Browsing by Title

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella tekstijaksoa Fil. 2:6–11 imperiumikriittisen raamatuntutkimuksen metodeilla. Raamatuntulkinnallista lähestymistapaa, jonka avulla Uuden testamentin teksteistä pyritään havaitsemaan sekä suoria että epäsuoria viittauksia Roomaan ja erityisesti keisarikulttiin kutsutaan imperiumikritiikiksi. Tekstiä tarkastellaan poliittisen ideologian näkökulmasta. Näin ollen oletetaan, että Uuden testamentin kirjoittajilla olisi uskonnollisen sanoman lisäksi ollut myös poliittinen kannanotto välitettävänään. Filippi oli 1. vuosisadalla vahvasti roomalainen, synkretistinen ja yhteiskunnallisesti kerrostunut kaupunki. Kaupunkia leimasi yhteiskunnallisen aseman ja kunnian tavoittelu. On todennäköistä, että muiden uskontojen lisäksi myös keisarikultilla oli merkittävä asema Filipissä. Tarkastelen työssäni seuraavia tutkimuskysymyksiä: Mitä Paavali halusi sanoa Filippiläiskirjeen jakeiden 2:6–11 välityksessä? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä Rooman imperiumia kohtaan? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä keisarikulttia kohtaan? Tarkastelen tässä työssä imperiumikriittisesti seuraavia sanoja ja sanayhdistelmiä, jotka löytyvät jakeista Fil. 2:6–11: ”Jumalan muoto”, ”Jumalan vertainen”, ”orjan muoto”, ”ristinkuolema”, ”korkein nimi” ja ”Herra Jeesus Kristus”. Sovellan työssäni Scot McKnightin ja Joseph B. Modican laatimaa jaottelua, jonka mukaan imperiuminvastaisen kritiikki voidaan jakaa viiteen eri tasoon: 1) Suora, kiistaton kritiikki Roomaa ja/tai keisarikulttia kohtaan. 2) Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattu kielenkäyttö kritiikin välineenä. 3) Epäsuora kritiikki teksteissä, joissa Rooma on kontekstina. 4) Rivien välistä luettu tai aistittu kritiikki imperiumia kohtaan. 5) Hienovarainen kritiikki, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta. Kutsun tässä työssä jaksoa Fil. 2:6–11 tutkimuskirjallisuudessa yleisesti käytetyillä nimillä ”hymni” tai ”Kristus-hymni”. Pidän kuitenkin mahdollisena, että jakso on esimerkiksi Kristusta korottava ylistyspuhe, eli enkomion. Lähestyn jaksoa Fil. 2:6–11 seuraavista lähtökohdista: pidän todennäköisenä, että se on osa yhtenäistä kirjettä, jonka Paavali on itse kirjoittanut Filippin kristityille noin vuonna 60 jaa. Toisin kuin merkittävä osa tutkijoista, minä pidän todennäköisenä, että Paavali on kirjoittanut itse myös jakson Fil. 2:6–11. Työssä päädytään seuraaviin johtopäätöksiin: Jaksosta Fil. 2:6–11 ei löydy suoraa, kiistatonta kritiikkiä Rooman imperiumia, keisaria eikä mitään muutakaan sen osa-aluetta kohtaan. Jaksosta ei myöskään löydy selvästi Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattua kielenkäyttöä kritiikin välineenä. Ainoat ilmaisut, jotka ovat lähellä tätä määritelmää, ovat ”Jumalan vertainen” sekä ”Herra Jeesus Kristus”. Ilmaisuja käytetään jaksossa samaan tapaan kuin niitä käytettiin yleisesti Rooman keisareista. Tämäkin ilmenee kuitenkin vain epäsuorasti. Rooma ei esiinny kontekstina jaksolle Fil. 2:6–11, joten sen kaltaista epäsuoraa kritiikkiä ei siitä myöskään löydy. Jaksosta on mahdollista löytää kuitenkin huomattavan paljon rivien välistä luettavaa tai aistittavaa epäsuoraa kritiikkiä Roomaa tai keisaria kohtaan. Hienovaraista kritiikkiä, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta, ei ollut tarkoituksenmukaista tutkia tässä pro gradu -tutkielmassa.

