Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista identiteettiä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (SELK) tuo esille kokonaiskirkon strategioissaan, jotka on laadittu 2000-luvulla. Aineistona ovat aiempi 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategia sekä nykyinen strategia ''Kohtaamisen kirkko - kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020'. Strategioiden lisäksi selvityksen kohteena ovat strategioihin kiinteästi liittyvät mietinnöt. Luterilaisen identiteetin perustalla ovat Martti Lutherin opetukset sekä luterilaiset tunnustuskirjat, joihin SELK on sitoutunut. Lutherin ajatuksista korostuneimmin strategioissa tulee esille teema 'Kristus lähimmäisenrakkaudessa.' Vähiten tulee esille Lutherin opetukset ristinteologiasta ja Lutherin rakkaudenteologiakin on ainoastaan tulkittavissa taustalla. SELK tuo esille sitoutumisen luterilaiseen tunnustukseen ja teologiset periaatteet ovat nähtävillä molemmissa strategioissa. Sakramenteista ehtoollinen on korostetusti esillä, sillä se on merkki kirkon näkyvästä ykseydestä ja yksi 'onnistuneen' ekumenian piirteistä. Kirkon tehtävät tulevat esille molemmissa strategioissa. SELK:n identiteetti heijastelee vuoteen 2015 laaditun 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategian mukaan seuraavia teemoja: 1) kirkon perustehtävästä huolehtiminen muuttuvassa toimintaympäristössä 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) lähimmäisenrakkauden toteuttaminen SELK:n identiteetti uusimmassa 'Kohtaamisen kirkko-kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020' -strategiassa tuo esille seuraavia identiteetin puolia: 1) ekumeeninen luterilaisuus 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) avoimuus ja kohtaaminen SELK:n identiteetti on strategioiden mukaan nyt ekumeenisesti painottunut, nojaten silti tukevasti opilliseen luterilaisuuteen. SELK identifioituu voimakkaasti osaksi Luterilaisen maailmanliiton kirkkoyhteisöä ja on aktiivisesti mukana ekumeenisessa vuoropuhelussa. 'Kohtaaminen' nousi avainsanaksi uudessa strategiassa ja siihen pyrkiminen kaikilla toiminnan tasoilla 'Kohtaamisen kirkko'- strategian keskeiseksi tavoitteeksi.

Kuolemaa käsitteleviä lastenkirjoja on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon. Suomessa kuvakirjojen sisältämiä kuolemakäsityksiä ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella kahdeksan suomalaisten realistisen lasten kuvakirjan kuolemakäsityksiä. Tutkimuksessa tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1. Mitä kuolemakäsityksiä suomalaisten lasten kuvakirjojen teksteistä voidaan löytää? 2. Miten kirjan tekstissä esiintyvät kuolemakäsitykset näkyvät kuvakirjan kuvissa? Tutkimus on laadullinen. Aineisto koostuu kahdeksasta vuosina 2007–2019 ilmestyneestä suomalaisesta läheisen ihmisen kuolemaa käsittelevästä lasten kuvakirjasta. Kirjojen tekstin analysoinnissa käytän teoriasidonnaista sisällönanalyysiä ja kuvien analysissa sovellan ikonografista menetelmää. Kuolemakäsitysten tarkastelussa käytän teoriana Söderbergin ruotsalaisten kuvakirjojen kuolemakäsityksiä käsitelleen tutkimuksen pohjalta kehittämää kuolemakäsitysjaottelua. Analysoin kuolemakäsityksiä ensin kirjojen teksteistä, jonka jälkeen tarkastelen teksteissä kuvattujen kuolemakäsitysten ilmenemistä kuvissa. Perustan etenemisjärjestyksen Mikkosen kuvakirjan määritelmälle. Kyseisen määritelmän mukaan kuvakirja on kirja, jossa aukeamien kuvitus on alisteinen niiden tekstille. Tutkimuksen kuvakirjojen kuolemakäsitykset jakautuvat neljään kuolemakäsitykseen, jotka ovat kristillinen kuolemakäsitys, ateistinen kuolemakäsitys, vaihtoehtoinen kuolemakäsitys sekä agnostisistinen kuolemakäsitys. Tutkimuksen havainnot eri kuolemakäsityksistä aineistossa ovat hyvin samankaltaisia kuin Söderbergin tutkimuksessaan tekemät havainnot. Kaikki kolme Söderbergin löytämää kuolemakäsitystä niille tunnusomaisine piirteineen esiintyvät myös tämän tutkimuksen aineistossa. Lisäksi analyysissa aineistosta löytyi neljäs, erillinen kuolemakäsitys, agnostisistinen kuolemakäsitys. Kristilliselle kuolemakäsitykselle tyypillistä on kuolemaa koskevan lohduttavan tulkinnan perustuminen ajatukseen taivaasta. Ateistiselle kuolemakäsitykselle tyypilliseksi osoittautui etenkin lohduttavan tulkinnan puuttuminen, kuoleman peruuttamattomuuden ja kuolleen muistoissa elämisen kuvaaminen. Vaihtoehtoisessa kuolemakäsityksessä annettavat lohdulliset tulkinnat ovat monitulkintaisia ja pohjautuvat fantasiaan. Keskeisenä agnostisistisessa kuolemakäsityksessä näyttäytyy se, että kukaan ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen on ja, siksi ihminen saa ajatella kuolemanjälkeisestä niin kuin haluaa. Kahdeksasta kuvakirjasta viidessä oli havaittavissa selkeästi kahteen eri kuolemakäsitykseen viittaavia piirteitä. Kirjoista yksi edustaa sekoitettua kuolemakäsitystä eli kirjassa yhdistyy kaksi tasavahvasti kirjassa ilmenevää kuolemakäsitystä.

