Browsing by Title

Tutkimustehtäväni on tarkastella eutanasian laillistamista koskevia argumentteja. Lähdemateriaalinani ovat mm. aihepiiriä käsittelevät oikeudelliset asiakirjat, Suomen perustuslaki ja EU-lainsäädäntö, Valtakunnallisen sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan (ETENE) sekä Terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan julkaisut. Viittaan myös palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskeviin säännöksiin. Lisäksi käytän apunani aihepiiriä käsittelevää muuta tutkimuskirjallisuutta. Metodina käytän systemaattista analyysia. Työn kulku on seuraava: Määrittelen ensin, mitä eutanasialla tarkoitetaan. Toiseksi käyn läpi eutanasian historiaa ja käsitystä siitä, miten eutanasiaa on esiintynyt aikojen saatossa, millä tavoin sitä on entisaikaan harjoitettu ja mitä siitä on ajateltu. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään eutanasian laillisuuteen ja laillistamiseen liittyviä kysymyksiä Suomessa ja käsittelen ohessa myös itsemurhaa. Näissä pohdinnoissa esiin nousevat erilaiset lait ja oikeudet, kuten perustuslaki ja ihmisoikeudet. Käsittelen työssäni paljon myös elämänloppuvaiheen hoitoja, kuten saattohoitoa ja palliatiivista hoitoa, koska ne on usein nähty paremmaksi vaihtoehdoksi eutanasialle. Näiden elämän loppuvaiheen hoitojen on nähty olevan hyviä hoitomuotoja, koska niiden avulla voidaan lievittää kuolevan kipuja sekä kärsimystä ja antaa kuolevalle arvokasta elinaikaa. Nämä hoidot on monesti mielletty hyviksi myös omaisten näkökulmasta, koska ne voivat parhaimmassa tapauksessa lähentää kuolevan ja omaisten välejä ja antaa aikaa lähestyvän kuoleman hyväksymiselle. Eutanasian laillistamisesta puhuttaessa esiin nousee vahvasti kysymys eutanasian eettisyydestä. Etiikka on keskeisessä osassa hoidon laillisista edellytyksistä päätettäessä. Eutanasian laillistamista koskevissa keskusteluissa keskiöön nousevat termit etiikka, moraali ja arvot, koska eutanasia ei koske pelkästään potilasta, vaan sillä on myös vaikutuksia koko yhteiskuntaan. Eutanasiaa käsiteltäessä esiin nousee luonnollisesti myös ihmiselämän rajallisuus eli kuolema. Ihmiset ovat käsittäneet kuoleman eri tavoin riippuen ajasta, paikasta ja kulttuurista. Se, että ihminen kuolee on edellyttänyt muulta yhteisöltä toimenpiteitä. Yhteisöillä on ollut omia rituaalejaan kuolemaa edeltävälle ajalle ja ajalle kuoleman jälkeen. Näitä rituaaleja on siirretty myös seuraavalle sukupolvelle. Merkittävä käänne tapahtui kuitenkin 1900-luvulla, kun kuolema siirtyi sairaaloihin. Tällöin kuoleminen tapahtumana muuttui ja samaten kuolemaan kuuluvat rituaalit ammattimaistuivat.

