Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tutkielma etsii vastauksia kysymyksiin mitä on lapsen vastaanottaminen, mitä on lapsenkaltaisuus ja miten tulla suureksi. Tutkielman lähdeteksteinä käytetään Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumitekstejä ”Kuka on suurin?” ja ”Jeesus siunaa lapsia” otsikoiden alta. Tutkielma jakautuu kahteen osaan: analyysiin ja synteesiin. Analyysissa lähdetekstejä on tarkasteltu erikseen. Jokaista synoptista evankeliumia on käsitelty kummankin kohdan osalta erikseen. Analyysiosasta nousseista synoptisten evankelistojen yhteisistä aiheista muodostuvat synteesiosan teemat. Teemoja käsitellään yksittäin peilaten niitä ympäristöönsä, josta käsin evankelistat kirjoittivat. Näitä teemoja ovat vastaanottaminen, valtakunta, lastenkaltaisuus ja suureksi tuleminen. Vastaanottaminen liittyy sekä lapsen että valtakunnan vastaanottamiseen. Vastaanottaa verbinä sisältää hyväksymistä, tervetulleeksi toivottamista ja vieraanvaraisuutta. Lasten vastaanottaminen vaatii näitä kolmea. Lapsen vastaanottaminen ei ollut tavallista, sillä lapset kuuluivat alhaiseen sosiaaliluokkaan ja olivat yhteiskunnallisen arvojärjestyksen loppupäässä. Vastaanottamiseen lasten kanssa liittyy kiinteästi (taivasten/Jumalan) valtakunta. Lapsista tehtiin valtakuntaan astujien malleja. Kaikista yhteiskunnan sosiaaliluokan alhaisista juuri lapset valittiin tähän, ”sillä heidän kaltaistensa on (Jumalan) valtakunta.” Lapsilla oli tiettyjä ominaisuuksia, joita arvostettiin valtakunnassa. Näiksi ominaisuuksiksi on lueteltu riippuvuus, luottamus ja nöyryys. Lastenkaltaisilla oli myös mahdollisuus astua valtakuntaan. Lastenkaltaisiksi on evankeliumitutkimuksessa ehdotettu opetuslapsia ja Jeesuksen seuraajia. Jeesus liikkui syntisten ja halveksittujen parissa, mutta heitä ei huolittu valtakunnan malleiksi, vaikka heitä kuvasi riippuvuus. Lastenkaltaiset ymmärsivät valtakunnan luonteen lahjaksi annettuna ilman omia tekoja, ja että saivat nauttia siitä sellaisina kuin olivat. Suureksi tuleminen kuitenkin liittyy lapsiin, lastenkaltaisiin ja erityisesti syntisiin ja halveksittuihin. Nimittäin suureksi tullut on ensin ollut kaikkien palvelija, siis edellä mainittujen ihmisryhmien. Suureksi tulemiseen vaadittiin kunnian ja häpeän kulttuurin ylittämistä, sillä se oli oman kunnian kustannuksella häpeällisemmän ihmisen etusijalle asettamista. Suurin otti vastaan nämä syntiset ja heikot.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ira David Sankeyn toimintaa ja merkitystä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian herätyskristillisessä kentässä 1870–1880. Rajaan aikakauden tähän kymmenen vuoden ajanjaksoon, koska katson sen olevan relevantti tutkimukseni osalta. Ajanjakso on kriittisen merkittävä Sankeyn toiminnassa. Keskityn työssäni erityisesti Sankeyn toimintaan evankelistana, jonka välineet evankeliumityöhön olivat musiikki ja lyhyet opetuspuheet sekä herätyskampanjoiden suunnittelu, järjestäminen ja toteutus. Tarkastelen toimintaa myös kaupunkievankelioimisen näkökulmasta ja sitä, millä tavalla suurimittainen teollistumisen ja kaupungistumisen aikakausi vaikutti herätystoimintaan. Sankey otti evankelistaparinsa Dwight Lyman Moodyn kanssa käyttöönsä uusia, tehokkaita keinoja kaupunkilaisten tavoittamiseksi. Aiemmassa tutkimuksessa on painotettu vahvasti Sankeyn