ja seurakuntayhteyden voimistuminen. Tämä tutkielma on laadullinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa toteutettavasta Katekumenaatti-toiminnasta ja sen osallistujista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Katekumenaatti-toimintaa on toteutettu seurakunnissa sekä mitä merkityksiä osallistujat ovat antaneet osallistumiselleen. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja aineistolähtöisenä. Olen haastatellut tutkimukseeni kymmentä seurakuntalaista kolmen eri seurakunnan alueella, joissa on toteutettu Katekumenaatti-toimintaa. Haastateltavista kaksi olivat toimineet Katekumenaatti-ryhmässä maallikko-ohjaajina ja kahdeksan edustivat ryhmien osallistujia. Lähestyn Katekumenaatti-toimintaa ja siihen osallistumista kolmesta näkökulmasta: rakenteiden ja ohjauksen, yksilöllisen etsinnän ja ryhmään sitoutumisen sekä seurakuntayhteyden vahvistumisen näkökulmasta. Katekumenaatti pyrkii yhtymäkohtien löytymiseen osallistujien elämäntarinan ja kristillisen uskon välillä. Tämä ohjaa ryhmän pedagogiikkaa osallistujalähtöisyyteen, jossa osallistujien kysymykset ja kokemukset ovat pääosassa. Vähäinen ohjaus ja tasa-arvoinen vuorovaikutus ryhmässä tukivat osallistujien mahdollisuutta omien uskonkysymysten käsittelyyn. Ryhmä koetaan toiminnaltaan joustavaksi ja ilmapiiriltään sallivaksi ja avoimeksi. Lisäksi ryhmän luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa vertaistuen ja yhteyden kokemuksen, jonka merkitys ryhmään osallistumisessa nousee vahvasti esiin. Hengellinen etsintä ja halu kasvaa uskossa on aineistostani tärkein esiin nouseva motivaatio osallistua Katekumenaatti-ryhmään. Toiminnan luonne houkuttelee mukaan myös ihmisiä, joilla on tarve myös kyseenalaistamiseen ja kriittisyyteen. Katekumenaatin osallistujia voi kutsua etsijöiksi hengellisen etsinnän ja yhteisöllisen etsinnän näkökulmasta. Yhteisön etsintää kuvaa paluu seurakuntaan pidemmän tauon jälkeen sekä oman paikan etsiminen seurakunnan yhteydestä. Seurakuntayhteyttä pyritään Katekumenaatissa tukemaan näkyvästi jumalanpalveluselämän liittämisellä ryhmä toimintaan. Tutkimuksessani tarkastellaan seurakuntayhteyden vahvistumista osallistumisen ja kuulumisen tunteen näkökulmasta suhteessa seurakuntaan. Seurakuntayhteys näyttää vahvistuvan Katekumenaatti-toiminnassa tiedon lisääntymisen, oman hengellisyyden työstämisen sekä yhteisöllisyyden kokemuksen myötä. Tiedon lisääntymisen voidaan havaita kasvattavan osallistumisen merkitystä ja syventävän osallistujien hengellisyyttä. Lisäksi myönteinen kokemus yhteisöstä ja kristillisen identiteetin vahvistuminen kasvattavat kuulumisen tunnetta suhteessa kirkkoon.

Siionin virsillä on herännäisyydessä keskeinen asema. Körttiläisen uskonelämän harjoittamiseen kuuluvat seurat, joissa veisatut Siionin virret ja lyhyet puheet vuorottelevat. Siionin virsissä on sanottu kaikuvan ”herännäisyyden sydänäänet”. Virsikokoelmalla on pitkä historia. 1700-luvun puolivälin Tukholman herrnhutilaisten laulukirjan suomensi Elias Lagus vuonna 1790. Tätä ja muita käytössä olleita laulukokoelmia yhdistelemällä, perusteellisen teologisen tarkastelun suoritettuaan, Wilhelmi Malmivaara julkaisi ensimmäisen varsinaisen Siionin virret – kokoelman vuonna 1893. Toinen kokonaisuudistus toteutettiin Jaakko Haavion johdolla ja tämä, nykyisin käytössä oleva, kokoelma otettiin käyttöön vuonna 1972. Nyt on siis tultu kolmanteen kokonaisuudistukseen. Tutkimuksessani selvitän meneillään olevan Siionin virsien uudistamisen perusteita käyttäen aineistona liikkeen omaa julkaisua, Hengellistä Kuukauslehteä. Vuoden 2008 alusta maaliskuuhun 2017 ulottuvan ajanjakson aikana ilmestyneistä Siionin virsien uudistamista koskevista artikkeleista selvitän, miten uudistus toteutetaan, minkälaisia teologisia painotuksia uudistusperusteista ilmenee ja mitkä ovat sävelmistön uudistamisen tärkeimmät periaatteet. Tutkimukseni on menetelmältään laadullinen, aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Virsiuudistus toteutettiin järjestelmällisen toimintasuunnitelman mukaisena. Herännäisyyden palvelujärjestön, Herättäjä-yhdistys ry:n, musiikkitoimikunta toimi uudistuksen vireille panijana. Työhön osallistui tehtävään nimetty Siionin virsien uudistustoimikunta (SVUT), sen teksti- ja sävelmäjaostot, virsirunoilijat sekä palauteryhmä. Uusissa Siionin virsissä toivotaan korostettavan sielunhoidollisuutta, kristityn ja Kristuksen välistä suoraa yhteyttä sekä ensimmäisen uskonkappaleen aihepiirejä, kuten luomisen teologiaa. Moralistisesta, toisia tuomitsevasta, asenteesta virsissä pyritään pääsemään eroon. Ihmisen ajalliset tehtävät ja lähimmäisistä huolehtiminen saisivat virsissä tulla kirkkaammin näkyviin. Sävelmistön osalta ensisijaisina pidetään liikkeen omasta perinteestä kumpuavia kansantoisintoja, joille luonteenomaista ovat polveilevat, koristesävelin kaunistetut, sävelkulut.