Uskonnollisuus muuttaa länsimaissa muotoaan. Vanhat, perinteiset kirkkokunnat ovat menettäneet jäseniään, niin myös Suomessa. Nuoret aikuiset miehet kuuluvat kaikista ikäryhmistä harvimmin kirkkoon ja eroavat siitä herkimmin. Tästä huolimatta ihmiset mieltävät itsensä henkisiksi ja heillä on hengellisiä tarpeita. Tutkimukseni tarkoitus on selvittää, mikä saa nuoren miehen sitoutumaan seurakuntaan, mitä hän kokee sieltä saavansa ja miten hän näkee tulevaisuutensa seurakunnan yhteydessä. Haastattelin tutkimustani varten 16 nuorta aikuista (18–29-vuotiasta), seurakuntaansa sitoutunutta miestä. Aineisto kerättiin kevään ja syksyn 2015 aikana ja analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla. Analyysin pohjalta tulokset jakautuivat kahteen pääluokkaan: sitoutumisen syihin ja sitoutumisen mahdollisuuksiin. Miesten taustat erosivat toisistaan esimerkiksi kodin uskonnollisuuden suhteen. Valtaosa heistä oli kuitenkin osallistunut tavalla tai toisella seurakunnan toimintaan jo lapsena. Yhtäjaksoisemmin seurakunnan toimintaan he jäivät rippikoulun jälkeen. Rippikoulu oli siis lähtölaukaus sitoutumiselle. Muita aineistosta nousseita sitoutumisen syitä olivat seurakunnassa koettu yhteisöllisyys, työntekijöiltä saatu vastuu, sekä usko. Tutkittavien ajattelussa oli hieman eroa riippuen siitä, olivatko he yhä samassa seurakunnassa, jossa olivat käyneet rippikoulun, vai olivatko he hakeutuneet uudella paikkakunnalla uuteen seurakuntaan. Erot näkyivät erityisesti puhuttaessa miesten nykyisyydestä ja tulevaisuudesta seurakunnan yhteydessä. Uuteen seurakuntaan hakeutuneet suhtautuivat luottavaisemmin seurakuntayhteyden säilymiseen jatkossakin, kun taas muiden ajattelua leimasi joko lievä tai suuri epävarmuus. Suuri osa tutkittavista osallistui seurakunnan vapaamuotoisempiin erityisjumalanpalveluksiin, muutama pääjumalanpalveluksiin. Miesten tavat sitoutua erosivat toisistaan. Ne haastateltavat, jotka eivät tehneet mitään vapaaehtoistehtäviä seurakunnassa, olivat kaikkein vähiten sitoutuneita seurakuntansa toimintaan. Vapaaehtoistyötä tekevien tehtävät erosivat toisistaan. Osa veti rippikouluja, osa palveli seurakuntansa nuorten aikuisten jumalanpalveluksessa erinäisissä tehtävissä. Selkeimmät messuavustustehtävät liittyivät musiikkiin, tekniikkaan ja ehtoollisavustukseen. Osa oli aktiivisesti mukana suunnittelemassa ja tekemässä seurakuntansa nuorten aikuisten iltoja. Tutkimukseni keskeisin tulos on, että mitä useampi sitoututtava tekijä (vastuu, yhteisöllisyys, usko) täyttyy miehen seurakuntayhteydessä, sitä sitoutuneempi hän on seurakuntaan ja sitä tyytyväisempi ja luottavaisempi hän on myös tulevaisuuteensa seurakunnan yhteydessä.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista on suomalaisten maallisten ja uskonnollisten järjestöjen käyttämä retoriikka lahjoituspyynnöissä. Mitä yhteistä niissä on löydettävissä ja miten ne puolestaan eroavat toisistaan. Sisällönanalyysin katsotaan lähtevän liikkeelle siitä, että mitä teksti kertoo ja retorisen analyysin siitä miten kerrotaan. Tässä työssä käytetään molempia. Tutkielmassa paneudutaan valittujen järjestöjen verkkosivujen sisältöön, jonka jälkeen vastataan siihen miten lahjoituksia pyydetään. Erityisesti kiinnitetään huomioita seuraaviin retorisiin keinoihin: toisto, samaistaminen, me/muut-erottelu ja tiettyjen viestitien vahvistaminen, koska analyysin kohteena olevien verkkosivujen kieli on lyhyttä, jolloin nähdään parhaaksi keskittyä juuri tiettyjen tehokeinojen käyttämiseen. Aineistona käytetään tutkielmaan valittujen järjestöjen verkkosivuja. Tuloksena saadaan käsitys siitä millaista retoriikkaa järjestöt käyttävät lahjoituspyynnöissään. Tutkielmaan valitut järjestöt ovat Suomen Unicef, Kirkon Ulkomaanapu, Patmos Lähetyssäätiö, IRR-TV ja Yhteisvastuukeräys. Maallisista järjestöistä eniten rahaa keräävät Suomen Unicef ja uskonnollisista Kirkon Ulkomaanapu ja Patmos