Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan ekofeminismiä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia uskonnollisten luontodiskurssien tutkimiselle. Ekofeminismi on saavuttanut Suomessa yllättävän vähäistä kiinnostusta siitäkin huolimatta, että sekä feministisellä tutkimuksella että toisaalta uskontoekologialla on jalansijansa suomalaisessakin uskontotieteessä. Tutkielman tehtävänä onkin osaltaan paikata tätä tyhjiötä ja paitsi esitellä keskeisiä ekofeministisiä teorioita, niin myös näiden pohjalta kehitellä uudenlaista näkökulmaa uskontotieteelliseen, ihmisen ja luonnon suhdetta koskevaan tutkimukseen. Metodologisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sekä van Dijkin kriittisen diskurssianalyysin että Chris Weedonin kuvaileman jälkistrukturalistisen teorian perusperiaatteita, vaikkei diskurssianalyysi olekaan tutkielman pääasiallinen tavoite. Vaikka tutkielmassa sitoudutaan avoimesti ekofeministiseen projektiin, on näkökulma myös käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen kriittinen: yhtäältä ekofeminististä näkökulmaa esitetään vaihtoehdoksi ns. perinteisille uskonnontutkimuksen teorioille, toisaalta tarkastellaan itseään ekofeminismiä ja sen lähtökohtia itsekriittisesti. Tutkielmassa käytetty uskonnon määritelmä nojaa Clifford Geerzin määritelmään uskonnosta symbolijärjestelmänä, joka osaltaan muokkaa yhteiskunnallista järjestystä sekä yhteiskunnan jäsenten syvimpiä arvoja ja asenteita. Näin nähtynä uskonnolla on tärkeä asema myös luontodiskurssien muodostamisessa ja ylläpitämisessä, eikä sitä näin ollen ole syytä jättää ekofeministisen tarkastelun ulkopuolelle. Ekofeminismi on 1970-luvulla syntynyt feminismin haara, jonka perustana on ajatus, että kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai lajiin perustuva sortaminen. Sorron taustalla toimivan ideologian ydin on käsitys järjen vallasta luonnon yli, jolloin alistetut ryhmät sekä naisellistetaan että naturalisoidaan. Tämän käsityksen perustan muodostavat länsimaista ajattelua jäsentävät dualismit kuten järki/tunne, mies/nainen, mieli/ruumis, yhteiskunta/luonto. Myös ympäristökriisin katsotaan nousevan näistä dualismeista, joten niiden tarkastelu, esiinkaivaminen ja purkaminen ovat yksi tärkeä osa ekofeminististä projektia. Näin ollen myös tässä tutkielmassa on kiinnitetty erityishuomio dualismeihin käyttäen apuna Val Plumwoodin teoriaa dualistisista mekanismeista ja toisaalta Karen Warrenin teoriaa dualismeihin nojaavasta herruuden logiikasta. Tutkielmassa luodaan myös katsaus länsimaisen, dualismeille pohjaavan luontosuhteen syntyyn niin filosofiassa, tieteessä kuin kristinuskossakin siten, kuin se ekofeminismin parissa yleisesti käsitetään. Tutkielmassa keskitytään kahteen ekofeministiseen pääsuuntaukseen, materiaaliseen ja kulttuuriseen ekofeminismiin. Näistä ensimmäisen taustalla ovat erilaiset sosialistiset ja marxilaiset teoriat: painotus on biologisesti ja sosiaalisesti sukupuolittuneessa työn jakautumisessa sekä naisen asemassa uusintavan työn tekijänä ja välittäjänä kulttuurin ja luonnon välissä. Kulttuurinen ekofeminismi puolestaan näkee ongelmien juuret enempi kulttuurisina, jolloin pääpaino on patriarkaalisen kulttuurin tavassa väheksyä kaikkea feminiiniseksi luokiteltua ja siten sekä naisia että luontoa. Tutkielmassa nämä kaksi näkökulmaa yhdistetään, sillä symbolis-materiaalisen sortokäsityksen mukaisesti huomio tulee kiinnittää yhtä lailla sorron materiaaliseen kuin kulttuuriseenkin puoleen. Tämän yhdistämisen tuloksena muodostuu uudenlainen näkökulma: ekofeministinen holismi. Ekofeministisen holismin teorian juuret ovat paitsi yllä mainituissa ekofeminismin muodoissa, niin myös pyrkimyksessä ylittää ekofeministisen ajattelun sisäiset dualismit. Teoria nojaa yhtäältä ns. ekologiseen hoivaetiikkaan ja toisaalta ajatukseen ekologisesta holismista: kokonaisuus hahmotetaan osiensa kautta, ja pääpaino on erilaisten suhteiden verkkomaisessa ymmärtämisessä. Huomio kiinnitetään yhtä lailla materiaaliseen kuin diskursiiviseenkin todellisuuteen, sillä valtarakenteet muotoutuvat näiden kahden vuorovaikutuksesta. Ekofeministinen holismi tarjoaakin uskonnollisten luontodiskurssien kriittiseen tarkasteluun monipuolisen näkökulman, jonka avulla on mahdollista paljastaa näiden diskurssien taustalla vaikuttavia dualistisia rakenteita samalla, kun huomioidaan myös näiden rakenteiden materiaaliset ja sosiaaliset vaikutukset. Kasaantuvien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä tällainen näkökulma puoltaa paikkaansa myös uskontotieteessä.

