Browsing by Title

Tässä tutkimuksessa tarkastelin helluntailaisten vanhempien uskon omaksumista kolmen sukupolven kokemuksissa. Tutkimustehtävänä oli tarkastella tekijöitä, jotka ovat tukeneet vanhempien uskon omaksumista ja haastateltavien kokemia haasteita. Lisäksi tarkastelin, millaisia eroja eri sukupolvien välillä näkyi vanhempien uskon omaksumisessa. Tutkimusotteeni oli laadullinen ja teoriaohjaava. Aineisto muodostui yhdeksän (9) pääkaupunkiseudulla asuvan helluntailaisen haastatteluista. Heistä kahdeksan kuului helluntaiseurakuntaan ja yksi vielä pohti seurakunnan jäseneksi liittymistä. Haastateltavat tulivat kolmen sukupolven perheketjuista. Haastattelut toteutettiin marraskuussa 2013-tammikuussa 2014. Tutkimukseni teoreettisena viitekehityksenä toimi Arniika Kuusiston sosialisaatiomalli, jonka avulla lähestyin tutkimustehtävääni. Tarkastelin vanhempien uskon omaksumiseen vaikuttaneita tekijöitä sosialisaatiossa vaikuttavien tasojen kautta. Kaikkien sukupolven kohdalla merkittävänä tukijana vanhempien uskon omaksumiselle toimi haastateltavien kokemus uskosta elämäntapana. Vanhempien oma esimerkki uskon elämisestä todeksi tuki uskon siirtymistä sukupolvelta seuraavalle. Lisäksi kokemukset turvallisista vanhemmista, hyvät suhteet vanhempiin, vanhempien antama tila omalle pohdinnalle ja vanhempien aktiivisuus uskon siirtämisessä tukivat vanhempien uskon omaksumista. Haastateltavien kokemukseen uskosta elämäntapana liittyi perheen osallisuus helluntaiseurakunnassa. Helluntaiseurakunta toimi perheen tukena uskon siirtämisessä. Haastateltavat olivat olleet seurakunnan toiminnassa mukana lapsuudesta lähtien. Varhaislapsuudessa haastateltavat kävivät pyhäkoulussa ja nuoruudessa seurakunnalla käytiin kasvavissa määrin omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Seurakunnan kautta tullut kaveripiiri tuki vanhempien uskon omaksumista. Helluntailiike oli vanhimman ja keskimmäisen sukupolven nuoruudenkokemuksissa yhteiskunnasta erottautuneempi liike kuin nykyään ja nämä kokemukset olivat tuoneet jännitettä heidän elämään. Yhteiskunnan moniarvoistumisen ja valinnanmahdollisuuksien lisääntymisen myötä vanhempien uskoa ei haastateltavien kokemuksissa enää omaksuttu niin samanlaisena kuin aikaisemmin. Lisäksi vaikka helluntaiseurakunnan jäsenyys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle, pohdittiin myös muita vaihtoehtoja. Yksilön oma toimijuus uskon omaksumisessa kasvoi iän myötä. Lapsuudessa seurakunnalle mentiin vanhempien ohjaamina, mutta nuoruudessa yksilön oma toimijuus seurakunnalla käymisessä kasvoi. Oma toimijuus näkyi oman uskon pohdintana ja seurakunnan toiminnassa mukana olemisessa. Tutkimustuloksista piirtyi kuva yksilöstä, joka on vaikutuksien alainen, mutta aktiivinen toimija.