The purpose of this thesis was to study about the interpretation of the Parable of the Wicked Tenants according to the Gospel of Mark (St. Mark 12:1-12/St. Matthew 21:33-46/St. Luke 20:9-19/Gos. Thom. 65, 66). My aim was to find out which details of the Gospel are the most important for the scientific research. Starting from Adolf Jülicher’s Die Gleichnisse Jesu I and II (1899) I continued to examine Joachim Jeremias’ The Parables of Jesus (3. rev. ed. 1975). Both scientists are of the same mind that the Parable is allegorical and originate from the Primitive Church, but behind the present text there is an original saying of Jesus in some form. Unfortunatelythe original text is not possible to be traced anymore because of the only remaining source of the Gospel of Mark. The opinion of C. H. Dodd (The Parables of the Kingdom, 1946) is different. He specifies the Parable being a natural and realistic narrative. The scholars are of the same mind that Mark has been written about 70 CE, Matthew and Luke follow it and the last Gospel is John (about 120 CE). Many scientists say that the Parable is the most difficult to understand and interpret among the Parables of Jesus. The main characters are the landowner (= God), the vineyard (= Israel), the servants (= the prophets of God), the tenants (= the leading figures of Israel at the Temple of Jerusalem) and the son (= Jesus). Or is it so? A bigger problem are the “new” tenants. Some say that they are the members of the Primitive Church (David Flusser, Jesus, 1998; Craig L. Blomberg, Interpreting the Parables, 1990), or the 12 Apostles, or even the Kingdom of God (Kelly R.Iverson, Jews, Gentiles, and the Kingdom of God, 2012). During the occupation of the Roman Empire in Palestine the taxation was high among small farmers and day labourers. The rich Elite could get tax reductions or even collect taxes with a certain provision. Jerusalem in the times of Jesus, a title of Joachim Jeremias, explains accurately the economic situation especially in rural areas of Palestine, the Galilean heights. We must remember that the people of Israel have a special bondage to the Land of Israel. They say that ultimately the Land belongs to God, who promised it to Abraham, and later to Moses and Joshua after the slavery in Egypt. My thesis is explaining what kind of a free atmosphere of the Enlightenment was dominant at the beginning of the Twentieth Century among the European universities. The faculties of Theology did not differ. In USA the situation was somewhat different. Being a young nation the main purpose of Universities in USA was to educate new theologians for the use of the Church. Usually young scholars from USA stayed one to two years in Germany studying Hebrew/Aramic and Greek among Scientific Research. Gradually the multiple Scholarship gained more and more intelligent young people from all over the world. Germany lost it’s favour as the leading Country of Science of Theology and the English language gained the first position. The historic-critical method (Adolf Jülicher, C. H. Dodd, Joachim Jeremias) was widely used among the Scholars of Theology at the beginning of the Twentieth Century. Later the use of hermeneutic criticism (J. D. Crossan, In Parables. The Challenge of the historical Jesus, 1973; D. O. Via, The Parables: Their Literary andExistential Dimension, 1967; E. Fuchs), literary criticism, structuralism and deconstructionism became more common. James D. Hester (Socio-Rhetorical Criticismand the Parable of the Tenants, 1992) uses socio-rhetoric criticism and the interpretation of the Parable depends on historical, sociological and literary critical factors. Martin Hengel (Das Gleichnis von den Weingärtnern Mc 12:1-12, 1968); William R. Herzog II (Jesus, Justice and the