Browsing by Title

Tässä tutkimuksessa selvitän, kuinka läheisen ihmisen kuolema on vaikuttanut läheisensä menettäneen spiritualiteettiin. Olen kerännyt aineistoni kirjoituspyynnöin monenlaisista hengellisistä ja vakaumuksellisista viitekehyksistä. Mukana on eri tavoin läheisensä menettäneiden kertomuksia, sekä eri ikäisinä kuolleiden henkilöiden omaisten tarinoita. Tutkimukseni on kvalitatiivinen eli laadullinen, joten en pyri yleistyksiin vaan esittelemään yhden näkökulman tästä aiheesta. Lähestymisotteeni on narratiivinen sen sopiessa hyvin tutkimukseen silloin, kun aineistona on esimerkiksi juuri vapaamuotoiset kirjoitukset ihmisiltä, jotka ovat kokeneet asian, josta kirjoittavat. Alkuun selvitän muun muassa spiritualiteetti – käsitteen määrittelyä. Käsitteenä se on hyvin konteksti – ja käyttäjäsidonnainen. Kristinusko on sen alkuperäinen lähde, vaikka sitä käytetään muissakin uskonnollisissa traditioissa, esimerkiksi buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessa. Spiritualiteetti-termin täsmällinen määrittely on vaikeaa sen epämääräisyyden ja käsitteellisen moniulotteisuuden vuoksi, ja siksi sen käyttö voi olla myös ongelmallista. Suomessa teologit ovat käyttäneet spiritualiteetti-käsitettä 1970-luvulta alkaen. Tutkimustehtäväni on selvittää, onko läheisensä menettäneiden spiritualiteetti muuttunut heitä kohdanneen surun myötä, ja tätä selvitän tutkimuskysymykselläni: kuinka läheisensä kuoleman vaikutus näkyy läheisensä menettäneiden kirjoituksissa. Aineistoni analyysi on aineistolähtöinen, vaikka siinä onkin kytkentöjä teorioihin ja teoriat toimivat apuna analyysin etenemisessä. Tutkimukseni kytkeytyy Cullbergin kriisiteoriaan ja Kübler-Rossin surun vaiheteoriaan. Samalla tavalla läheisensä menettäneet kuvasivat kirjoituksissaan pitkälti toistensa kanssa samankaltaisia tunteita ja kokemuksia. Läheisen samanlainen kuolintapa ei kuitenkaan jokaisessa kertomuksessa vaikuttanut samalla tavoin menetyksen kokeneen spiritualiteettiin. Olen nojautunut aineistoni analyysissa Clandininin ja Conellyn sekä Polkinghornen näkemyksiin narratiivisen ja narratiivien analyysien eroista. Narratiivien analyysissa kertomukset luokitellaan esimerkiksi tapaustyyppien tai kategorioiden avulla. Narratiivien analyysi edellyttää tarinamuotoista aineistoa ja tällöin aineiston voi analysoida millä laadullisella menetelmällä tahansa. Analyysi ei silloin muotoudu niinkään tarinoista, vaan kuvauksista tarinoiden teemoista tai tapahtumista. Lopullisen analyysin tein soveltamalla Lieblich et. al. esittelemää kategoris-sisällöllistä analyysia ja Tuomi & Sarajärven aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Aineistoni koostui 50 läheisensä menettäneen kirjoituksista.