Tässä määrällisessä tutkimuksessa olen selvittänyt helluntaiseurakunnissa hengellisessä työssä toimivien työntekijöiden kokemaa työuupumusta ja työn imua. Lisäksi olen kartoittanut heidän kokemustaan työn kuormittavista ja voimaannuttavista tekijöistä. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Kuinka paljon helluntaiseurakuntien työntekijät kokevat työuupumusta? 2. Mitkä asiat kuormittavat helluntaiseurakuntien työntekijöitä heidän työssään? 3. Kuinka paljon helluntaiseurakuntien työntekijät kokevat työn imua? 4. Mitkä asiat voimaannuttavat helluntaiseurakuntien työntekijöitä heidän työssään? Tutkielman aineisto kerättiin e-kyselyllä, joka lähetettiin alkuvuodesta 2019 kaikille kohderyhmään kuuluville. Kyselyyn vastasi noin puolet eli 125 helluntaiseurakunnan palkkasuhteessa toimivaa työntekijää. Työuupumusta mitattiin Maslach Burnout Inventory–General Survey -kyselyllä (MBI–GS), joka on kaikille ammattialoille suunnattu työuupumusta tarkasteleva mittari. Kyselyssä kartoitetaan vastaajien uupumusasteista väsymistä, kyynistymistä ja ammatillista tehokkuutta. Työn imua mitattiin Utrecht Work Engagement Scale -mittarilla (UWES-9), jolla mitataan työssä koettua tarmokkuutta, omistautumista ja uppoutumista. Lisäksi kysyttiin työn kuormittavista ja voimaannuttavista tekijöistä. Aineistoa analysointiin SPSS-ohjelmalla. Yhden muuttujan vaihtelua tarkasteltiin frekvenssien, keskiarvon ja keskihajonnan avulla. Muuttujien ja summamuuttujien yhteisvaihtelua tarkasteltiin Spearmanin korrelaatiotestin ja ristiintaulukoinnin avulla. Työuupumuksen tuntemukset ovat huolestuttavan yleisiä helluntaiseurakuntien työntekijöillä. Tutkimus osoittaa, että 40 % vastaajista on lievästi työuupuneita. Tämä on huomattavasti enemmän kuin muilla suomalaisilla palkansaajilla (23-24 %). Vakavaa työuupumusta helluntaiseurakunnan työntekijät kokevat saman verran kuin muissakin ammattiryhmissä (2 % vastaajista). Helluntaiseurakuntien työntekijöiden työuupumuksen merkittävimmäksi osatekijäksi osoittautui uupumusasteinen väsymys, mitä kuvaa parhaiten kokemus työssä henkisesti tyhjiin puserrettuna olemisesta. Eniten työntekijöitä kuormittavat työn hallinnan vaikeus, heihin kohdistuneet odotukset ja haastavat ihmissuhteet työssä. Nämä tekijät ovat erittäin merkitsevässä yhteydessä työuupumukseen. Helluntaiseurakuntien työntekijöiden kokema työn imu on erittäin vahvaa. Työntekijät kokivat merkittävimmiksi voimavaroikseen kutsumuksen, luottamuksen Jumalaan ja oman hengellisen elämän hoitamisen. Nämä voimavaratekijät estävät uupumusta ja lisäävät työn imua. Työn imun ja työuupumuksen välillä on tilastollisesti erittäin merkitsevä yhteys. Mikäli työntekijä kokee korkeaa työn imua, hän kokee työuupumuksen oireita selvästi vähemmän. Tutkimus osoittaa, että helluntaiseurakuntien työntekijät uupuvat ja kokevat työn imua samoin kuin muissakin ammattiryhmissä. Samalla heillä on erityisiä hengellisyyteen liittyviä voimavaroja, mutta myös seurakuntatyöhön ja -organisaatioon liittyviä haasteita. Helluntaiseurakuntien hallinnossa ja toimintaympäristössä vaikuttaa olevan rakenteellisia ongelmia, joihin tulee löytää työhyvinvointia tukevia ratkaisuja. Organisaation selkeyttäminen, toimenkuvan säännöllinen tarkistaminen, työnohjauksen järjestäminen ja mentori ovat tarpeellisia toimia työuupumuksen ehkäisemiseksi ja työn imun vahvistamiseksi. Myös palkkaan ja palkitsemiseen tulee kiinnittää huomiota. Helluntaiseurakunnan työntekijät tekevät haastavaa ihmissuhdetyötä, jolla on myös yhteiskunnallista merkitystä. He tarvitsevat kaiken mahdollisen