Tässä tutkielmassa etsitään vastausta siihen, millaisia merkityksiä evankelisluterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen osallistuvat lukiolaiset antavat kokemuksilleen katsomusopetuksesta. Tutkimuksen tavoitteena on siis selvittää, miten kyseisten opetusryhmien opiskelijat suhtautuvat katsomusopetukseen. Tutkielman aineistona toimii kahdeksan pääkaupunkiseutulaisessa lukiossa kerättyä teemahaastattelua. Puolet haastatteluista on teetetty evankelisluterilaisen uskonnon opiskelijoille ja puolet elämänkatsomustiedon opiskelijoille. Haastatteluissa on selvitetty lukiolaisten yleisiä kokemuksia ja näkemyksiä katsomusopetuksesta ja sen hyödyllisyydestä sekä tarpeellisuudesta. Lisäksi tutkielmassa on selvitetty, millaiset asiat katsomusopetuksessa ovat lukiolaisten mielestä hyviä ja toimivia ja mitä taas voisi kehittää. Tutkielmassa käsitellään myös lukiolaisten näkemyksiä katsomusopetuksen järjestämisestä. Aineisto on analysoitu laadullisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulosten mukaan lukiolaisten suhtautuminen katsomusopetukseen on melko samansuuntaista opetusryhmästä riippumatta. Katsomusopetukseen myös suhtaudutaan kaiken kaikkiaan myönteisesti. Positiivisina puolina pidetään muun muassa monipuolisia aiheita ja monimuotoisia opetusmetodeja. Katsomusaineet koetaan myös hyödyllisiksi ja tärkeiksi oppiaineiksi. Uskonnon opiskelijat toivoivat katsomusopetukselta etenkin kristinuskon vähentämistä opetuksessa. Sen tilalle toivottiin enemmän muiden uskontojen käsittelyä. Elämänkatsomustiedon opiskelijat sen sijaan eivät kokeneet suuria kehitystarpeita omassa oppiaineessaan. Molemmissa ryhmissä ajateltiin, että elämänkatsomustiedon pitäisi olla avoin oppiaine myös uskonnon opiskelijoille. Nykyiseen oman uskonnon opetukseen perustuvaan katsomusopetusmalliin suhtauduttiin molemmissa katsomusopetusryhmissä kriittisesti. Lukiolaisten mukaan tulevaisuudessa tulisi siirtyä täysin yhdistettyyn opetukseen tai osittain yhdistettyyn opetukseen. Myös näihin malleihin saattaa kuitenkin opiskelijoiden mukaan liittyä haasteita, kuten oman uskonnon osaamisen vähentyminen. Katsomusopetus koettiin järjestelymallista riippumatta tarpeelliseksi myös tulevaisuudessa.

Vatikaanin II kirkolliskokouksessa katolinen kirkko avautui ekumeeniselle liikkeelle. Pian kirkolliskokouksen jälkeen aloitettiin kansainvälisen tason luterilais-katolinen dialogi. Kun vuonna 2017 dialogin käynnistymisestä on kulunut 50 vuotta ja samalla vietetään reformaation 500. merkkivuotta, on tärkeää kysyä, mitkä asiat vielä erottavat luterilaisia ja katolilaisia. Usein käsitystä kirkon virasta on pidetty yhtenä merkittävimmistä kirkkojen välisistä haasteista. Tässä tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys kirkon virasta on kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa. Tutkielmassa pohditaan myös, mitä merkitystä tällä ymmärryksellä on kirkkojen välisille suhteille. Tutkielman lähteinä ovat asiakirjat Church and Justification, Apostolicity of the Church sekä From Conflict to Communion. Metodina käytetään systemaattista analyysia. Aiheen käsittely jakautuu tutkielmassa kolmeen päälukuun (luvut 2-4). Luvut kaksi ja kolme käsittelevät viran perustaan liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja luku neljä viran saamiin muotoihin ja rakenteisiin liittyviä näkökohtia. Luvussa kaksi käsitellään viran suhdetta evankeliumin julistamisen tehtävään. Luvussa kolme tutkitaan viran asetusta sen perustana. Neljännessä luvussa käsitellään dialogissa haastaviksi koettuja kysymyksiä viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta. Toisessa luvussa selvisi, että evankeliumin julistaminen nähdään dialogissa viran keskeisimpänä tehtävänä. Virka nähdään evankeliumin palvelijana ja pappeuden nähdään perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävään. Evankeliumilla nähdään olevan virkaan nähden kriteeriluonne. Periaate evankeliumin ensisijaisuudesta suhteessa virkaan on toiminut dialogissa laajasti strukturaalisena prinsiippinä. Dialogin molemmat osapuolet ovat voineet löytää periaatteen omasta perinteestään ja se on siten toiminut ekumeenisena avaimena keskusteluissa. Kolmannessa luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset näkevät viran perustuvan Kristuksen asetukseen. Viran näkeminen kirkolle konstitutiivisena on luterilaisia ja katolilaisia yhdistävä tekijä. Viran asetuksen merkityksen korostamisen ei nähdä olevan vastakkainen sen kanssa, että viran nähdään perustuvan myös evankeliumin julistamisen tehtävään. Neljännessä luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset tulkitsevat periaatetta evankeliumin ensisijaisuudesta eri tavalla. Luterilaiset katsovat, että evankeliumin ensisijaisuuden pohjalta katolinen kirkko voisi tunnustaa luterilaisen viran. Katolilaiset ovat katsoneet, että tärkeitä teologisia teemoja ei voida ohittaa evankeliumin ensisijaisuuden perusteella. Dialogia tarvitaan yhä erityisesti viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta.

