Browsing by Title

Tässä tutkimuksessa tarjoan jäsennellyn kokonaiskatsauksen siihen, millaisia mahdollisuuksia hengellisen väkivallan ennaltaehkäisemiselle ja jälkihoidolle suomalainen tutkimuskirjallisuus tarjoaa. Tutkimuskysymykseni on ”Miten hengellisen väkivallan kokemusten syntymiseen ja kehittymiseen on suomalaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan mahdollista vaikuttaa?”. Tutkimuskysymykseen vastatakseni olen suorittanut integratiivisen kirjallisuuskatsauksen, jonka aineiston valintakriteereinä olen käyttänyt akateemista vertailukelpoisuutta, relevanssia ja yleistettävyyttä. Ensisijainen aineistoni koostuu kustannetusta kirjallisuudesta sekä akateemisesti pätevistä artikkeleista. Toissijainen, kriteerit maltillisemmin täyttävä aineistoni koostuu opinnäytetöistä. Aineistosta löydetyt interventiomahdollisuudet olen tyypitellyt ennaltaehkäisyksi, monitoroinniksi ja jälkihoidoksi. Tutkimukseni tuloksena olen tunnistanut seitsemän ennaltaehkäisyn teemaa, kaksi monitoroinnin teemaa sekä neljä jälkihoidon teemaa. Teemat ovat ennaltaehkäisyn osalta (1) Hengellisen väkivallan vastainen teologia ja praksis, (2) Hybristisen vallankäytön estäminen, (3) Syyllisyyden ja häpeän hoitaminen, (4) Hyveellisen dialogin ja avoimuuden kulttuuri, (5) Helvetti- ja demonipuheen sekä muun pelottavan sisällön rajaaminen, (6) Tietoisuus hengellisen väkivallan ilmiöstä ja (7) Yhteisön valitsemisen taidot. Monitoroinnin osalta teemat ovat (8) Kritiikkiin sitoutuminen ja totuuden kohtaaminen sekä (9) Valvonta- ja palautejärjestelmät. Jälkihoidon osalta teemat ovat (10) Yksilöllinen kohdatuksi tuleminen, (11) Kohdatuksi tuleminen vertaisryhmässä, (12) Itsestä huolehtiminen ja itseilmaisu, sekä (13) Minäpystyvyys ja voimaantuminen.

Tässä tutkimuksessa käsitellään kuulijoiden tulkintoja ja kokemuksia suomalaisen populaarimusiikin lyriikoiden hengellisyydestä ja spirituaalisuudesta. Tutkimuksessa kysytään, millaisia merkityksiä kuulijat antavat sellaisille populaarimusiikin lyriikoille, jotka eivät lähtökohtaisesti edusta hengellistä musiikkia, mutta jotka sisältävät uskontoon ja hengellisyyteen liittyviä sanoja tai muita viittauksia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja sen aineisto on kerätty ryhmähaastatteluin. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta haastattelusta, joista jokaiseen osallistui viisi haastateltavaa. Yhteensä haastateltavia oli siis 30. Haastattelut toteutettiin vuoden 2015 aikana. Haastattelutilanteessa kuunneltiin kolme suomalaisen populaarimusiikin genreen kuuluvaa kappaletta joita haastateltavat kommentoivat. Tutkimuksessa selvitetään paitsi haastateltavien henkilökohtaisia kuulemiskokemuksia ja kappaleille antamia merkityksiä, myös sitä, mitkä asiat tekevät musiikista hengellistä tai spiritualiteettia puhuttelevaa ja sopiiko populaarimusiikki heidän mielestään kirkkoon. Tutkimustulosten mukaan kuulemiskokemuksen tulkinta perustuu ensisijaisesti sanoihin. Erityisesti uskonnolliset sanat ja metaforat kiinnittävät kuulijan huomion ja ohjaa tekstin sisällön tulkintaa. Muita vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat kuuntelutilanne (paikka ja aika), kuulijan henkilökohtainen elämäntilanne, musiikin herättämät muistot sekä musiikin tyylilaji. Haastateltavat suhtautuvat populaarimusiikin käyttämiseen jumalanpalveluksissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa lähtökohtaisesti myönteisesti. Heidän mukaansa on kuitenkin tärkeää perustella populaarimuusikin käyttö niin sanotun perinteisen kirkkomusiikin tai muun hengellisen musiikin sijasta.

Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.

Tutkimuksessa selvitetään toisen maailmansodan jälkeen Suomen armeijan upseerien keskuudessa vaikuttaneen herätyksen itseymmärrystä ja sen muotoutumista vuosien 1945–1948 väliseltä ajalta. Samalla selvitetään herätyksessä vaikuttaneiden upseerien käsitystä tehtävästään, sekä herätyksen opilliseen rajaukseen liittynyttä kehitystä. Tutkittava aineisto koostui pöytäkirjoista, kirjeenvaihdoista, lehtileikkeistä ja yksityisistä kirjoituksista, joita analysoidaan pääasiassa kvalitatiivisen aineistolähtöisen metodin avulla. Herätyksen taustalla vaikutti kasvanut kristillisisänmaallinen perintö, jossa kirkon ja valtion lähentynyt suhde näkyi herätysliikekristillisyyden nousuna kirkon valtavirtaan. Jatkosodan alun käsitys sodasta Jumalan tahdon mukaisena taisteluna ja sodan kovien rauhanehtojen ja uhrausten myötä koettu tragedia olivat myös osaltaan vaikuttamassa vaaran vuosien aikana ilmenneeseen hengelliseen etsintään. Herätys oli osa sodan jälkeisessä Suomessa ilmenneitä hengellisiä herätyksiä, mutta samalla se koettiin omaksi itsenäiseksi herätyksekseen. Sodan jälkeen herätykseen tulleet upseerit alkoivat järjestäytyä, minkä seurauksena perustettiin Upseeriliiton Hengellinen Toimikunta ja alettiin viettää vuosittaisia Upseerien Hengellisiä Päiviä. Järjestäytyneen toiminnan avulla uskovat upseerit pyrkivät parantamaan puolustusvoimissa tehtävän hengellisen työn mahdollisuuksia, sekä tavoittamaan ei-uskovia upseereita. Herätys sai näkyvimmän muotonsa suosiollaan yllättäneillä Upseerien Hengellisillä Päivillä. Lukuisten uskonratkaisujen ja koetun herätyksen ilmapiirin myötä ilmiöstä alettiin puhua herätyksenä ja se sai huomiota lehdistöltä. Uskovat upseerit määrittelivät paikkansa armeijan isänmaalliskristillisessä jatkumossa samaistuen Siperian sotavankeudessa eläneisiin karoliinisotilaisiin. Heränneet karoliinit ja Samuel Möller toimivat upseereille esikuvina ja samaistumiskohteina, joiden avulla he määrittelivät paikkaansa ja tehtäväänsä uskovina upseereina puolustusvoimissa. Hävityn sodan tragediaan liittynyt upseerien itsetutkiskelu tuli näkyviin etenkin heidän määritellessään tehtäväänsä hengellisinä kasvattajina. Epäonnistumisen ja vastuuntunnon sävyttämä oman tehtävän arviointi keskittyi erityisesti esimerkkinä toimimisen tärkeyteen. Herätyksen parissa vaikutti alussa Oxford-liikkeen kannattajia, jotka pyrkivät ohjaamaan herätystä liikkeen ideologian suuntaan. Käytännön toiminnassa ja liikkeen opillisissa linjauksissa koettujen ristiriitojen myötä herätys määriteltiin evankelisluterilaisen kirkon ilmiöksi ja Oxford-liike rajattiin toiminnan ulkopuolelle. Järjestäytymisen ja vakiintuneen muodon myötä herätys asettui omaksi armeijan hengellisen työn instituutiokseen.