Lähetyssäätiö. Näiden kolmen suurimman järjestön lisäksi tutkielmassa tarkastellaan lahjoituspyyntöjä IRR-TV:n ja Kirkkopalveluiden Yhteisvastuukeräyksen osalta. Tutkimustulosten merkittävimmäksi anniksi nousee, että järjestöjen niin maallistenkin kuin uskonnollisten lahjoituspyyntöjen keskiössä on usein lapset. Vaikka varainhankinnan pyynnöt rakentuvatkin usealla järjestöllä lasten ympärille, löytyy järjestöistä myös eroja. Unicef painottaa numeroihin perustuvaa viestintää, Kirkon Ulkomaanapu puolestaan nostaa esiin kaikkein heikoimpia tai kaikkein köyhimpien auttamisen, Patmos Lähetyssäätiö vetoaa Jeesuksen esimerkkiin, Kirkkopalveluiden Yhteisvastuukeräys lähimmäisenrakkauteen ja IRR-TV puolestaan lähetyskäskyn toteuttamiseen. Tehokeinoista toisto on keskiössä Unicefilla ja Kirkon Ulkomaanavulla. Järjestöistä Kirkon Ulkomaanapu ja Unicef ovat lähimpänä toisiaan – lahjoituspyynnöt ovat samantyyppisiä ja lahjoittaminen oli verkkosivuilla vahvasti esillä. Toinen ääripää on IRR-TV, jolla lahjoituspyyntöjä on verkkosivuilla harvassa eikä samoja tehokeinoja – toisto, lukijoiden samaistaminen tai tiettyjen viestien vahvistaminen – ole käytössä samassa määrin kuin muilla järjestöillä.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia yhteyksiä Jesaja 53:lla (Jes. 52:13–53:12) on Paavalin käsitykseen Jeesuksen kuoleman merkityksestä Roomalaiskirjeessä. Aluksi tutkitaan Paavalin käyttämien Pyhien Kirjoitusten kokoonpanoa sekä tekstimuotoja, Jesajan kirjaa kokonaisuutena sekä Jesaja 53:n paikkaa Jesajan kirjan kokonaisuudessa. Tämän lisäksi tutkitaan myös Jesajan Septuaginta-käännöksen erityispiirteitä. Tutkielman toisessa osassa analysoidaan tutkimuskysymyksen kannalta keskeisiä Jesaja 53:n jakeita (Jes. 52:15; 53:1, 4–12). Koska Paavali on ilmeisesti käyttänyt sekä läheisesti Jesaja 53:n hepreankielistä masoreettista tekstiä muistuttavaa (tai sen mukaisesti korjattua kreikankielistä tekstimuotoa) että kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, analyysin kohteena on sekä masoreettinen teksti että Septuaginta. Joitakin tekstikriittisiä havaintoja tehdään myös Qumranin Jesaja-käsikirjoituksista. Tutkielman kolmannessa osassa tutkitaan Jesaja 53:n ja Roomalaiskirjeen yhteyksiä erityisesti Uuden testamentin näkökulmasta. Paavalin Pyhien Kirjoitusten käyttöä kuvataan janalla, jonka päissä ovat eksplisiittinen ja implisiittinen eksegeesi. Termi “lainaus” edustaa eksplisiittistä eksegeesiä ja termi “alluusio” edustaa implisiittistä eksegeesiä. Alluusion tunnistamiseen apuvälineenä käytetään Richard B. Haysin seitsemää kriteeriä. Roomalaiskirjeen analyysi osoittaa Paavalin käyttäneen sekä pre-masoreettista tekstitraditiota (tai sen mukaan korjattuja Septuaginta-resensioita) sekä Septuagintaa Jesaja 53:sta. Tutkielmasta käy myös ilmi Paavalin kaksi perusmotiivia, joihin Jesaja 53 -yhteydet voidaan jakaa. Ensinnä on huomattu, että Roomalaiskirjeen kahteen Jesaja 53 -lainaukseen liittyy missiologinen motiivi. Ensimmäinen lainaus (Room. 10:16; Jes. 53:1) perustelee Paavalin saarnaaman evankeliumin kohtaamaa epäuskoa erityisesti juutalaisten taholta. Toinen lainaus (Room. 15:21; Jes. 52:15) liittyy Paavalin kutsumukseen julistaa evankeliumia erityisesti niille pakanakansoille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Toiseksi tutkielmasta käy ilmi, että Roomalaiskirjeen Jesaja 53 -alluusioiden merkitys on soteriologinen eli pelastusopillinen. Kristus on “annettu alttiiksi meidän rikkomustemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskautamisemme tähden” (Room. 4:25). Uskonvanhurskauden seurauksena on “rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1). Samoin kuin Aadamin lankeemus toi kaikille ihmisille kuoleman, samoin – ja paljon enemmän – myös Kristuksen kuuliaisuus tuo kaikille vanhurskauden (Room. 5:15, 19). Kristuksen kuolema ei tapahtunut häntä itseään varten vaan “meidän puolestamme” (Room. 5:8; 8:32).