Tutkimuksessa tarkastellaan evidentialismin ja fideismin välistä ristiriitaa kristillisiä ihmeitä puolustavassa filosofisessa argumentaatiossa vertailemalla keskenään vahvaa evidentialismia edustavan Richard Swinburnen ja fideististä traditiota edustavan D.Z. Phillipsin ihmeargumentaatiota. Tutkimus keskittyy siihen, voidaanko ihmeiden ajatella olevan potentiaalista evidenssiä teismin puolesta ja pitäisikö niitä lainkaan tarkastella sellaisessa kontekstissa, jossa pohditaan tällaista evidenssiä, vai onko niillä jokin muu rooli uskonnollisen ihmisen suhteessa maailmaan tai hänen elämänmuodossaan? Tutkimusmetodi on filosofinen käsite- ja argumentaatioanalyysi. Ihme voi olla mikä tahansa odottamaton tapahtuma, tieteen lakien kanssa ristiriidassa oleva erittäin epätavallinen tapahtuma, jonkinlainen häiriö tai keskeytys luonnon tavanomaisen järjestyksen kulussa tai tapahtuma, joka ylittää luonnon produktiivisen, tuotantokykyisen voiman. Tyypillisesti ihmeen käsitteellä on uskonnollista sisältöä. Evidentialistisella tavalla ajateltuna ”ihme” pitäisi pystyä todistamaan tieteellisillä menetelmillä. Fideistisellä tavalla ajateltuna ihmeet eivät vaatisi taustakseen tieteellistä todistelua, vaan niiden ontologinen status olisi enemmänkin arvioitava muulla tavalla. Vaikka Swinburnea on pidetty klassisena teistinä ja Phillipsiä ei, teistinen paradigma toimii molempien ihmeargumentaatiossa taustaoletuksena, tosin eri tavoin. Swinburnelle kaitselmus sisältää Jumalan intervention ihmeinä, Phillipsille ihme on Jumalan ilmoitusta. Merkittävä eroavuus koskee luonnonlakiajattelua. Swinburnelle luonnonlain ”rikkomisen” käsite on täysin johdonmukainen, kun taas Phillipsille luonnonlaeissa ei ole mitään ”rikkomista” eivätkä ihmeet ”riko” luonnonlakeja. Molempien ajattelussa luonnonlakeja voidaan kuitenkin tulevaisuudessa muokata. Phillipsin Wittgenstein-vaikutteinen ajattelu ilmenee ihmeargumentaatiossa keskittymisenä kieleen, sen viittaavuuksiin ja merkityksiin, sanat eivät kylliksi pysty selittämään tapahtumia. Swinburne tunnustaa uskonnon voivan kyllä löytää merkityksiä kielipeleistä, mutta ajattelee, etteivät kielipelit mitenkään ennusta noita tapahtumia eikä noiden tapahtumien esiintymisestä mitenkään seuraa niiden totuus. Swinburnen on lisäksi ajateltu edustavan teodikeapyrkimystä ja Phillipsin vastaavasti antiteodikeaa. Yksi Swinburnen ja Phillipsin perustavimmista eroavuuksista on suhtautuminen subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen muodostamaan evidenssiin. Phillipsin mielestä subjektiivisuutta ei pitäisi liittää totuuteen, vaan objektiivisuus. Swinburnen mukaan taas oma, subjektiivinen evidenssi on painavampaa kuin jonkun toisen esittämä evidenssi. Esimerkiksi kristillisillä ihmeillä voi hyvin olla uskovan elämässä tai elämänmuodossa autonominen, tavallisesta poikkeava sekä syvempi merkitys ja rooli. Evidentialismin ja fideismin vertailu asettuu yhteismitattomuudessaan kuitenkin hankalaan positioon; ihmeitä puolustava evidenssi on voimakasta sille, joka uskoo ja heikkoa sille, joka ei usko.