HELSINGIN YLIOPISTO − HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto − Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos − Institution Käytännöllisen teologian osasto Tekijä − Författare Minna Ohlis Työn nimi − Arbetets titel Kuljin kanssasi loppumatkan - Leskien selviytymiskokemukset puolison saattohoitoajasta Oppiaine − Läroämne Käytännöllinen teologia Työn laji − Arbetets art Syventävien opintojen tutkielma Aika − Datum 6.4.2021 Sivumäärä − Sidoantal 53 Tiivistelmä − Referat Tutkimuksessa selvitettiin narratiivisella otteella leskien selviytymiskokemuksia puolisonsa saattohoitoaikana. Narratiivisuutta käytetiin kolmella tavalla: aineistonkeruussa, analyysissä sekä tulosten esittämisenä tyyppitarinoina. Tutkimustehtävänä oli tutkia, ilmeneekö saattohoitoaikana myönteisiä tunnetiloja ja mitkä asiat auttoivat selviytymään elämän kriisissä. Tutkimusaihe liittyy saattohoitotyön tutkimukseen ja kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui positiivisen psykologian myönteisten tunteiden ja merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käsitteistä. Aineistona oli 31 kirjoituspyyntöön vastanneen lesken kertomukset. Tutkimukseen osallistui 25 naista ja kuusi miestä, ikäjakaumaltaan 55–91-vuotiaita. Narratiivisen analyysin keinoista sovellettiin holistis-sisällöllistä tapaa. Teemoittelun avulla ryhmiteltiin aineistosta samantyyppisiä aihepiirejä. Analyysin tuloksena aineistosta muodostui neljä tyyppitarinaa, jotka kuvaavat leskien selviytymiskokemuksia. Ainon tarinassa korostuivat myönteiset tunteet. Riitan tarinan leskillä puolison rinnalla kulkeminen loppuun asti oli tärkeää. Läheisten ja hoitohenkilökunnan tuki nousi esille erityisesti Riitan ryhmän leskillä. Kolmas tyyppitarina kuvaa uskonnollisuuden ja spiritualiteetin merkitystä selviytymisessä. Unton ryhmän lesket kokivat uskonnolliset rituaalit saattohoitoaikanakin tärkeiksi. Kertun ryhmässä lesket kertoivat keskustelun puolison kanssa auttaneen selviytymisessään. Lesket kokivat omaishoitajan roolin raskaaksi, mutta merkitykselliseksi. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että lesket ovat kokeneet myönteisiä tunteita puolisonsa saattohoidon aikana. Erilaiset myönteiset tunteet, kuten huumori, ilo ja nauru tulivat esille leskien kertomuksissa. Merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttäminen elämän kriisitilanteessa tuli esille aineistostani. Erityisesti tavoitteiden uudelleen järjestely ilmeni leskien kertomuksissa. Kirkon ja seurakunnan tuki saattohoitoperheille ei tullut esille aineistostani. Epäselväksi jää tarjottiinko seurakunnasta apua, vai jäikö avun saanti oman aktiivisuuden varaan. Moniammatillisen perhekeskeisen saattohoitotyön kehittäminen tulee huomioida tulevaisuudessa. Vuoropuhelu seurakunnan ja hoitohenkilökunnan välillä avaisi toimintamuotoja, joissa asiakaslähtöinen saattohoitoperheen hoito toteutuisi.

Tiivistelmä Referat Tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa haasteita, jotka liittyvät uskonnon harjoittamisen tunnistamiseen arkeologisten jäänteiden perusteella kolmessa rautakautisessa, Megiddon rauniokummulla Israelissa sijaitsevassa esimerkkikohteessa. 1900-luvun alkupuolella esiin kaivetut kohteet, rakennus 338 kerrostumassa IVA ja lokus 2081 kerrostumassa VA–IVB, ovat herättäneet tutkijoiden keskuudessa runsaasti keskustelua siitä, onko tiloissa ylipäätään harjoitettu uskontoa, ja jos on, millaisiksi kulttipaikoiksi ne voitaisiin tulkita. Kolmas esimerkkitapaukseni on 2010-luvulla kaivettu, kerrostuman Q-5 rakennus 12/Q/99, joka on määritelty temppeliksi, mutta jonka tulkintaan niin ikään liittyy useita haasteellisia kysymyksiä. Syventymällä kohteista raportoituun aineistoon sekä vertailemalla aineistosta tehtyjä erilaisia tulkintoja selvitän, millaiset tekijät mahdollistavat