muusikkoutta, kun taas hyvin vähälle huomiolle on jäänyt Sankeyn järjestöaktiivisuus ja Sankeyn osuus Moody ja Sankey –kampanjoiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Vertailen Sankeytä muihin sanoittajiin ja säveltäjiin protestanttisessa herätyskristillisyydessä. On mielenkiintoista peilata Sankeyn tekstejä oman aikakautensa kuvina ja tutkia, pyrkikö Sankey ottamaan kantaa Yhdysvalloissa 1870-luvulla tapahtuneisiin suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin kuten taloudelliseen lamaan, suurtyöttömyyteen, sekä työläisten oikeuksiin. Tutkimustulosten perusteella on selkeästi todettava että Sankey ei ottanut esille tai käsitellyt missään yhteydessä edellämainittuja aiheita. Tulokset osoittavat myös, että Sankey ei ottanut kantaa vapautuneiden orjien asemaan ja olosuhteisiin tai ihmisoikeuskysymyksiin. Aiemmassa tutkimuksessa Sankey on jäänyt valitettavan taka-alalle ja häntä on käsitelty pääasiassa Dwight Lyman Moodyn muusikkokumppanina. Tarkastelen tässä tutkimuksessa Sankeyn toimintaa ja merkitystä laajemmin ja monipuolisemmin kuin aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on tehty. Havaitsin, että Sankeyn monipuoliset lahjat olivat kriittisen tärkeitä Moody ja Sankey –kampanjoiden onnistumiselle. Tutkimukseni osoittaa Sankeyn ja Moodyn olleen tasavertaiset kumppanit, jotka jakoivat yhteisen vision ja mission. Sankey oli laulava evankelista, jonka toiminnalla oli huomattava merkitys erityisesti Yhdysvaltain, mutta myös Iso-Britannian ja Irlannin herätyskristillisessä kentässä. Hänen ansioistaan ihmiset lähtivät mukaan kirkko- ja tunnustuskunnat ylittävään toimintaan.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää arkkitehtuurin taustalla vallitsevaa ihmiskäsitystä tarkastelemalla kahden eri ihmiseen keskittyvän arkkitehtuuriteorian ihmiskäsitystä ja ihmisen vapautta. Tutkimusta ohjaava tutkimuskysymys on: Minkälainen on Aulis Blomstedtin Canon 60 -teorian sekä Le Corbusierin Le Modulor -teorian käsitys ihmisestä, ihmisen vapaudesta sekä vapauden asteista? Arkkitehtuuri määritellään toiminnaksi ihmisen hyväksi. Ihmisen ympäristöä suunnitellessa ja rakennettaessa arkkitehdilla on oltava jokin perustava oletus toiminnan kohteestaan. Tätä kohdetta edustaa arkkitehtuurin ihmiskäsitys. Vaikka arkkitehti ei toiminnassaan pohtisi taustalla vaikuttavaa ihmiskäsitystä, muodostuu hänen toimintansa ohjaavista periaatteista aina jokin ihmiskäsitys. Ihmiskäsityksen välttämättömästä merkityksestä huolimatta arkkitehtuuria kuvaavat arkkitehtuuriteoriat eivät lähtökohtaisesti erittele arkkitehtuurin taustalla vaikuttavia filosofisia rakennelmia, vaan keskittyvät esteettiseen tai funktionaaliseen tekijöiden erittelyyn. Teorioiden tarkoitus on auttaa ymmärtämään arkkitehtuurin toimintaa ohjaavia tekijöitä, mutta käytäntölähtöinen käsittely keskittyy arkkitehtuurin mitattavien ja ei-mitattavien toiminnan kuvaamiseen. Samoin alan tutkimus jää usein näiden arkkitehtuurin osatekijöiden tasolle, jolloin arkkitehtuuriin taustalla vaikuttavien filosofisten rakenteiden käsittely jää vähemmälle Tutkimuksen päälähteinä toimivat Le Corbusierin The Modulor -teos sekä Aulis Blomstedtin artikkelit Mitta ja suhde, Ihminen arkkitehtuurin mitta sekä Blomstedtin tuotantoa kokoava teos Thougt and form, studies in harmony. Päälähteiden rinnalla tukeudun analyysissä