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on selvittää tekstin Jer 20:7-13 jumalakuvaa ja muita ”tekstin puhujan” ilmaisemia vuorovaikutussuhteita ja vaihtelevia tunteita. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Jeremian kirja tai sen yksittäiset jaksot kuvaavat profeetan persoonaa ja historiallista taustaa. Tekstit voivat kuvata myös muita myöhempiä tilanteita ja asenteita. Tämän tutkimuksen pääasiallinen eksegeettinen metodi on syvyyspsykologinen. Se saattaa pystyä kertomaan jotakin siitä, miten tutkittava teksti peilaa menneisyyden kokemuksellisia kaavoja. Samaan tapaan kuten psykohistoriassa, tutkimus ei yritä tutkia, tulkita tai rekonstruoida tradition tai historian Jeremiaa. Syvyyspsykologinen eksegeesi on tunnistettu jo aiemmin, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä ei vielä ole sovellettu yksittäisiin teksteihin. Tämän tutkimuksen tutkimusasetelma avaa tekstin sisäisiä ja vaihtelevia vuorovaikutussuhteita eli objektisuhteita. Tutkimus nimittää tätä vuorovaikutussuhteiden analyysiä objektisuhdeanalyysiksi. Se perustuu teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin psykoanalyyttiseen suhteessaolon perusmielikuvien teoriaan (SPT), jonka hän esittelee väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta (1995). Tekstin Jahve-kuvat on nähtävä objektirepresentaatioina. Nämä vahvasti värittyneet representaatiot ja kuvat kertovat enemmän kokijasta itsestään kuin niistä objekteista, joiden kuviksi ne ovat syntyneet. Käsitys objektien sisäsyntyisyydestä mahdollistaa Hyrckillä objektisuhteiden systematisoinnin ja SPT:n luomisen. Siten emotionaaliset silmälasit on tämän tutkimuksen tekijän mielestä mahdollista valjastaa myös tutkijan käyttöön. Tutkimuksen laaja näkökulmia hakeva teoriaosuus varmistaa tämän. Hermeneuttinen ”kolmen maailman malli” on lukijakeskeisyyteen ja kulttuurihyppyyn arvokas työväline. Jeremian kirja sisältää useita osin runomuotoisia valituksia, joista tutkittava teksti on viimeinen. Valituslaulujen sarja päättyy tutkittavaa tekstiä seuraavaan syntymäpäivän kiroamiseen jakeissa 14-18. Valituksen edellä kontekstina on joitakin kertomuksia Jeremiasta, mutta vasta jakeessa 20:2 Jeremia nimetään profeetaksi. Muuten valittaja on nimetön. Jeremia-kertomusten kehys on tässä toimituksellinen ja valituksen jälkeen seuraa deuteronomistista saarnaa Juudaa ja Jerusalemia vastaan. Tutkimus selvittää jakeiden 7-13 rakennetta, sisältöä ja tulkintaa ensin lähinnä laji- ja kirjallisuus- kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että Jeremian valitus noudattaa yksilön valituslaulun kaavaa, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti taivu lajin usein stereotyyppisiin tarkoituksiin. Suurin syy tähän on tekstin proosa- ja runomuodon vaihtelu ja sisällön hajanaisuus. Edes valituksen ydintä ei voi varmistaa, vaikka valituslaulun nuorimpina osina on tyypillisesti helppo pitää loppupuolen kollektiivisia lisiä. Varsinainen valitus on jakeissa 7-9 ja jakeet 10-13 ovat todennäköisimmin monivaiheinen päätössarja. Tutkimuksen keskeiset objektisuhdeteoreettiset peruskäsitteet sisäinen subjekti ja sisäinen objekti ovat ihmisen tiedostamattoman tason mielikuvia. Varhaisen tilan vuorovaikutusmielikuvien sisäisinä subjekteina ovat Riippuvainen ja Itseriittoinen. Ne ovat vaihtelevissa suhteissa Houkuttajan ja Hallitsijan muotoisia sisäisiä objekteja kohtaan. Myöhäisessä tilassa objekteille on syytä antaa uudet nimet: Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja. Tutkimus