tiloista tehdyt, toisistaan poikkeavat tulkinnat. Olennainen teema tutkielmassani liittyy myös eräisiin teoreettisiin malleihin, joita arkeologiassa on kehitetty kultin tunnistamiseksi ja joita jotkut tutkijat hyödyntävät myös esimerkkikohteitteni tulkinnassa. Tavoitteenani on selvittää, onko malleista hyötyä tulkinnan muodostamisessa. Päätteeksi esitän myös oman näkemykseni siitä, voitaisiinko esimerkkikohteeni tulkita tiloiksi, joissa on harjoitettu uskontoa. Käsittelemiini teoreettisiin malleihin kuuluvat Colin Renfrew’n kultin harjoittamisen indikaattorit sekä näiden pohjalta muodostetut Ziony Zevitin korrelaatit Israel-Palestiinan rautakautista arkeologiaa varten. Näiden lisäksi analysoin Michael Cooganin kehittämiä kriteereitä, jotka edellisten ohella sopivat erityisesti kultin harjoitukselle omistettujen pyhäkkökontekstien tunnistamiseen. Koska kulttilöydöt usein limittyvät esimerkiksi arkiaskareisiin liittyviin jäänteisiin, syvennyn myös Garth Gilmourin malliin, jossa arvioidaan kultin harjoittamisen todennäköisyyttä eri konteksteissa sekä Rüdiger Schmittin luokitukseen uskonnon harjoittamiseen liitetyistä esinetyypeistä. Lopuksi esittelen Michael Pressin ajatuksia monipuolisten menetelmien soveltamisesta kultin arkeologisessa tutkimuksessa. Johtopäätöksissä erottelen 3 keskeistä tekijää, jotka aiheuttavat tulkintojen hajontaa. Näitä ovat kaivausmenetelmiin ja löytöjen raportointiin liittyvät ongelmat varsinkin viime vuosisadan alkupuolella kaivettujen rakennusten osalta. Esiin nousee myös eräiden keskeisten, yksittäisten elementtien tulkinnallinen vaihtelu. Tällaisia ovat esim. pystykivet, joiden tulkinnat vaihtelevat masseboista rakenteellisiksi pylväiksi, sekä rakennusten pohjakaavat, joiden osalta temppeleiden erottaminen hallinnollisista tai eliitin asuinrakennuksista tuottaa vaikeuksia. Merkittävän ongelman muodostavat myös kontekstin rajaamiseen liittyvät kysymykset, eli se, millaiseen aineistoon ja kuinka laajalle alueelle tulkinta voidaan ulottaa. Esimerkkikohteitteni valossa kulttitulkinta laajenee herkästi koskemaan läheltä tehtyjä löytöjä, kuten ympäristöstä löydettyjä astioita tai rakennelmia. Käsittelemäni teoreettiset mallit eivät poista näitä tulkinnan kannalta keskeisiä ongelmia. Esimerkkikohteitteni tulkintoja on joka tapauksessa perusteltu malleissa esiintyvien teemojen, kuten jumaluuden symbolien, rinnakkaisaineiston ja kontekstin kokonaisvaltaisen tutkimuksen kautta, vaikka teorioita ei tutkimuksissa käytettäisikään. Mallit voivat kuitenkin lisätä argumentointiin selkeyttä, sillä ne tekevät näkyväksi tutkijan oletukset muinaisessa yhteiskunnassa harjoitetun uskonnon luonteesta, kultin harjoittamisen tavoista sekä siitä, kuinka nämä piirteet arkeologisessa aineistossa mahdollisesti heijastuvat. Monipuoliset menetelmät ovat joka tapauksessa tarpeen, kun analysoimme esimerkkikohteitteni kaltaisia löytöjä, joiden aineisto on hajanaista ja olennaisin osin moniselitteistä. Tässä mielessä jokainen käsittelemäni malli tarjoaa hyödyllisiä välineitä aineiston analyysiin. Huolellisesti toteutetut kaivaukset, yksityiskohtainen raportointi ja seikkaperäisesti perustellut tulkinnat luovat perustan, jonka puitteissa keskustelua eri näkemysten todennäköisyydestä on mielekästä käydä. Päädyn itse suhtautumaan epäilevästi siihen, että voisimme esimerkkikohteistani osoittaa tilan, jossa uskontoa on todennäköisesti harjoitettu. In situ löydetyistä kulttiesineistä huolimatta lokus 2081 voidaan määritellä eliitin asuinalueella sijainneeksi varastotilaksi. Myös hallinnolliseksi palatsiksi tulkitsemani rakennuksen 338 ja suuren julkisen rakennuksen 12/Q/99 osalta päädyn siihen tulokseen, ettei tilojen käytöstä kultin harjoittamiseen ole riittävästi todisteita niiden tuntumasta löydetyistä, kulttiin liittyvistä esineistä huolimatta.

