Browsing by Title

Tutkimus käsittelee katolisen sisterssiläismunkin Thomas Keatingin kehittämää Jumalan terapiaa tunteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan, mitä Jumalan terapialla tarkoitetaan, miten siinä käsitellään ihmiselle vaikeita tunteita ja mikä rooli myönteisillä tunteilla on. Tutkimusaineistona käytettiin Thomas Keatingin kahta kirjaa. Toinen kirja: Sisäinen eheytyminen. Ihmisen hengellinen matka, sisältää Jumalan terapian keskeisen käsitteistön. Kirja on kirjoitettu vuonna 1992 ja käännetty suomeksi vuonna 1999. Toinen aineistokirja on 20. painos vuonna 1986 julkaistusta kirjasta Open mind, open heart. Se on käytännöllinen opaskirja keskeistävään rukoukseen, joka on yksi kontemplatiivisen rukouksen muoto. Käytin aineiston analysointiin aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysimenetelmää, jonka avulla ryhmittelin aineistoa luomalla ala- ja yläkategoriota, joista tutkimuskysymyksieni kannalta päättelin loogiset neljä pääkategoriaa. Niistä muodostin tuloslukujen keskeiset otsikot. Tutkimustulosten mukaan Jumalan terapia muodostuu paranemisprosessista, jonka lähtökohta on Jumalan terapiaa tarvitsevan ihmisen sisäinen sairaus. Se määritellään Jumalan terapiassa haavoittuneisuudeksi, jolla on kaksi tasoa. Haavoittuneisuuden oireet vaikuttavat tarpeiden, tunteiden, ajatusten ja käyttäytymisen tasoilla. Toiseksi Jumalan terapiaan liittyy Jumalan toiminta terapeuttina, parantamismenetelmä ja käsitys paranemisen tavasta. Kolmanneksi paranemisprosessiin liittyy ihmisen vastuu ja terapiaan sitoutuminen. Neljänneksi paranemisen alkumerkit ja sisäinen tervehtyminen kertovat terapian onnistumisesta. Peilasin näitä paranemisprosessin keskeisiä aiheita erityisesti tunteiden näkökulmasta Jumalan terapian taustalla oleviin kirjoihin kuten Tietämättömyyden pilveen. Lisäksi pohdin tutkimustuloksia sielunhoidon ja hengellisen ohjauksen näkökulmista. Johtopäätöksinä todetaan, että tunteet muodostavat paranemisprosessin keskeisimmän ja dynaamisimman osa-alueen. Tuskallisia tunteita käsitellään Jumalan terapiassa keskeistävässä rukouksessa pehmeillä tavoilla sietäen, irti päästäen ja hyväksyen. Myönteisillä tunteilla on moninainen rooli. Jumalan terapiassa erotellaan tarkasti, mitkä myönteiset tunteet palvelevat todellista hyvää ja mitkä ovat ihmisen suojautumismeknismeihin perustuvan valeminän toiminnan aiheuttamia. Myönteisiin tunteisiin suhtautumisessa etsitään vapautta olla pyrkimättä hyvien tunteiden kokemiseen. Jumalan antamat hengellisestä lähteestä peräisin olevat tunteet ovat voimakkaita hyvän olon kokemuksia ja ne ovat on Jumalan terapian erityispiirre. Niiden tunteiden saamiseen ihminen ei voi vaikuttaa. Arkielämään Jumalan terapia tarjoaa konkreettisia tunnetyökaluja kuten selkeän toimintastrategian omien ”valeminän onnenohjelmointien” purkamiseen. Jumalan terapian ajattelutapaa, tunteiden käsittelytapoja ja keskeistävän rukouksen menetelmää voi soveltaa sielunhoitoon ja hengelliseen ohjaukseen tutustumalla tutkimuksen kirjoihin.

