Browsing by Title

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.

Katekismus on kuulunut Suomessa vuosisatojen ajan rippikouluopetuksen keskeisimpään oppiainekseen. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit ovat muodostaneet Martin Lutherin katekismuksista alkaen viiden pääkappaleen mallin, joka on vakiintunut rippikouluopetuksen ytimeksi. Lutherin opetusmenetelmän mukaisesti ulkoluku, ymmärtävä oppiminen ja tietojen syventäminen ovat toimineet rippikouluopetuksen esikuvina. Rippikoulun syntyhistoria perustuu olennaisesti katekismusopetuksen perinteelle, joka puolestaan ulottaa juurensa varhaiskirkon kasteopetukseen. Reformaation ihanteeseen kuulunut katekismusopetus ja siihen liittynyt lukutaito-opetus ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomen kirkon kasvatustyöhön. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelmat 1950–1980 -luvuilta kuvaavat katekismusopetusta. Tutkimuksessa keskitytään siis rippikoulu-opetuksen ydinsisältöihin Martin Lutherin Vähän katekismuksen pääkappaleiden näkökulmasta. Lisäksi tutkimuksessa etsitään kehityslinjoja katekismuksen oppikirjakäytölle ja kulloinkin vallinneelle opetusmenetelmälle, jonka avulla katekismusainesta on jaettu sukupolvelta toiselle. Tutkimuksessa käytetään historian tutkimusotetta ja lähteinä ovat kirkon rippikoulusuunnitelmat vuosilta 1958–1980. Lisäksi lähteinä käytetään muun muassa vuoden 1948 Katekismusta, luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja ja kirkkolakeja. Lähteiden tulkinnassa otetaan huomioon myös niiden syntyaikana vallinnut kirkollis-yhteiskunnallinen konteksti. Tutkimustulosten perusteella Lutherin katekismuksen pääkappaleisiin perustuva aineisto on tutkimusaikana säilynyt rippikouluopetuksen tärkeänä osana. Tosin opetusmenetelmät ovat muuttuneet, samoin etenkin Katekismuksen asema oppikirjana on kohdannut muutoksia. Oppikirjauudistukseen liittynyt keskustelu aloitettiin 1950-luvun lopun kirkolliskokouksessa ja sen lopputulemana 1970-luvulla tehtiin kirkkolakiin muutos, jossa rippikoulun oppikirjojen hyväksyminen määrättiin piispainkokouksen tehtäväksi. Vuoden 1958 rippikouluohjeissa puolustettiin Katekismuksen asemaa rippikoulussa, mutta kirjaa ei nimetty yhdeksi oppikirjoista. Opetuksessa painotettiin tiedollista tavoitetta ja ulkoluvun perinnettä pidettiin tärkeänä. Rippikoulun opetussuunnitelmassa vuodelta 1965 sen sijaan Katekismus nimetään oppikirjaksi. Opetussisällön runko perustettiin Lutherin katekismuksesta tuttuun uskontunnustuksen trinitaarisiin uskonkohtiin. Vuoden 1973 kokonaissuunnitelmassa painotettiin Lutherin uskonkohtien selitysten oppimista ja opetuksessa oltiin siirrytty oppilaskeskeisyyteen ja ongelmakeskeiseen opetukseen. Rippikoulusuunnitelmassa 1980 opetusmenetelmäksi oli hioutunut elämäntilanne-lähtöinen opetus ja Lutherin selitykset kehotettiin oppimisen sijaan tuntemaan. Katekismuksen tilalle toivottujen nykyaikaisten oppikirjojen käyttö mahdollistettiin kirkkolainmuutoksella. Kokonaisuutena katekismuksen perustekstit rippikouluopetuksessa ovat säilyneet tutkimusaikana, mutta opetusaines on tutkimusajan lopulla laajentunut huomattavasti muun muassa yhteiskunnallisilla aiheilla. Kirkon opetussuunnitelmissa näkyy myös oppivelvollisuuskoulun selkeä vaikutus. Näin ollen yhteiskunnallisilla muutoksilla voidaan todeta olevan vaikutuksensa rippikoulun kehityskulkuun.