The formation and development of religious interpretive tradition can be characterized as transformation through transmission. Later annotations are always built upon earlier accounts and some details are lost whereas others may be altered – in addition, material can also be added. In Jewish interpretive tradition, this can particularly be seen within rabbinic literature, and rabbinic discourse on the creation of woman does not deviate from this fundamental assumption. The biblical passages discussing human creation have been interpreted accordingly, with context-dependent and ever-changing premises, enabling explications conniving asymmetry of genders and potentially affecting the legal status of woman who has often been seen as subordinate to man based on her derivative creation from man’s rib. The present study was designed to examine the diachronic development of rabbinic interpretations on the creation of woman. The timeframe of the study is from the 5th to the 9th century, concentrating on the era of most voluminous rabbinic activity. The theoretical framework of the study can be best described as feminist critical discourse analysis as the focus of the analyses is on gender-sensitive reading of the rabbinic texts, specifically addressing the accumulation of misogynous elements along the trajectory. The texts are analyzed paying attention to the all-encompassing patriarchal ethos, taking into account both contentual and linguistic features. Based on the material analyzed in the study, the evolution of rabbinic discourse concerning the creation of woman took place in three consecutive discursive stages. The writings of the first one of them (5th century) comprises Genesis Rabba and Leviticus Rabba, well-known pieces of early exegesis to the Hebrew Bible, establishing the corpus of rabbinic traditions as the basis of rabbinic interpretations on the creation of woman. In spite of the rabbis’ efforts to harmonize the two different biblical creation narratives, the creation of genders is understood as two consecutive events. Dubious characteristics and indigenous feebleness of women are, among others, related to the creation of Eve. Further-more, man has to subjugate his wife and confine her indoors, as her role is mainly domestic and ornamental.  The next discursive stage of rabbinic writings (6th century) was examined through an ample set of traditions collected into the gigantic compilation of Babylonian Talmud, reinforcing the previous traditions. Linguistic features of the biblical account on Eve’s creation – perhaps from a face or a tail of Adam – are used to explain her basic shape, ideal for bearing a child. Eve is needed to serve as a handmaid, but women are also acknowledged for their entertaining potential. Owning a wife is parallelized with possessing land. The third discursive stage, examined through four different kinds of rabbinic writings – Targum Pseudo-Jonathan, Avot de-Rabbi Nathan, Pirkei de-Rabbi Eliezer, and Alphabet of Ben Sira – compiled during the 7th–9th centuries, is characterized as expanding the earlier interpretive tradition. According to these augmentations, Eve was made out of Adam’s thirteenth rib and flesh from his heart. The creation narrative is used to attest sexual exploitation of women, interpreted as bad-tempered and fast-aging, among other frailties. Adam, however, had two wives – and his first wife, Lilith, offers a distinctive solution to the classical exegetic problem caused by the two different biblical accounts on human creation. Furthermore, her story teaches women that demanding equality can have serious consequences as she, herself, became a devil who loses a hundred of her own children on a daily basis.

Tutkielma käsittelee opin Kirkon välttämättömyydestä pelastukselle kehitystä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) asiakirjoissa. Opin kehitystä tarkastellaan verraten kirkolliskokouksen aiheesta lausumia seikkoja sellaisiin aiempiin katolisen kirkon oppilausumiin, joita voidaan pitää kirkon virallisena opin julistuksena. Keskeinen tutkimuskysymys on, voidaanko äkkiseltään tarkasteltuna suurehkolta vaikuttava muutos katolisen kirkon suhtautumisessa oman näkyvän rakenteensa ulkopuolisiin pelastusväyliin nähdä loogisena opinkehityksenä 200-luvulta lähtien esiintyvälle kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta -oppilausumalle. Toisin sanoen kysymyksenä on, voidaanko tästä silminnähden huomattavasta muutoksesta huolimatta johdonmukaisesti väittää, että opin ydin on pysynyt samana eikä sanan varsinaisessa mielessä muuttunut? Tutkielman aineisto koostuu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen konstituutiosta Lumen Gentium, dekreeteistä Ad Gentes ja Unitatis Redintegratio sekä julistuksesta Nostra Aetate, jotka jokainen omasta kulmastaan ottavat kantaa Kirkon ulkopuoliseen pelastukseen. Menetelmänä on poimia jokaisesta dokumentista vain aiheeseen liittyvät kohdat ja jäsennellä ne loogiseksi kokonaisuudeksi, jotta muodostuisi käsitys siitä, mitä kirkolliskokous aiheesta sanoi. Tätä verrataan aiempaan katoliseen opetukseen, ja lopuksi pohditaan kirjallisuuteen tukeutuen, onko Vatikaani II mahdollista yhteensovittaa sen kanssa tutkimuskysymyksen tarkoittamalla tavalla. Tutkimustuloksena ilmenee, että on vaikeaa uskottavasti selittää jotain niin valtaisaa pelastusopillista siirtymää kuin Vatikaani II:ssa Kirkon ulkopuolisen pelastuksen suhteen tapahtui, pelkäksi opin kehitykseksi vailla opin ytimen muutosta. Huolimatta Kirkon sinänsä merkittävän monipuolisesta opetuksesta jo ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta sekä erinäisistä historiallis-kulttuurisista tekijöistä, jotka auttavat ymmärtämään kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta -oppilausuman jyrkkyyttä, sen konkreettista sanamuotoa on hankala selittää pois. Tutkielma päätyy ratkaisuehdotuksenaan esittämään kysymyksen, olisiko mahdollista luoda toimiva katolinen systeemi, jossa Kirkko voisi tunnustaa erehtyneensä historiallisissa oppilausumissaan.