Tämä tutkielma tarkastelee Life.Church nimisen online-kirkon julkaisemaa online-uskonnollisuutta käsittelevää videoaineistoa ja sen autenttisuuspuhetta. Tutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millä lailla Life.Church rakentaa autenttisuuden tunnetta ja missä teemoissa autenttisuuspuhetta ilmenee. Tutkimuksen keskiössä ovat autenttisuuden, digitaalisen uskonnollisuuden ja internet-ympäristön teemat. Tutkielma edustaa laadullista, eli kvalitatiivista tutkimusta. Sen aineistona toimivat 73 Life.Church Open Network -palvelussa julkaistua opetusvideota, joiden aiheena ovat johtajuus ja online-seurakunnat. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia, jonka ohessa hyödynnetään kvalitatiiviseen tutkimukseen suunnattua analyysiohjelmistoa. Videomateriaalista tehdyn analyysin perusteella autenttisuuspuhe läpäisee koko aineiston. Life.Church pyrkii videoissaan luomaan itsestään kuvaa autenttisena kristillisenä yhteisönä, jonka ytimessä ovat yhteisöllisyys ja kristinuskon sanoma. Yhteisön työvälineenä nähdään olevan Jumalan lahjaksi antama online-maailma. Koska online-maailma on transendenttia alkuperää, siellä toimivat uskonnolliset tahot ovat autenttisia kristillisiä toimijoita.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen George E. Tinkerin jälkikoloniaalista intiaaniteologiaa. Tinker on vuonna 1983 teologian tohtoriksi väitellyt osage-intiaani, luterilainen pappi ja teologian professori. Tutkielman tavoitteena on analysoida Tinkerin teologian paradigmaattiset rakenteet ja keskeiset korostukset. Tutkimuskysymyksiä ovat (1) millainen käsitys alkuperäiskansojen teologiasta Tinkerin tuotannossa ilmenee, (2) mitä paradigmaattisia rakenteita aineistossa esiintyy ja kuinka niitä voi systemaattisesti luokitella, ja (3) millaisia yhteyksiä Tinkerin teologialla on tutkimusteeman näkökulmasta relevantteihin teologioihin. Tutkielman primaarinen aineisto koostuu Tinkerin tuotannon niistä teksteistä, joissa on systemaattisteologinen painopiste (= kaksi kirjaa ja yhdeksän artikkelia). Tutkielman metodi on immanenttisesti painottunut systemaattinen analyysi. Sen rinnalla korostuu edellytysten analyysi: aineistoa suhteutetaan Tinkerin teologisteoreettiseen viitekehykseen, aiempaan tutkimukseen jälkikoloniaalisista teologioista sekä mahdollisimman perusteelliseen tutkimustietoon Pohjois-Amerikan intiaanien sosiaalisesta kontekstista ja kolonialistisesta todellisuudesta. Keskeinen teoreettinen viitekehys on tätä tutkielmaa varten muotoiltu kriittisten identiteettiteologioiden käsite, jonka avulla havainnollistetaan Tinkerin sijoittumista globaaliin teologiseen keskusteluun. Analyysista käy ilmi, että Tinkerin teologia on jaettavissa kahteen keskeiseen lähestymistapaan: dekonstruktioon (joka jälkikoloniaalisessa teologiassa ilmenee dekolonisaationa) ja rekonstruktioon. Dekonstruktio kohdistuu Tinkerin ajattelussa erityisesti uskontoteologiaan, missiologiaan, kristologiaan ja raamattuhermeneutiikkaan. Uskontoteologisesti Tinker edustaa pragmaattista jälkikoloniaalista lähestymistapaa. Hän torjuu eksklusivismin postmodernissa todellisuudessa kestämättömänä ja kritisoi inklusivismia sekä pluralismia hiipiväksi imperialismiksi . Hän esittää kuitenkin toisinaan pluralistisia (ja jopa inklusivistisia) ratkaisuja, jotka sijoittuvat ruohonjuuritason