Tutkielma käsittelee Kathryn Tannerin inkarnaatiokeskeistä konstruktiivista teologiaa. Metodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä on käytetty kolmea Kathryn Tannerin teosta. Näistä kaksi muodostaa systemaattisen esityksen Tannerin inkarnaatiokeskeisestä teologista. Kolmas käsittelee kristinuskon suhdetta nykyiseen markkinavetoiseen kapitalismiin. Tannerin teologian lähtökohtana on dogmien uudelleenmuotoilu. Useassa kohdassa keskiajan jälkeinen teologia osoittautuu virheelliseksi, vajavaiseksi tai antroposentriseksi, joten se on hylättävä ja korvattava kirkkoisien ajattelusta ammentavalla inkarnaatiokeskeisyydellä. Inkarnaatiokeskeisyys tarkoittaa huomion kääntämistä ihmisestä kohti Jumalaa. Tanner korostaa ihmisen ja Jumalan suhteen unilateraalisuutta ja universaaliutta. Suhde perustuu Jumalan yksipuoliseen päätökseen ja toimintaan. Ihminen ei esimerkiksi pysty vastavuoroiseen lahjanvaihtoon Jumalan kanssa, sillä kaikki, mitä ihmisellä on, on lähtöisin Jumalasta. Jumala pyrkii lahjoittamaan omasta hyvyydestä rakkauden ja hyvinvoinnin kaltaisia lahjoja ihmisille. Ihmisen velvollisuus on Jumalan hyvyyden levittäminen esimerkiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla. Inkarnaation ottaminen pelastuksen ja sovituksen lähtökohdaksi puolestaan kääntää huomion pois ristin väkivaltaisista ja nöyryyttävistä tapahtumista. Muutos korjaa virheellisen käsityksen, jonka mukaan nöyryyttävä alistuminen olisi pelastuksen edellytys. Ristillä tapahtuva uhraus on kuitenkin kokonaan Jumalan tekemä. Todellinen pelastukseen johtava uhraus on kuitenkin tapahtunut jo inkarnaatiossa Jumalan ottaessa ihmisyyden osaksi itseään Inkarnaatio toimii ihmisen ja Jumalan erityisen suhteen, pelastuksen ja sovituksen sekä yhteiskunnallisen aktiivisuuden perustana. Tutkielmassa huomio kiinnittyy Tannerin moderniin markkinatalouteen, jolle ominaista on toimijuuden rajoittaminen velan avulla nykyhetkeen ilman toivoa paremmasta. Inkarnaatioon perustuva kristillinen toivo puolestaan avaa näkymän ikuiseen elämään Jumalan hyvyyden täyttämässä todellisuudessa.

Pro gradu -tutkielmassani havainnoin Japanin katolisen piispainkonferenssin suhtautumista japanilaiseen moderniin yhteiskuntaan erilaisten teemojen, kuten avioliitto, perhe, ikääntyvä väestö, eutanasia, kuolemanrangaistus sekä itsemurha, avulla. Tarkastelen myös Japanin katolisen kirkon arvoja sekä kirkon pyrkimystä sopeutua ympäröivään yhteiskuntaa. Tutkimuskohteeni rajasin 2000-luvulle. Päälähteinäni oli kaksi piispainkonferenssin julkaisemaa asiakirjaa, jotka oli julkaistu vuosina 2001 ja 2017. Lähdemateriaalissa otettiin laajasti kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin ja ongelmiin, ja asiakirjojen tarkoituksena oli muistuttaa ihmiselämän tärkeydestä. Piispat ottivat hyvin yhteiskuntakriittisesti kantaa japanilaiseen yhteiskuntaan, jonka prioriteetteinä oli taloudellinen kehitys ja tehokkuus. Japanin katolisen kirkon piispat pitivät avioliittoa Jumalan tahtona ja oleellisena Jumalan luomistyön jatkamisen kannalta, minkä takia he pitivät avioiän nousua, avioliittojen vähenemisestä sekä avioeroja ongelmina. Individualisaatio, taloudelliset prioriteetit ja asennemuutokset olivat heikentäneet käsitystä avioliitosta ja sen tarpeellisuudesta. Perhe oli piispojen mukaan yksi tärkeimmistä asioista ihmiselle ja perhe-elämän eroosio sekä ”muutaman lapsen trendi” huolestuttivat heitä. ”Pienen syntyvyyden, ikääntyvän väestön” -kriisi oli keskeinen huolenaihe julkisessa keskustelussa ja ilmiön oletettiin aiheuttavan demografisen kriisin. Väestön ikääntyessä nousi kysymys siitä, mitä