Browsing by Title

Pro gradu -tutkielmani on laadullinen aineistolähtöinen tutkimus seurakuntien keskijohdon kokemuksista seurakuntien yhdistymisprosessin johtamisesta. Toteutin keväällä 2010 laadullisen Internet-kyselyn, jossa pyysin keskijohtoa arvioimaan ylemmän esimiehensä johtamistoimenpiteitä organisaatioiden yhdistymisprosessin suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheen aikana. Tutkimusjoukoksi valitsin seurakuntayhdistymisen vuoden 2009 alussa toteuttaneiden seurakuntien keskijohdon, joka toimii hengellisessä työssä. Vastausprosentiksi muodostui 61 %. Luokittelin aineistoni sisällönanalyysin keinoin. Saamieni vastausten perusteella luokittelin johtamistoimenpiteiden perusteella ideaalityypin johtajasta, joka voisi toteuttaa seurakuntien yhdistymisprosessin keskijohdon kannalta onnistuneesti. Luokittelussani löysin viisi johtajuustyyppiä: läsnäoleva, asiantuntijuuteen luottava, oikeudenmukainen, suunnitteleva ja hallinnon hallitseva johtajuus. Kukin johtajuustyyppi muodostui useammasta johtamistavasta. Johtamistavat muodostin vastaajien mainitsemista johtamistoimenpiteiden kuvauksista. Tarkastelin näitä johtajuustyyppejä ja niihin liittyviä johtamistapoja myös ajallisessa perspektiivissä. Muodostin ajallista tarkastelua varten aiemmasta tutkimuksesta suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheet. Järjestelin Internet-kyselyn avoimet kysymykset näiden muutosvaiheiden mukaan. Tutkimustuloksinani totean, että keskijohdon mielestä organisaatioiden yhdistäminen tulisi nähdä ensisijaisesti strategian päivittämisen prosessina. Tutkimukseni tulokset vahvistavat Strandmanin esittämän strategian päivittämisen prosessin mallin sisältöjä muutamia muutoksia huomioiden. Olen muokannut tutkimustuloksieni perusteella Strandmanin esittämän mallin organisaation yhdistämistilanteeseen sopivaksi. Mielenkiintoisena tutkimustuloksena pidän myös havaintoani, ettei keskijohto näe kirkkoherraa hengellisenä johtajana muutostilanteessa. Kirkkoherra näyttäytyy keskijohdolle työyhteisönsä hallinnollisena johtajana. Tutkimukseni nostaa esiin kokonaiskirkollisesti mielenkiintoisen muutoksen, jossa kirkkoherran rooli muuttuu seurakunnan hengellisestä johtajasta seurakunnan hallinnolliseksi johtajaksi, ja hengellinen johtajuus siirtyy työalaa tai -aluetta johtavalle kappalaiselle eli keskijohdolle.

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun (Ps.44:26). Häpeä on ihmiselle kärsimys, mikä vie hänen elämänvoimansa. Häpeää kokiessa ihminen arvostelee itseään ja minuuttaan. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka koskettaa koko ihmisyyttämme ja olemassaoloamme (Malinen 2005, 189). Tutkimuskysymyksinä selvitettiin, millaista nuoren kokema häpeä on ja mitä häpeävä nuori kokee tarvitsevansa. Lisäksi tarkasteltiin sitä, mikä on häpeän yhteys nuoren kokemukseen Jumalasta. Tutkimuksen aineisto koostui 77:lle nuorelle tehdystä kyselystä. Nuorista 47 oli rippikoululaisia ja loput 30 isosia. Aineisto kerättiin kesällä 2016. Aineisto analysoitiin induktiivisesti; aineistosta käsin. Tutkimustulosten mukaan lähes jokainen nuori häpeää. Nuori voi myös hävetä itsessään ”suurimmaksi osaksi kaikkea”(T 38), kuten yksi nuori häpeänsä sanoitti. Nuoren kokema häpeä on valtaosin sosiaalista häpeää eli toisten ihmisten silmien alla koettua häpeää. Nuoren häpeä liittyy pääosin häneen itseensä: erilaisuuteen ja ulkonäköön, epäonnistumiseen sanoissa ja teoissa sekä sisäisen todellisen minän paljastumiseen. Sosiaalista häpeää kokeva nuori altistuu sosiaalisissa