Tutkielman tavoite on selvittää naisten seksuaalista toimijuutta suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa. Tutkielmassani kysyn, millaisia uskomuksia naisten seksuaalisuuteen liittyy, millaista toimijuutta naisilla suomalaisissa kyläyhteisöissä on sekä miten yhteisöjen patriarkaaliset rakenteet määrittelevät naisten toimijuutta. Aineisto koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston avioliittoa ja lapsia koskevasta kansanuskoaineistosta, normirikkomuksia koskevista uskomuskertomuksista sekä seksuaaliaiheisista lauluista, ja seksuaalisen sanaston perusteella rajatuista loitsuista ja lauluista Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta. Yhteensä aineisto koostuu 500 – 700 aineisto-otteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja noin 250 aineisto-otteesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta, joista primääriaineiston muodostavat noin 200 otetta. Aineisto on rajattu hakusanoilla, aineiston saturaatiolla sekä tutkimuskysymyksillä. Metodina hyödynnän teoriasidonnaista sisällönanalyysia ja teoreettisena viitekehyksenä Sherry Ortnerin toimijuusteoriaa. Ortnerin teoriassa keskeisessä asemassa ovat yksilöiden kulttuurisesti muodostuneet projektit eli elämässä keskeiset tavoitteet sekä yhteisön valtarakenteet, jotka määrittelevät toimijuusmahdollisuuksia. Aineiston pohjalta hahmottelen tutkielmassa kolme teemaa. Vitun väki ja lempi ovat naisten seksuaalisia voimia, jotka mahdollistavat toimijuutta. Avioliitto sen sijaan toimii seksuaalisuuden rajana. Naisten kulttuurisiksi projekteiksi määrittelen aineistoni pohjalta avioliiton, toimeentulon sekä perheen hyvinvoinnin. Tutkielmassani käy ilmi, että naisten toimijuusmahdollisuudet ovat sitoutuneet tiukasti yhteisön sukupuolihierarkiaan sekä uskomuksiin naisen seksuaalisuudesta. Rangaistuksena yhteisön normien vastaisesta toimijuudesta naisten mahdollisuuksia toteuttaa kulttuurisia projektejaan rajoitetaan. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista seksuaalisista suhteista kiinni jäänyt nainen leimataan aineistossa huoraksi ja naimakelvottomaksi. Tuonpuoleisen luonteensa vuoksi naisen seksuaalisuus näyttäytyy yhteisössä vaarallisena ja yhteisössä koetaan tarpeelliseksi asettaa naisen seksuaalisuudelle rajoituksia. Seksuaalinen voima samaan aikaan mahdollistaa naisten toimijuutta ja on syy naisten kohtaamille rajoituksille. Harakointi on yksi esimerkki seksuaalisen voiman ristiriitaisuudesta, sillä harakoimalla eli astumalla sukupuolielimet paljastettuna ihmisen tai esineen yli, nainen voi suojella perhettään sekä karjaa, mutta myös aiheuttaa tulehduksia haavoihin. Seksuaalisen voiman seuraukset voivat olla tilanteesta riippuen positiivisia tai negatiivisia. Seksuaalisuuden rajoitusten vuoksi naisten toimijuus sijoittuu usein valtarakenteiden reunamille. Naisten on löydettävä luovia tapoja toimia omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Naiset eivät voi toimia aktiivisesti esimerkiksi puolison etsinnässä, minkä vuoksi kosijoiden houkuttelemiseen tähtäävät taiat tehdään salaa. Lemmennosto edustaa yhteisön hyväksymää magiaa, jossa ei pyritä vaikuttamaan kosijaan, vaan nostamaan tytön viehätysvoimaa. Sen sijaan rakkaustaiat ovat yhteisön normien vastaisia, koska niiden katsotaan perustuvan pakottamiseen. Tutkielmassa nostan esille naisten tapoja reagoida toimijuutta rajoittaneisiin yhteisön normeihin sekä tapoja vastustaa valtarakenteita avoimesti tai salaa.