kohtaamisiin. Teologis-teoreettisesti hän nojautuu voimakkaimmin relativismiin. Tästä uskontoteologisesta orientaatiosta seuraa aineistossa pragmaattisia missiologisia sovelluksia. Tinkerin dekolonisoitu kristologia sisältää hänen kristomonismiksi nimeämänsä triniteettiopin vinoutuman voimakasta kritiikkiä. Kristologiassa painottuvat soteriologia ja kolminaisuuden toisen persoonan suhde muihin persooniin. Sekä uskontoteologisten että kristologisten painopisteiden muutosaltis luonne osoittaa, että Tinkerin teologian tavoite on tarjota vaihtoehtoisia malleja kolonisaation eri tavoin kokevien subjektien eheytymiseen. Hänen konstruktionistinen ajattelunsa edustaa teologista nonrealismia, jossa korostuu uskonnollisen kielen subjektiivinen luonne. Tinker ei pidä uskonnollisia ilmaisuja tiedollisina väitteinä ulkoisesta todellisuudesta, vaan uskonyhteisön jakamana merkitysrakenteiden joukkona, jolla ilmaistaan tunteita, kokemuksia ja elämänasenteita. Tinkerin ajattelussa ilmenee myös habermasilainen emansipatorinen tiedonintressi. Raamattuhermeneuttisesti Tinker soveltaa dekonstruktiota sekä tekstien imperialistisiin sisältöihin että kolonialistiseen tulkintahistoriaan. Erityisesti hän pyrkii dekolonisoimaan valitun kansan ja luvatun maan ajatuksia sekä toisinajattelijoiden äänten vaientamista. Rekonstruktiivisia rakenteita Tinkerin teologiassa ovat erityisesti praksiksen ensisijainen asema metodologian taustoittajana ja identiteetti sekä itsemääräämisoikeus, joista tulee hänen ajattelussaan teologisia kategorioita. Argumentaatioanalyysin perusteella aineistossa korostuvat kokemusargumentit, joille muu argumentaatio ehdollistuu. Traditioargumentit ovat Tinkerin ajattelussa dekonstruktion ja dekolonisaation kohteita, eivät teologian rakentavia elementtejä. Holismi, kaiken yhteenkuuluvuus, harmonia ja yhteisöllisyys kietoutuvat voimakkaaseen luomisteologiseen lähtökohtaan, ja niistä seuraa eettisiä implikaatioita. Myös Tinkerin jumalakäsitys on luomiskorosteinen. Holismin myötä Tinkerin käsitys teologiasta pitää sisällään poliittista, yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiokulttuurista reflektointia sekä jälkikoloniaalisille teologioille tyypillistä valta- ja ideologia-analyysia. Immanenttisen analyysin lisäksi aineistoa suhteutetaan tutkielmassa laajempaan kriittisiksi identiteettiteologioiksi nimettyjen lähestymistapojen kenttään. Tinker sijoittuu alkuperäiskansojen teologian, jälkikoloniaalisten teologioiden ja 2/3-maailman teologioiden joukkoon. Hänen ajattelussaan on omaleimaista ainesta, joka erottuu kolmannen maailman teologioista ja monin paikoin myös perinteisesti määritellystä vapautuksen teologiasta. Keskeisiä eroja ovat kolonialistisen nykytodellisuuden kontekstit, kosmologiset korostukset, itsemääräämisoikeuden painottuminen sekä alkuperäiskansojen teologioiden kriittinen suhde kristinuskon totuusväitteiden universaaliuteen ja esimerkiksi eksodusnarratiiviin. Aineiston analyysi ja graafinen esitys kriittisistä identiteettiteologioista osoittavat, että Tinkerin ajattelu on varsin intersektionaalista: hän korostaa toiseuden kategorioiden ja sorron kokemusten keskinäisiä eroja. Tinkerin intiaaniteologia haastaa siis paitsi länsimaisen normatiivisena pidetyn teologian konventioita, myös kriittisten identiteettiteologioiden liian homogenisoivia korostuksia.