etenee osoittamalla tekstin ja SPT:n mukaisen mallin samankaltaisuuksia. Samalla on ollut mahdollista ottaa kantaa myös tekstin saumoihin ja tekstin syntyprosessiin. Tekstin objekti osoittautuu pääosin Hallitsijaksi, sillä Houkuttajan muotoisista jumaluuksista on kollektiivisesti pyritty tekemään pesäeroa Jerusalemin temppelin hävityksestä lähtien. Silti muistoista ja Houkuttajaksikin värittyneistä kaipuun ja pelon muodoista ei päästä eroon. Valituksen alkujakeita 7-9 leimaa Riippuvaisen masennus ja Itseriittoisen häpeä. Jakeissa 11-13 Hallitsijan muotoinen Jahve Sebaot tarjoaa hierarkkista symbioosia. Myöhäistä Vaatijaa ei tutkittavassa tekstissä ole kuin vanhurskaan käsitteenä, joka deuteronomistisessa teologiassa perustuu Jahven sanan kuulemiseen ja lain noudattamiseen. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että kaikilla kokemuksilla on jollakin tavalla sekä yhteisöä että yksilöä eheyttäviä tarkoituksia. Kun valitus päättyy sarjaan vakuutuksia ja huipentuu kollektiiviseen ylistyskehotukseen, myös niillä on tarkoitus. Yksi osa tutkimustehtävää on ollut testata psykoanalyyttisen objektisuhdeteoreettisen metodin toimivuutta eksegeettisessä tutkimuksessa. Vaikka tulokset ovat suuntaa antavia, metodi on osoittautunut toimivaksi.

Tämän tutkimuksen tehtävä on selvittää, millä tavalla Raamatun maantieteeseen liittyvät erisnimet toimivat kirkon kuvana vuoden 1938 ja 1986 virsikirjan lisävihossa. Päälähteinä toimivat mainitut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjat. Muista lähteistä on etsitty virsien alkutekstejä ja syventävää vertailumateriaalia. Tutkimus ei käsittele virsien sävelmiä. Tutkimuksen metodi on kolmen menetelmän synteesi. Nämä ovat runoanalyysi sekä geneettinen ja systemaattinen metodi. Kirjallisuustieteellinen runoanalyysi toteutetaan tarkemmin sanottuna sanaston analyysin ja viitekehysanalyysin avulla. Tutkimustermejä on runsaimmin pietismin ja puhdasoppisuuden aikana kirjoitetuissa virsirunoissa. Runsaasti niitä on myös 1800-luvun virsissä. Virsikirjaan on 1938-1986 myös lisätty huomattavasti tutkimustermejä. Tutkimuksessa on analysoitu yhteensä 84 tutkimustermin esiintymää 54 eri virressä. Termeistä yleisimmät ovat Siion, Israel ja Jerusalem. Tutkimuskohteista nousee esille kymmenen ekklesiologista sisältöluokkaa, joiden tausta on klassisen teologian kirkon olemusta kuvaavat vastakohtaparit ja joista keskeisimmät ovat kirkko toisaalta taistelevena (ecclesia militans) ja toisaalta riemuitsevana (ecclesia triumphans) sekä toisaalta matkalla olevana ja toisaalta perille päässeenä seurakuntana (taivaallinen Jerusalem). Ne ovat samalla tutkimuksen sisältöluokkia. Mainittujen lisäksi esiintyy seuraavia sisältöluokkia. Vanhan liiton Jumalan kansa sekä kirkon typoksena että luopioseurakuntana. Kirkko esiintyy maanpäällisessä tilassaan tutkimusaineistossa myös vainottuna ja marttyyriseurakuntana. Lisäksi esiintyy kirjon valinta Jumalan omaisuuskansaksi ja väärä kirkko (Baabel) . Kirkon olemuksen ja sen valinnan kuvauksen lisäksi tulee esille sen perusfunktio, joka on missiologinen tehtävä. Määrällisesti eniten kaikki virsikirjat yhteenlaskettuina kuvataan riemuitsevaa seurakuntaa. Kuvaus on toteutettu pääasiassa termien Siion, Israel ja Jerusalem avulla. Yleisesti tiedetään, että Raamatun maantieteellisiä erisnimiä käytetään kristillisen sanoman välittäjinä kuvakielessä. Tutkimuksen käsittelemää kaanaan kielen osa-aluetta ei ole tiettävästi aiemmin tutkittu.

