Browsing by Title

Yleisesti ottaen kahta kulttuuria pidetään lineaarisen maailmankuvan edelläkävijöinä: muinaista Israelia ja zarathustralaisuutta. Tämä tutkimus tarkastelee lineaarisen maailmankuvan syntyä varhaisen zarathustralaisuuden piirissä, joka jo ensimmäisellä vuosituhannella eaa. kehitti idean optimistisesta eskatologiasta, frašō.kǝrǝtista, joka selkeästi edusti lineaarista maailmankuvaa. Tuon ajan zarathustralaiset uskoivat, että maailma oli saanut alkunsa Viisaan Herran luomistyössä, ja että maailmalla, niin kuin me sen tunnemme, tulisi olemaan kaunis loppu; kuolleet heräävät haudoistaan, maailma palautuu sen alkuperäiseen turmeltumattomaan tilaan, ja kaikki tulisi olemaan täydellistä iankaikkisesti. Syklisessä maailmankuvassa ei ajatella, että maailmalla tai historialla olisi tämänkaltaista loppua. Tutkimukseni keskittyy kuitenkin zarathustralaisuuden pyhän kirjan Avestan vanhimpaan osaan, profeetta Zarathustran nimissä kulkeviin Gathoihin (gāθās), seitsemääntoista hymniin toiselta vuosituhannelta eaa. Tutkimuskysymykseni on siten tämä: onko näissä arkaaisissa hymneissä löydettävissä lineaarista maailmankuvaa, jonka tunnemme myöhemmästä zarathustralaisuudesta. Toisin sanoen tutkimukseni käsittelee sitä, onko Gathoissa frašō.kǝrǝtin kaltaista eskatologiaa, joka antaisi viitteitä lineaarisesta maailmankuvasta. Johtopäätöksissä totean, että lineaarinen maailmankuva Gathoissa riippuu käyttämästämme hermeneutiikasta, sitä ei siten eksplisiittisesti löydy analysoimistani jakeista. Gathat saatettiin alun perin ymmärtää ilman eskatologiaa ja lineaarista maailmankuvaa, mutta ensimmäisestä Ahunauuaitī-Gathasta (Y. 28-34) löytyvä Yasna 30 sisältää iduillaan olevaa eskatologiaa. Yasna 30:n jakeisiin 5-10 on todella helppoa, modernille lukijalle suorastaan luontevaa, tulkita lineaarinen ja eskatologinen maailmankuva.

Tässä tutkielmassa tarkastelen lisääntymistä eettisenä kysymyksenä. Lähestyn aihetta toiminnanfilosofisen käsiteanalyysin ja normatiivisen etiikan teorioiden avulla. Kysyn, millä käsitteellisillä ehdoilla lisääntymistä voidaan pitää toimintana, millaisia moraalisia kysymyksiä siitä voidaan esittää etiikan teorioista käsin, ja pidetäänkö lisääntymistä teorioissa lähtökohtaisesti oikeutettuna toimintana. Hyödyntämiäni teorioita ovat velvollisuusetiikka, sopimusetiikka, seurausetiikka sekä hyve- ja hoivaetiikka. Metodina käytän systemaattista analyysia, jolla tarkoitetaan käsitteiden ja käsitejärjestelmien synnyn ja keskinäisten suhteiden tutkimista. Aineistona hyödynnän viime vuosikymmenien englanninkielistä moraalifilosofista kirjallisuutta lisääntymisestä. Aiheesta kirjoittaneita filosofeja ovat mm. Rivka Weinberg, Christine Overall, Derek Parfit, David Benatar ja Rosalind Hursthouse. Toiminnanfilosofisessa analyysissa tarkastelen erityisesti lisääntyjän motiiveja ja intressejä lisääntyä. Raskaus saattaa olla yhdynnän tahaton seuraus, jolloin lisääntymistä ei voida pitää toimintana. Käsiteanalyysin perusteella totean, että lisääntyminen on toimintaa, jos ihminen on tietoisesti pyrkinyt saattamaan raskauden alkuun ja sen seurauksena lapsen olevaksi. Jos toimijalla on mahdollisuus keskeyttää vahingossa alkanut lisääntymisprosessi abortilla, mutta hän ei tee niin, voidaan lisääntymistä pitää heikossa mielessä toimintana. Velvollisuusetiikkaa käsittelevässä luvussa esittelen lisääntymisoikeuksista ja -velvollisuuksista käytyä keskustelua. Oikeutta lisääntyä perustellaan usein ihmisoikeusajatteluun pohjaten. Analysoin ihmisoikeuksien luonnonoikeudellista taustaa ja suhdetta esitettyyn oikeuteen