Tässä tutkielmassa selvitetään hengellisen musiikin vaikutusta ihmiseen. Tutkimuskysymyksiä ovat, mitä merkityksiä ihmiset musiikille antavat ja kuinka se vaikuttaa heidän spiritualiteettiinsa. Erityisesti huomioidaan musiikin kietoutuminen Ninian Smartin uskonnon ulottuvuuksiin. Lisäksi taustalla on Rudolf Otton teoria numinoosista. Tutkimus on toteutettu havainnoimalla, kyselylomakkeella ja haastattelemalla pääkaupunkiseudulla toimivan kansainvälisen tunnustuskuntiin sitoutumattoman seurakunnan kävijöitä. Musiikki toteutuu vapaaehtoisista koostuvan musiikkitiimin soitosta sekä laulusta, johon seurakunta yhtyy. Soittimina on useimmiten kitara ja basso sekä muita instrumentteja, riippuen soittajista. Musiikki on yleensä contemporary Christian music-tyylisuuntaan kuuluvaa. Aineiston pohjalta voidaan musiikilla nähdä olevan vaikutusta kolmeen suuntaan. Ensinnäkin musiikki nähdään Jumalan tarkoituksenmukaisena lahjana ihmiselle. Sen kautta voi kokea Pyhän Hengen läsnäoloa. Jumalan läheisyyden kokemus vaikuttaa jumalasuhdetta vahvistaen. Lisäksi laulut auttavat seurakuntalaisia keskittymään Jumalaan, ja muistelemaan hänen tekojaan ja suunnitelmaansa heidän elämässään. Informantit kertovat myös saaneensa rukousvastauksia laulujen välityksellä. Toiseksi, laulut ovat jumalasuhteelle merkittäviä myös ihmisestä Jumalaan suuntautuvan kanssakäymisen kannalta. Ne ovat rukousta, joiden kautta voi myös ilmaista itseään ja tunteitaan Jumalalle. Kolmas tapa, jolla hengellinen musiikki vaikuttaa, on seurakuntataso. Uskonnon rituaalinen ja sosiaalinen ulottuvuus yhdistyvät tällä tasolla. Yhteislaulu yhdistää seurakuntalaisia toisiinsa ja auttaa ihmisiä juurtumaan seurakuntaan. Laulut ovat informanttien mukaan heitä rohkaisevia, voimaannuttavia ja mielialaa nostattavia. Niiden mystinen taika perustuu aineiston mukaan sanomaan Kaikkivaltiaasta ja armollisesta Kristuksesta. Sanoitusten tulee olla teologisesti oikeita eli Raamattuun pohjaavia. Siinä tapauksessa ne voivat toimia seurakunnan yhteisen uskon ja opin tunnustuksena. Musiikki on spiritualiteetin sekä jumalasuhteen hoitamisen kannalta merkittävä väline. Se nähdään rakastavan Jumalan lahjana, joka on luotu ihmisten lohduksi ja iloksi.

Tutkimukseni tarkastelee uskontoa Akateemisen Karjala-Seuran julkaisemassa Suomen Heimo -aikakauslehdessä vuosina 1923-1937. Tutkimus alkaa lehden perustamisesta ja päättyy sen pitkäaikaisimman päätoimittajan, Yrjö Vuorjoen (Wegelius) virkakauden loppuun. Tarkastelussa ovat kaikki uskonnollisiin ilmiöihin ja uskonnon harjoittamiseen liittyvät teemat. Tutkin sitä, kuinka paljon Suomen Heimossa oli uskonnollista sisältöä, miten uskonto lehdessä näkyi, minkälaisissa asiayhteyksissä uskonto nousi esiin ja mihin sävyyn siitä ylipäätään kirjoitettiin. Akateeminen Karjala-Seura ei ollut uskonnollinen järjestö eikä Suomen Heimo uskonnollinen lehti, mutta aihepiiriin liittyvää kirjoittelua oli melko paljon koko tarkasteltuna aikana. Kriteerit täyttäviä artikkeleita ja kirjoitelmia löytyi yhteensä 82 kappaletta. Uskontoon liittyvä kirjoittelu yleistyi selvästi 1930-luvulle tultaessa ja oli