yhteyksissä itsensä paljastumiselle. Nuorten kokema myötähäpeä oli verrattain vähäisempää ja sitä nuori koki häntä kipeästi koskettavista asioista, kuten vanhemman alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Häpeässä nuori kokee itsensä (ja yhteyden toiseen ihmiseen) uhatuksi. Ainoastaan muutama nuori halusi jäädä häpeänsä kanssa yksin. Nuori kaipaa häpeäänsä toisen ihmisen myötätuntoa. Myötätuntoa kaivanneista nuorista 85%:lle kelpasi kuka tahansa toinen ihminen. Muutama nuori kaipasi häpeäänsä Jumalaa tai jotain korkeampaa voimaa. Nuoren kokemalla häpeällä ja Jumalalla ei tutkimuksen mukaan ole nähtävissä juurikaan yhteyttä. Muiden nuorten edessä häpeää kokeneen nuoren saattaa olla vaikea vastaanottaa kokemusta Jumalan armosta ja hyväksyvästä ja rakastavasta Jumalasta (Kettunen 2014, 150). Kettusen mukaan hyväksyntä on vastaus ihmisen häpeään. Tutkimustulosten myötä ajattelen, että nuori tarvitsee vielä enemmän; häpeävä nuori tarvitsee myötätuntoa, sillä myötätunto on hyväksyntää vielä askeleen edellä siinä, että se ohjaa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi. Tutkijana ajattelen, että tarvitsemme sekä kirkossa että muussa yhteiskunnassa muutosta ja vahvaa kasvatustyötä, jotta sosiaalinen yhteys ympärillämme muuttuisi hyväksyvämmäksi ja myötätuntoisemmaksi. Olen kirjoittanut tutkimuksen viimeiseen lukuun konkreettisia ohjeita nuorelle, nuoren vanhemmalle ja ammattikasvattajalle.

Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.

Tutkimus käsittelee hyvinvointiin liittyviä ihanteita yksilön ja yhteisön näkökulmasta Syon Abbeyn birgittalaisluostarissa myöhäiskeskiajalla. Vuonna 1415 perustettu Syon Abbey kuului Englannin varakkaimpien luostarien joukkoon. Se noudatti Birgitan (1302/1303–1373) luostarisääntöä (Regula Salvatoris) ja oli säännön mukaisesti kaksoisluostari, jossa eli nunnien lisäksi myös veljiä. Tutkimuksen päälähteinä käytetään Birgitan sääntöä täydentäviä Syon Abbeyn luostaria varten kirjoitettuja sääntölisäyksiä sekä kahta nunnia varten laadittua hengellistä opaskirjaa. Hyvinvointiin liittyvät ihanteet on tässä tutkimuksessa jaoteltu fyysiseen, sosiaaliseen ja henkis-hengelliseen osa-alueeseen. Fyysisen hyvinvoinnin osalta tarkastellaan luostarin omaisuutta ja työnjakoa sekä ravintoon, vaatetukseen ja terveyteen liittyviä kysymyksiä. Varakkaana luostarina Syon Abbey kykeni tarjoamaan asukkailleen tasokkaat elinolosuhteet. Luostaria johti abbedissa, joka jakoi harkintansa mukaan työtehtävät muille luostarin asukkaille. Nunnien vastuu luostarin talouden ja arkielämän järjestämisessä oli suuri. Veljien vastuulla oli sakramenttien toimittaminen, saarnaaminen ja hengellinen ohjaus. Monilla Syon Abbeyn asukkailla oli aristokraattinen syntyperä, ja tottumus korkeaan elintasoon näkyi muun muassa ruokahankinnoissa kalliina mausteina ja muina ylellisyystuotteina, vaikka ihanteena olikin kohtuullisuus. Fyysisiin tarpeisiin liittyviä säädöksiä perusteltiin terveellisyydellä ja tarkoituksenmukaisuudella. Nunnien henkinen työ edellytti, että he olivat hyvin ravittuja ja terveitä. Vaatetuksen tuli olla yhtenäinen, millä osoitettiin toisaalta yhteenkuuluvuutta, toisaalta erottauduttiin muista sääntökunnista ja maallikoista. Sosiaalinen hyvinvointi liittyy yksittäisen nunnan asemaan yhteisössä ja siihen, miten nunnien (sekä nunnien ja veljien) välistä kommunikaatiota säädeltiin. Lähteet osoittavat, että yhteisöelämän sujuvuutta pidettiin Syon Abbeyssä tärkeänä. Pahan puhuminen, toisten loukkaaminen, juoruilu, ylempien uhmaaminen ja puhuminen