lisääntyä. Velvollisuuksien kohdalla tarkastelen, onko ihmisellä velvollisuus lisääntyä yhteiskunnan toisten jäsenten hyväksi. Kysyn myös, onko ihmisellä velvollisuus olla lisääntymättä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Keskustelussa ihmisen oikeus olla lisääntymättä nähdään ehdottomana, mutta lisääntymisoikeuden laajuudesta esitetään erilaisia näkemyksiä. Seurauseettisessä tarkastelussa käsittelen lisääntymistä hyötyjen ja haittojen kautta. Olevaksi tulemista voidaan pitää lapselle joko hyödyn tai haitan tuottamisena. David Benatarin mukaan lisääntymistä tulisi välttää, koska haitan välttäminen on moraalisesti ensisijaisempaa kuin hyödyn tuottaminen. Lisääntymistä tarkastellaan myös suhteessa kysymyksiin, onko lisääntyjän moraalisesti oikeutettua tavoitella sillä itselleen hyötyä, ja onko olevaksi tekeminen lapselle riskin aiheuttamista. Hyve-eettisessä tarkastelussa analysoin lisääntymistä yksilön ja yhteisön näkökulmista. Esittelen Rosalind Hursthousen näkemyksen lisääntymisestä naisen hyveellistä luonnetta kohentavana toimintana. Rakennan Alasdair MacIntyren hyveellistä yhteisöelämää koskevista näkökulmista argumentin lisääntymisen puolustamiseksi. Hoivaetiikan kohdalla tarkastelen Sara Ruddickin ja Virginia Heldin näkemyksiä äitiydestä ja hoivan moraalisesta luonteesta. Hyve-etiikassa lisääntyminen on lähtökohtaisesti moraalisesti hyväksyttävää toimintaa, sillä lasta pidetään yksilölle ja yhteisölle hyvänä. Hoivaetiikan mukaan hoivaaminen on inhimillisesti tärkeää toimintaa, minkä perusteella lisääntymistä voidaan pitää moraalisesti perusteltuna. Vaikka lisääntymisen moraalisesta luonteesta esitetään monenlaisia kantoja, useita kirjoittajia yhdistää näkemys siitä, kuinka lisääntyminen on moraalisesti oikeutettua, jos motiivina on vanhempi-lapsisuhteeseen pääseminen. Lisääntyminen ei ole lasta kohtaan välineellistävää, jos lisääntyjä pyrkii hoivaamaan ja kohtelemaan lasta arvokkaana itsessään tämän tultua olevaksi.

Kysymys luterilaisen kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta on hyvin olennainen esimerkiksi kotimaassamme. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirja Lähetys kontekstissa vuodelta 2005 käsittelee nykyaikaisen luterilaisen lähetystyön perusperiaatteita. Asiakirjaan teologiseen sisältöön ovat vaikuttaneet monenlaiset tekijät: luterilaisen teologian perintö, 1900-luvun alussa syntynyt ekumeeninen liike, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeinen roomalaiskatolisuus, 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneet kontekstuaalinen teologia sekä prosessiteologia. Lähtöoletus on, että lähetysasiakirjan teologia on toisenlaista kuin 1500-luvulla eläneen reformaattori Martti Lutherin teologia. Tutkielmani tavoite on avata näitä eroja erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tärkeässä osassa on siis kahden regimentin oppi. Aineistona tutkielmassa on käytetty edellä mainittua lähetysasiakirjaa ja sen taustoja valottavaa tutkimusta sekä Lutherin tekstejä ja niitä koskevaa tutkimusta. Metodina tutkielmassani on käytetty systemaattista analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa, että luterilainen lähetysteologia on muuttunut hyvin paljon vuosisatojen saatossa. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjan edustama missiologiaan ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla prosessiteologian metodit sekä postkolonialistisen ideologian tavoitteet. Tämän kehityksen johdosta Luterilainen maailmanliitto on kasvanut erilleen Lutherin teologiasta etenkin kahden regimentin opin osalta.