Aulis Blomstedtin elämänvaiheita ja tuotantoa kokoavaan Helena Sarjakosken kirjaa Rationalismi ja runollisuus: Aulis Blomstedt ja suhteiden taide, sillä toisin kuin Le Corbusier, Blomstedt ei ole koonnut teoriaansa yhdeksi viimeistellyksi kokonaisesitykseksi, vaan se on kehittynyt pienissä vaiheissa ja erilaisissa muodoissa, kuten artikkeleissa, näyttelymateriaaleissa ja luennoissa Metodina tämän kysymyksen selvittämiseksi on käytetty systemaattista analyysia, joka rakentuu kahden eritasoisen tekstianalyyttisen menetelmän, käsiteanalyysin sekä taustaoletusten analyysin yhdistelmään. Analyysin alaisena olevat arkkitehtuuriteoriat ovat luonteeltaan soveltavaa aineistoa, jotka koostuvat filosofisista, kaunokirjallista, runollisista, mystisistä sekä matemaattisista esityksistä. Käsiteanalyysin ja taustaoletusten analyysin yhdistelmä soveltuu tähän tehtävään hyvin, sillä sen varassa on mahdollista paneutua teorioissa esiintyviin käsitteisiin sekä sanoittaa teorioihin liittyviä usein lausumattomia tausta-oletuksia. Tällä analyysimenetelmien yhdistelmällä on ollut tarkoitus luoda ymmärrettävä kokonaisuus teorioiden hajanaisesta kokonaiskuvasta sekä niiden taustalla vaikuttavasta ihmiskäsityksestä. Tämän tutkimuksen ensimmäisenä tuloksena voidaan todeta ihmiskäsitysten sekä ihmisen vapauksien tarkastelun osoittavan systemaattisen analyysin välineiden joustavuuden sekä soveltuvuuden arkkitehtuuriteorian tutkimukseen. Le Corbusierin ja Blomstedtin teorioiden ihmiskäsitykset ja niihin liittyvät vapauskäsitteet ovat teorioiden kesken hyvin yhtenäinen. Teoriat sisältävät kahteen osaan jakautuneen, yleiseen sekä arkkitehtia koskevaan, ihmiskäsityksen. Näiden käsitysten ero perustuu arkkitehdin ihmiskäsityksen yleisen käsitystä laajempaan vapauteen.

Tutkielmassani käyn läpi lehtimajajuhlaa koskevia Toisen temppelin ajalla ja heti sen jälkeen kirjoitettuja tekstejä, jotka jollakin tavalla avaavat näkökulmia Toisen temppelin ajan Lehtimajajuhlaan. Tekstien perusteella tarkastelen miten Heprealaisen Raamatun juhla kehittyi Mishnassa kuvatuksi juhlaksi ja millaisia rituaaleja ja merkityksiä lehtimajajuhlaan yhdistettiin ja miten sen merkitystä tulkittiin. Tutkimuksessani käy tekstiaineiston pohjalta ilmi, että juhla sai kolme pääasiallista merkitystä. Osassa tekstejä lehtimajajuhlaan assosioitui poliittisen ja uskonnollisen vallan vaihtuminen, mikä messiaaniseen odotukseen liitettynä synnytti juhlan aikana ilmapiirin, joka usein johti väkivaltaisuuksiin. Toisessa ryhmässä tekstejä esiin nousi pappiskeskeinen tulkinta juhlasta. Siinä juhla on temppelijuhla, jossa juhlan pyhyys varmistetaan oikein tehdyin rituaalein. Kolmannessa ryhmässä teksteille keskeistä oli eskatologinen tulkinta. Lehtimajajuhla oli aikaa, jolloin katsottiin tulevaisuuteen ja ikävöitiin Israelin tulevaa lunastusta. Mishnan kuvaama lehtimajajuhla osoittautui neljänneksi tulkinnaksi, farisealaisten juhlaksi, jossa tavalliset ihmiset Jumalan pyhänä kansana kokoontuivat viettämään pyhiinvaellusjuhlaa temppeliin ja osallistumaan sen rituaaleihin. Yhteistä jokaiselle tulkinnalle oli luottamus Jumalan lupaukseen ja liittoon. Kaikki kokoontuivat Jumalan eteen juhlimaan liiton kansana, odottaen lunastusta. Lehtimajajuhlan juhlijan ymmärrys siitä, miten Jumalan lupaus täyttyisi, vaihteli. Siksi myös odotukset ja juhlan ilmiasu vaihtelivat.