hiljaisuusaikoina oli kielletty. Toisia piti kohdella kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta kommunikointi olisi pitänyt rajoittaa välttämättömään. Kieltojen ja määräysten runsaslukuisuus nimenomaan kommunikointiin liittyen kertonee siitä, että näitä sääntöjä ei aina noudatettu. Erityisen tiukasti kontrolloitiin nunnien ja veljien keskinäistä yhteydenpitoa. Henkinen ja hengellinen hyvinvointi liittyy luostarin varsinaiseen tehtävään. Syon Abbeyllä oli maine oppineisuuden keskuksena. Kirjallisuuden rooli luostarin elämänihanteiden luojana oli merkittävä ja sen tarkoitus oli auttaa nunnia hoitamaan hyvin tärkeintä tehtäväänsä, yhteisten hetkipalvelusten toimittamista. Veljet ja ulkopuoliset käänsivät Syon Abbeyn nunnille kirjoja englanniksi, joten myös latinaa taitamattomilla oli mahdollisuus hankkia teologista tietämystä ja ymmärtää hetkipalvelusten sisältöä. Suuri kirjasto takasi hyvät lähtökohdat opiskelulle varsinkin, kun huomioidaan, että naisten mahdollisuudet saada opillista sivistystä olivat keskiajalla rajalliset. Yksilön hengellisen elämän tukeminen palveli yhteisöä, koska luostarin hengellinen työ nähtiin konkreettisena taisteluna pahaa vastaan. Vaikka luostari-ihanteet perusteltiin Syon Abbeyssä hengellisesti, myös maallisista tarpeista huolehdittiin, koska ne loppujen lopuksi palvelivat hengellisiä päämääriä.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin seksuaalietiikkaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali näissä luvuissa suhtautuu sukupuoliyhteyteen varauksellisesti ja näkee sen potentiaalisesti uhkaavana asiana, johon liittyy monia vaaroja. Käytän sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmaa, joka pyrkii antamaan monipuolisen kuvan Raamatun ajan yhteisöjen elämästä. Käsittelen ennen kaikkea haureutta ja naimattomuutta, sillä nämä ovat Paavalin seksuaalietiikassa vastapareja. Näihin liittyen käsittelen myös himon, ruumiin ja naimattomuuden käsitteitä Paavalilla. Tarkasteluni lähtee Paavalin tekstistä. Lisäksi olen tarvittavissa määrin perehtynyt aiheeseen juutalaisuuden, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sekä joidenkin filosofien ja filosofisten suuntausten näkökulmasta, jotta voin muodostaa aiheestani mahdollisimman kattavan kuvan. Paavalilla haureus on vaarallisia sukupuolisuhteita (esimerkiksi prostituoitujen kanssa), jotka voivat saastuttaa seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Haureutta ja saastetta tulee välttää kaikin keinoin, jopa niin, että yksilön voi uhrata yhteisön puhtaana pitämiseksi. Himo voi johtaa haureuteen, joten himon vähentämiseksi ja haureuden välttämiseksi Paavali suosittelee Korintin seurakunnan jäsenille avioliittoa ja säännöllistä avioseksiä. Paavali itse on naimaton, ja pitää naimattomuutta ihanteena, mutta hänen mukaansa naimattomuuteen pystyvät vain harvat, joilla on siihen erityinen lahja. Maisterintutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7 Paavalin seksuaalietiikkaan on eniten vaikuttanut hänen eskatologinen odotuksensa. Paavali odottaa Kristuksen paluuta ja uskovien pelastusta, ja tämä odotus vaikuttaa hänen antamiinsa ohjeisiin. Eskatologinen odotus näkyy Paavalilla esimerkiksi siinä, että hän ei kehota seurakunnan jäseniä hankkimaan jälkeläisiä, vaan avioliiton avulla välttämään haureutta, jotta Kristuksen ruumis ei saastuisi. Koska tarkastelen maisterintutkielmassani rajattua osaa Paavalin säilyneistä kirjoituksista, johtopäätökseni eivät ole ilman jatkotutkimusta yleistettävissä Paavalin ajatteluun laajemmin.