Reign of God, 2000); Craig A. Evans (Word Biblical Commentary, 2001) and John S. Kloppenborg (The Tenants in the Vineyard, 2010) are some of the most distinguished scholars during the Twentieth Century. New Archeological excavations have shed new light on the Scientific Research of Theology. My aim was to find out how much the most important discoveries have beennoticed among the Scholars. The Zeno Papyri (Craig L. Blomberg; Martin Hengel ) gives important information about the economic and legal situation of Palestine during the third century BCE. They have had an affect on the Research of the Parable, too. Nag Hammad and the Gospel of Thomas is important especially in the research of the original wording of the Parable. Many scholars have noticed the finding. The Dead Sea Scrolls in the Qumran Caves in the Judaean Desert are importantevidence concerning the Essene sect. The radical Zealots were active especially in the Galilean area. The books of Flavius Josephus are giving us important information about their activities and the history of the Jewish people. This Parable is an excellent example of the vivid, unexpected and poetic spoken Aramaic of Jesus. Although we can read it only in Greek it can show us something of the hard peasant life in Galilee during Jesus’ time and about the hope of the Messiah. The challenge for us is reading the Parable through the lens of local peasants, the first audience – and with open ears.

Hengellisyydellä ja lääketieteellisellä hoitamisella on pitkä yhteinen historia. 1800-luvulla alkoi kehitys, jossa hoidon hengellinen ulottuvuus alkoi eriytyä sielunhoidon alueelle ja lääketieteellinen hoitaminen keskittyä ihmisen fyysisen puolen hoitamiseen. 1970-luvulta lähtien ihmisen kokonaisvaltaisuutta korostavat hoitoteoriat ovat kuitenkin tuoneet sielunhoidon ja lääketieteen ihmiskuvaa ja hoitokäsitystä lähemmäksi toisiaan. Tähän liittyy yhteiskunnallinen kehitys, jossa kirkon ja uskonnollisuuden muutokset ovat sysänneet terveydenhuollolle niitä tehtäviä, jotka aikaisemmin kuuluivat kirkolle ja suvulle. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten hengellisyys nähdään osana hoitamista viranomaissuosituksissa, hoitoteorioissa sekä uskonnollisten ja vakaumuksellisten yhteisöjen toiveissa. Tarkastelen myös, miten hengellisyys ja hoitaminen liittyvät toisiinsa hoitamisen etiikassa. Hoitamisen ja hengellisyyden yhteys määräytyy hoitokäsityksestä, jonka taustalla on ihmiskäsitys. Katie Erikssonin kokonaisvaltaisessa hoitoteoriassa hengellisyys on oleellinen osa hoitamista. Hengellisiä ja hoidollisia elementtejä teoriassa ovat usko, toivo ja rakkaus sekä vuorovaikutus konkreettiseen ja abstraktiseen toiseen. Hengellisyys voi kuulua hoitamiseen voimavarana, hoitamisen apuvälineenä, joka vahvistaa terveyttä ja muuta inhimillistä hyvää. Hengellisyys voi olla myös oire, kuten esimerkiksi hengellinen tai eksistentiaalinen kipu, jota kuuluu hoitaa aivan kuten fyysistäkin kipua. Lakien ja eettisten periaatteiden näkökulmasta hengellisyys kuuluu hoitamiseen hyvin yleisellä tasolla: vakaumuksen kunnioittaminen, ihmisarvo, inhimillinen kohtelu ja potilaan hyvän edistäminen voivat velvoittaa potilaan hengellisen ulottuvuuden hoitamisen, jos eettisiä periaatteita tulkitaan kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja kokonaisvaltaisen hoitokäsityksen näkökulmasta. Niukimmillaan lait ja eettiset periaatteet velvoittavat ainoastaan pidättäytymään potilaan vakaumuksen loukkaamisesta. Viranomaissuosituksissa korostuu hengellisyyden kuuluminen hyvään saattohoitoon mutta ei muuhun hoitoon. Tämän taustalla vaikuttaa kokonaisvaltainen ihmis- ja hoitokäsitys. Hengellisyys voi olla saattohoidossa voimavara, joka auttaa kuoleman hyväksymisessä tai oire, kuten eksistentiaalinen ahdistus, jota kuuluu hoitaa. Uskonnollisilla ja vakaumuksellisilla yhteisöillä on vakaumuksensa perusteella hyvin erilaisia käsityksiä siitä, miten hengellisyys ja hoitaminen kuuluvat yhteen. Niukimmillaan mitään yhteyttä ei ole. Esimerkiksi Vapaa-ajattelijoiden mukaan kuolema ei merkitse mitään ja on tärkeää, että vapaa-ajattelijat eivät epähuomiossa joudu uskonnollisen vaikuttamisen kohteeksi. Runsaimmillaan hoitajien tulisi rukoilla ja veisata yhdessä potilaiden kanssa. Esimerkiksi Metodisti-kirkko toivoi hoitohenkilökunnalta aktiivista hengellistä tukea, kun potilas menee rajan yli.

Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko, jonka juuret ovat Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mainittujen kirkkojen uusimpia katekismuksia kastetta, rippiä ja ehtoollista koskien. Johdannon jälkeisessä luvussa käydään läpi kastetta, rippiä ja ehtoollista sivuavaa opillista taustaa. Luvussa aletaan tarkastella jo lähteitä niiltä osin kuin se palvelee tutkielman tehtävää. Kolmannessa luvussa teemana on kaste ja pelastus. Neljännessä luvussa pureudutaan avaintenvaltaan, rippiin ja virkaan. Käytännön seurakuntaelämän kannalta ne ovat relevantteja, sillä virka hoitaa armonvälineitä. Lisäksi seurakuntalaisten käytännön elämään vaikuttaa avaintenvallan mahdollinen toteuttaminen. Viidennessä luvussa keskitytään jumalanpalveluksen merkitykseen ja ehtoolliseen. Jumalanpalveluksessa armonvälineet ovat läsnä. Lopuksi kuudennessa luvussa esitetään yhteenveto. Tutkielman menetelmänä on systemaattinen analyysi. Katekismusten suurimmat erot voidaan havaita jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle osallistumisen keskeisyydessä sekä virkaa ja rippiä käsittelevissä kohdissa.

Tutkimuksessani tarkastelen konfliktia Orimattilan seurakunnassa vuosina 1971–1973. Konfliktissa olivat osapuolina Orimattilassa ensimmäisen kappalaisen viransijaisuutta tehnyt vastavalmistunut, nuori pastori Juhani Iivari sekä useat seurakuntalaiset. Tutkimuksessa selvitän, mitkä tekijät johtivat siihen, että tämä Juhani Iivarin Orimattilan aikaiseen toimintaan liittyvä konflikti muodostui ja miten konflikti eteni. Tutkimuksessani keskityn erityisesti kolmeen eri episodiin, jotka rytmittivät tapahtumien etenemistä. Ensimmäinen niistä oli Iivarin vuoden 1972 itsenäisyyspäivänsaarna, jossa hän kritisoi voimakkaasti kristinuskon ja kansallisten symbolien yhteen kietoutumista suomalaisessa itsenäisyyspäiväperinteessä. Monet seurakuntalaiset kokivat saarnan loukkaavana ja valittivat siitä Orimattilan kirkkoherra Paavo Muinoselle. Toinen episodi kytkeytyy siihen, kun Iivari keväällä 1972 liittyi SKDL:n jäseneksi ja piti vapunpäivänä puheen Orimattilan punaisten muistomerkillä. Iivari sai useita tukijoita paikkakunnan vasemmistolaisista seurakuntalaista, jota alkoivat kerätä nimilistaa sen puolesta, että Iivari saisi edelleen jatkaa Orimattilassa. Iivari oli vähän aikaisemmin saanut siirron pois Orimattilan seurakunnan palveluksesta. Nimilistan seurauksena Iivarin siirto peruutettiin. Tapahtuma ilmensi sitä, miten suuri osa vasemmistolaista oli edelleen kirkon jäseniä ja he pystyivät käyttämään joukkovoimaansa vaikuttaakseen kirkolliseen päätöksentekoon. Kolmas tutkimani episodi liittyy Iivarin paikkakunnalla tekemään rauhantyöhön. Erityisen suuria kielteisiä reaktioita herätti se, kun Iivari jakoi papin asuun pukeutuneena Sadankomitealiitto ry:n aseellisen maanpuolustuksen vastaisia pamfletteja asevelvollisten kutsuntapaikan läheisyydessä. Tapahtuman seurauksena Orimattilan kirkkoneuvosto teki Iivarista kantelun Helsingin tuomiokapitulille. Tutkimuksessani nousee esille aikakauden yleinen sukupolvimurros 1970-luvun alun Suomessa, kun nuori sodanjälkeinen sukupolvi kyseenalaisti voimakkaasti vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Myös kirkko joutui kohtamaan