Katolisen kirkon johto kiinnitti huomionsa vuonna 1984 brasilialaiseen teologiin Leonardo Boffiin, joka oli julkaissut kirjan ”Church: Charism and Power”, jossa hän arvosteli avoimesti kirkon johtoa ja hierarkisuutta. Uskonopin kongregaation prefekti kardinaali Joseph Ratzinger kutsui Boffin kuulusteltavaksi kirjansa kirjoituksista Vatikaaniin. Boff edusti Latinalaisessa Amerikassa syntynyttä vapautuksen teologia -liikettä, johon myös hänen kirjansa liittyi. Vapautuksen teologia oli katolisen kirkon johdon näkökulmasta ongelmallinen sen marxilaisten taustojen takia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten yhdysvaltalainen lehdistö uutisoi Boffin kuulusteluun, tuomitsemiseen ja lopulta vapauttamiseen liittyviä tapahtumia vuosien 1984, 1985 ja 1986 aikana. Näiden tapahtumien aikaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa keskeisessä roolissa oli marxilaisuuden kukistaminen. Päälähteinäni tutkimuksessani käytän kahta laajalevikkistä yhdysvaltalaista sanomalehteä, The New York Timesia ja The Washington Postia. Tutkimuksessani keskeisenä kysymyksenä on lehtien suhtautuminen latinalaisamerikkalaiseen marxilaissävytteiseen vapautuksen teologiaan ja tämän edustajaan Leonardo Boffiin. Lisäksi tarkastelen tutkimuksessani, millaisia eroja lehtien uutisoinnissa voidaan havaita. Käytän tutkimuksessani lehdistöhistorian tutkimusmenetelmää. Analysoin kvalitattiivisesti uutisten sisältöä ja niiden tarjoamia näkökulmia. Pyrin selvittämään eroja lehtien uutisoinnissa. Tarkastelen julkaistujen uutisten määrää ja esimerkiksi niissä käytettyä kuvitusta. Tutkimukseni osoitti, että The New York Times uutisoi Boffiin liittyvistä tapahtumista enemmän kuin The Washington Post. The New York Times suhtautui uutisoinnissaan myönteisemmin Leonardo Boffiin ja vapautuksen teologiaan. The New York Timesin uutisoinnissa Boffin työ, sen perusteet, hänen mielipiteensä ja hänen kannattajiensa lausunnot tuotiin selkeämmin esiin, kun taas The Washington Post keskittyi katolisen kirkon johdon näkökulmaan. The Washington Post esitti uutisoinnissaan Leonardo Boffin selkeämmin kirkon toiminnan kriitikoksi ja keskittyi uutisoinnissaan hänen rikkeisiinsä. The Washington Post liitti Leonardo Boffin ja hänen edustamansa vapautuksen teologian uutisoinnissaan tiiviimmin marxilaisuuteen kuin The New York Times.

Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.

Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten Martti Lutherin jumalanpalveluksen teologia ilmentää hänen vanhurskauttamisoppiaan. Tätä varten muodostetaan ensin käsitys Lutherin vanhurskauttamisopista, toiseksi hänen jumalanpalveluksen teologiastaan ja kolmanneksi vastataan tutkimuskysymykseen yhdistämällä nämä. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi: tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan Lutherin omia tekstejä ja niiden sisäisiä suhteita tutkimalla. Jumalanpalvelusta käsittelevät tekstit on rajattu vuosiin 1520–1526, joihin sijoittuvat esimerkiksi Lutherin tekemät messukaavat. Analyysissä ja sen taustana hyödynnetään myös aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Vanhurskauttamisopin osalta keskeisiä tutkimustuloksia ovat ristin teologian merkitys vanhurskauttamisopin ja Lutherin muunkin teologisen ajattelun taustalla, uskon ja rakkauden merkitys Lutherin vanhurskauttamisopin prinsiippeinä sekä ajatus osallisuudesta Kristukseen Lutherin vanhurskauttamisopin perustana. Jumalanpalveluksen teologian osalta paljastuu uskon ja rakkauden merkitys myös sen prinsiippeinä. Lutherin messukaavoista havaitaan puolestaan halu puhdistaa messu reformatorisen opin vastaisista asioista, mutta pitää se muuten pääosin ennallaan. Vastauksena tutkimuskysymykseen voidaan ensinnäkin todeta, että uskon ja rakkauden dialektiikka muodostaa keskeisen yhtymäkohdan Lutherin vanhurskauttamisopin ja jumalanpalveluksen teologian välille: vanhurskauttamisoppinsa pohjalta Luther näkee, että usko vapauttaa kristityn ulkoisista jumalanpalvelusjärjestyksistä, mutta rakkaus kuitenkin sitoo yhteiseen hyvään ja yhtenäisiin järjestyksiin. Myös Lutherin messukaavat ilmentävät hänen vanhurskauttamisoppiaan. Niiden perusrakenne, johon kuuluu katabaattinen ja anabaattinen ulottuvuus, vastaa Lutherin vanhurskauttamisopin perusrakennetta uskosta ja siitä seuraavasta rakkaudesta. Lisäksi vanhurskauttamisoppi toimii keskeisenä kriteerinä, jolla Luther uudistaa messua: esimerkiksi ehtoollisrukouksen poistaminen johtui sen viittauksista messu-uhriin, joka puolestaan oli vääränlaisen vanhurskauttamisopin ilmentymä.