Martin Lutherin teologiaa on käsitelty laajasti viimeaikaisessa ekumeenisessa keskustelussa. Kansainvälisesti on noussut esiin tarve määritellä Lutherin merkitystä postmodernissa globaalissa kontekstissa. Tutkielmani käsittelee Paul S. Chungin aasialaista Luther-tulkintaa. Chung ottaa käsittelyyn monia suomalaisen Luther-tutkimuksenkin käsittelemiä teemoja, kuten Lutherin ristin teologian, triniteetin ja vanhurskauttamisen teologian. Teemoja kontekstualisoidaan postmoderniin kulttuurikontekstiin. Niitä tuodaan myös dialogiin aasialaisen uskontoperinteen, erityisesti buddhalaisuuden kanssa. Keskeinen vuoropuhelun aihe on buddhalainen käsitys kärsimyksestä, dukkha ja sen vertailu Lutherin ristin teologiaan. Tutkielmassa Chungin teologiaa lähestytään tutkielmassa neljän kysymyksen kautta: (1) Mitkä ovat Chungin teologian lähtökohdat ja edellytykset? (2) Mitä Lutherin teologian osa-alueita Chung pitää keskeisinä uskontojen välisen dialogin kannalta? (3) Miten Chung syventää näitä teemoja aasialaisen uskontoperinteen ja viisauden avulla? (4) Mitä uudistustoiveita Chungin Luther-tulkinta asettaa ekklesiologialle sekä käsityksille kirkon missiosta ja diakoniasta? Keskeinen tutkimustulokseni on, että Chung johtaa Lutherin teologiasta perusteen määritellä kirkko diakonisen opetuslapseuden pohjalta. Lutherin ristin teologia on avain, jonka kautta kristittyä ja teologiaa kutsutaan avoimuuteen erilaisuutta kohtaan ja solidaarisuuteen kärsiviä lähimmäisiä kohtaan. Chungin teologiassa Lutherin vanhurskauttamisen käsite saa myös maanpäällisen oikeudenmukaisuuden merkityksiä. Teologian tulee pyrkiä kriittiseen itsereflektioon suhteessa menneisyyteen ja nykypäivään ja etsiä rekonsiliaatiota suhteessa kolonalismin ja modernismin kielteisiin seurausvaikutuksiin. Diakonian ja mission kontekstiksi tulee Chungin teologiassa globalisaatio ja monikulttuurisuus. Diakonian ja mission uudelleenmäärittelyssään Chung ehdottaa myös uskontojen välistä dialogia yhdeksi niiden osa-alueeksi. Chung nojautuu Barthin epäsäännöllisen dogmatiikkaan ja Bonhoefferin solidaarisuuskristologiaan teologiaan etsiessään uskontoteologian mallia, jossa on avoimuutta köyhyyden todellisuuden ja uskonnollisen erilaisuuden ymmärtämiselle. Uskontoteologisella kartalla Chung voidaan luokitella kristologiseksi universalistiksi.

Suomalaisten koulujen kulttuuri-, katsomus- ja kielikentät moninaistuvat vauhdilla, ja kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoisuuden (kukaki-tietoisuus) tutkimus on lisääntynyt peruskoulujen kontekstissa nopeasti. Tässä maisterintutkielmassa tutkin sitä, miten lukiokoulutuksen kontekstissa katsomusaineiden oppikirjat ilmentävät kukaki-tietoisuutta ja miten ne ohjaavat kukaki-tietoiseen opetukseen ja oppimiseen. Tutkimuksen teoreettisen katsauksen pohjalta olen luonut kukaki-tietoisuudesta kolme synteesikehikkoa, joita peilaan oppikirja-analyysistä nouseviin empiirisiin havaintoihin. Tutkimuksen metodi on siis teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu viidestä lukiokoulutuksen katsomusaineiden oppikirjasta: kolmesta evankelisluterilaisen uskonnon ja kahdesta elämänkatsomustiedon oppikirjasta. Tutkimustulokset osoittavat, että kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoisuuteen ohjaavat ja niihin liittyvien tietojen ja taitojen oppimista haittaavat tekijät ilmenevät oppikirjoissa neljän yhtenevän pääteeman kautta. Nämä neljä teemaa ovat (1) käsitteiden määrittely, (2) monikulttuurinen osaaminen ja katsomuslukutaito, (3) oppikirjan oletettu lukija ja (4) esitystavat ja representaatiot. Tämä tutkimus valottaa laajasti ja syväluotaavasti tutkittujen katsomusaineiden oppikirjojen vahvuuksia ja kehityksen kohteita kukaki-tietoisuuden saralla. Tutkimuksen yhtenä vahvuutena onkin sen anti oppikirjojen kehitystyölle. Tämän tutkimuksen tuloksista ei voi kuitenkaan tehdä päätelmiä oppikirjoja käyttävien lukioiden tai opettajien opetuksen kukaki-tietoisuudesta. Jatkotutkimukselle onkin tarvetta ja tärkeää olisi tutkia esimerkiksi lukion opettajien ja opiskelijoiden näkemyksiä oppikirjojen koetusta kukaki-tietoisuudesta.