tämän yhteiskunnallisen kritiikin ja ottamaan siihen kantaa. Orimattilan kriisin voi nähdä olevan paikallistason ilmentymä tällaisesta valtakunnallisesta kehityksestä. Orimattilan konfliktissa oli kuitenkin sukupolvimurrosta merkittävämpi asema niillä ennakkoluuloilla mitä useilla seurakunnan hallinnon piirissä olevilla ihmisillä oli vasemmistolaisuutta kohtaan. Iivari ei itse määritellyt itseään kommunistiksi ja hän toimi selvästi erillään aikakauden taistolaisesta nuorisoliikkeestä, mutta useat seurakuntalaiset tulkitsivat hänen toimintaansa siitä oletuksesta käsin, kuin hän olisi ollut kommunisti. Tämä kommunistisyytös aiheutti sen, että monet seurakuntalaiset tulkitsivat myös Iivarin tekemää rauhantyötä poliittisesti motivoituneeksi.

Tutkielma on sisällönanalyysi silpomista käsittelevien lehtiartikkeleiden toiseuttavista representaatioista ja rakenteista. Sukuelinten silpomista käsittelevä uutisointi on lisääntynyt Suomessa huomattavasti viime vuosien aikana, mikä on johtanut lisääntyneeseen tarpeeseen pohtia uutisoinnin eettisyyden ja vaikuttavuuden välistä rajapintaa. Lähestyn aihetta kahden tutkimuskysymyksen kautta: minkälaisia toiseuttavia representaatioita ja rakenteita sukuelinten silpomista käsittelevistä lehtiartikkeleista on löydettävissä, ja millä keinoin näitä toiseuttavia representaatioita ja rakenteita tuotetaan? Tarkastelen aihettani toiseuden eri teorioihin ja tutkimukseen – erityisesti Stuart Hallin, Olli Löytyn ja Pentti Raittilan ajatteluun – sekä Benedict Andersonin kuviteltujen yhteisöjen teoriaan nojautuen. Visuaalisen aineiston ja representaatioiden analyysissa hyödynnän erityisesti Gunther Kressin, Theo van Leuuwenin, Janne Seppäsen sekä Geoffrey Millerin tutkimuksia. Tutkielmani aineisto koostuu 118 lehtiartikkelista, joista 68 julkaistiin Helsingin Sanomissa, 34 Iltalehdessa ja 16 Ilta-Sanomissa tammikuun 2014 ja lokakuun 2019 välillä. Sisällytin aineistooni sellaiset lehtiartikkelit, jotka puhuvat sukuelinten silpomisesta tai silpomisesta ja naisten ympärileikkauksesta, mutta jätin aineiston ulkopuolelle ainoastaan naisten ympärileikkauksesta puhuvat jutut. Aineiston kvantitatiivinen analyysi paljasti, että ympärileikatut tai ympärileikkauksen uhan alla olevat tytöt ja naiset, ympärileikkaajat ja muut yhteisön jäsenet, joita ympärileikkaaminen koskettaa, ovat lehtiartikkeleissa läsnäolevia, mutta äänettömiä puheen kohteita. Ympärileikkausta vastustavat yhteisön jäsenet taas saavat huomattavasti useammin puherooleja ja heillä on muita useammin dialogia eri toimijoiden kanssa. Aineiston kvantitatiivisen analyysin pohjalta vaikuttaa siltä, että niin sanottuun vastustamisen narratiiviin sopiminen toimii eräänlaisena pääsylippuna rooliin, jonka kautta puhujasta tulee yksi “meistä”, jotka taistelevat toimenpidettä vastaan. Aineiston kvalitatiivisessa analyysissa sen sijaan ilmeni, että silpomista käsittelevissä lehtiartikkeleissa rakennetaan toiseuttavia representaatioita puhdas–likainen, itse–muut sekä hyvä–paha -dikotomioiden ympärille. Suhtautuminen ympärileikkaamiseen on kaksijakoista; toisaalta ympärileikattu tyttö tai nainen ja hänen yhteisönsä on etäinen ”meihin” nähden, toisaalta hyvinkin läheinen, kulttuuriarvoja uhkaava ”toinen”.