Tämän tieteidenvälisen maisteritutkielmani tarkoituksena on pyrkiä selvittämään Heikki Hiilamon käsitystä suomalaisesta köyhyydestä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mitä köyhyys Heikki Hiilamon mukaan on Suomessa? Miten köyhyyttä pitäisi hänen mukaansa lievittää Suomessa? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä ovat tekstit Tulot repesivät – kärsivätkö kansalaiset?, Pitkäaikaistyöttömän sosiaaliset mahdollisuudet, Uusi hyvinvointivaltio, Köyhyyttä Helsingissä. Toimeentulotuen saajat ja käyttö 2008–2010 johdantoteksti sekä osa 15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi kirjan teksteistä. Heikki Hiilamon käsitystä suomalaisesta köyhyydestä ja sen lievittämisestä ei ole aiemmin systemaattisen analyysin metodilla tutkittu.Tutkimuksen vähyyden vuoksi suhteutan analyysissani Hiilamon käsitystä suomalaisesta köyhyydestä kolmen muun merkittävän suomalaisen tutkijan, Juho Saaren, Olli Kankaan ja Veli-Matti Ritakallion ajatuksiin. Näin voin tarkastella laajemmin suomalaista köyhyyttä. Analyysissa olen kuitenkin keskittynyt tutkimustehtävän ja -kysymyksien ohjaamaan suuntaan. Johdannon ja johtopäätösten lisäksi tutkimus jakaantuu kahteen päälukuun (luvut 2 ja 3). Tutkielmani lähtökohtana ovat Olli Kankaan ja Veli-Matti Ritakallion toteamukset, joiden mukaan köyhyyden paikantuminen riippuu käytetystä köyhyysmittarista, ja sosiaalipolitiikan kannalta keskeistä on, mihin köyhyys paikantuu. Heikki Hiilamo käyttää suomalaista köyhyyttä määritellessään pääasiassa Euroopan unionin suhteellisen köyhyyden määritelmää, jonka mukaan suhteellisesti köyhiksi on määritelty ne kotitaloudet, joiden tulot jäävät alle 60 prosenttiin mediaanitulosta. Hiilamon mukaan köyhyys paikantuu pitkäaikaistyöttömiin, huono-osaisiin, toimeentulotuen saajiin ja lähes aina syrjäytyneisiin. Hiilamon mukaan suomalaista köyhyyttä tulisi lievittää Anthony Giddensin sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan avulla tarjoamalla ihmisille myönteisiä siirtymiä, kuten koulutusta tai osa-aikatyötä, jotka parantavat tai ylläpitävät ihmisten toimintakykyä sekä edistävät sosiaalista osallisuutta. Työssäkäynti on nähtävä hyvin laajasti ja hyvinvointivaltion instituutioita on uudistettava niin, että ne tukevat ihmisten omia pyrkimyksiä parantaa asemaansa työmarkkinoilla. Hiilamo tuo esiin myös John Rawlsin esittämän mahdollisuuksien tasa-arvon palkkatyöyhteiskunnan aiheuttamien ongelmien yhteyteen. Hiilamon mukaan palkkatyöyhteiskunnan aiheuttamia ongelmia voitaisiin parantaa muuttamalla palkkatyön ehtoja ja turvaamalla Rawlsin esittämä oikeudenmukainen mahdollisuuksien tasa-arvo. Hiilamo uskoo, että palkkatyön tukikohdan purkaminen ja osatyökykyisten ottaminen mukaan työelämään ovat ennakkoedellytys ekologisemman sosiaalipolitiikan toteuttamiseen.