Tiivistelmä Tiedekunta: Teologinen tiedekunta Koulutusohjelma: Teologian ja uskontotutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta Tekijä: Liisa Lahdelma Työn nimi: Loistavat sisaret, Foibe, Prisca ja Junia– Paavalin työtoverit Roomassa Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2022 Sivumäärä: 79 Avainsanat: Roomalaiskirje 16:1–15, naisen asema, varhaiskristillisyys, tekstikritiikki, Paavali, eksegetiikka Ohjaaja tai ohjaajat: Petri Luomanen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja: - Tiivistelmä: Roomalaiskirjeen perusteella syntyy kuva, että varhaisessa kristinuskossa vaikuttaneet Foibe, Prisca ja Junia olivat hämmentävän voimakkaita, itsenäisiä ja vaikutusvaltaisia. Kuva on ristiriidassa sen kanssa, että ensimmäisen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Rooman varhaiskristittyjen naisten asema näyttää olleen alistettu. Tämä tutkimus tarkastelee Paavalin Roomalaiskirjeessä mainitsemaa kolmea naista, Foibea, Priscaa ja Juniaa. Heidän kauttaan pohdin sitä, olivatko varhaiskristityt naiset Roomassa todella niin aktiivisia kuin jotkut tutkijat ovat esittäneet. Kuvaan ajanlaskun alun Rooman kristittyjä, pohdin naisten asemaa antiikin Roomassa, juutalaisuudessa, Jeesus-liikkeessä ja varhaisessa kristinuskossa. Roomalaiskirjeen taustan kuvauksen jälkeen tarkastelen Roomalaiskirjeessä esiintyviä kristittyjä naisia ja heistä tarkemmin Foibea, Priscaa ja Juniaa. Lopuksi kuvaan varhaisia kristittyjä naisia Roomalaiskirjeen ulkopuolella. Johtopäätöksenä totean, että Foibe, Prisca ja Junia olivat merkittäviä ensimmäisten vuosikymmenien Kristus-liikkeen vaikuttajia. Foibe oli todennäköisesti Paavalin tärkeä luottohenkilö, joka oli älyllisesti ja hengellisesti kykenevä selventämään teologisesti vaikeatajuista Roomalaiskirjettä. Prisca saattoi olla taustaltaan ylhäinen ja oli siksi voinut saada korkeatasoisen koulutuksen. On mahdollista, että hän oli arvostettu teologi ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja. Junia oli erittäin arvostettu ja kaikkien kunnioittama apostoli. Juuri syntyneessä Kristus-liikkeessä muutkin naiset saattoivat olla tärkeitä ja saavuttaa auktoriteetin aseman. V arhaisen kristinuskon ympäristöön mukautuva asenne todennäköisesti johti siihen, että Foiben, Priscan ja Junian samoin kuin muiden varhaiskristittyjen naisten arvoa myöhemmin alennettiin ja heidän merkitystään vähäteltiin. Työ pohtii sitä, että varhaisen kristinuskon valinta luopua tasa-arvon periaatteista ja sopeutua ympäröivään kulttuuriin on osaltaan muokannut naisen asemaa läntisessä kulttuurissa seuraavina vuosituhansina.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lukion elämänkatsomustiedon, evankelisluterilaisen uskonnon ja filosofian oppikirjojen diskursseja. Mitkä diskurssit ovat oppikirjoissa esillä ja mitkä jääneet huomiotta? Tutkimus vastaa erityisesti kysymykseen: millaisia eutanasiaan liittyviä diskursseja oppikirjojen sisällöissä ja teksteissä on? Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu Norman Faircloughin teoreettisiin lähtöoletuksiin ja diskurssikäytänteiden malliin sekä diskurssianalyysiin. Valitut menetelmät ovat kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmiä. Tutkimusaineistonani ovat yhdeksän elämänkatsomustiedon, kolmekymmentäyksi evankelisluterilaisen uskonnon ja neljätoista filosofian oppikirjaa. Elämänkatsomustiedon oppikirjoissa aineistoa on yhteensä seitsemän sivua ja yksi e-kirjan sähköinen luku, evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa 25 sivua ja filosofian oppikirjoissa 52 sivua, kahden e-kirjan kaksi lukua sekä kaksi videota. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että oppikirjoista löytyy diskursseja itsemääräämisoikeudesta, itsemurhaturismista sekä utilitarismista eli hyötyajattelusta ja eutanasian merkityksellistämisestä tiettyyn ikäryhmään. Lisäksi huomiotta jääneinä diskursseina ovat lapset, pitkäaikaissairaat ja vammaiset, saattohoito ja eutanasia terveydenhoidollisena toimenpiteenä. Tekstigenret ovat argumentoivia, narratiivisia, deskriptiivisiä ja ohjailevia tekstityyppejä. Aktiivisen eutanasian esittäminen oppikirjoissa myönteisenä on ristiriitaista, koska aktiivinen eutanasia on Suomessa rikos. Sanaan eutanasia on liitetty useita eri käsitteitä. Opetushallituksen vuonna 2015 voimaan saattama päätös poistaa etiikan aihealueen käsittely pois katsomusaineista ja siirtää se pakolliseksi filosofian oppiaineeseen näkyy erityisen selvästi evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa. Oppikirjat ovat oman aikansa tuotteita, joissa näkyy yhteiskunnassa kulloinkin vaikuttavat ilmiöt. Oppikirjat tuottavat diskursseja näistä ilmiöistä.

Tiivistelmä Referat Egyptin Aleksandriassa ajanlaskun vaihteessa eläneen eksegeetin ja ajattelijan Filon Aleksandrialaisen käsitykset Jumalasta, ihmisestä ja kosmoksesta on taltioitu hänen monilukuisiin kirjoituksiinsa. Tämä tutkielma on pyrkinyt selvittämään, miksi ihminen on Filonin ajattelussa Jumalalle läheisin ja rakkain luoduista. Tarkastelun kohteena on ollut erityisesti Filonin ajattelussa näkyvä platonistinen kahden tason malli, joka jakaa olevaisuuden aistein havaittavaan ja ideamaailmaan. Nämä tasot näyttäytyvät myös Filonin antropologiassa: ihminen koostuu kehosta ja sielusta. Sielu jakautuu vielä kahteen osaan, rationaaliseen ja irrationaaliseen sielunosaan. Vain rationaalinen sielunosa on jumalallinen, ja se tavoittelee Jumalan läheisyyttä. Irrationaalinen sielunosa taas reagoi kehon viesteihin ja antautuu passioille. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu, mihin tässä ihmisen moninaisuudessa Jumalan rakkaus lopulta kohdistuu. Pyrittäessä löytämään syitä Jumalan rakkaudelle, ja sen kohdistumiselle ihmisen kaksi/kolmijakoisuudessa, on Filonin tekstikorpuksesta pyritty löytämään tekstikohtia, joissa ilmaistaan Jumalan rakastavan ihmistä. Rakkauskysymystä on tarkasteltu tutkien antiikin rakkauskäsityksistä agapea, erosta ja filiaa, jotka esiintyvät runsaissa määrin Filonin teoksissa. Filonin tekstejä tutkittaessa on voitu todentaa, että käsitteet, jotka suorimmin kuvaavat Jumalan rakkautta suhteessa ihmiseen ovat φῐλανθρωπία, φῐλάνθρωπος, θεοφιλής ja φῐλία/φίλος. Filia-rakkautta kuvataan tutkimuskirjallisuudessa yleisesti ystävyys/sukulaisuusrakkaudeksi. Tekstikohdissa ilmenneiden kontekstien perusteella on voitu huomioida, että Filon puhuu Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan yleensä