Tämä tutkielma on analyysi moabilaisen Ruutin henkilökuvasta Ruutin kirjassa. Tutkin sitä, miten ja miksi Ruutin henkilöhahmo kehittyy ja muuttuu kertomuksen kuluessa ja teen tämän identiteetin nostamisen kautta. Viime kädessä kysyn sitä, lakkaako Ruut kertomuksen edetessä olemasta moabilainen eli ulkopuolinen, ja jos lakkaa, missä kertomuksen vaiheessa näin käy ja millä tavoin mukautuminen betlehemiläisyhteisöön tapahtuu. Tutkimuksellisesti lähestyn Ruutin kirjaa kertomuksena, joka on olennainen osa heprealaista kaanonia ja Raamatun koonaisuutta. Otan tekstissä huomioon raamatullisen kielen ja maailmankuvan erityislaadun, jossa transtemporaalinen uskontodellisuus on punottu tekstiin. Toisin kuin henkilöhahmotutkimus, joka tarkastelee hahmojen todentuntuisuuden kehitystä kertomuksen muuttuvissa tilanteissa lähden siitä, että erilaiset tapahtumat ja tilanteet kertovat henkilöhahmojen luonteenpiirteistä ja asenteista todellisten tilanteiden mukaisesti. Metodini on kertojalähtöisyys. Tutkin sitä millaisena kertoja haluaa moabilaisen identiteetin ja sen muutoksen näyttää. Termistöllisesti puhun Ruutin yksilöidentiteetistä, jonka näen rakentuvan minäkuvasta ja identiteetin sosiaalisesta puolesta; etninen identiteetti kuuluu jälkimmäiseen. Toorasta käsin tarkasteltuna moabilaisuuden toiseuttava painoarvo israelilaisyhteisön keskellä on suuri ja vaikuttaa Ruutin kirjan taustalla muodostaen jännitteen, joka on kirjan ydintä. Tässä jännitteessä Israelin Jumalaa kunnioittavan moabilaisen Ruutin identiteetti muuttuu. Ruutin henkilökuvan ja hänen tekemiensä valintojen lisäksi analyysini keskittyy kirjan kahden muun päähenkilön, Noomin ja Boaksen valintoihin, jotka ilmentävät suhdetta moabilaisuuteen. Tätä kunkin päähenkilön tulokulmaa Ruutin etniseen identiteettiin vertaan kertojan perspektiiviin asiasta. Lopuksi tarkastelen kertojan näkemystä moabilaisen Ruutin paikasta Israelin Jumalan suunnitelmassa ja sitä, mitä siitä voidaan liittyen kirjan tarkoitukseen sanoa. Päähenkilöiden tekemät valinnat ovat kertomuksen taitekohtia, joihin fokusoimalla Ruutin identiteetin muuttuminen tulee selkeästi näkyviin. Ruutin yksilöidentiteetin muutos alkaa uskollisuudenvalasta, jonka Ruut Noomille ja tämän Jumalalle vannoo. Tämä on kertomuksen ensimmäinen ja tärkein taitekohta. Toinen on Noomin valinta. Leskianopin neuvo myös leskeksi jääneelle miniälle muuttaa sekä kertomuksen suuntaa että Ruutin identiteettiä ja perustuu Boaksen, rikkaan pellonomistajan Ruutia kohtaan osoittamaan epätavallisen suosiolliseen suhtautumiseen. Ruutin minäkäsitys hylätystä hyväksytyksi muuttuu nopeasti, ja tämän jälkeen muuttuvat myös Ruutin ulkoiset olosuhteet. Boaksen sukulaisuus Noomin edesmenneen puolison Elimelekin kanssa merkitsee sitä, että mies on kelvollinen toimimaan sukulunastajana. Sukulunastus on kirjan tärkein teema, sillä se saattaa päätökseen työn, jonka JHVH on aloittanut yhdistäessään moabilaisen Ruutin ja betlehemläisen Noomin perheeksi. Boaksen valinta lunastaa on merkittävä erityisesti siksi, että se ottaa naiset huomioon yksikkönä. Ensin lunastetaan Noomin hallussa oleva Elimelekin suvun perintömaa, ja sen jälkeen Boas ottaa Ruutin vaimokseen leviraatti-käytännön mukaisesti. Suhteesta syntyvä lapsi on sukua myös Noomille, sillä liiton laillinen peruste on ollut kuolleen puolison nimen ja muiston säilyminen lapsen kautta. Kirjan