Narrative view of person, suggested by MacIntyre and Ricoeur, represents a holistic and teleological perspective on moral personhood. It recognizes the historicity of human being that appears in the narratives that an individual tells about his or her life, and the ethical character connected to this historicity. Consciousness of staying the same in the past, in the present, and in the future implies that person can take moral responsibility of his or her actions in relation to the others. On the other hand, understanding human being as historical affects the ethical judgment: actions can never be judged separated from the motives of the agent and the prevailing circumstances. Balancing between teleology and deontology, contextuality and universality, the narrative perspective encourages to embrace the perspective of practical wisdom to ethical judgment. Both MacIntyre and Ricoeur content that moral rules are necessary to create a framework for what is right or wrong. However, in addition to rules, evaluation relates to the overall vision of good. Alasdair MacIntyre and Paul Ricoeur have different motivations to embrace the narrative approach on human being. MacIntyre thinks that the moral disorder reflected in emotivist tendency of the contemporary moral discussions results from rejecting the teleological view of ethics. Believing in the superiority of Aristotelian virtue ethics to provide a better basis for morality than the rational options presented by the Enlightenment authors, he builds his theory of narrative unity on concepts deriving from Aristotle: virtues, practices, traditions, and telos that expresses the aim of good life. Also Ricoeur’s view is teleological, appearing in his ethical aim of ”good life with and for others in just institutions,” despite that his starting point is different. On the one hand, based on his own analysis in Time and Narrative, Ricoeur thinks that narrative helps an individual understand himself both on historical and ethical level: in addition to collecting the separate events as a discordant concordance, narrative provides a place for ethical deliberation. On the other hand Ricoeur is aware of the ability of narratives to transform one’s character: encountering of narratives of religions, similarly as encountering narratives of others, affects person’s identity. From the perspective of theology, understanding human being as a narrative self encourages both to connect to one’s own tradition, and to take the others into account in their singularity. Connecting to one’s religious tradition, becoming conscious of one’s roots by encounter with the narratives of one’s religious tradition or others representing the same tradition may result in a positive, ethical transformation that makes one open up towards the others and to function for the sake of the others: either in one’s personal life or on the level of institution. To take the others into account in their singularity from theological point of view could mean acknowledging the varying life-situations of individuals, their motives and social circumstances, instead of judging persons by their actions based on predefined religious principles. Also, taking into account that the other does not necessarily share the same religious conviction, for example by undressing one’s speech from religious symbols and arguments while discussing common affairs, can be one way to respect the other as narrative self.

Yleisesti ottaen kahta kulttuuria pidetään lineaarisen maailmankuvan edelläkävijöinä: muinaista Israelia ja zarathustralaisuutta. Tämä tutkimus tarkastelee lineaarisen maailmankuvan syntyä varhaisen zarathustralaisuuden piirissä, joka jo ensimmäisellä vuosituhannella eaa. kehitti idean optimistisesta eskatologiasta, frašō.kǝrǝtista, joka selkeästi edusti lineaarista maailmankuvaa. Tuon ajan zarathustralaiset uskoivat, että maailma oli saanut alkunsa Viisaan Herran luomistyössä, ja että maailmalla, niin kuin me sen tunnemme, tulisi olemaan kaunis loppu; kuolleet heräävät haudoistaan, maailma palautuu sen alkuperäiseen turmeltumattomaan tilaan, ja kaikki tulisi olemaan täydellistä iankaikkisesti. Syklisessä maailmankuvassa ei ajatella, että maailmalla tai historialla olisi tämänkaltaista loppua. Tutkimukseni keskittyy kuitenkin zarathustralaisuuden pyhän kirjan Avestan vanhimpaan osaan, profeetta Zarathustran nimissä kulkeviin Gathoihin (gāθās), seitsemääntoista hymniin toiselta vuosituhannelta eaa. Tutkimuskysymykseni on siten tämä: onko näissä arkaaisissa hymneissä löydettävissä lineaarista maailmankuvaa, jonka tunnemme myöhemmästä zarathustralaisuudesta. Toisin sanoen tutkimukseni käsittelee sitä, onko Gathoissa frašō.kǝrǝtin kaltaista eskatologiaa, joka antaisi viitteitä lineaarisesta maailmankuvasta. Johtopäätöksissä totean, että lineaarinen maailmankuva Gathoissa riippuu käyttämästämme hermeneutiikasta, sitä ei siten eksplisiittisesti löydy analysoimistani jakeista. Gathat saatettiin alun perin ymmärtää ilman eskatologiaa ja lineaarista maailmankuvaa, mutta ensimmäisestä Ahunauuaitī-Gathasta (Y. 28-34) löytyvä Yasna 30 sisältää iduillaan olevaa eskatologiaa. Yasna 30:n jakeisiin 5-10 on todella helppoa, modernille lukijalle suorastaan luontevaa, tulkita lineaarinen ja eskatologinen maailmankuva.