silloin, kun käsillä on rationaalisen sielun hyveiden harjoittaminen tai Jumalan asumus ihmisen olemuksessa. Tutkielmassa on lisäksi käsitelty luomista ja Filonin antropologiaa pääpiirteissään. Lopuksi on tarkasteltu miten läheisyyden, samuuden ja sukulaisuuden käsitteet näyttäytyvät ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Niistä tehtyjen havaintojen kautta on voitu todeta, että ihminen voi olla Jumalalle läheinen, samanlainen tai sukulainen vain rationaalisen sielun eli mielen tasolla. Lopputulemana voidaan esittää, että Jumalan rakkauden ensisijainen kohde on ihmisen rationaalinen sielu. Päätelmää tukevat seuraavat asiat: Filon kuvaa Jumalan rakkautta rationaalisen sielunosan kontekstissa; filia rakkauskäsitteenä kuvaa ystävyys/sukulaisuusrakkautta; Jumala voi olla ihmisen kanssa läheinen, samanlainen ja sukulainen vain ihmisessä olevan rationaalisen sielun tasolla. Tutkielman päätelmänä voidaan esittää, että kun Filon kuvaa Jumalan rakastavan ihmistä, kohdistuu rakkaus ensisijaisesti rationaaliseen sieluun, joka on Jumalan sukulainen ja ystävä.

Maisterintutkielmassani käsittelen perusterveydenhuollossa työskentelevien terveydenhuollon ammattilaisten keskustelua spirituaalisen terveyden ja ympäristön välisistä yhteyksistä. Tutkielmani aihe kytkeytyy terveydenhuollon mahdollisuuksiin osallistua kestävyysmurrokseen, sekä ihmisen terveyden kokonaisvaltaisuuden ja ympäristökytköksen tunnistamiseen. Aineistonani toimivat keskustelut käydään fokusryhmissä ja analysoin keskustelujen sisältöä sisällönanalyysin keinoin sekä uskontotieteellisen pyhän käsitteen avulla. Tutkimuskysymykseni ovat 1) miten terveydenhuollon ammattilaiset keskustelevat spirituaalisen terveyden ja ympäristön välisistä suhteista ja 2) miten spirituaalisen terveyden ja ympäristön välisiä suhteita voidaan jäsentää pyhän käsitteen kautta. Spirituaalinen eli henkinen terveys on ihmisen hyvinvoinnin osa-alue, joka viittaa ihmisen kykyyn kokea yhteyttä hetkeen, itseen, toisiin, luontoon ja pyhään. Pyhä on yksi uskontotieteen keskeisimpiä käsitteitä. Suomalaisessa uskontotieteessä pyhää on laajasti käsittely Veikko Anttonen, jonka mukaan pyhä on erityislaatuisia asioita esiin nostava kulttuurinen kategoriaraja. Anttosta mukaillen Kim Knott käyttää sekulaarin pyhän käsitettä tutkiakseen pyhän esiintymistä näennäisesti sekulaareissa ympäristöissä. Hyödynnän tutkielmassani erityisesti Anttosen ja Knottin määritelmiä pyhästä. Tutkimukseen osallistuneet terveydenhuollon ammattilaiset löytävät monipuolisia yhteyksiä spirituaalisen terveyden ja ympäristön välillä, joskin spirituaalisesta terveydestä puhuminen koetaan osittain hankalaksi esimerkiksi koulutuksen puutteen vuoksi. Spirituaalisen terveyden tunnistaminen edistää ihmisen terveyden kokonaisvaltaista käsitystä ja saattaa mahdollistaa ihmiselle paremman kokemuksen omasta terveydestä. Ihmisen terveyden ja ympäristön välisten yhteyksien tunnistaminen mahdollistaa ymmärryksen siitä, että ihminen ei ole irrallinen ympäristöstään ja ihmisen terveys on riippuvainen ympäristön tilasta. Pyhän käsitteen avulla aineistosta tunnistetaan erityislaatuisia ja erilleen asetettavia asioita ihmisen terveyden ja ympäristön välisistä yhteyksistä.