Työn aiheena on Filon Aleksandrialaisen (n. 20 eKr.–50 jKr.) teos De Vita Contemplativa. Teos kertoo juutalaisesta askeettiryhmästä, joka elää Aleksandrian lähistöllä ja jonka jäsenet, terapeutit viettävät aikansa pohtien filosofiaa. Viikon seitsemäntenä päivänä he kokoontuvat yhteen ja viettävät juhlan. Filon vertaa terapeuttien juhlaa kreikkalais-roomalaisiin pitoihin, jotka hän esittää hyvin negatiivisessa valossa. Tutkimuskysymykseni on, liioitteleeko Filon kuvaillessaan muiden pitoja. Lähestyn kysymystä intertekstuaalisesta ja retorisesta näkökulmasta. Ensinnäkin teoksen intertekstuaalinen vertailu muihin antiikin teoksiin osoittaa, että muiden kuvailun kaltaisia poleemisia pitojen kuvailuja esiintyy esimerkiksi satiiri- ja komediateoksissa. Koska nämä paralleelit ovat selvästi fiktiivisiä ja kärjistäviä, on mahdollista ajatella, että Filon liioittelee. Retorisesta näkökulmasta katsottuna teos vaikuttaa sisältävän hyperbolia. Konkreettinen esimerkki on se, että Filon kuvailee vastustajiensa pidoissa tapahtuvaa laimentamattoman viinin juomista, josta seuraa ongelmia. Mikäli tämän on tarkoitus olla yleistä kritiikkiä kreikkalaisten tai roomalaisten moraalia vastaan, se ei osu kohteeseensa, koska heidän omakin kirjallisuutensakin näkee tämän negatiivisessa valossa. Työni sisältää myös käännöksen teoksen kohdasta 40 kohtaan 90, eli loppuun saakka. Käännösperiaatteeni on suhteellisen sanatarkka, mutta joustan sanatarkkuudesta, jos esimerkiksi kreikan syntaksi poikkeaa hyvin paljon siitä, mikä on suomen kielellä idiomaattista.