tiheimmillään vuosina 1930-1932. Lehti oli moniääninen ja keskusteleva sekä uskonnon että muiden aiheiden suhteen. Valtaosa uskonnollisia teemoja sisältäneistä artikkeleista käsitteli jotain Akateemisen Karjala-Seuran poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta, kuten heimoaatetta tai suomen kielen aseman turvaamista. Niissä oli kuitenkin mukana jokin uskonnollisuuteen liittyvä tulokulma, jolloin uskonto nivoutui osaksi argumentaatiota. Moneen Suomeen Heimossa seurattuun ajankohtaisaiheeseen liittyi esimerkiksi kirkollinen puoli. Lehdessä oli myös sellaisia tekstejä, joissa oli selkeästi hengellinen kärki, kuten jouluhartauksia. Nekin tosin tyypillisesti sulautettiin ajankohtaiseen kontekstiin, jolloin teologisilla argumenteilla perusteltiin AKS:n tavoitteita. Määrällisesti eniten uskontoon liittyviä mainintoja oli Ruotsin Länsipohjassa ja Norjan Ruijassa asuvien suomalaisten kirkolliseen tilanteeseen liittyvissä artikkeleissa. Alueilla ilmeni kiistoja siitä, oliko suomenkielisillä oikeus harjoittaa uskontoa omalla äidinkielellään. Lestadiolaisuus nähtiin kansankielisyyden johdosta suomalaisuuden soihdunkantajana. Viron, Inkerin ja Itä-Karjalan tilannetta seurattiin tiiviisti, ja kahden viimeksi mainitun osalta neuvostohallinnon suorittamasta kirkkoterrorista raportoitiin väkevästi. Suomen Heimossa tarkasteltiin Suomen ortodoksisen kirkon syntyä, ilmaistiin tukea sen kansallistamisprojektille ja toisaalta myös kritisoitiin luterilaista valtakulttuuria ja ennakkoluuloja ortodoksisuutta kohtaan. Esikristillinen uskonnollisuus näyttäytyi kulttuurisen kiinnostuksen johdosta myönteisessä valossa, siinä missä vapaamuurareita ja esoteerisia seuroja kritisoitiin epäselvän kansallisen lojaliteetin johdosta. Hartausteksteistä välittyi herännäissävytteinen hengellisyys, mikä sopii körttiläisyyden tuolloiseen poliittis-yhteiskunnalliseen profiiliin ja AKS:n körttiläiskytköksiin.

Tutkielman tehtävänä on selvittää, mitä Kevin Vanhoozer tarkoittaa kommunikatiivisella teismillä. Tutkielman tärkein lähde on Kevin Vanhoozerin teos Remythologizing Theology, jossa hän esittelee kommunikatiivista teismiä. Kommunikatiivinen teismi liittyy yhteen Vanhoozerin kehittämän remytologisaation metodin kanssa, joka kehittelee eteenpäin hänen aikaisemman tuotantonsa hermeneuttisia teemoja. Tutkielmassa esitellään Vanhoozerin puheaktiteoriapohjaista käsitystä kommunikaatiosta ja jumalallisesta draamasta osana hänen kommunikatiivista teismiään, sekä tarkastellaan Vanhoozerin hermeneutiikkaa, joka on kommunikatiivisen teismin taustalla. Kommunikatiivinen teismi käsittelee Jumalan kommunikaatiota ja hänen olemustaan tämän kommunikaation perusteella. Kommunikatiivinen teismi tarkastelee Jumalan kommunikaatiota Raamatussa ja sitä, miten kommunikaatio ilmenee sekä Kolminaisuuden sisällä että Jumalan ja ihmisten välillä. Jumalan kommunikaation sisältönä on kommunikatiivisen teismin mukaan valo, rakkaus ja elämä eri tavoin. Jumalan ja maailman suhdetta tarkastellaan kirjailija-metaforan kautta: Jumala on maailman kirjailija, maailma hänen teoksensa ja ihmiset sen sankareita.