Tutkimuksessani peilaan Emil Nolden ekspressionistista Hurmio-teosta (Ekstase 1929) barokkitaiteilijoiden, Caravaggion, Rubensin ja Artemisia Gentileschin Maria Magdaleenan hurmio -maalauksiin sekä Berninin Pyhän Teresan hurmio -veistokseen. Pohdin, mitä samaa näillä eri vuosisatojen hurmioteoksilla on ja miten ne poikkeavat toisistaan. Tutkimuksessani kysyn: Millä tavoin barokin hurmiokuvaukset heijastuvat Emil Nolden maalauksessa Hurmio (Ekstase, 1929) ja miten maalaus toisaalta rikkoo hurmiokuvauksen traditiota? Tutkimukseni on laadultaan kvalitatiivinen ja tutkimusmetodinani käytin ikonografista prosessia. Lähestyin ensin teoksia niiden pintatasolta ja syvensin kuvaa etsimällä kuvien intertekstuaalisia vihjeitä. Asemoin teoksia ja niiden tekijöitä aikansa taidemaailmaan, maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja maailmankatsomuksellisiin murrosvaiheisiin. Tutkielmani osoittaa, että Nolden maalauksessa on paljonkin samaa barokin hurmioaiheisten töiden kanssa. Yhtenevyyttä oli mm. naishahmojen kasvoissa, ilmeissä, hiuksissa ja käsissä. Yhdistävää oli myös katsojan ja tilanteen välinen ristiriita sekä teosten synnyttämä voimakas tunnetila. Erottavia tekijöitä olivat Nolden tyystin erilainen muotokieli ja värien käyttö. Merkittävin ero oli kenties se, että Nolden teoksessa on poikkeuksellisesti kaksi naista, ja teoksen voikin ajatella esittävän ihmisen kaksijakoisuutta. Oli kiinnostavaa huomata, kuinka samankaltaisissa maailman- ja ihmiskuvaan liittyvissä ristiriitatilanteissa oltiin niin 1600-luvulla kuin 1900-luvun alussa, ja kuinka perimmäiseltä olemukseltaan ja merkityksiltään samanhenkistä taidetta tämä tuotti.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille naiskirkkoherrojen omia kokemuksia ja näkemyksiä tiestään kirkkoherraksi. Tutkimukseni pääkysymys on: Millaista kuvaa naiskirkkoherrat rakentavat naisten roolista Suomen ev.lut. kirkossa? Tutkin, millaiseksi he ovat kokeneet oman tiensä kirkkoherraksi, millainen kokemus valintaprosessi on ollut ja millaisia naisten urakehitykseen kirkossa vaikuttavia tekijöitä virassa olevat naiskirkkoherrat ovat havainneet. Tutkimusaineisto muodostuu kahdesta kyselystä, jotka on lähetetty naiskirkkoherroille vuosina 2006 ja 2015. Kysymykset ovat osittain samoja, mutta myöhempään kyselyyn on lisätty naispappien urakehitykseen liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen kysely lähetettiin kaikille virassa olleille naiskirkkoherroille sähköpostitse ja siihen vastattiin sähköpostilla tai kirjeitse. Kyselyyn vuosina 2006-2014 kirkkoherrat kutsuttiin sähköpostitse ja kysymyksiin vastattiin e-lomakkeella. Tutkimus on laadullinen ja aineistolähtöinen. Tutkimuksen otsikko ”Naispapin tie kirkkoherraksi – kivikkoinen vai ei?” nousee naisteologien historiasta. Naisten pappeutta edelsi 1900-luvun alusta lähtien käyty vaiheittain etenevä hidas prosessi, jonka aikana naisteologit saivat enemmän työmahdollisuuksia Suomen ev.lut. kirkossa. Lehtorin viran he saivat vuonna 1963. Kun ensimmäiset naiset vihittiin papiksi vuonna 1988, avautui heille samalla myös kirkkoherran virka. Naiskirkkoherrojen määrän lisääntymistä voi pitää hitaana, mutta historiallista taustaa vasten se on jatkumoa, jota voi kutsua pitkäksi tieksi. Naiskirkkoherrojen määrä kasvaa kaiken aikaa siitä huolimatta, että seurakuntien määrä on vähentynyt 2000-luvulla huomattavasti. Kirkkoherraksi ei tulla, jos virkaa ei haeta. Kyselyjen tulokset palauttavat tähän lähtöruutuun. Viime vuosien luvut antavat viitteitä, että naispapit hakevat kirkkoherran virkoja aiempaa aktiivisemmin. Valtaosa kyselyihin vastanneista