tähtäyspiste on Elimelekin sukulinjan jatkumisessa, jossa tärkeä on myös maa, sillä ilman perintömaata kuolleen nimi ja muisto eivät voi elää edelleen. Analyysi siis osoittaa, että Ruut lakkaa olemasta ulkopuolinen yhteisössä, johon hän integroituu Noomille ja JHVH:lle antamansa uskollisuudenvalan ja Boaksen kanssa solmimansa leviraattiliiton kautta. Ruutin integraation viimeistä vaihetta edustaa jälkeläinen, jonka kautta Ruutista tulee osallinen myös maasta; tämä on osoitus samanarvoisuudesta maassa syntyneen kanssa. Ruutin avainasema Israelin historiassa käy ilmi kirjan loppuun sijoittuvasta sukuluettelosta. Daavidiin päättyvän listan mukaan Ruutista tulee Israelin kuningassuvun esiäiti, joka Boaksen kanssa aloittaa kokonaan uuden aikakauden Israelin historiassa. Asian vahvistaa kirjan Pereksestä alkavan sukuluettelon vertaaminen Tooran sukuletteloihin. Ruutin etninen perimä sen sijaan pysyy, sillä se muistetaan; muuttunutta on suhtautuminen. Ruut ei ole enää vieras eikä vihollinen vaan sukuun liiton kautta lunastettu. Assimilaatiosta ei kuitenkaan ole kyse: Ruutin tehtävä eroaa Noomin tehtävästä ja perustuu juuri siihen, että Ruut tulee vieraasta kulttuurista. Suuressa kuvassa Ruut on Tamarin tavoin muukalainen esiäiti, joka liitetään liiton kansaan nimenomaan kansakuntien edustajana. Sydämen liitto Israelin Jumalan kanssa on tässä tarpeen ja käy ilmi valinnoista, jotka täyttävät lähimmäisenrakkauden (hesed) vaatimukset. Se sydämen liitto, johon Ruut sekä yksilönä että kansojen edustajana otetaan on JHVH:n Israelin ja Juudan kanssa tekemä. Tämän vuoksi moabilaisen Ruutin on liityttävä ensin betlehemiläiseen Noomiin ja tämän kansaan.

Tutkimukseni tehtävä on selvittää, millä tavoin CMX-yhtyeen sanoituksissa käytetään kristinuskoon liittyviä ilmaisuja. CMX on vuonna 1985 perustettu suomalainen yhtye, joka on vuoteen 2008 mennessä julkaissut kaksitoista täysimittaista albumia. CMX-yhtyettä on vaikea sijoittaa yhteen musiikin genreen. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että yhtyeen musiikki kehittyi punkista raskaan rockin ja iskelmämusiikin yhdistelmäksi, joka sisältää runsaasti progressiivisen rockin piirteitä. Tutkimukseni kannalta yhtyeen keskeisin jäsen on sen basisti ja laulusolisti Aki Yrjänä, koska hän on myös sanoittanut kaikki tutkimuksessa analysoitavat kappaleet. Aki Yrjänä käyttää taiteilijanimeä A. W. Yrjänä. Valitsin tutkimukseni aineistoksi yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneen Cloaca Maxima -levykokoelman, koska se esittelee kattavasti yhtyeen musiikkia vuosilta 1989-1997 ja sisältää valtaosan yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Etsin sanoituksista kristinuskoon liittyvät ilmaisut sisällönanalyysillä. Analysoin ilmaisuja lingvistisen semantiikan avulla sekä vertaamalla niitä erilaisiin uskonkäsityksiin neljässä tutkimusluvussa. Ensimmäinen tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka liittyvät kristinuskon organisaatioon. Analysoin siinä Cloaca Maximan kohdat, joissa mainitaan kirkko, alttari, saarnamies tai saarnaaja. Toinen tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka liittyvät raamatullisiin hahmoihin. Analysoin siinä Cloaca Maximan sanoitukset, joissa esiintyy Maria, Jeesus, Henki, Jumala, Saatana, Perkele, enkeleitä tai henkivaltoja. Olen myös analysoinut Aamutähti-kappaleen nimeä, joka voi Venus-planeetan lisäksi