Tutkielman tehtävänä on ollut tutkia kuluttajakansalaisen vapautta ja suotuisaa käytöstä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Vapautta on tarkasteltu lähinnä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lähdemateriaalina ovat olleet Perusoikeudet, Vanhasen hallitusohjelma sekä Kuluttajapoliittinen ohjelma. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1) Minkälainen ihmiskäsitys on muotoiltavissa lähdeaineistosta? 2) Mistä muodostuu kuluttajakansalaisen tosiasiallinen vapaus markkinoilla, sekä miten talouskasvu ja sen tukeminen vaikuttavat tämän vapauden toteutumiseen? 3) Minkälaisia suotuisan kulutuskäyttäytymisen ideoita kuluttajakansalaiselle lähteissä asetetaan kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden tukemiseksi? Lähteistä hahmottui talouselämän ja toimivien markkinoiden tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa, kuluttajakansalaisen aktiivinen ja vastuullinen rooli yhteiskunnassa sekä perusarvojemme heijastuminen myös markkinoille. Kuluttajakansalaisen vastuullisuus liittyi sekä vastuuseen omasta hyvinvoinnista että kestävästä kehityksestä. Talouselämälähtöisyys korostui kuitenkin lähteissä ihmislähtöisyyden kustannuksella. Syntyi vaikutelma, että kuluttajakansalaisina olemme ensisijaisesti systeemin osia, rationaalisesti ja vastuullisesti toimivia objekteja, joilla on materialistiset arvot. Kuluttajakansalaisen tosiasiallisen vapauden kannalta tärkeiksi oikeuksiksi osoittautuivat tässä tutkimuksessa Perusoikeuksien omaisuudensuoja (15§), valinnan vapauteen liittyvä oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7§) sekä kuluttajalle rahallisia resursseja ja peruspalveluita turvaavat oikeudet, joita ovat oikeus työhön ja elinkeinovapaus (18§), oikeus sosiaaliturvaan (19§) ja sivistykselliset oikeudet (16§). Talouskasvu kerrannaisvaikutuksineen osoitettiin olevan keskeinen resurssi tosiasiallisen vapauden turvaamiseksi, mutta myös asia, jonka edistämisellä julkisin toimenpitein on negatiivisia vaikutuksia tosiasialliseen vapauteen. Tutkielmassa osoitettiin kuluttajien olevan keskeinen tosiasiallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden resurssi talouskasvun tukemisen ja oikeanlaisten kulutusvalintojen kautta. Kuluttajakansalaisen suotuisa ostokäyttäytyminen kiteytettiin tutkielmassa seuraavasti: yksityisiin tuotteisiin ja palveluihin kohdistuva runsas kulutushalu, julkisiin palveluihin kohdistuva niukka kulutustarve sekä kyky ja halu tehdä kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden kannalta suotuisia kulutusvalintoja. Toimiessaan tällä tavoin kuluttajakansalaisen todettiin toteuttavan laajaa perusoikeusnäkemystä, jonka mukaan perusoikeuksista huolehtiminen kuuluu kaikille yhteiskunnan jäsenille. Johtopäätöksenä todettiin, että toive kuluttajakansalaisesta, joka tekee vastuullisia päätöksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi, on hyvin perusteltavissa. Oikeanlaisen kulutuskäyttäytymisen ansiosta talous saadaan toimimaan hyvinvointia ja tosiasiallista vapautta edistävällä tavalla. Yhteiskunnan taholta tapahtuvaa kuluttamiseen kannustamista taas voidaan perustella yhteisellä hyvällä. Koska hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen perustuu vahvaan talouskasvuun, on ilmeisenä vaarana kuitenkin se, että