aineellisen, sosiaalisen ja hengellisen tuen jaksaakseen kulkea ihmisten rinnalla elämän eri vaiheissa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Helsingin Saalem seurakunnan saarnoja niiden sisältämän teologisen aineksen näkökulmasta. Saarnoista nousevaa teologiaa verrataan sekä Suomen Helluntakirkon teologisen julkilausuman Uskon pääkohtien sisältämään teologiaan, että laajemmin helluntaiteologiaan. Tässä aineistolähtöisessä tutkimuksessa tutkimusote on kvalitatiivinen ja saarnojen analysointiin on käytetty tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysiä. Tutkimuksessa analysoitiin 15 saarnaa, jotka kaikki ovat Saalem-seurakunnan omien pastoreiden pitämiä saarnoja. Suomen Helluntaikirkon eettis-opillinen toimikunta muodosti vuonna 2001 helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat sekä julkaisi niitä avaavan kirjan Uskon pääkohdat vuonna 2014. Aineistosta esiin nousseiden teemojen pohjalta muodostettiin aihepiireittäin yläkäsitteitä, kuten kolminaisuus, sekä alakäsitteitä, kuten Isä, joita tarkasteltiin lähemmin. Tarkasteltavia teemoja verrattiin uskon pääkohtia avaaviin selityksiin ja tehtiin huomioita siitä, millaisia korostuksia esimerkiksi saarnojen puhetilanne saattaa tuoda käsiteltävään aiheeseen verrattuna tarkasti muotoiltuun opin julkilausumaan. Selkeästi puhetilanteen värittämä tyyli saarnoissa oli puhe Jeesuksen aktiivisesta toiminnasta suhteessa ihmiseen. Monissa kohdissa kuitenkin lauseyhteydet antoivat ymmärtää olevan puhe esimerkiksi Jumalasta kokonaisuudessaan, vaikka sanana käytettiin sanaa Jeesus. Uskon pääkohdissa kolminaisuuden eri persoonat erotellaan huolellisesti ja Pyhä Henki on nimenomaan se persoonista, joka toimii ihmisessä ja antaa ihmiselle lahjojaan. Myös muunlaisia huomioita pyrittiin tekemään ennen kaikkea niistä asioista, jotka selkeästi nousivat saarnoissa eroavaisuuksiksi verrattuna uskon pääkohtiin. Tällaisia esiin nousseita teemoja saarnoissa olivat esimerkiksi armolahjojen korostaminen sekä Jumalan ihmiselle antamien koettelemuksien välttämättömyys. Uskon pääkohdissa vain todetaan Hengen jakavan lahjojaan liiemmin korostamatta esimerkiksi kielillä puhumisen lahjan merkitystä ja yksittäisen ihmisen kokemien koettelemuksien välttämättömyyteen ei oteta millään tavalla kantaa uskon pääkohdissa. Lisäksi perinteisesti helluntailiikkessä on korostuneena Jeesuksen toisen tulemisen immanentti luonne, mutta tästä aiheesta saarnoissa ei puhuttu. Myöskään uskon pääkohdissa ei oteta selkeää kantaa lopunaikoihin, vaikkakin se on laajin teema asiakirjassa. Tämä kertoo aihepiirin tulkinnan vaikeuksista helluntailaisuuden historiassa.

Tutkielmani käsittelee Helsingin Vanhankirkon nuorisotyötä 1960-luvun aikana. Pääkysymykseni on, kuinka Suomen yhteiskunnallinen ja kirkollinen murros vaikutti Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön ja sen kehitykseen 1960-luvulla. Pääkysymyksen tueksi ja lisäksi tarkastelen myös Vanhankirkon nuorisotyön ulkoisia puitteita, ohjelmaa, keskeisimpiä työntekijöitä ja työntekijäkiertoa sekä toiminnan suosiota. Tutkin myös, oliko Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö jollain tavalla omaleimaista verrattuna muihin Helsingin seurakuntiin. Tavoitteeni on luoda kokonaisvaltainen kuva Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyön kehityksestä 1960-luvun aikana. Merkittävin osa tutkimukseni kirjallisesta lähdemateriaalista koostuu Helsingin Vanhankirkon seurakunnan arkistoista. Tärkeimmät arkistolähteeni ovat Vanhankirkon seurakunnan vuosikertomukset vuosilta 1960–1969 sekä piispantarkastuksia