Tämä tutkielma selvittää miten suomalaiset akupunktiohoitajat näkevät henkisyyden merkityksen, ja miten nämä merkitykset ilmenevät heidän työssään. Työ kartoittaa myös akupunktiohoitajien näkemyksiä akupunktion yhteiskunnallisesta asemasta. Aineistona on yhdeksän akupunktiohoitajan teemahaastattelut. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä sovelletaan Paul Heelasin teoriaa holistisesta henkisyydestä sekä soveltuvin osin myös muuta henkisyyttä käsittelevää uskontotieteellistä tutkimusta. Holistisella henkisyydellä Heelas viittaa kokonaisvaltaisuutta ja yksilöllisyyttä korostavaan henkisyyteen, joka sijoittuu vaihtoehtohoitojen piiriin. Haastatteluaineiston analyysi on toteutettu käyttäen metodina aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysiosio jakautuu kolmeen eri pääteemaan: haastateltavien käsitykset henkisyydestä, yhteneväisyydet holistisen henkisyyden teoriaan ja haastateltavien näkemykset akupunktion yhteiskunnallisesta asemasta. Kiinalaisella lääketieteellä on juuret taolaisuudessa, mutta akupunktio nähdään usein länsimaissa varsin sekularisoituneena harjoitteena. Vaikka akupunktiota käytetään Suomessa myös täydentämään lääketieteellistä hoitoa, se kohtaa silti skeptisyyttä. Vaihtoehtohoitoja koskeva lakialoite ja sen saama mediahuomio vaikuttavat myös akupunktion yhteiskunnalliseen asemaan. Akupunktiosta on tehty runsaasti lääketieteellistä tutkimusta, mutta uskontotieteellisestä näkökulmasta sitä on tutkittu melko vähän. Tutkielmani pyrkii vastaamaan tähän tutkimusaukkoon antamalla äänen akupunktiohoitajien näkemyksille. Tutkielman tulosten perusteella akupunktiohoitajien ajatukset henkisyydestä ovat riippuvaisia heidän taustastaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Henkisyys on käsitteenä monimuotoinen, ja siksi avoin myös erilaisille tulkinnoille. Haastatteluaineistossa esiintyi useita yhtymäkohtia Heelasin holistiseen henkisyyteen, kuten kokonaisvaltaisuuden ja asiakaslähtöisyyden korostaminen sekä energian keskeinen rooli. Yhteiskunnallisella tasolla akupunktiohoitajat olivat huolestuneita pääosin kielteisestä mediahuomiosta, sekä vaihtoehtohoitoja koskevan lakialoitteen vaikutuksista heidän työskentelymahdollisuuksiinsa. Kritiikkiä esitettiin myös lääketieteellistä hoitoa kohtaan, jonka nähtiin keskittyvän pitkälti oireisiin ja lääkehoitoon kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sijaan. Akupunktion koettiin olevan silti hyvä vaihtoehto täydentämään lääketieteellistä hoitoa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Voi hyvin -lehden muutosta lehden ensimmäisen ja nykyisen päätoimittajan silmin. Tutkielman näkökulmaa rajaa kolme kysymystä, joihin työ pyrkii ehdottamaan vastauksia. Mitä henkisyys ja hyvinvointi ovat? Miten henkisyys ja hyvinvointi kietoutuvat toisiinsa? Miksi henkisyydestä ja hyvinvoinnista on tärkeää kirjoittaa juuri nyt? Tutkimusta varten on haastateltu Marika Borgia, joka toimi Voi hyvin -lehden päätoimittajana vuosina 1986-1997, ja