vanhusten kanssa tulisi tehdä. Katoliset piispat pitivät eläkeläisiä tienä inhimillisyyteen epäinhimillisessä yhteiskunnassa ja kritisoivat japanilaista yhteiskuntaa vanhuksien sivuuttamisesta ”taakkoina”. Piispojen mukaan elämä oli Jumalan lahja, johon ei saanut puuttua, ja eutanasia, itsemurha, kuolemanrangaistus ja abortti olivat kiellettyjä. Japanissa oli kuitenkin käytössä kuolemantuomio, ja 2000-luvulla käytäntö oli yleistynyt nostaen kuolemaan tuomittujen lukua sekä teloitusten määrää. Piispat vastustivat kuolemanrangaistusta tarpeettomana perustuslaillisessa yhteiskunnassa, mutta tuomiolla oli kansansuosio Japanissa. Itsemurhat olivat myös vakava yhteiskunnallinen ongelma, ja piispat pitivät tekoa syntisenä. He kuitenkin katuivat katolisen kirkon tuomitsevaa kantaa ja pitivät sitä syrjivänä. Piispojen ajattelussa näkyi kahden ajattelutavan ristiriitaisuus. He pyrkivät pitämään kiinni katolisen kirkon traditioista ja arvoista, mutta samalla he yrittivät sopeutua ympäröivään moderniin yhteiskuntaan.

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää katsomuksellisen identiteetin käsitettä osana Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita 2014. Laadullinen teoreettinen analyysi tehdään systemaattisen analyysin menetelmällä. Tutkimuksen keskiössä on käsiteanalyysi, jota syvennetään systemaattisen analyysin metodin mukaisesti. Syvemmän ymmärryksen saavuttaminen tutkimuskysymykseen vaatii teoreettisen viitekehyksen ja ensimmäisten tasojen analyysissa laajemman näkökulman ottamista erityisesti identiteetin ja katsomuksen käsitteisiin. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen historiaa ja nykypäivän järjestämisen periaatteita, opetussuunnitelmien historiaa, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita 2014, identiteettiteoriaa ja katsomuksellisuutta. Itse analyysiosuudessa tarkastellaan laajemmin identiteetin käsitettä osana Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 eri osioita ja konteksteja. Laajemmalla käsityksellä identiteetin käsitteestä päästään analyysin seuraavissa vaiheissa syvemmälle merkitysrakenteiden käsittelyyn ja identiteettikäsitteiden suhteiden hahmottamiseen. Tutkimuksen perusteella katsomuksellinen identiteetti voidaan hahmottaa osaksi oppilaan suurempaa identiteetin kokonaisuutta, joka kehittyy jatkuvassa prosessissa. Katsomuksellinen identiteetti on yksi näkökulma, joka on vuorovaikutteisessa suhteessa oppilaan muiden identiteettien näkökulmien kanssa. Perusopetuksen tehtävä on monipuolisesti tukea oppilasta tässä henkilökohtaisessa prosessissa. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista 2014 voidaan hahmottaa oppilaan identiteetin hierarkkinen luonne. Tässä tutkimuksessa tästä monitasoisesta kokonaisuudesta painottuvat yläkäsite identiteetti, jonka alta löytyy kulttuurinen ja kielellinen identiteetti ja näiden alta edelleen katsomuksellinen identiteetti. Suomalaisessa yhteiskunnassa julkisessa keskustelussa painottuvat nykypäivänä monikulttuurisuuden ja katsomuksellisuuden kysymykset. Tähän kontekstiin sijoitettuna Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 identiteettikysymykset saavat laajemman mittakaavan. Perusopetuksen piirissä tapahtuva vuorovaikutus ja sen yhteydessä tapahtuva identiteetin ja erityisesti katsomuksellisen identiteetin rakentumisen prosessi edistävät oppilaiden osallisuutta ympäröivässä yhteiskunnassa. Vaikka katsomuksellinen identiteetti on vain hyvin pieni osa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita 2014, se linkittyy suurempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa nykypäivän oppilaat elävät.