varten tehdyt Vanhankirkon seurakunnan viisivuotiskertomukset. Kirjallisen lähdemateriaalin lisäksi käytän lähteinä useampia haastatteluja. Olen haastatellut kolmea entistä Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijää sekä yhtä aikalaisnuorta. Tärkeää lähdemateriaalia ovat myös painetut teokset, jotka suoraan liittyvät Helsingin seurakuntien nuorisotyöhön tai Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön 1960-luvun aikana. Tutkielmani keskeiset tulokset kertovat, että Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö muuttui tutkimani ajanjakson aikana moneen kertaan ja erilaisiin suuntiin. Muutokset olivat nopeita, ja niitä leimasivat 1960-luvun yhteiskunnallisen ja kirkollisen murroksen erilaiset ilmentymät. Muutokset voidaan jakaa kolmeen eri ajanjaksoon, jotka olivat leimallisesti erilaisia keskenään. Ensimmäistä ajanjaksoa, eli 1960-luvun alkua, leimasivat suurten ikäluokkien nuorisoikä, kaupungistuminen sekä yleinen elintason kasvu. Seurauksena oli muun muassa rippikouluun osallistuneiden määrän räjähdysmäinen kasvu kaikissa Helsingin seurakunnissa. Toinen ajanjakso sijoittuu 1960-luvun puoliväliin. Ominaisia piirteitä tälle ajalle olivat kirkon sisäisen keskustelun polarisoituminen sekä yhteiskunnallinen kulttuuriradikalismi. Uuskansankirkollisen suuntauksen ja uuspietistisen viidennen herätysliikkeen välinen keskustelu kärjistyi epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen ja suuntausten teologisten näkemyserojen takia. Kirkon sisäisen tilanteen kärjistyminen heijastui myös nuorisotyöhön. Ajan ilmapiiri ilmeni nuorisoherätyksenä ja toiminnan elpymisenä. Nuorisotyö elpyi määrällisesti, hengellisesti ja toiminnallisesti. Samaan aikaan nuorten huumeidenkäytön yleistyminen synnytti tarpeen seurakuntien erityisnuorisotyölle. Kolmas ajanjakso oli 1960-luvun loppu, jota leimasivat esimerkiksi ylioppilaiden vasemmistoradikalismi sekä yhteiskunnan moniarvoistuminen. Vanhankirkon nuorten keskuuteen syntyi erilaisia asioita painottavia ryhmiä. Osa jatkoi aiemmin vallinneen herätyskristillisen suuntauksen ihanteiden painottamista, kun toiset osallistuivat toimintaan muista syistä. Määrällinen kasvu laantui, sillä suurten ikäluokkien vaikutus nuorisotyöhön laski 1960-luvun loppua kohden.

Tällä tutkimuksella selvitetään murrosiän ja uskonnollisuuden kokemuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten kokemuksia murrosiästä ja sen merkityksestä uskonnollisuudelle. Tutkimuksessa käsitellään erityisesti niitä kokemuksia ja haasteita, joilla on vaikutusta nuorten uskonnollisuuteen. Keskeistä on myös tyttöjen ja poikien väliset erot kaikkien kokemuksien osalta. Tutkimuksella arvioidaan niitä tekijöitä, joilla nuorten uskonnollisuuteen on vaikutusta. Tutkimus on kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimus ja sen tuloksia tarkasteltiin tilastollisin menetelmin. Tutkimukseen osallistui yhdeksäsluokkalaisia Helsingin alueen viideltätoista yläkoululta ja kyselyyn vastasi yhteensä 250 oppilasta. Vastaajajoukko käsitti 10 % koko Suomen yhdeksäsluokkalaisista. Tilastollisilla menetelmillä vastataan neljään tutkimuskysymykseen: 1) Miten murrosikä koetaan?, 2) Miten uskonnollisuus koetaan?, 3) Miten sukupuoli selittää vastauksia? ja 4) Mitkä tekijät vaikuttavat murrosikäisten uskonnollisuuteen? Tutkimustulokset osoittivat, että murrosikäiset kokivat oman murrosikänsä sopivaksi ja eivät nähneet sen olleen heillä liian hankala. Vastaajat myös kokivat oman murrosikänsä olleen nuorten yleistä murrosikää helpompia. Tämä osoittaa, että vastaajajoukon murrosikä