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään sitä, millaisia uskonnollisia ja ei-uskonnollisia coping-keinoja yksinasuvilla teologiopiskelijoilla oli käytössään koronapandemian aiheuttamassa poikkeustilassa vuosina 2020–2022. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa käytettyjen coping-keinojen skaala koko laajuudessaan ja nostaa esiin uskonnolliset coping-keinot. Löytyneitä uskonnollisia coping-keinoja analysoidaan Pargamentin et al. positiivisen uskonnollisen copingin ja negatiivisen uskonnollisen copingin teorian mukaan. Tutkimus toteutetaan laadullisena, ja aineisto koostuu kuudesta haastattelusta, jotka tehtiin alkuvuonna 2022. Aineisto analysoidaan laadullisella sisällönanalyysilla ja aineistosta poimitaan kaikki siinä esiintyneet coping-keinot. Analyysissa coping-keinoja löytyi yhteensä 49 ja ne jaettiin viiteen kategoriaan: uskonnollisuus, läheiset, päänsisäiset keinot, rutiinit ja tiedonhaku. Löytyneitä uskonnollisia coping-keinoja analysoidaan em. Pargamentin et al. teorian avulla. Aineistosta löytyi 13 erilaista uskonnollista coping-keinoa, joista yksi on laadultaan negatiivista uskonnollista copingia. Kyseinen coping-keino on ”pandemia on rangaistus” ja se ilmenee puolessa aineistosta (N=6). Loput löydetyt uskonnolliset coping-keinot ovat laadultaan positiivista uskonnollista copingia. Esimerkkejä positiivisesta uskonnollisesta copingista ovat esimerkiksi usko pandemian tarkoituksenmukaisuuteen, rukoilu ja luonnossa Jumalan havaitseminen. Ei-uskonnollisia coping-keinoja ovat esimerkiksi vertaistuki, harrastukset ja tiedon etsiminen. Tutkimus täyttää sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusaukkoa hyödynnettyjen coping-keinojen määrästä ja laadusta, sillä aiempi tutkimus on keskittynyt pitkälti tutkimaan sitä, milloin coping-mekanismit aktivoituvat ja milloin coping on uskonnollista tai ei-uskonnollista. Tämän tutkimuksen perusteella coping-keinojen skaala on laaja. Jatkotutkimusaiheena voisi tuottaa kvantitatiivisen tutkimuksen siitä, mitä tässä tutkimuksessa havaituista coping-keinoista suurempi otantajoukko käyttää, ja saada siten yleistettävää dataa coping-keinojen käytöstä.

Tämän pro gradu -tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat 1) voidaanko Yhdistyneiden Kansakuntien, YK, Peruskirjan (1945) ja siihen liittyvän historian sekä ”Uniting for Peace” -päätöslauseen (1950) perusteella sanoa, että yleiskokouksella on perusteita luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä; ja 2) voidaanko ”Uniting for Peace” -päätöslause tulkita yleiskokouksen yritykseksi osoittaa oma luotettavuutensa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. YK:n yleiskokouksen vuoden 1950 ”Uniting for Peace” -päätöslauseen mukaan tapaus, joka uhkaa rauhaa, rikkoo rauhaa tai on hyökkäysteko, voidaan siirtää turvallisuusneuvostolta yleiskokouksen käsiteltäväksi, jos turvallisuusneuvosto ei pysyvien jäsenvaltioiden yksimielisyyden puutteen vuoksi pysty huolehtimaan päävastuustaan ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Siirron jälkeen yleiskokous antaa jäsenvaltioille sopivia suosituksia tilanteen ratkaisemiseksi, mukaan lukien sotilaallisen voimankäytön rauhan rikkomuksen ja hyökkäysteon tapauksissa. Peruskirjan mukaan päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä on turvallisuusneuvostolla, jonka pysyvien jäsenvaltioiden on oltava yksimielisiä tehdessään rauhaa ja turvallisuutta koskevia päätöksiä. Yleiskokouksella ei varsinaisesti ole rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen vastuuta ja Peruskirjan puitteissa se