viitata kristillisessä traditiossa Mariaan, Jeesukseen tai Saatanaan. Kolmas tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka löytyvät sekä Cloaca Maximan sanoituksista että Raamatusta. Analysoin siinä Helvetin hyvä paimen -kappaleen nimeä, Jeesuksen "seuraa minua" -ilmaisua hyödyntävää Siivekäs-kappaleen kohtaa sekä Kätketty kukka -kappaleen sanoja, jotka liittyvät hautajaiskaavan siunaussanoihin. Sen lisäksi olen analysoinut kolmannessa tutkimusluvussa Cloaca Maximan sanoitukset, joissa esiintyy sana armo, taivaankansi tai taivaanvahvuus. Neljäs tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka osoittavat Jumalaan kohdistuvaa asennetta. Eri asenteiden keskeiset ajatukset ovat, että Jumalan löytäminen vaatii taitoa, ihmiset unohtavat Jumalan ja että Jumalaa ei ole olemassa. Tutkimukseni tuloksena on, että kristinuskoon liittyviä ilmaisuja käytetään Cloaca Maximan sanoituksissa hyvin erilaisissa tehtävissä. Ilmaisut itsessään ovat myös usein monitulkintaisia, ja kappaleen sisältämät ilmaisut voivat olla keskenään ristiriitaisia. Metaforina käytettävistä ilmaisuista erottuu kaksi ryhmää, joista ensimmäisen ryhmän ilmaisut toimivat kuoleman ja jälkimmäisen ryhmän ilmaisut subjektin tunteiden metaforina. Yrjänän eri lähteistä löytyvistä kommenteista voidaan päätellä, että hän ei halua ohjata kuulijoiden tekemiä tulkintoja mihinkään suuntaan ja että sanoituksien monitulkintaisuus on tarkoituksellista.

Tutkielmassani tutkin Mooseksen kirjojen koronottokieltojen (2. Moos. 22:24, 3. Moos.25:35–37 ja 5. Moos. 23:20–21) taustaa, laajuutta, tulkintaa ja noudattamista muinaisessa Israelissa ja varhaisessa juutalaisuudessa. Lähteeni ovat muinaisen Lähi-idän oikeus-, talous- ja sosiaalihistorian, Vanhan testamentin, juutalaisuuden ja antiikin tutkimusta sekä vuosilta 400 eKr.–100 jKr. peräisin olevia laina- ja muita sopimuksia Elefantinoksesta, Tebtinuksesta sekä Juudeasta. Tutkimusmenetelmäni ovat traditiohistoria, teksti- ja kirjallisuuskritiikki. Lisäksi Hyödynnän sosiaalitieteiden näkökulmaa ja reseptiohistoriallista analyysia. Mooseksen kirjojen suuriin lakikokoelmiin sisältyvien koronottokieltojen tarkoituksena on suojella köyhiä israelilaisia muinaisen Lähi-idän ja Israelin lainakäytäntöjen yleisiltä lieveilmiöiltä, erityisesti maksukyvyttömyydeltä, joita tuon ajan korkea korkotaso pahensi, ja velkaorjuudelta. Muussa muinaisen Lähi-idän meidän aikaamme saakka säilyneessä lainsäädännössä ei ole tiettävästi vastaavaa koronottokieltoa, kuin Mooseksen kirjojen suurissa lakikokoelmissa, vain lainojen enimmäiskorkoja rajoitettiin. Koronottokielto, joka kieltää kaikenlaiset korot kaikenlaisista lainoista israelilaisten kesken, on tarkoitettu köyhien yhteisön jäsenien suojaksi. Vanhan testamentin maininnat muinaisen Israelin lainakäytännöistä ja pelkästään paheksuvat maininnat korollisista lainoista tai koronotosta viittaavat siihen, ettei koronottokieltoa välttämättä noudatettu israelilaisten kesken. Myös varhaisen juutalaisuuden ajalta peräisin olevat, juutalaisten kesken solmitut lainasopimukset, joista enemmistö on korollisia, mahdollisesti vahvistavat tätä johtopäätöstä. Sen sijaan koronottokieltoa tulkintiin varhaisen juutalaisuuden ajattelijoiden ja uskonnollisissa, Vanhan testamentin ulkopuolisissa teksteistä hyvin laajasti, pääasiallisesti laajemmin kuin itse Mooseksen kirjojen koronottokielloissa.