Tässä uskontoantropologiaan ja rituaalitutkimukseen sijoittuvassa tutkielmassa nepalilaisen samaanin ja hänen asiakkaidensa sekä toisaalta samaanin ja yliluonnollisten henkien välistä vuorovaikutussuhdetta tarkastellaan teoriasidonnaisesti rituaalisen neuvottelun näkökulmasta. Toisena taustateoriana toimii Victor Turnerin teoria liminaalisesta tilasta rituaaliin kuuluvan transformatiivisen prosessin mahdollistajana. Tutkimuskysymykseni koskee sitä, millä tavalla erilaiset rituaalisen neuvottelun muodot näyttäytyvät analysoimassani aineistossa, ja millä tavalla ne ilmentävät samaanin, henkien ja samaanin asiakkaiden keskinäisiä asemia. Tutkimuskysymyksiin vastaamisen lisäksi pyrin antamaan lukijalle yleiskuvan siitä, millaista nepalilainen samanismi on, ja mikä on sen asema suhteessa maan uskonnolliseen kenttään. Aineisto on kerätty 3.7.–28.7. 2013 Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa sekä läheisessä Chillaunin kylässä perinteisin etnografisin menetelmin. Tutkielma on kvalitatiivinen sisällönanalyysi 228 sivusta muistiinpanomateriaalia, joka sisältää kuuden samaanin sekä neljäntoista heidän asiakkaansa litteroidut haastattelut, sekä havainnointimuistiinpanot neljän eri samaanin toimittamien parannusrituaalien seuraamisesta. Tulokset osoittivat samaanin uskonnon olevan hyvin yksilöllinen konstruktio, jossa näkyy vaikutteita sekä hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta että kansanuskosta. Samaanin ja hänen asiakkaidensa välinen vuorovaikutus perustui luottamukseen ja eettiseen koodiin, joka velvoittaa samaanin yhteisön palvelemiseen. Asiakkaiden haastattelut ja rituaalien havainnointi avasivat mm. sitä, mitä samaani yhteisölleen merkitsee, ja millaisen vuorovaikutuksen koetaan pitävän yllä hyviä suhteita samaanin ja yhteisön välillä. Vuorovaikutus hyvien henkien kanssa esiintyi aineistossani samaanin ja henkien liittona, jossa molemmilla oli velvoitteita toista osapuolta kohtaan. Samaanin oikeanlainen vuorovaikutus ihmisten ja luonnon kanssa miellyttää hyviä henkiä, jotka vastineeksi takaavat parantavaa voimaa. Pahat henget näyttäytyivät sairauden aiheuttajina. Parannusrituaalissa samaani pyrki neuvottelemalla tekemään sairauden aiheuttajan ja sairastuneen välisen konfliktin itsensä ja hengen välillä ratkaistavaksi. Rituaali ei kuitenkaan jättänyt havainnoimiani potilaita ulkopuolelle, vaan kohdistui heihin hyvin kokonaisvaltaisesti sekä psyykkisellä, fyysisellä että hengellisellä tasolla.

Tämän työn tarkoituksena on selvittää millaisen vastaanoton Nicky Cruzin omaelämäkerrallinen teos Juokse poika juokse on saanut Suomessa. Kirjan vastaanottoa tutkitaan sekä siitä kirjoitettujen kirja-arvostelujen, että erikseen tätä tutkimusta varten kerättyjen lukukokemuksien avulla. Kirja-arvosteluja löytyi 9 kappaletta ja lukukokemuksia kerättiin 18 kappaletta, mikä tekee tutkimuksesta suppeahkon. Kirja-arvostelut kerättiin Kansalliskirjaston, Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjaston, Kirkkohallituksen arkiston ja Päivämiehen arkiston avulla. Lukukokemukset kerättiin Facebookia, Suomi24-sivustoa, sähköpostia ja Helsingin Saalem-seurakunnan ilmoitustaulua avuksi käyttäen. Kokonaisuuden hahmottamiseksi tutkimuksessa on huomioitu myös Cruzin vierailujen herättämä keskustelu. Tutkimuksessa perehdytään omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittamiseen, arvosteluun ja lukemiseen. Juokse poika juokse -kirjaa tutkittaessa on tärkeää perehtyä myös 1970-lukuun Suomessa ja kirjan syntyolosuhteisiin 1960-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuvan ymmärtäminen auttaa arvostelun analysoinnissa. Kirjan diskurssi on selkeästi uskonnollinen, erityisen vahvasti siinä ovat esillä helluntaiherätyksen piirteet, siksi tutkimuksessa on esitelty helluntaiherätyksen ominaisuuksia. Kirjallisuuskritiikin, reseptiotutkimuksen ja muistitutkimuksen avulla kirja-arvosteluja ja lukukokemuksia jaotellaan teemoittain ja pohditaan kirjan saamia muotoja. Tutkimustulosten mukaan Juokse poika juokse eli Nicky Cruzin tarina herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjalla on yhä vahva asema herätyskirjallisuuden parissa. Ilmestymisaikanaan sitä pidettiin todentuntuisena kuvauksena nuorisokulttuurista, mikä herätti myös pelkoja oman maan nuorison puolesta. Kirjan todistusvoimaa Jumalan pystyvyyden puolesta sekä korostettiin että pilkattiin rahastukseksi. Cruzin tarinalle annettiin erilaisia muotoja tulkitsijan kontekstista käsin. Tutkimuksen tekijän, kirjallisuuskriitikon ja lukijan johtopäätöksiin vaikuttaa aina hänen henkilökohtainen historiansa. Kirjaa ei voi arvostella täysin puolueettomasti.