This thesis examines the relation between the young Finnish Muslim women and conflicts abroad involving Muslims. The subject of my study arises from topical questions and events which combine conflicts and Muslims strongly. The foreign fighter phenomenon has generated concerns about young Muslims, for instance. The purpose of my study is to offer Muslims a possibility to shed light on their own perspective regarding conflicts. The research questions of this thesis are 1) What is the young Finnish Muslim women’s relation to conflicts abroad concerning Islam or Muslims, 2) what role does Islam play in this relation and what kind of articulations does it receive and 3) how does the media function in forming a relation to conflicts abroad. The theoretical background utilizes a perspective, which clarifies on two levels where a relation can exist between Finnish Muslim women and conflicts abroad. The effects of conflicts on a transnational level and the impacts in Finland are concentrated. Transnational Islam and especially solidarity explain the first level. The media, as well as the whole history of how the West has viewed Islam as the other, constitute important factors on the local level. The data in my study was generated in ten qualitative research interviews, which I implemented in Helsinki during six months from December 2017 until May 2018. I analyze the data by using a content analysis to interpret the ways the informants construct their relation to conflicts abroad. My study shows that Muslim women build a relation to conflicts abroad through two kinds of paths. On the one hand, the Muslims receive conflicts via different factors, and on the other hand, they construct the relation to conflicts by themselves. Receiving consists of several negative phenomena, which especially the media generates. Islam functions as the most crucial intermediary in approaching conflicts and mostly defines the perspective. My study reveals that the Finnish Muslims’ relation to conflicts abroad contains challenges and unbalanced elements. The scope of the effects of conflicts for them appears too extensive compared to the Muslims’ limited attempts to approach conflicts. The position of religion differs remarkably in how conflicts relate to Muslims in Finland and how they in turn relate to those conflicts. Additionally, the biased picture of Muslims as active perpetrators in conflicts differs from the reality, where the Finnish Muslim women only attempt to show solidarity for suffering fellow Muslims. The relation includes the element of inevitability, because conflicts affect Finnish Muslims without their own volition and Islam urges them to look after fellow believers. This thesis contributes to the field of the research on Finnish Muslims. The themes of conflicts and the media have been addressed in previous research, but this study approaches them from a new angle. Prospective studies can draw on the findings of this study when approaching the topic in the future.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Francis Watsonin käsitys teologisesta hermeneutiikasta. Tutkielmassa käytetään kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Miten Watson hahmottaa tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteen? Miten Watson näkee raamatuntutkimuksessa historiallisen ja kirjallisen lähestymistavan suhteen toisiinsa? Miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Watsonin teologista hermeneutiikkaa ei ole tutkittu suomeksi ennen tätä työtä ja kansainvälistäkin tutkimusta aiheesta on hyvin vähän. Sen vuoksi tutkimuksessa on pyritty käsittelemään Watsonin teologista hermeneutiikkaa mahdollisimman kattavasti, mutta samalla on jouduttu rajaamaan työn ulkopuolelle osa Watsonin käsittelemistä teemoista, kuten Raamatun feministinen kritiikki ja VT:n ja UT:n suhde. Tutkimuksen päälähteinä ovat Watsonin kirjat Text, Church and World ja Text and Truth, joissa hän analysoi modernia historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, postmodernismia ja kirjallista lähestymistapaa Raamattuun. Watson kritisoi niissä näkemiään ongelmia ja kritiikkinsä pohjalta rakentaa omaa teologista hermeneutiikkaansa. Toissijaisina lähteinä tutkimuksessa on useita Watsonin artikkeleja, jotka tuovat lisävalaistusta Watsonin hermeneuttiseen ajatteluun. Päälähteiksi valitut teokset ja toissijaisiksi lähteiksi valitut artikkelit kattavat laajasti Watsonin hermeneutiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus on jaettu neljään päälukuun. Tutkielman toisessa luvussa selvitetään Watsonin näkemys tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteesta ja havaitaan, että Watsonin mukaan raamatuntutkimuksen tulisi palvella teologista tulkintaa. Watson näkee ongelmallisena modernin raamatuntutkimuksen taipumuksen pitää