Tässä tutkielmassani tutkin Jesajan kirjan kuvaa Messiaasta ja erityisesti luvun 53 käsitystä asiasta. Tutkielmani on tutkimushistoriallinen. Käsittelen lähimenneisyydessä tehtyä tutkimusta Messiaasta. Lisäksi pohdin, millaisena Messias on kuvattu kristinuskon näkökulmasta. Pohdin myös erilaisia näkemyksiä Messiaasta. Messiaaseen liitetään erilaisia määritelmiä, Walter H. Rosen määritelmä on, että Messias nähdään ”tulevana kuninkaallisena hahmona, jonka Jumala on lähettänyt, joka tuo pelastuksen ja asettaa kuninkuuden, jota luonnehtivat rauha ja oikeus” (Rose 2000, 23). Yhdistämällä tutkijoiden näkemykset yhteen voidaan todeta, että Messias voi olla palveleva, uskonnollinen tai maallinen johtaja. Messias voi olla nykyinen tai tulevaisuudessa toimiva hahmo. Tutkielmassani jaottelen Jesajan kirjan Messiaaseen liittyvät kohdat tämän luokittelun mukaan. Jesajan kirjan käsitys Messiaasta on erilainen kolmessa kirjan osassa. Messiasta odotetaan, kunnes hänen rooliaan sovitetaan Kyyrokselle, joka vapautti kansan. Kärsivä palvelija, josta luvussa 53 kerrotaan, on esimerkki juutalaiselle kansalle kärsimyksestä ja siitä, että kärsimys palkitaan. Tämä on osa marttyyriteologiaa. Näin se vahvistaa myös liittoteologiaa, sillä Jumalan ja ihmisen välillä on liitto, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Messiaan roolia on sovitettu myös Melkisedekille, joka oli jumalallinen hahmo. Häneen viitataan muutamassa kohdassa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Kristinusko kuvaa Jeesuksen Messiaana. Juutalaisilla on ollut useita Messias-hahmoja edellämainittujen lisäksi, kuten Hiskia ja Josia. Myös Israelin kansalle on sovitettu Messiaan roolia. Millaisena Jesajan kirja kuvaa Messiaan? Juutalaisille hän oli tutkimukseni mukaan joko Kyyros tai kärsivä Israelin kansa, kristityille Jeesus. Vahvimmin Jesajan teksti viittaa siihen, että Messias on Israel tai ainakin Israelin keskeltä noussut tai nouseva sankarihahmo.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen länsimaalaisia naisia, jotka matkustivat 2010-luvulla Syyriaan ja Irakiin tavoitteenaan osallistua äärijärjestö Isisin toimintaan. Tarkastelen tutkielmassani naisten radikalisoitumisprosesseja ja heidän motiivejaan lähteä vierastaistelijaksi. Tutkin myös oliko naisten sosioekonomisella asemalla vaikutusta heidän radikalisoitumiseensa. Aihe on ajankohtainen, koska naisten väkivaltaista ekstremismiä on tutkittu marginaalisesti Suomessa ja äärijärjestön toimintaan on osallistunut myös suomalaisia naisia. Tutkimukseni on rajattu koskemaan ainoastaan Isisiin liittyneitä länsimaalaisia naisia. Tutkimusmetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja tutkin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla sosioekonomisen aseman vaikutusta. Aineistoni koostuu yhteensä seitsemästä tutkimusartikkelista. Teoriaohjaavassa sisällönanalyysissa testaan J. M. Bergerin hypoteesia. Bergerin mukaan radikalisoitumisella ja yksilön heikolla sosioekonomisella asemalla on harvoin syy-seuraussuhde. Aineistoni analyysin perusteella yleisimmät syyt naisten radikalisoitumiselle ja Syyriaan ja Irakiin matkustamiselle olivat henkilökohtaiset, poliittis-ideologiset ja uskonnolliset syyt. Radikalisoituminen ja Isisin kontrolloimille alueille matkustaminen olivat monen motiivin ja osatekijän summa eikä aineistosta hahmottunut selkeää tai