Tutkimukseni käsittelee Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran (1908−1998) suhtautumista kommunismiin aatteena. Saarnivaara oli omana aikanaan kiistelty hahmo. Hän oli paitsi kansainvälisesti tunnettu Luther-tutkija myös herätyssaarnaaja ja liberaaliteologian kriitikko. Tutkimukseni kohteena on kuusi teosta, jotka hän kirjoitti vuosien 1960 ja 1977 välillä sekä hänen kirjoituksensa Herää Valvomaan-lehteen, Uusi Tie-lehteen ja Raamatun Ystävä-lehteen. Kolme keskeistä tutkimuskysymystäni ovat: 1. Miten Saarnivaara suhtautui kommunismiin aatteena? 2. Miten hänen suhtautumisensa tuli esille hänen kirjoissaan ja kirjoituksissaan? 3. Miten hänen kannanottoihinsa suhtauduttiin Suomessa? Tutkimukseni aikarajaus pohjaa Saarnivaaran kirjoittamien kirjojen ilmestymisvuosiin tutkimukseni aihepiiristä. Ensimmäinen käyttämäni teos julkaistiin 1960 ja viimeisin 1977. Tutkimuksessani kartoitan myös mitkä taustatekijät, jotka saattoivat vaikuttaa Saarnivaaran näkemyksien syntyyn. Siksi toisen pääluvun teemana ovat Saarnivaaran suhteet amerikkalaiseen antikommunismiin ja fundamentalismiin. Tutkimusmenetelmäni on sisällönanalyysi. Lähestyn tekstejä kriittisellä otteella ja huomioin niiden historiallisen kontekstin. Lähteistä etsin suoria kannanottoja liittyen kommunismiin, kylmän sodan aikaisiin poliittisiin kysymyksiin ja kirkkopolitiikkaan. Etsin lähteistä myös Saarnivaaran perusteluja kannoilleen. Johtopäätöksiä tehdessäni otan huomioon myös Saarnivaaran oman henkilöhistorian ja hänen saamansa teologiset vaikutteet sekä kylmän sodan aikaisen historiallisen kontekstin. Saarnivaaran saamat teologiset vaikutteet, ensin Suomessa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, saivat hänet vakuuttumaan kommunismin Jumalan tahdon vastaisuudesta ja sen jopa antikristillisestä luonteesta. Saarnivaaralle kysymys kommunismista liittyi nimenomaan hengellisiin eikä niinkään poliittisiin kysymyksiin. Saarnivaara ei liittynyt missään vaiheessa mihinkään oikeistolaiseen poliittiseen järjestöön, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hänellä olikin läheiset suhteet amerikkalaiseen kylmän sodan aikaiseen fundamentalistiseen kommunismin vastaiseen ICCC-järjestöön ja sen johtajaan Carl McIntireen. Carl McIntire oli jyrkkä antikommunisti, johon jopa FBI suhtautui varauksella. Tutkimukseni perusteella Saarnivaaraa voidaan pitää antikommunistina. Hänen antikommunistisuutensa pohjautui hengelliseen näkemykseen, ei niinkään poliittiseen vakaumukseen. Omana aikanaan hänen näkemyksensä sai kannatusta pääasiassa viidennen herätysliikkeen parissa. Kärkevyydestään huolimatta hänen kommunisminvastaiset näkemyksensä eivät aiheuttaneet juurikaan julkista keskustelua. Suomen evankelisluterilaisen kirkon julkiset kannanotot suhteessa kommunismiin ja Neuvostoliittoon tai kommunistisissa maissa tapahtuneisiin kristittyjen vainoihin olivat hyvin vähäisiä ja pidättyväisiä. Saarnivaara olikin rohkean ja suoran julkisen kritiikkinsä kanssa Suomessa harvoja poikkeuksia.