Riitta Nykästä, joka on luotsannut Voi hyvin -lehteä vuodesta 2018 lähtien. Tutkimuksen lähtökohta on fenomenologis-hermeneuttinen. Sen mukaan haastateltavien kokemukset ja niiden merkitykset pyritään tavoittamaan mahdollisimman autenttisina. Haastatteluaineiston keräämisessä käytetään menetelmänä teemahaastattelua ja materiaalin käsittelyssä temaattista analyysia. Teoreettisessa osassa perehdytään uushenkisyyden nousuun Suomessa ja maailmalla, henkisyyden ja uskonnon käsitteisiin, holistiseen hyvinvointiin, naistenlehtien markkinoihin ja henkisyyden sekä kaupallisuuden suhteeseen. Läpi tutkimuksen kulkevia teemoja ovat henkisyyden ja hyvinvoinnin käsitteet, holistinen näkemys hyvinvointiin ja henkisyyden ja kaupallisuuden suhde. Taustateorioina käytetään muun muassa Paul Heelasin holistisen henkisyyden teoriaa ja Wouter J. Hanegraaffin uushenkisyyden luonnehdintaa. Tutkielman tuloksista selviää, että henkisyys ja hyvinvointi kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän – ja että ne kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Holistinen eli kokonaisvaltainen hyvinvointi tarjoaa vastapainoa kiireiselle arjelle ja materialismille. Toisaalta henkisyys ja hyvinvointi ovat kasvava bisnes joogastudioineen ja vaihtoehtoisine hoitomuotoineen. Henkisyydestä ja hyvinvoinnista on tärkeää kirjoittaa nyt, koska moni voi huonosti. Kokonaisvaltaisen – fyysisen, psyykkisen ja henkisen – hyvinvoinnin trendin uskotaan kasvavan tulevaisuudessa. Samalla suorittamisen ajan arvellaan olevan ohi, ja armollisuuden nousevan trendiksi. Ihmiset kaipaavat myös ripauksen lumoa ja mystiikkaa elämäänsä. Kiinnostus henkisyyttä ja hyvinvointia kohtaan tekee alasta myös kasvavan bisneksen. Tutkimus piirtää kuvaa Voi hyvin -lehden muutoksesta sen yli 30-vuotisen taipaleen ajalta. Lehden arvot ja aihepiirit ovat pysyneet vuosien varrella melko samoina. Lehti rohkaisee ihmisiä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja henkiseen kasvuun, aivan kuten se teki lehden alkuaikoina 1980-luvulla. Eniten muutosta on tapahtunut Voi hyvin -lehden toimitusprosessissa, joka on ammattimaistunut ja tullut toimintatavoiltaan lähemmäksi muita suuria aikakauslehtiä. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti yksittäisten Voi hyvin -lehden päätoimittajien käsityksiä, tutkielma osallistuu myös laajempaan keskusteluun henkisyyden noususta ja uskonnollisuuden merkityksen vähenemisestä länsimaissa.

Tutkimus käsittelee Jaakobin protoevankeliumin ja Pseudo-Matteuksen evankeliumin naishahmoja. Nämä evankeliumit ovat kertomuksia Neitsyt Marian lapsuudesta, nuoruudesta ja Jeesuksen syntymästä. Pseudo-Matteuksen evankeliumin kuvaukset Jeesuksen lapsuudesta ovat kuitenkin jätetty tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Toiselle vuosisadalle jKr. ajoittuvan Jaakobin protoevankeliumin teksti on selkeästi kuudennelle vuosisadalle jKr. sijoittuvan Pseudo-Matteuksen evankeliumin pohja. Tämä mahdollistaa tekstien vertailun ja naishahmojen sekä naiskuvan kehittymisen tutkimisen. Neitsyt Marian lisäksi molemmissa evankeliumeissa on pääosin samat naishahmot. Evankeliumien naishahmoja vertaillaan myös varhaiskristilliseen ja myöhäisantiikin naiskuvaan. Tutkimuksen metodologia ammentaa narraatiokritiikistä, intertekstuaalisuudesta ja eksegeettisestä syväluvusta. Erityisinä tutkimuskysymyksiä ovat: 1) Millaisina toimijoina naiset evankeliumeissa esitetään? 