tuntui olleen heistä helppo. Murrosiässä ei pääosin koettu suuria elämänmuutoksia tai haasteita. Murrosiän suurimpia ongelmia olivat stressi ja yksinäisyys, joita vastaajat kokivat eniten. Näitäkin kokemuksia nuorilla oli suhteellisen vähän, mutta niiden osalta lisätutkimukselle olisi varmasti tulevaisuudessa tarvetta. Uskontoon vastaajat suhtautuivat neutraalisti ja sen nähtiin olevan osa suomalaista yhteiskuntaa. Omaa uskonnollista vakaumusta pystyi vastaajien mielestä näyttämään muille vapaasti muille. Kirkkoon kuuluminen oli vastaajille tärkeää ja tämä osoittaa aiempien tutkimusten kanssa yhteneväisyyttä. Aikuistumisleirit olivat vaikuttaneet nuorten uskonnollisuuteen kohtalaisesti ja tutkimustuloksista selvisi, että leirien vaikutus korreloi uskonnollisuuden vahvistumisen kanssa. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että murrosiän uskonnollisuudelle merkityksellisempiä tekijöitä ovat sosiaaliset tekijät. Perhe, ystävät ja uskonnollinen yhteisö vahvistavat selkeästi murrosikäisten uskonnollisuutta. Uskonnollista kasvatusta saaneet ovat myös murrosiässä selvästi uskonnollisimpia. Myös koulun katsomusopetus koetaan omaa uskoa vahvistavaksi tekijäksi. Aikuistumisleirit ovat nuorille positiivisia kokemuksia, joiden uskonnollinen merkitys korostuu erityisesti uskonnollisilla ja hengellisillä nuorilla. Murrosiän kokemuksilla ei havaittu olevan merkitystä uskonnollisuuteen ja uskonnollisuuteen eivät vaikuttaneet erilaiset negatiiviset tilanteet elämässä. Uskonnollisuuteen negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä ei tutkimuksessa noussut juurikaan esille. Murrosikä ei suurimmaksi osaksi vaikuttanut uskonnollisuuteen. Jos vaikutusta kuitenkin havaittiin, oli se lähes aina positiivista.

Tutkielmani tarkoitus on tarkastella Antti Tuiskun Valittu kansa -albumin jumalankuvia. Tutkimuskysymykseni on, millaisia jumalankuvia Valittu kansa -albumilta on löydettävissä. Kysyn myös, onko suhteessa olon perusmielikuvien teorian mukaisia jumalakuvia albumilla nähtävissä, ja löytyykö albumilta valitsemaani teoriaan kuulumattomia jumalakuvia. Aineistonani käytän vuonna 2020 julkaistua suomalaisen popmuusikko Antti Tuiskun albumia Valittu kansa. Analysoin albumin kappaleiden lyriikoita kvalitatiivisesti teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin. Valittu kansa -albumin lyriikat ovat usean hengen työryhmän luomuksia ja popkulttuurin tuote. Tämän vuoksi rajaan tutkimukseni ulkopuolelle kysymykset todellisten henkilöiden, esimerkiksi laulajan itsensä jumalakuvista. Tarkastelen aineistoani Matti Hyrckin suhteessaolon perusmielikuvien teoriaa (SPT) hyödyntäen. SPT-teoria on teologisesti painottunut, Melanie Kleinin objektisuhdeteoriasta edelleen kehitetty psykoanalyyttinen teoria. Hyrck muodostaa suhteessaolon perusmielikuvien teoriassa viisi erilaista jumalakuvaa. Näitä ovat Houkuttaja, Hallitsija, Vaatija, Vetäytyjä ja Parantaja. Näihin erilaisiin jumalakuviin subjekti voi suhtautua erilaisista positioista käsin, kuten riippuvaisena tai itseriittoisena. Analyysini perusteella kaikki Hyrckin määrittelemät jumalakuvat ovat löydettävissä valitsemastani aineistosta. Esiintyvyys viiden eri jumalakuvan välillä oli hyvin tasavahvaa. Sen sijaan saman kappaleen sisällä saattoi olla useampi eri jumalakuva, ja myös kertojan oma positio suhteessa objektiin saattoi vaihtua kesken laulun. Teorian ulkopuolisia jumalakuvia aineistosta ei löytynyt. Tutkielmani sijoittuu laajempaan uskontotieteelliseen keskusteluun uskonnon ja populaarikulttuurin rajapinnoista ja näiden välisistä suhteista.