erillään raamatuntutkimus ja -tulkinta ja luoda vastakkainasetteluja yliopiston ja kirkon, eksegetiikan ja systemaattisen teologian sekä neutraalin ja teologisen tulkinnan välille. Kolmannessa luvussa tarkastellaan Watsonin kritiikkiä historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ja hänen perustelujaan päätökselle käyttää raamatuntulkinnassa ensisijaisesti tekstien lopullista, kanonista muotoa. Watson tukeutuu perusteluissaan Brevard Childsin kanoniseen lukutapaan ja tekstien yhteisölliseen käyttöön. Havaitaan, että Watson kuitenkin kritisoi kanonista lukutapaa sekä formalismista että sen teologisista sidonnaisuuksista. Watson hakee tukea myös Hans Frein narratiivisesta lähestymistavasta, jota Watson samalla kritisoi totuuskysymyksen ohittamisesta. Lopuksi käsitellään Watsonin yritystä liittää tekstin maailma ja sen taustalla oleva sosio-poliittinen todellisuus toisiinsa. Neljännessä luvussa käsitellään Watsonin yritystä yhdistää historiallinen ja kirjallisuustieteellinen lähestymistapa Raamatun teksteihin. Havaitaan, että Watsonin mielestä historiallis-kriittinen tutkimus polkee paikallaan ja siksi tarvitaan kirjallinen lähestymistapa, joka painottaa tekstin lopullista muotoa. Luvussa osoitetaan, ettei Watson kuitenkaan halua korvata puhtaasti historiallista lähestymistapaa puhtaasti kirjallisuustieteellisellä lähestymistavalla, sillä hän näkee ongelmallisena myös narratiivisen kritiikin taipumuksen käsitellä raamatunkertomuksia fiktiivisinä narratiiveina. Watson pyrkii ratkaisemaan ongelman yhdistämällä historiallisen ja kirjallisuustieteellisen lähestymistavan toisiinsa käsittelemällä evankeliumeja kerrottuna historiana. Viidennessä luvussa selvitetään miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan. Siinä havaitaan, että Watson näkee postmodernismin tarjoavan hyödyllisiä näkökulmia useissa hermeneuttisissa kysymyksissä. Samalla Watson vastustaa postmodernismin näkemystä, ettei teksteillä ole yhtä määrättyä merkitystä ja postmodernin teologian taipumusta viedä Raamatun kertomukselta sen universaali merkitys. Luvussa kuitenkin osoitetaan, että Watsonin antama kuva George Lindbeckin ja Stanley Hauerwasin postmodernista teologiasta on yksipuolinen ja osittain virheellinen.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida Fredrik Modéuksen kirkkokäsitystä vuonna 2015 suhteessa Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin. Tutkimuksen ensisijaisena lähteenä on Modéuksen väitöskirja Gudstjänstgemenskap i folkkyrkan – Ett studium av gudstjänstgemenskapens identitet och ställning i Svenska kyrkan (2015) ja toissijaisina lähteinä Modéuksen aikaisemmat teokset. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen teologianhistoriallisessa taustaluvussa esitellään ruotsalaisessa kirkkokeskustelussa vaikuttavia kirkkokäsityksiä. Tällaisia kirkkokäsityksiä ovat kansankirkko armonvälineinstituutiona, kollektiivisesti orientoitunut luomisteologinen kansankirkkoajatus, palveluorientoitunut kansankirkkonäky, kansankirkko armonvälineitä jakavana yhteisönä, feministisesti määrittynyt kansankirkkonäky sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllinen kirkkokäsitys. Tutkimuksen pääluvuissa Modéuksen kirkkokäsitystä analysoidaan suhteessa näihin kirkkokäsityksiin. Modéuksen kirkkokäsityksen taustalta keskeisenä käsitteenä hahmottuu varhaiskristittyjen käyttämä ekklesian käsite. Käsite pitää sisällään kolme ulottuvuutta: kokoontumisen ilmiön, paikallisen yhteisön sekä paikallisen ylittävän yhteisön ulottuvuudet. Nämä ulottuvuudet hahmottuvat Modéuksen kirkkokäsitystä jäsentävinä tekijöinä. Varhaiskristittyjen ekklesia-tradition mukaisesti Modéuksen kirkkokäsityksessä armonvälineiden ympärille kokoontuvalla paikallisella jumalanpalvelusyhteisöllä on keskeinen rooli. Tällaiseen yhteisöön ja siinä läsnä olevaan Kristukseen ankkuroituu Modéuksen ajatuksissa kirkko niin paikallisena kuin paikallisen ylittävänä yhteisönä. Paikalliseen jumalanpalvelusyhteisöön ankkuroituva kirkko hahmottuu lopuksi Modéuksen ajatuksissa vielä osallisena Jumalan missiossa, jossa Jumala vie koko ihmiskuntaa kohti valtakuntaansa. Suhteessa erilaisiin Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin Modéuksen kirkkokäsitys viittaa tutkielman perusteella selkeästi kohti yhteisöllisiä kirkkokäsityksiä. Yhteisöllisistä kirkkokäsityksistä Modéuksen kirkkokäsityksellä on selkeitä yhtymäkohtia sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllisen kirkkokäsityksen että kansankirkon armonvälineitä jakavana yhteisönä hahmottavaan käsityksen kanssa. Myös feministisesti määrittyneen kansankirkkonäyn suuntaan löytyy viitteitä. Sen sijaan suhteessa sekä kansankirkon armonvälineinstituutiona hahmottavien kirkkokäsitykseen että palveluorientoituneeseen kansankirkkonäkyyn Modéuksen ajatukset ovat aika kaukana.