yhdenmukaista profiilia kuvailemaan tyypillistä naispuolista vierastaistelijaa. Bergerin hypoteesin testaaminen osoitti sen olevan paikkansapitävä kun tarkastelussa olivat Isisiin toimintaan osallistuneet länsimaalaiset naiset. Tutkimustuloksista oli pääteltävissä, että useimmiten epäoikeudenmukaisuuden kokemus motivoi naisia liittymään mukaan Isisin toimintaan. Taustalla vaikuttivat myös neofundamentalistinen suhtautuminen uskoon ja Isisin tehokas propaganda. Etenkin verkossa levitetyn propagandan ansiosta Isis ja mobilisaatio konfliktialueille oli nuorten naisten ilmiö. Saatujen tutkimustuloksen avulla olisi mahdollista pohtia miten tyttöjen ja nuorten naisten radikalisoitumista väkivaltaiseen ekstremismiin voitaisiin tulevaisuudessa ennaltaehkäistä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Jobin kirjan reseptiota venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin (1821–1881) romaanissa Karamazovin veljekset (1880). Analyysini keskittyy niihin kohtiin Karamazovin veljeksissä, joissa Jobin kirjan vaikutus on selkeimmin havaittavissa. Tutkimuskysymykseni on: mihin Jobin kirjan osiin ja näkökulmiin Dostojevskin reseptio kohdistuu Ivan Karamazovin hahmossa ja ohjaajavanhus Zosiman puheessa? Tutkielmani metodi on reseptiohistoriallinen analyysi. Tämä metodi, jolla tähtään Jobin kirjan vaikutuksen arviointiin, perustuu Jobin kirjan syntykontekstin ja Dostojevskin tulkintakontekstin tarkasteluun ja alkuperäisen tekstin ja siitä syntyneen tulkinnan vertailuun. Tavoitteenani on tuoda reseptiohistoriallisen metodin avulla esiin se Jobin kirjan aines, jonka Dostojevski koki omassa ajassaan ja tilanteessaan merkitykselliseksi ja joka siten vaikutti Karamazovin veljeksiin. Analyysini perusteella argumentoin, että Ivan Karamazovin hahmossa näkyy Dostojevskin reseptio Jobin ystävistä, jotka Ivanin tapaan puhuvat Jumalasta, mutta eivät suoraan Jumalalle, kuten Job. Tuon esille että, Ivanin hahmossa näkyy Dostojevskin reseptio myös Jobin kirjan dialogiosion Jobista. Tämä väitteeni perustuu siihen, että molemmat, sekä Ivanin hahmo että Jobin kirjan dialogiosion Job, kohdistavat kritiikkinsä viatonta kärsimystä kohtaan ja vaativat sen perusteella oikeudenmukaisuuden toteutumista tässä maailmassa. Väitettä tukee myös se, että molemmissa teksteissä ilmenee arvostusta heidän kriittisiä ja kyseenalaistavia näkemyksiään kohtaan. Analyysini perusteella esitän, että Dostojevskin reseptio kohdistuu Ivanin hahmossa Jobin kirjan dialogiosuuden molempiin osapuoliin, Jobiin ja hänen ystäviinsä. Osoitan, että molemmat dialogiosuuden osapuolet näkyvät Ivanissa, myös tämän hahmon ratkaisemattoman sisäisen ristiriitaisuuden perusteella. Ivan jää hahmona samaan keskeneräiseen tilaan kuin Jobin ja hänen ystäviensä välinen keskustelu. Tämän perusteella väitän, että Dostojevskin reseptio kohdistuu tämän hahmon osalta Jobin kirjan dialogiosuuden kokonaisuuteen ja siten viisausdialogin genreen ylipäänsä. Ohjaajavanhus Zosiman puheen osalta Dostojevskin reseptio kohdistuu analyysini perusteella Jobin kirjan kehyskertomuksen Jobin hahmoon, joka ylistää Jumalaa irrationaalisesti omista kärsimyksistään huolimatta. Osoitan, että kehyskertomuksen reseptio on havaittavissa myös Zosiman puheeseen sisältyvässä Jobin kirjan tulkinnassa, jossa korostuu selkeästi kehyskertomusta leimaava eheys ja lopullisuus, dialogiosioon liittyvän