2) Onko tekstien naiskuvissa tapahtunut vuosisatojen aikana muutoksia? 3) Miten tekstien naishahmot heijastavat aikansa moraalia ja seksuaalietiikkaa? Tutkimuksen toinen luku käsittelee naisten asemaa myöhäisantiikissa ja varhaisessa kristinuskossa. Naisilla ei ollut määräysvaltaa omaan elämäänsä vaan he olivat miesten vallan alla. Kristinuskon ja kehittyvän luostarilaitoksen vaikutuksesta naisille tarjoutui mahdollisuus kieltäytyä avioliitosta. Tutkimuksen kolmannessa luvussa vertaillaan Jaakobin protoevankeliumin ja Pseudo-Matteuksen evankeliumin naishahmoja. Neitsyt Marian asema jumalansynnyttäjänä vahvistuu Pseudo-Matteuksen evankeliumissa suhteessa Jaakobin protoevankeliumiin. Muiden naishahmojen merkitys vähenee Neitsyt Marian korostuessa. Tutkimuksen neljäs luku vastaa tutkimuskysymyksiin. Tutkittavissa teksteissä naiset esitetään pääosin passiivisina toimijoina. Jaakobin protoevankeliumissa naishahmot ovat itsenäisempiä kuin Pseudo-Matteuksen evankeliumissa. Neitsyt Marian hahmon kuvauksessa tapahtuu suurin muutos. Hänestä tulee Pseudo-Matteuksen evankeliumissa entistä aktiivisempi toimija. Muuten naishahmojen muutokset eivät ole merkittäviä. Molemmissa evankeliumeissa naiset vahtivat toistensa seksuaalista puhtautta ja erityisesti neitsyyttä. Pseudo-Matteuksen evankeliumissa neitsyys nähdään myös jumalanpalvelemisen muotona.

Tässä tutkielmassa tarkastelen kertomusta, jossa kerrotaan syyrofoinikialaisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Tutkin kertomusta Markuksen ja Matteuksen evankeliumeissa, sekä kahdessa modernissa kertomuksen tulkinnassa. Otan tutkimukseeni punaiseksi langaksi toiseuden ja toiseuttamisen. Tutkimuksen alussa esittelen aikaisempaa tutkimusta sekä toiseuden teoriaa. Keskeisiä termejä ovat toiseus ja toiseuttaminen. Tähän liittyy vastaparit, joita luodaan, kun määritellään ”minä” ja ”toinen”. Toiseuttamiseen liittyvät vastaparit, joita löysin antiikin aikaisesta tulkinnasta, olivat juutalaisuus vs. ei-juutalaisuus sekä puhtaus vs. epäpuhtaus. Tarkastelin kertomusta kolmessa osassa, joita olivat paikka, henkilöt ja vuoropuhelu. Näissä kolmessa osassa käytin toiseutta metodina ja tarkastelin niissä esiintyvää toiseuttamista. Tyros ja Sidon toivat esille puhdas vs. epäpuhdas vastaparin. Nainen ja Jeesus kohtasivat ”toisina” ja löysin heidän kohtaamisessaan toiseuttamista. Jeesus kutsui naista koiraksi, mikä on yksi toiseuttamisen muoto. Nainen näki Jeesuksen positiivisena ”toisena” ja uskoi, että Jeesus voi kielteisestä vastauksesta huolimatta auttaa. Heidän käymänsä keskustelu ilmensi