Maisterintutkielmani tarkoitus on tuoda uusi näkökulma katsomusaineiden opetusta käsittelevälle tutkimuskentälle. Se tarkastelee asiantuntijoiden julkisessa mediassa esittämää argumentaatiota liittyen katsomusaineiden opetuksen uudistamiseen. Tahdon tutkimuksellani korostaa paitsi argumentaatiotaitojen niin myös kriittisen lukutaidon merkitystä yhteiskunnassamme. Kohdehenkilöinä tutkimuksessa ovat Arto Kallioniemi, Arno Kotro, sekä Suaad Onniselkä. Tutkimustani ohjaava kysymys on, minkälaisilla argumenteilla he osallistuvat katsomusaineiden opetuksen uudistamisesta käytävään keskusteluun. Lisäksi tutkimuskysymyksenäni on pohtia, millaista heidän esittämänsä argumentointi on. Aineistoni koostuu kohdehenkilöiden julkiseen mediaan tekemistä kannanotoista vuosina 2018–2022. Tutkimukseni on laadullinen ja metodinani käytän argumentaatioanalyysia. Selvitän metodin avulla, miten kohdehenkilöt perustelevat esittämiään väitteitä ja miten heidän argumenttinsa kestävät tarkempaa tarkastelua. Tutkimukseni tuloksena Kallioniemi puolustaa argumenteissaan yhteistä katsomusainetta. Hänen argumenttiensa vahvuus vaihteli. Kotro vastustaa yhteistä katsomusainetta ja pyrkii erityisesti puolustamaan elämänkatsomustiedon asemaa omana oppiaineenaan. Hänen argumenttinsa olivat usein vahvoja. Onniselkä vastustaa yhteistä katsomusainetta. Hänen huolenaan siinä on vähemmistöuskontojen, erityisesti islamin alta vastainen asema. Onniselän argumentit olivat usein heikkoja ja ne olisivat tarvinneet lisäperusteluita tai tarkennuksia. Tutkimukseni tulosten varjossa ensisijainen johtopäätös on, että katsomusaineiden opetuksen muutoksesta käytävässä keskustelussa edes asiantuntijat eivät välttämättä argumentoi vakuuttavasti. Tutkielmani perusteella voidaan todeta, että lukijan tulee soveltaa kriittistä lukutaitoa myös tällaisten auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden kohdalla. Erityisesti näiden havaintojen vuoksi tutkimukseni on merkityksellinen.

Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, miten kolminaisuus näyttäytyy brabanttilaismystikko Johannes Ruysbroeckin uniokäsityksessä hänen teoksessaan Sielujen häät (Die gheestejilike brulocht). Sielujen häät on kolmiosainen teos, jonka kantava teemana on Matteuksen evankeliumin jae 25:6: ”Katso! Ylkä tulee! Menkäät ulos häntä vastaan!” ja joka käsittelee ihmisluonnon eli morsiamen ja Kristuksen eli ylkän rakastavaa kohtaamista mystisessä uniossa. Ruysbroeckin ajattelussa ihminen on luonnostaan kolminaisuuden kuva. Tämä kuva on löydettävissä ihmisen psykologisesta rakenteesta, jossa korkeammat ihmisen korkeammat sielunkyvyt eli muisti, intellekti ja tahto korreloivat Jumalan intratrinitääristen prosessien kanssa. Nämä prosessit ovat katkeamatonta liikehdintää, josta voidaan eritellä kolme eri vaihetta, jotka ovat ulos käyminen, ykseyteen takaisin palaaminen ja lepo. Tämä liikehdintä voidaan tulkita neoplatonisesta perinteestä käsin, ja onkin todennäköistä, että Ruysbroeck seuraa ainakin epäsuorasti mm. Pseudo-Dionysius Areiopagitan ajattelua. Ihmisen, kuten kaiken muunkin olemassaolevan eksemplaari eli alkukuva on Kolminaisuuden toinen persoona. Ruysbroeck käsittää union tai uniot tämän alkukuvan kirkastumisena ihmissielun kolmessa osassa. Ulkoiset