voi tehdä näitä koskevia suosituksia vain turvallisuusneuvoston pyynnöstä. Päätöslause herätti kysymyksen, voidaanko sen perusteella sanoa, että yleiskokous epäilee tai ei luota turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenvaltioiden motivaatioon ja kyvykkyyteen tehdä yksimielisiä päätöksiä ja siten ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Tähän liittyen heräsi myös kysymys, voidaanko edes mielekkäästi tai perustellusti sanoa, että yleiskokous luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäseniin. Nämä kysymykset ovat motivoineet tutkielman varsinaiset tutkimuskysymykset. Tutkielman ajallisena kontekstina ovat vuodet 1945–1950, Peruskirjan hyväksymisestä ”Uniting for Peace” -päätöslauseeseen, ja metodina on systemaattinen analyysi. Luottamusta ja luotettavuutta analysoin Russell Hardinin kapseloitujen intressien luottamusteorian valossa, nostaen lähde- ja tutkimuskirjallisuudesta esille niitä tekijöitä, joiden perusteella luottamus ja luotettavuus olisivat mahdollisia. Lähdekirjallisuutenani on ”Uniting for Peace” -päätöslause ja muuna tutkimuskirjallisuutena päätöslausetta käsittelevät artikkelit, YK:n Peruskirja sekä YK:n muodostumista ja veto-oikeutta käsittelevä tutkimuskirjallisuus. Veto-oikeus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat yksi päätöslauseen laukaisseista tekijöistä ja siksi se on huomioitu tutkielmassa laajasti. Muuna kirjallisuutena olen hyödyntänyt kansainvälisen politiikan tutkimuskirjallisuutta, joka selittää valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden yhteistoimintaa ratkaistakseni yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston toimijuuteen liittyviä ongelmia. Kapseloitujen intressien teoriassa luottamus on kolmiosainen relaatio, jossa luottaja A luottaa luotettuun B asiassa x. Luottamuksesta on kyse, jos luottaja A uskoo tai tietää että on luotetun B intressien mukaista ottaa A:n relevantit intressit huomioon relevanttina aikana. Kapseloinnissa olennaista on, että luotettu on motivoitunut toimimaan luottajan erityisten intressien mukaisesti, koska kyseessä on juuri luottaja ja tämän intressit, eivätkä kenenkään muun. Luotettavuus määrittyy tähän nojautuen luotetun sitoutumiseksi luottajan erityisten intressien täyttämiseen. Tutkielmassa yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston jaetuksi intressiksi on määritelty kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. YK:n Peruskirjan, sen historian ja ”Uniting for Peace” -lause eivät kuitenkaan riitä perustelemaan kapseloitujen intressien teorian valossa yleiskokouksen luottamusta turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että Peruskirja, joka on kaikkien YK:n jäsenvaltioiden hyväksymä sopimus YK:n päämääristä ja periaatteista, tekee luottamuksen tyhjäksi. Jos neuvoston pysyvät jäsenvaltiot toteuttavat yleiskokouksen intressejä Peruskirjan motivoimina, ne noudattavat vain hyväksymäänsä sopimusta eivätkä aidosti kapseloi yleiskokouksen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressiä. ”Uniting for Peace” -lauseen tulkitseminen yleiskokouksen oman luotettavuuden osoittamiseksi jää kuitenkin positiiviseen valoon. Päätöslauseessa yleiskokous luo erilaisia komiteoita, asiantuntijapaneelin sekä siirtokäytännön, joiden tarkoituksena oli tehostaa, turvata ja ylläpitää sekä kollektiivista toimintaa että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. Yleiskokous siis osoittaa päätöslauseen kautta motivaationsa toimia sekä koko turvallisuusneuvoston että YK:n kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressin mukaisesti.