toiseuttamista, mutta myös mahdollisuuden muutokseen. Tarkastelin kahta modernia tulkintaa kertomuksesta ja sieltä nousi esille toiseuttamiseen liittyviä vastapareja: puhdas vs. epäpuhdas, valloittaja vs. valloitettu sekä mies vs. nainen. Modernin tulkinnat saivat inspiraation naisesta, sekä Jeesuksesta, joka oli valmis muuttumaan. Tulkinnoista löytyi samanlaisia vastapareja ja toiseuttamista. Ihmisten kohtaamisiin liittyy myös ”toisen” ja ”minän” määrittely ja se näkyi Jeesuksen ja naisen kohtaamisessa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Justinos Marttyyrin uskoa tuhatvuotiseen valtakuntaan tämän Dialogi Tryfonin kanssa -teoksen luvuissa 80–81. Pyrin selvittämään, perustuvatko Justinoksen millennium-käsitykset pääosin Ilmestyskirjan lukuun 20, vai juontuuko tämän argumentaatio laajemmasta eri traditioiden kokonaisuuksista. Sikäli kuin se on mahdollista, tarkastelen myös näiden lähteiden luonnetta. Justinoksen viittaa erityisesti Hesekieliin, Jesajaan ja ”muihin” profeettoihin millennium-uskon todistusteksteinä, mutta käsittelee tuhatvuotisen Kristuksen valtakunnan teemaa, joka löytyy eksplisiittisesti vain jakeista Ilm. 20:1–10. Luon vertailevan katsauksen Ilmestyskirjan ja Dialogin millennium-tematiikkaan, ja analysoin sekä Justinoksen käyttämistä lähteistä esitettyjä teorioita että Dialogin sisältämiä suoria mainintoja lähteisiin liittyen. Lopuksi analysoin Justinoksen tulkinnalle keskeisen jakeen Ps. 90:4 poikkeavaa lukutapaa ja tulkintaa sekä variantin esiintymistä muissa varhaiskristillisissä kirjoituksissa. Jotta useiden toisistaan eroavien eskatologisten käsitysten vertailu olisi helpompaa, ja jotta tutkimuksessa yleisesti käytössä olevien termien millennialismi, kiliasmi ja millenarismi epämääräisyys ei koituisi ongelmaksi, käytän tutkielmassa niiden sijasta yleistermiä millennium-usko. Tutkielman tuloksista käy ilmi, että Ilmestyskirjan millennium-uskon merkitys Dialogin kuvaukselle on merkittävä, ja teokset ovat kosketuksissa samoihin Vanhan testamentin teksteihin. Ilmestyskirja on Justinokselle todennäköisesti tulkintaa ohjaava ikkuna Hesekielin ja Jesajan profetioihin, mutta tärkeydestään huolimatta vain yksi osa sitä tradition kokonaisuutta, johon Dialogi tukeutuu. Justinoksen keskeinen argumentti millennium-uskonsa puolesta on tämän jakeista Jes. 65:17–25, Ps. 90:4 sekä 1. Moos 5:5 johtama eksegeesi, jonka elementit juontuvat jo juutalaisesta tulkintaperinteestä. Jakeen Ps. 90:4 lainaus esiintyy kohdassa Dial. 81:3 poikkeavassa muodossa ἡμέρα κυρίου ὡς χίλια ἔτη, ja variantti toisintuu vain hyvin pienin muunnoksin myös muissa ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristillisissä kirjoituksissa. Psalmin lainaus liittyy kaikissa teoksissa eskatologiaan, mutta sen tukemat tulkinnat eivät ole keskenään yhteneviä, mikä aineiston perusteella viittaa Justinoksen käyttäneen lähteenään kristillistä testimonia-kokoelmaa, joka on sisältänyt Septuagintan lukutavasta osittain poikkeavan psalmin 90 jakeen.