keinot alkukuvan kirkastamiseksi ovat löydettävissä Kristuksen elämän esimerkistä, mutta sisäiset keinot ja vaateet union saavuttamiseksi Kristus ilmoittaa sisäisissä tulemisissa: nämä ovat rakastavia kohtaamisia, jotka saavat alkunsa Jumalasta, mutta saapuvat ihmiseen ihmisen olemuksesta käsin erityisenä armona. Kristillinen elämä voidaan Ruysbroeckin mukaan jakaa kolmeen vaiheeseen, jotka ovat ulkoinen eli aktiivinen elämä, sisäinen eli kaipaava elämä ja kontemplatiivinen eli katseleva elämä. Näistä ainoastaan aktiivinen elämä on ihmiselle välttämätön pelastuksen kannalta, kun taas sisäinen ja kontemplatiivinen elämä koostuvat yhä syvenevistä uniokokemuksista. Näitä uniokokemuksia leimaa vastaanottamisen ja antamisen vastavuoroisuus: unioissa Jumala antaa ihmiselle erityistä armoa, mutta ihmisen tulee vastata tähän armoon hyvien töiden ja sisäisten harjoitteiden kautta. Ruysbroeckille union korkeimmalla tasolla ihminen tulee osalliseksi Pyhän Kolminaisuuden sisäisestä rakkaudesta hänen saavuttaessaan ykseyden Pyhän Hengen yhteydessä.

Kirkon strategia 2015 työryhmän laatiman Meidän kirkko -strategian mukaan kirkon tavoitteena on vuoteen 2015 mennessä tavoittaa sen jokainen jäsen laadukkaasi vähintään viisi kertaa vuodessa. Tavoitteena on kääntää kirkon elämään osallistuvien määrä kasvuun kaikissa ikäluokissa. Tätä tavoitetta edistääkseen kirkko pyrkii luopumaan työntekijäkeskeisestä ajattelutavastaan ja luomaan seurakuntalaisille mielekkäitä toimintamahdollisuuksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia odotuksia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tarjoaman Kauneimmat joululaulut -tapahtuman osallistujilla on tapahtumaa kohtaan. Tarkoituksena on myös selvittää, kuinka hyvin osallistujien kokemukset tapahtumasta vastaavat heidän odotuksiaan ja tätä kautta tekemään päätelmiä tilaisuuden laadusta asiakaskeskeisestä näkökulmasta käsin. Odotuksia ja kokemuksia on tutkittu neljän osa-alueen kautta: yleiset odotukset, tapahtuman tila, musiikki ja juontaja. Tutkimus on osa seuraavia Kirkon tutkimuskeskuksen hankkeita: Virsi ja hengellinen laulu Suomessa sekä Kirkon muuttuva yhteisöllisyys. Tutkimus on kvantitatiivinen ja sen aineisto on kerätty kymmenessä seurakunnassa ympäri Suomea kolmantena adventtina 15.12.2013. Tutkimusseurakuntiin kuuluu erikokoisia seurakuntia sekä maalta että kaupunkista. Lisäksi tutkitut tapahtumat ovat olleet useilta muiltakin osin erilaisia. Tutkimuksen teoriatausta käsittelee suomalaista joululauluperinnettä, Kauneimmat joululaulut -tapahtumaa ja sen historiaa, palvelua ja asiakasta palvelun käyttäjänä, palvelun laatuodotuksia sekä palvelun laatua. Kauneimmat joululaulut -tapahtumaa on tutkittu vähän ja suppeasti, minkä vuoksi se on tutkimuskohteena mielenkiintoinen. Tapahtuma on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suurin vuosittainen musiikkitapahtuma ja kokoaa seurakuntiin runsaasti esimerkiksi eri-ikäisiä ja eri tavalla kirkkoon sitoutuneita ihmisiä. Tutkimuksen tuottaman tiedon avulla on mahdollista kehittää paitsi Kauneimmat joululaulut -tapahtumaa vielä paremmin tapahtuman osallistujien odotuksia vastaavaksi, ovat tulokset mahdollisesti hyödyksi myös muiden seurakuntien musiikkitapahtumien suunnittelussa.