talous ja teknologian kehitys muuttuvat hyvinvointiyhteiskunnan välineistä itseisarvoksi. Samalla saatetaan unohtaa, että talouskasvuun liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen ei välttämättä enää lisää ihmisten hyvinvointia. Siksi yhteiskunnassamme tulisikin edistää myös sellaisten sosiaalisten innovaatioiden syntyä, jotka muuttavat elämäntapaamme suuntaan, jossa hyvinvoinnin tuottaminen ei ole niin sidoksissa hyödykkeisiin. Tällaisten innovaatioiden myötä saattaisi ihmisten tosiasiallinen vapaus yhteiskunnassa hyvinkin kasvaa.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tarkastellaan kummilasten käsityksiä kummiuden olemuksesta sekä heidän kokemuksiaan suhteista omiin kummeihinsa. Tutkimuskysymykset ovat seuraavanlaisia: 1. Mitä kummilapset ajattelevat kummiuden yleisesti tarkoittavan ja sisältävän 2. Millaisena kummilapset kokevat oman kummisuhteensa 3. Mitä odotuksia ja toiveita kummilapsilla on mahdollisesti kummeilleen. Tutkielman aineistona ovat toimineet haastattelut, jotka on tehty kahdelle eri haastatteluryhmälle. Haastatelluista rippikoululaisista suurin osa on 14–15-vuotiaita, mutta joukossa ovat myös 21-vuotiaat ja 25-vuotiaat rippikoululaiset. Haastatellut teologian opiskelijat olivat 22–27-vuotiaita. Haastatteluja on tehty yhteensä 24, molemmista ryhmistä 12. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja ne tehtiin talvella ja keväällä 2013. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen ja aineiston analyysimetodi sisällönanalyysi. Tutkielman mukaan rippikoululaisten käsitys kummiudesta on varsin suppea. He määrittävät kummiuden läsnäoloksi ja kummin tehtäviksi huolenpidon ja yhteydenpidon kummilapseen. Uskontokasvatustehtävää ei tunnisteta. Opiskelijat määrittävät kummiutta runsaammin termein, muun muassa varavanhemmuutena, erityishuomiona ja kristillisenä kasvatuksena. Kummin tehtävinä he pitävät muun muassa kasvatusta, perheen apuna olemista ja yhteyttä kummilapseen. Molemmilla haastatteluryhmillä on ajatus kummi-informaation vähyydestä. Sekä rippikoululaiset että opiskelijat pitävät kummien valintaa ja olemassaoloa kuitenkin tärkeänä. Kummin ja kummilapsen välisen yhteyden määrä näyttäisi vähentyvän rippikoululaisten edustaman iän ja opiskelijoiden iän välillä. Rippikoululaiset ovat melko tiiviisti yhteydessä kummeihinsa, kun taas opiskelijat kertovat yhteyden vähentyneen. Myös maantieteellisellä välimatkalla on merkitystä asiaan. Kummin ja kummilapsen välinen yhteydenpito ilman muita osapuolia osoittautuu harvinaiseksi molempien haastateltavien ryhmien kohdalla. Uskontokasvatustehtävän toteutuminen on varsin harvinaista molempien haastateltujen ryhmien kohdalla. Vain murto-osa kaikista haastatelluista on saanut aktiivista uskontokasvatusta kummeiltaan. Tapauksissa, joissa uskontokasvatusta kummeilta on tullut, on haastateltujen suhtautuminen siihen ollut varsin positiivista. Opiskelijoilta löytyy myös toiveita, että kummit olisivat aktiivisemmin toteuttaneet uskontokasvatusta. Sekä rippikoululaisten että opiskelijoiden toiveet keskittyvät kummisuhteen tiivistymiseen, yhteydenpidon lisääntymiseen ja suhteen läheisyyteen. Rippikoululaisilta löytyy toiveita myös yhteisestä tekemisestä kummien kanssa. Rippikoululaiset kokevat suhteen kummeihinsa läheisemmäksi kuin opiskelijat.