Suomen Helluntaiherätyksen reilun sadan vuoden historian aikana on liikkeestä irtaantunut monia uusia yhteisöjä. Seinäjoen Houm-seurakunta on yksi näistä yhteisöistä. Tämä tutkielma tarkastelee Seinäjoen Houm-seurakunnan syntyä ja sen toimintaa vuosina 2014–2019. Tutkielmassa tuodaan esiin Houm-seurakunnassa avainrooleja esittäneiden Johannes Saranpään ja Niklas Niemelän helluntaiseurakunnasta eroamisen vaiheita sekä syitä Houm-seurakunnan perustamiseen. Lisäksi tutkielma tarkastelee Houm-seurakunnan toiminnan muotoutumista sen alkuvuosina, seurakunnan toiminnan erityispiirteitä sekä seurakunnan johtohahmoja ja heidän motiiveejaan seurakunnan perustamiseen. Saranpään ja Niemelän ero helluntailiikkeestä ja Houm-seurakunta saivat osakseen laajalti näkyvyyttä mediassa. Tutkielman ensisijaisina lähteinä ovat paikallislehti Seinäjoen Sanomat, maakuntalehti Ilkka sekä helluntailaisten äänenkannattaja Ristin Voitto. Aikarajauksena tutkielmassa ovat vuodet 2014–2019. Saranpään ja Niemelän eroprosessi helluntailiikkeestä lähti liikkeelle syyskuussa 2014 heidän kerrottuaan Seinäjoen helluntaiseurakunnan johdolle aikeistaan perustaa uusi seurakunta. Helluntaiseurakunnan johdolle asia tuli täytenä yllätyksenä. Saranpään ja Niemelän ilmoituksesta seurasi neuvottelut helluntaiseurakunnan kanssa, jotka päättyivät Saranpään ja Niemelän eroon ja uuden itsenäisen Houm-seurakunnan perustamiseen. Seurakuntaa oli alusta asti mukana perustamassa Saranpään ja Niemelän lisäksi heidän vaimonsa sekä joukko vapaaehtoisia. Tutkielma osoittaa, että syyt seurakunnan perustamiseen olivat moninaiset. Yksi keskeinen syy Houm-seurakunnan perustamiseen, oli halu perustaa organisaatioista irrallinen sitoutumaton kristillinen seurakunta. Seurakunnan toimintaa ei haluttu sitoa tiukkoihin rakenteisiin ja kaavoihin. Houm-seurakunnan keskeisinä piirteinä oli nuorten aikuisten osallistuminen, moderni musiikki, sosiaalisen median keskeisyys seurakunnan markkinoinnissa ja evankeliumin sanoman kertominen yksinkertaisesti. Houm-seurakunnan perustajien halu perustaa sitoutumaton seurakunta kutoutui myös osaksi laajempaa postmodernin ajan ideaalia, jossa yksilönvapaus ja riippumattomuus olivat keskeisinä elementteinä. Tutkielma osoittaa, että nuorten irtaantuminen helluntaiseurakunnasta ja uusien itsenäisten sitoutumattomien oli osa laajempaa ilmiötä, joka helluntaiherätyksen piirissä oli 2000- ja 2010-luvulla käynnissä. Helluntaiseurakunnan toiminnasta irtaantuneet nuoret halusivat tehdä asioita uudella tavalla. Nuoremman sukupolven helluntailaiset eivät enää kokeneet helluntaiseurakunnan perinteistä kulttuuria merkitykselliseksi jatkaa. Lähdeaineisto osoittaa, että Houm-seurakunnan kaltaisille uuskarismaattisia piirteitä omaaville seurakunnille oli kysyntää niin maailmanlaajuisesti, pohjoismaissa kuin Suomessakin. 2000-luvulta lähtien pohjoismaissa karismaattisen kristillisyyden kenttä oli muuttunut yhä monimuotoisemmaksi ja uusia liikkeitä syntyi jatkuvasti. Nuoremmat sukupolvet perustivat uusia karismaattisia yhteisöjä, joissa näkyi piirteitä eri karismaattisista perinteistä, eikä yhteisöjä pyritty lokeroimaan tietyn karismaattisen kristillisen perinteen alle.