Tutkielmassani tarkastelen kysymystä, miten Søren Kierkegaard näki uskon suhteen oppeihin ja instituutioihin. Tutkimukseni päälähteinä ovat Kierkegaardin teokset Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus ja Kedon kukka ja taivaan lintu. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkimukseni lähtökohta on seuraava asetelma, jossa nuoli osoittaa etenemis- tai etsimissuuntaa uskonelämässä: Ihminen => Opit ja instituutiot => Jumala. Tutkielmassa testattava lähtöoletus on, että ihmisen usko kohdistuisi oppien ja instituutioiden kautta kohti Jumalaa. Ajatus on muotoiltavissa myös siten, että tarkastelen, voiko Kierkegaardin ajattelussa ihminen löytää Jumalan oppien ja instituutioiden yhteydessä. Opit ja instituutiot ovat asetelman keskiössä, josta on yhteys sekä ihmiseen että Jumalaan. Asetelman ääripäät muodostavat ihmisen suhteen Jumalaan, mikä tutkielmani tarkastelunäkökulmassa on yksinkertaisesti usko. Näistä aineksista rakentuu tutkimustehtävä. Tutkielmassani on kaksi päälukua. Tutkielman ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen ensin Kierkegaardin käsitystä yksilön uskosta. Sen jälkeen määrittelen ja esittelen Kierkegaardin ajattelun pohjalta tutkielman aihepiiriin kuuluvat, Kierkegaardin ajan Tanskassa vallinneet kristinuskon opit ja instituutiot. Toisen pääluvun ensimmäisessä alaluvussa tarkastelen subjektiivisuus–objektiivisuus-asetelmaa, joka on keskeinen tarkastelukulma ihmisen suhteessa oppeihin ja instituutioihin. Toisen pääluvun toisessa alaluvussa tarkastelen usko ja vapaus -asetelmaa. Tutkimusasetelmassa kyseinen alaluku vastaa oppien ja instituutioiden ja Jumalan välistä akselia. Tutkimukseni tulos on havainto, että tutkimusasetelma, jossa ihminen lähestyy Jumalaa oppien ja instituutioiden kautta, ei toimi Kierkegaardin ajattelussa. Jumalaa ei voi Kierkegaardin mielestä lähestyä pelkästään oppien ja instituutioiden kautta. Kierkegaardin mielestä Jumalaa tulee etsiä ensin, jolloin asetelman keskellä oleva vaihe, opit ja instituutiot, tulee syrjäytetyksi. Kierkegaard näkee opit ja instituutiot useista näkökulmista katsottuna hedelmättöminä ja uskonelämää haittaavina asioina, jotka tuolloin estävät aidon jumalayhteyden. Vaikka Kierkegaard ei hyväksy ajatusta, että usko voisi perustua oppeihin ja instituutioihin, hän kuitenkin suhtautuu niihin määrätyissä olosuhteissa myönteisesti. Tuolloin opeilla ja instituutioilla on Kierkegaardin mielestä paikkansa myös hedelmällisinä elementteinä uskonelämässä. Niiden hedelmälliseen asemaan on Kierkegaardin mielestä kuitenkin yksi ehdoton edellytys. Ihmisen on ensin selvitettävä suhteensa Jumalaan ilman mitään häiritseviä tekijöitä, joihin lukeutuvat myös ylimääräiset opit ja instituutiot. Sen jälkeen ihminen voi vapautua hedelmättömiksi kokemistaan opeista ja instituutioista ja harjoittaa uskontoaan hedelmällisiksi kokemiensa oppien ja instituutioiden yhteydessä. Silti Jumalan edessä ihminen ei Kierkegaardin mielestä ole koskaan vapaa.