Tämän tutkielman aiheena on Jürgen Moltmannin sosiaalinen triniteettioppi, ja siihen liittyvä ykseyden ongelma, joka muodostuu hänen lähtökohdastaan: Jumalan ykseys on ennen kaikkea kolmen persoonan yhteyttä, ei ensisijaisesti substanssin ykseyttä. Tutkielmassani selvitän, minkälaisia edellytyksiä ja haasteita siihen liittyy. Käyn ensin läpi Moltmannin jumalaopin peruslähtökohdat ja sen jälkeen tarkastelen hänen käsitystään Kolminaisuudesta ja sen ykseydestä. Moltmannin mukaan erityisesti läntistä teologiaa vaivaa Jumalan ykseyden korostuminen moneuden sijaan. Syynä tähän hän näkee hellenistisen filosofian ja siihen liittyvät jumaluuden attribuutit, kuten muuttumattomuuden ja kyvyttömyyden kärsimykseen. Seurauksena on ollut Jumala, joka ei kärsi vaan on kaikkivaltias Herra, mikä on osaltaan oikeuttanut maanpäälliset hierarkiat, puhumattakaan siitä, että sen vastareaktiona on syntynyt moderni ateismi. On siis välttämätöntä korjata vinouma jumalaopissa, ja siksi kysymys Jumalan kärsimyksestä on Moltmannille keskeinen kolminaisuusteologinen kysymys, joka avautuu teodikean ongelmasta käsin. Hänen teologiansa keskiössä on solidaarinen ja kärsivä Jumala, joka rakastaa maailmaa, jopa tarvitsee sitä. Rakkaus ja kärsimys kuuluvat yhteen, ja Moltmann edellyttääkin eräänlaista mukautettua impassibiliteettia. Ajatus, että Jumala kärsii olemuksessaan, yhdessä sen kanssa, että pelastushistorian tapahtumat jollain tavalla konstituoivat Jumalaa, aiheuttaa kuitenkin uhan Kolminaisuuden ykseydelle. Näyttää siltä, että ristillä Kolminaisuus vähintään hetkellisesti hajoaa, eikä ole selvää, että Moltmann pystyy säilyttämään Jumalan ykseyden. Moltmannin teologiassa näkyy vaikutteita hegeliläisestä metafysiikasta: maailma ja Jumala ovat kietoutuneet eräänlaiseen yhteiseen vapautusprosessin, ja maailman historia on samalla myös Kolminaisuuden historiaa. Vaikka Moltmannin sosiaalinen analogia perustuu ennen kaikkea persoonien perikoreettiseen ja tasaveroiseen yhteyteen, hän tekee eron Kolminaisuuden ikuisen konstituution, jossa yllättäen vallitsee Isän monarkia, ja sisäisen, tasa-arvoisen ja suhteista riippuvan elämän välillä. Niinpä hän päätyy puhumaan myös ykseydestä monesta näkökulmasta. Jumalan ykseys osaltaan perustuu Isään jumaluuden alkulähteenä, mutta samalla se on myös kolmen persoonan aitoa yhtä olemista, ikuista rakkauden prosessia, johon myös maailma otetaan mukaan. Jumalan ykseys on siis myös eskatologinen kysymys, ja tietyllä tavalla Jumala tarvitseekin maailmaa saavuttaakseen täydellisen onnen ja ykseyden. Historia tähtää siihen, että maailma on saatettu täydellisesti Jumalan yhteyteen. Kun ”Jumala on kaikki kaikessa”, Kolminaisuuden historia on saavuttanut täyttymyksen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee 100-luvulla eläneen apologeetan Justinos Marttyyrin apologian suhdetta aikakautensa vallitseviin filosofikoulukuntiin. Lähteenäni ovat Justinoksen teokset Ensimmäinen Apologia, Toinen Apologia sekä Dialogi Tryfonin kanssa. Tarkastelen filosofian kannalta olennaisia