Daavid itkee, Jaakob itkee, Maria itkee ja moni muu itkee. Raamatun teksteistä löytyy joitakin kuvauksia kuollutta itkevistä ja surevista henkilöhahmoista. Nämä tekstit ovat olleet antiikin ajalla käytössä ja ihmisten kuultavissa. Kuolemaan liittyvää surua ja itkua on performoitu antiikissa myös fyysisesti hautajaisrituaaleissa. Tutkin tässä työssä surun ja itkun merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin ajan kontekstissa – sekä Raamatun tekstien että ajan hautausrituaalien kautta. Raamatun teksteissä miehet ja naiset itkevät kuolleita läheisiään. Surua kuvataan näissä teksteissä kuitenkin hyvin eri tavoin. Selvitän löytyykö tekstien surijakuvauksista erilaisia sukupuolisia piirteitä ja miten sururituaalien sukupuolisuus mahdollisesti vaikutti yhteisöönsä. Tarkastelen tekstien sururituaalia ja itkun merkitystä antiikin kontekstissa, jolloin vertaan sitä antiikin hautajaisrituaalien suruun ja itkuun. Antiikissa sururituaalien ja itkemisen on pitänyt tapahtua yhteisön kannalta hyvin säädellysti noudattaen rituaalista oletusarvoa. Selvitän sururituaalien merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin yhteisölle ja vertaan sitä teksteistä saamaani käsitykseen surun merkityksestä ja sukupuolisuudesta. Erityisesti mielenkiintoa herättää naisten mahdollinen vahva vaikutus yhteisöönsä sururituaalien sukupuolisuuden kautta, sillä Kathleen Corley ja Nicola Denzey argumentoivat naisten surun vaikutuksesta varhaiskristillisyyden muotoutumisessa. Tekstejä käsittelen sellaisinaan narraatiokritiikin keinoin. Surun ja itkun ilmiötä teksteissä ja antiikin kontekstissa lähestyn rituaalitutkimuksen-, sosiaalisen identiteetin- ja sukupuolisuuden näkökulmista unohtamatta siirtymäriittiteoriaa, joka on aina vahvasti esillä tutkittaessa hautajaisrituaaleja. Tutkimuksen lopulla totean surun ja itkun olleen sukupuolista, feminiinistä tai maskuliinista. Tällä ei aina ollut yhteyttä surijan biologiseen sukupuoleen. Suru ja itku oli rituaalista ja tarkoin määriteltyä ja sitä kautta antoi mahdollisuuden performoijalleen nousta yhteisössä vahvaan asemaan mutta samalla rajoitti performoijaa. Surun ja itkun rituaaleilla ja niiden performoijalla on voinut olla merkitystä yhteisön kultin muotoutumisessa. Surulla ja itkulla oli merkitystä yhteisön sosiaalisen identiteetin vahvistumisessa ja yhteisön uudelleen muotoutumisessa vainajan siirryttyä yhteisöstä tuonpuoleiseen.

Tutkimukseni käsittelee Keskustan, Kokoomuksen ja Sosialidemokraattisen puolueen puolueohjelmien kertomuksia vapaudesta. Tutkimuksen metodi ja teoreettinen viitekehys on narratiivinen. Tutkimuksen lähtökohtana on käsitellä puolueiden periaateohjelmia itsenäisinä kertomuksina maailmasta. Pro Gradu –tutkielmassa etsin vastauksia kysymyksiin: • Millainen rooli vapaudella on puolueohjelmien kertomuksissa? • Onko puolueiden kertomuksilla vapaudesta eroja? Vapauden rooli puolueiden kertomuksissa vaihtelee. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vapaus on niin keskeinen periaate modernissa demokratiassa, ettei yksikään puolueohjelmista voi olla ottamatta siihen kantaa. Puolueohjelmien kertomusta vapaudesta muokkaa voimakkaimmin ohjelman edustama ihmiskuva. Kokoomuksen ja Keskustan kertomus ihmisestä on huomattavasti positiivisempi kuin SDP:n. Vapauden kertomuksessa se näkyy siten, että vapauksien yhteentörmäyksiä ei juurikaan käsitellä. Kertomukset eivät esitä ratkaisuja tilanteisiin, joissa yksilöiden vapaudet rajoittavat toisten yksilöiden vapauksia.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa (SELK) on vuosien saatossa käyty lukuisia keskusteluja avioliittoteologiasta. Esimerkkejä tällaisesta keskusteluista ovat keskustelut avioerosta, perhesuunnittelusta sekä 2000-luvulla samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Keskusteluun ovat ottaneet osaa myös SELK:n herätysliikkeet. Yksi näistä on vanhoillislestadiolainen liike. Vanhoillislestadiolaisen liike on järjestäytynyt kansallisella tasolla Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) alle. Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu liikkeelle tyypillinen käsitys avioliitosta. Avioliittoteologialla on erityistä merkitystä vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin vanhoillislestadiolaista avioliittokäsitystä voidaan pitää sakramentaalisena. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisen analyysin keinoin tätä mahdollista sakramentaalisuutta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen virallisessa opetuksessa avioliitosta. Tämän metodin avulla pyritään analysoimaan käsitteitä ja argumentteja sekä niiden välisiä suhteita. Lähteinä tässä työssä käytetään Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuosikirjoja sekä yhtä Elämänpolulla–sarjan kirjaa, joissa käsitellään parisuhdetta, avioliittoa sekä sakramentteja. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että käytetyt lähteet eivät ole kaikki teologisia analyyseja, vaan niissä on myös teologisesti kouluttamattomien maallikoiden tekstejä. Tutkimuksessa on käytetty analyysin tueksi kirjallisuutta luterilaisesta sakramenttiteologiasta ja avioliittoteologiasta. Näiden pohjalta tarkastelen vanhoillislestadiolaista avioliittoteologiaa. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdannon jälkeinen luku avaa yleisesti vanhoillislestadiolaista sakramenttiteologiaa sekä sakramentaalisuuden käsitettä luterilaisuudessa ja edelleen vanhoillislestadiolaisuudessa. Kolmannessa luvussa selvitetään vanhoillislestadiolaisen liikkeen näkemyksiä parisuhteesta ja avioliitosta. Neljännessä luvussa puolestaan selvitetään näkemyksiä avioliiton elinikäisyydestä sekä avioerosta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että sakramentaalisuuden käsitteen soveltaminen vanhoillislestadiolaiseen avioliitto-opetukseen on haastavaa. Vanhoillislestadiolaisessa perinteessä ei yleisesti käytetä termiä sakramentaalisuus. Sakramentaalisuuden sijaan puhutaan Jumalan ja Kristuksen armosta ja anteeksiantamuksesta. Tämä määritelmä muistuttaa sisällöllisesti yleistä luterilaista tapaa kuvata sakramenttien merkitystä. Tämän perusteella vanhoillislestadiolaisessa teologiassa sakramentaalista on sakramenttien lisäksi sanan saarna ja syntien anteeksiantamus. Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan anteeksiantamus saadaan tosiasiallisesti Jumalan seurakunnan kautta. Kristuksen armo vastaanotetaan yhteisöllisesti. Armon ja anteeksiantamuksen vastaanottamisella on ekklesiologinen ulottuvuus. Samoin sakramenttien sakramentaalisuudella on ekklesiologinen ulottuvuus. Sakramenttien tulkitaan vahvistavan ihmisen uskoa, anteeksiantamusta sekä yhteyttä Jumalaan ja Jumalan seurakuntaan. Myös avioliiton, ja parisuhteen, sakramentaalisuus voidaan ymmärtää ekklesiologisesta näkökulmasta. Aviopuolison olisi hyvä olla samalla tavalla uskova, jotta avioliitossa olisi mahdollisuus oikeaan anteeksiantamukseen ja hyvän omantunnon säilyttämiseen. Aviopuolisoiden välinen uskonyhteys nähdäänkin tämän vuoksi tärkeänä, sillä se mahdollistaa myös yhteyden Jumalan seurakuntaan. Mikäli puolisoa ei saada liikkeen sisältä, tulkitaan Jumalan tarkoittaneen ihmisen elämään naimattomana. Liikkeen opetuksen mukaan perhe perustetaan avioliiton kautta eli seksuaalisuus ja mahdollisten lasten saaminen kuuluu avioliittoon. Vanhoillislestadiolainen opetus ymmärtää lapset Jumalan lahjaksi. Tästä syystä myös lasten saaminen saa opetuksessa sakramentaalisen merkityksen. He ovat lähteiden perustella Jumalan lahjoja, ja heissä näkyy Jumalan läsnäolo sekä luomistyön ihme. Kaikki lapset tulee ottaa vastaan ja sen kautta tunnustaa myös omaa uskoaan. Lasten lukumäärä ei kuitenkaan tee avioliitosta pyhempää, sillä avioliiton tulkitaan olevan itsessään pyhä ja sakramentaalinen. Lähteiden mukaan vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto rajataan heteroseksuaalisiin suhteisiin. Aviosuhdetta on tärkeää hoitaa keskustelemalla, Jumalan sanan kuulossa käymällä sekä mahdollisesti hyödyntämällä ammattiapua. Aviosuhteen hoito nähdään tärkeänä, koska avioliiton ajatellaan olevan elinikäinen. Naimaton ihminen voi myös olla osallinen sakramentaalisuudesta, sillä sakramentaalisuus on etenkin yhteyttä Jumalan seurakuntaan ja sieltä saarnattavaan syntien anteeksiantamukseen. Tästä syystä naimattoman osa on yhtä hyvä kuin naimisissa olevan, sillä uskon yhteys on avioliittoa tärkeämpi asia. Vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto yhdistetään osaksi Jumalan seurakuntaa ja sen kautta saatavaa synninpäästöä. Sakramentaalisuuden ajatus saa merkityksensä tätä kautta. Sakramentaalisuus ei tämän perusteella ole täydellistä muutoin kuin Jumalan seurakunnan ja sieltä kuultavan syntien anteeksiantamuksen kautta.