Tutkielmassa tarkastellaan Hieronymuksen askeesin ihanteen muotoutumista ja kehittymistä antiikin roomalaisessa yhteiskunnassa. Askeettisen elämäntavan kehitys oli alkanut jo 100-luvulla, mutta 300 400-lukujen taitteessa kiistat erakkohengellisyyttä kannattavien separatistien ja perinteisiä perhearvoja kannattavien traditionalistien välillä yltyivät suuriksi. Tutkielmassa tarkastellaan Hieronymuksen käsitystä ihannekristitystä perheen näkökulmasta ja verrataan ihanteen mukaista perhekäsitystä perinteiseen roomalaiseen perheeseen. Hieronymuksen ihanne oli hänen mukaansa myös mahdollista saavuttaa, joten keskeisenä tutkimustehtävänä on selvittää, miten ihanne käytännössä saavutettiin. Tutkielman lähdeaineistona käytetään Hieronymuksen pääasiassa naisille kirjoittamia kirjeitä, sillä Hieronymus edisti askeesin ihannettaan sille myötämielisten maallikoiden, eritoten naisten, kautta. Hieronymuksen ihannekristityn tärkein tehtävä oli harjoittaa askeesia. Askeesin harjoittaminen tarkoitti sukupuolista pidättyvyyttä, paastoa, eristäytymistä ympäröivästä yhteiskunnasta, opiskelua ja omaisuudesta luopumista. Askeesin ihannointi perustui hänen pelastuskäsitykseensä, jonka mukaan ihminen saattoi pelastua vain omistautumalla Kristukselle kokonaisvaltaisesti. Mitä vähemmän inhimilliseen elämään kuuluvia elementtejä kristityn elämään kuului, sitä hyveellisempi hän oli. Täydellisimmillään harjoitettuna askeesi mahdollisti maailman murheista ja kivuista vapautetun enkelimäisen olotilan saavuttamisen jo tässä elämässä. Roomalaisessa yhteiskunnassa naimattomien naisten asema oli ollut heikoin ja avioituneiden vahvin, mutta Hieronymuksen hyveellisten hierarkiassa neitsyys oli elämän ylin ihanne avioituneiden ja uudelleenavioituneiden ollessa hänen arvoasteikkonsa alimmilla sijoilla. Varhaisimpina vuosinaan Hieronymus suhtautui perheellisyyteen ja perhesuhteisiin erittäin kielteisesti. Vuosien kuluessa hän alkoi kuitenkin käyttää perheen muotoa hyväkseen, sillä hänen ihanteensa huipentumana voidaan nähdä askeesin ihanteen institutionalisoituminen perinteisen perhemallin mukaisesti. Aiempi kehotus harjoittaa askeesia täydellisen eristyksissä muuttui suositukseksi elää yhdessä erikseen, luostarissa. Perinteinen roomalainen perhehierarkia toteutui luostarin hengellisessä perheessä perinteisen perheen kaltaisesti. Askeettinainen oli yhtä sidottu luostariinsa ja sen johtajiin kuin vaimo kotiinsa ja mieheensä. Perheen lopulliset päätökset teki perinteisessä perheessä pater familias, hengellisessä perheessä luostarin miespuolinen johtaja. Hierarkia, johon nainen oli sidottu, ei siis muuttunut askeettisessa yhteisössä. Uuden hengellisen perheen jäsenten välisissä suhteissa toistuivat samat vaatimukset tottelevaisuudesta, kunniasta, moitteettomasta käytöksestä ja velvollisuuksien täyttämisestä kuin perinteisessä perheessä. Perhetyypistä riippumatta naisen asema pysyi samana, konteksti oli eri. Askeesin harjoittamisella oli Hieronymukselle sosiaalinen funktio. Hän näki ideologiansa edustavan oikeaa kristillistä oppia aikansa kristillisten tulkintojen moninaisuudessa. Lukuisat Hieronymuksen kuvaamat konfliktit paljastivat, että teologista kuohuntaa sekä keskustelua oikeanlaisen kristillisen uskon harjoittamisen muodoista esiintyi paljon. Hieronymus piti askeesia yhteisöä ja todellista kristillisyyttä parantavana tekijänä, jolloin laajemmasta perspektiivistä katsottuna askeesin harjoittamisen saama suosio mahdollisti kristinuskon opin yhtenäistämisen ja samalla oikean opin toteutumisen valvonnan.