tekstikohtia sekä taustoitan niitä käsittelemällä sekä Justinoksen omaa taustaa että yleistä aatehistoriallista kontekstia. Tutkimuskysymykseni siis on, miten Justinos suhtautuu filosofiaan. Metodini on sisältöanalyysi ja lähestymistapani on siis tekstipohjainen. Lähteistäni Ensimmäinen ja Toinen Apologia painottuvat, koska niissä on enemmän tutkimuskysymykseni kannalta olennaisia tekstikohtia. Koska Justinoksen viittaustyyli on varsin vapaamuotoinen ja hän harvoin auki kirjoittaa vaikutteitaan tai lähteitään, on ensisijaisen tärkeää pureutua käännösten ja niiden kommentaariosuuksien sekä tutkimuskirjallisuuden avulla tekstitasoa syvemmälle ja miettiä, minkä vuoksi Justinos käyttää tiettyjä ilmaisuja ja mistä hän on mahdollisesti ne omaksunut. Tutkielmani johtopäätöksistä keskeisin on se, että Justinos Marttyyrin suhde filosofiaan on kaksijakoinen. Toisaalta hän kritisoi filosofiaa ja filosofeja, mutta toisaalta hän hyödyntää myös filosofista käsitteistöä ja ajattelua. Olkoonkin että keino jolla Justinos hyödyntää niitä on varsin valikoiva ja välillä hän tuntuu joko väärinymmärtäneen tai kärjistävän filosofikoulukuntien ajattelua. Kaiken taustalla on Justinoksen omaksuma ja hänen muokkaamansa logos-oppi, joka on Justinoksen ajattelun keskiössä. Logos-opin on spekuloitu olevan peräisin jostain aiemmasta logos-opillisesta muotoilusta, mutta tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta siitä, ovatko Justinoksen vaikutteet peräisin Filonilta, stoalaisilta, keskiplatonisteilta vai aiemmasta kristillisestä logos-tulkinnasta. Justinoksen toinen keskeinen väittämä on, että kristinusko on tosi filosofia, kun taas muut filosofikoulukunnat ovat alkuperäisen filosofian rappeutuneita, vaillinaisia versioita. Vaikka filosofit ovat puhuneet ansiokkaasti logoksen kylvämien siementen myötävaikutuksesta, juurikin kristillinen oppi ja elämäntapa ovat filosofian täyttymys. Tähän liittyy olennaisesti ajatus Kristuksesta inkarnoituneena Logoksena, sillä Kristus on kristittyjen opettaja ja tämä selittää, miksi kristityt ovat armon kautta osallisia koko Sanasta. Justinos lisäksi esittää logos-oppinsa nojalla, että logoksen kylvämät siemenet ovat toimineet jo ennen Jeesuksen syntymää ja siten esimerkiksi ansiokkaat filosofit ovat itse asiassa esikristittyjä, sillä he ovat tavoittaneet osan totuudesta jo ennen Logoksen inkarnaatiota. Toisaalta vaikka logos-oppi ja käsitys kristinuskon suvereeniudesta yleisesti ottaen läpileikkaavat Justinoksen Apologioita sekä suhdetta filosofiaan, on teoksissa havaittavissa silti nyansseja sen suhteen, miten hän suhtautuu eri filosofeihin ja filosofikoulukuntiin. Sokrates edustaa Justinokselle mallikelpoista esikristittyä, stoalaisia hän kehuu heidän eettisestä opetuksestaan ja kritisoi muun muassa stoalaisten fatalismia, kun taas Platonia hän jopa siteeraa ja hyödyntää teoksissaan platonistisia käsitteitä ja ilmaisutapoja. Jälkimmäisen suhteen ymmärtäminen selkeytyy, kun käy ilmi, että Justinoksen kääntymystä kristityksi edelsi hänen keskiplatonilainen taustansa.