Tarkastelen tutkimuksessa Hengellisen kuukauslehden kirjaesittelyitä vuosina 1888–1908. Aloitan lehtien tarkastelun lehden perustamisesta eli vuodesta 1888 ja jatkan sitä vuoteen 1908, jolloin niin sanottu Malmivaaran kausi loppui. Malmivaaran kaudella tarkoitan Malmivaaran ehdotonta päätösvaltaa Hengellisen kuukauslehden sisältöön vuosina 1888–1908. Malmivaaran kauden katsotaan päättyneen vuonna 1908 toimituksen laajentuessa. Malmivaaran vaikutus lehdessä näkyi kuitenkin hänen kuolemaansa saakka. Jaoin tutkittavan ajan kolmeen eri mittaiseen ajanjaksoon, 1888–1892, 1893–1898 ja 1899–1908. Ensimmäinen ajanjakso käsitti ajan, jolloin Malmivaara vastasi yksin lehden kirjallisuusosuudesta yhtä kirja-arvostelua lukuun ottamatta. Toisella ajanjaksolla 1893–1898 lehden toimitus sekä kirjojen ja kirja-arvioitsijoiden määrä kasvoi huomattavasti. Kolmas ajanjakso käsittää ajallisesti ensimmäisen sortokauden ja toisen sortokauden alkamisen. Tarkastelen tutkimuksessa kirjaesittelyjen esiintymismäärää, niiden kirjoittajia sekä arvostelujen sisältöä ja niiden mahdollista merkitystä herännäisyydelle. Tutkin aineistoa laskemalla lehdessä esiintyvät kirja-arvostelut ja vertaan niiden määrää lehden muihin kirjoituksiin. Erottelen esitellyt kirjat kotimaisiin ja suomeksi käännettyihin ulkomaisiin teoksiin, jotta saan niiden verrannollisen määrän. Mekaanisen työskentelyn lisäksi analysoin kirja-arvostelujen sisältöä ja liitän niissä esiintyvät ajankohtaiset aiheet historialliseen kontekstiin. Analysoin myös, minkä takia kirjaesittelyiden määrät vaihtelivat vuosittain. Selvitän, ketkä kirja-arvosteluja kirjoittivat ja millaisia kirjoja he arvioivat. Vuosien 1888–1908 aikana Hengellisen kuukauslehden kirjallisuuspalstalla arvioitiin yhteensä 151 kirjaa. Näiden kahdenkymmenen vuoden ajalla kirjaesittelyiden osuus oli kymmenen prosenttia lehden sisällöstä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus oli 58 prosenttia ja ulkomaisen 42 prosenttia. Eniten esittelyjä kirjoitettiin hartauskirjoista, mutta myös muuta kirjallisuutta esiteltiin. Malmivaaran osuus arvostelluista kirjoista oli 87 prosenttia, jolloin muiden osuudeksi jäi ainoastaan 13 prosenttia. Tämän vuoksi tutkimuksestani tuli lähinnä Malmivaaraa ja hänen arvioimiaan kirjoja tarkasteleva tutkielma. Tarkoitukseni on selvittää, millaisia kirjoja ja teemoja kirjallisuuspalstalla käsiteltiin. Lisäksi pohdin, miten esittelyiden avulla pyrittiin vaikuttamaan heränneiden lukutottumuksiin. Kiinnitän myös huomiota siihen, miten toimituksen suhtautuminen kirjallisuuteen muuttui kahdenkymmenen vuoden aikana. Hartauskirjallisuus koettiin selkeästi tärkeimmäksi kirjallisuuden lajiksi koko Malmivaaran kauden aikana. Kirja-arvostelut keskittyivät lehden ensimmäisinä vuosina kulttuuris-poliittisiin kysymyksiin, kun taas 1800-luvun lopusta alkaen niissä nousivat vahvemmin esille yhteiskunnallis-poliittiset kysymykset. Suhtautuminen muihin uskonnollisiin liikkeisiin muuttui myös sallivammaksi vuosituhannen vaihteessa.