ratkaisemattomuuden ja keskeneräisyyden sijaan. Zosiman puheeseen sisältyvässä Jobin kirjan tulkinnassa korostuu myös Jobin kirjan näkemys luomistyöstä pohjimmiltaan selittämättömänä tapahtumana. Korostamalla luomistyön positiivista luonnetta Dostojevski argumentoi Ivanin aiemmin painottamaa maailman hylkäämistä vastaan. Näiden analyysin tulosten pohjalta argumentoin, että Dostojevskin reseptiossa keskeistä on Jobin kirjan perustavanlaatuinen jännite kehyskertomuksen ja dialogiosuuden erilaisten teologisten painotusten välillä. Tutkielmani osoittaa, että Dostojevski pyrki Job-viittauksillaan käymään keskustelua omien aatteellisten vastustajiensa kanssa ja argumentoimaan omien uskonnollisten näkemystensä puolesta. Dostojevskin Job-viittausten erittely auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin kärsimyksen ongelman käsittelyyn liittyviä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä muinaisessa Israelissa ja modernilla ajalla.

Pyhä Johannes Krysostomos eli noin vuosina 349–407. Hän on yhä tänä päivänä rakastettu kirkkoisä etenkin ortodoksisessa kirkossa. Toinen kreikkalais-ortodoksisen kirkon liturgioista on nimetty Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan. Hänen saarnojaan luetaan edelleen. Hän on arvostettu myös läntisessä kirkossa. Itse asiassa nimi Os aureum chrysostomos, eli Kultasuu on juuri läntisen kristikunnan antama. Johannes Krysostomos syntyi melko varakkaaseen perheeseen. Hän sai hyvän koulutuksen ja hänestä piti tulla reettori eli puhetaidon opettaja. Hän kuitenkin kiinnostui kristinuskosta ja päätyi munkiksi. Hän oli hyvä saarnaaja ja ihmiset kuuntelivat mielellään hänen puheitaan. Hänet vihittiin papiksi Antiokiassa vuonna 386. Konstantinopolin piispaksi hänet vihittiin 26.2. 398. Krysostomos kuului yhdessä munkkiveljensä Theodoros Mopsuestialaisen kanssa Antiokian koulukuntaan. Antiokian koulukunnalle oli tärkeää Raamatun kirjaimellinen tulkinta. Toisaalta joskus hyväksyttiin myös symbolinen tulkinta. Enemmän symbolista eli allegorista tulkintatapaa harjoitti kuitenkin Antiokian kilpaileva koulukunta, joka oli nimeltään Aleksandrian koulukunta. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsittelee kirkkoisä Krysostomoksen kaksiluonto-oppia. Pro Gradun lähteenä toimii Krysostomoksen Johannes-homiliakokoelma. Homiliat ovat Johanneksen evankeliumia selittäviä opetuspuheita. Johannes-homiliat ovat melko poleemisia. Ne ovat suunnattu kristinuskon vastustajia sekä harhaoppeja vastaan. Teologi Aloys Grillmeierin mukaan nämä homiliat on suunnattu erityisesti areiolaisuutta vastaan. Krysostomos käy homilioissaan jae jakeelta läpi kunkin kohdan merkityksen. Hän puolustaa Kristuksen täyttä Jumaluutta sekä täyttä ihmisyyttä. Krysostomos keskittyy erityisesti Jumaluuden puolustamiseen. Krysostomoksen mukaan Kristus on Jumalan Poika, joka on aina istunut Isän sylissä. Jumalan Poika on syntynyt, ei luotu. Hän on samaa olemusta isän kanssa, mutta heillä on eri persoonat. Jumalan Poika on myös täysin ihminen. Hän on lihaksi tullut Jumalan Logos. Ihmiseksi tuleminen on kuitenkin tapahtunut niin, että Jumala on ottanut lihan hallintaansa, eikä niin että Jumalan olemus on alentunut. Miten se sitten on tarkalleen ottaen tapahtunut, sitä Krysostomos ei selitä, vaan hänen mukaansa Luoja yksin tietää. Krysostomoksen kaksiluonto-oppi mukailee Khalkedonin kaavaa.