Tässä tutkimuksessa tarjoan jäsennellyn kokonaiskatsauksen siihen, millaisia mahdollisuuksia hengellisen väkivallan ennaltaehkäisemiselle ja jälkihoidolle suomalainen tutkimuskirjallisuus tarjoaa. Tutkimuskysymykseni on ”Miten hengellisen väkivallan kokemusten syntymiseen ja kehittymiseen on suomalaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan mahdollista vaikuttaa?”. Tutkimuskysymykseen vastatakseni olen suorittanut integratiivisen kirjallisuuskatsauksen, jonka aineiston valintakriteereinä olen käyttänyt akateemista vertailukelpoisuutta, relevanssia ja yleistettävyyttä. Ensisijainen aineistoni koostuu kustannetusta kirjallisuudesta sekä akateemisesti pätevistä artikkeleista. Toissijainen, kriteerit maltillisemmin täyttävä aineistoni koostuu opinnäytetöistä. Aineistosta löydetyt interventiomahdollisuudet olen tyypitellyt ennaltaehkäisyksi, monitoroinniksi ja jälkihoidoksi. Tutkimukseni tuloksena olen tunnistanut seitsemän ennaltaehkäisyn teemaa, kaksi monitoroinnin teemaa sekä neljä jälkihoidon teemaa. Teemat ovat ennaltaehkäisyn osalta (1) Hengellisen väkivallan vastainen teologia ja praksis, (2) Hybristisen vallankäytön estäminen, (3) Syyllisyyden ja häpeän hoitaminen, (4) Hyveellisen dialogin ja avoimuuden kulttuuri, (5) Helvetti- ja demonipuheen sekä muun pelottavan sisällön rajaaminen, (6) Tietoisuus hengellisen väkivallan ilmiöstä ja (7) Yhteisön valitsemisen taidot. Monitoroinnin osalta teemat ovat (8) Kritiikkiin sitoutuminen ja totuuden kohtaaminen sekä (9) Valvonta- ja palautejärjestelmät. Jälkihoidon osalta teemat ovat (10) Yksilöllinen kohdatuksi tuleminen, (11) Kohdatuksi tuleminen vertaisryhmässä, (12) Itsestä huolehtiminen ja itseilmaisu, sekä (13) Minäpystyvyys ja voimaantuminen.

Tässä tutkimuksessa käsitellään kuulijoiden tulkintoja ja kokemuksia suomalaisen populaarimusiikin lyriikoiden hengellisyydestä ja spirituaalisuudesta. Tutkimuksessa kysytään, millaisia merkityksiä kuulijat antavat sellaisille populaarimusiikin lyriikoille, jotka eivät lähtökohtaisesti edusta hengellistä musiikkia, mutta jotka sisältävät uskontoon ja hengellisyyteen liittyviä sanoja tai muita viittauksia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja sen aineisto on kerätty ryhmähaastatteluin. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta haastattelusta, joista jokaiseen osallistui viisi haastateltavaa. Yhteensä haastateltavia oli siis 30. Haastattelut toteutettiin vuoden 2015 aikana. Haastattelutilanteessa kuunneltiin kolme suomalaisen populaarimusiikin genreen kuuluvaa kappaletta joita haastateltavat kommentoivat. Tutkimuksessa selvitetään paitsi haastateltavien henkilökohtaisia kuulemiskokemuksia ja kappaleille antamia merkityksiä, myös sitä, mitkä asiat tekevät musiikista hengellistä tai spiritualiteettia puhuttelevaa ja sopiiko populaarimusiikki heidän mielestään kirkkoon. Tutkimustulosten mukaan kuulemiskokemuksen tulkinta perustuu ensisijaisesti sanoihin. Erityisesti uskonnolliset sanat ja metaforat kiinnittävät kuulijan huomion ja ohjaa tekstin sisällön tulkintaa. Muita vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat kuuntelutilanne (paikka ja aika), kuulijan henkilökohtainen elämäntilanne, musiikin herättämät muistot sekä musiikin tyylilaji. Haastateltavat suhtautuvat populaarimusiikin käyttämiseen jumalanpalveluksissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa lähtökohtaisesti myönteisesti. Heidän mukaansa on kuitenkin tärkeää perustella populaarimuusikin käyttö niin sanotun perinteisen kirkkomusiikin tai muun hengellisen musiikin sijasta.

Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.