oli valittu ensimmäiseen kirkkoherran virkaan, jota oli hakenut. Yhä useammin he ovat ensimmäisellä vaalisijalla. Tärkein valinnan syy on naiskirkkoherrojen mielestä se, että he ovat olleet seurakuntalaisille ennestään tuttuja. Vuoden 2015 kyselyn aikaan noin joka kahdeksas kirkkoherra oli nainen, vaikka seurakuntien papistosta lähes puolet on naisia. Pääasiallinen syy on naiskirkkoherrojen mielestä naisissa itsessään. Naiset eivät halua johtajaksi ja kirkkoherran virkaa pidetään liian vaativana. Perhesyyt vaikuttavat naisten urakehitykseen enemmän kuin miehillä, mutta piilovaikuttajaksi tunnistetaan myös mielikuva miesten johtamasta kirkosta. Tutkimuksen otsikon kysymykseen kirkkoherrojen vastauksista muodostuu vastaus: Naispapin tien kirkkoherraksi tuntuu ehkä kivikkoisemmalta kuin ennen, mutta virkoja haetaan aiempaa enemmän ja niihin valitaan nainen entistä useammin.

Tutkielma tarkastelee naissotilaspappien kokemuksia työstään Suomen puolustusvoimien palveluksessa. Ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan 1988, ensimmäiset naiset aloittivat varusmiespalvelukseen rinnastettavan vapaaehtoisen asepalveluksen vuonna 1995 ja ensimmäinen naispuolinen sotilaspappi astui virkaansa 2007. Sotilaspastorin virassa nainen kohtaa kaksi erityistä haastetta toimiessaan kahdessa perinteisen käsityksen mukaan miehille mielletyssä roolissa, pappina ja sotilaana. Sotilaspapistosta, naispappeudesta sekä naisten sopeutumisesta sotilasmaailmaan Suomessa on tehty tutkimuksia. Sen sijaan tilanteesta, jossa nämä kolme yhdistyvät, ei toistaiseksi ole julkaistua tutkimusta. Tästä syystä aihe on erittäin ajankohtainen uskontotieteen tutkimuskentällä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten näiden kolmen aspektin yhdistyminen näkyy naissotilaspappien työssä. Aihepiirin ollessa itselleni tuttu kandidaatintutkielman ja oman varusmiespalvelukseni kautta, lähestyin aihetta kirjallisuuden tutkimuksen lisäksi haastattelemalla neljää sotilaspastorina toiminutta tai toimivaa naista. Ainoastaan yhtä tehtävässä vuoteen 2014 mennessä ollutta/olevaa naispappia ei saatu tutkimukseen tavoitettua. Haastattelut tehtiin maalis, huhti- ja toukokuussa 2014. Haastattelut suoritettiin reflektiivisenä haastatteluna, joissa oli valmis kysymysrunko, jonka mukaan edetä. Kuitenkin runko jätti vapauden suunnata haastatteluja saatujen vastausten perusteella. Haastattelumetodissa otettiin huomioon reflektiivisen haastattelun ohella myös sielunhoidollisen keskustelun keinot haastattelussa, koska aihe on omalla tavallaan arkaluontoinen, etenkin huomioiden virassa olleiden/olevien naispappien vähäisen määrän. Tutkielman tulosten mukaan naissotilaspappien työssä näkyy jonkin verran se, että sekä naiseen pappina että naiseen sotilaana varauksellisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä löytyy myös puolustusvoimista. Kuitenkin pääsääntöisesti naispapit ovat kohdanneet neutraalia tai positiivista suhtautumista työtään kohtaan puolustusvoimissa. Tehtyjen haastatteluiden perusteella naispapeilla on myös erityisiä vahvuuksia sotilaspappina toimimiseen, kun taas työn haasteet koskivat pääasiassa vanhoillisemmin ajattelevien ihmisten suhtautumista, eikä niinkään itsessään työhön liittyviä haasteita. Itsessään työhön liittyvät haasteet ovat sellaisia, jotka vähentynevät ajan myötä, kun taas naispappien vahvuudet sotilaspapin työssä ovat selvästi havaittavat.

Pastoraalikirjeissä eli 1. ja 2. Timoteuskirjeessä ja Tituksen kirjeessä naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitetaan kolmella tavalla: 1. keskittämällä naisten tehtävät kotiin, 2. kieltämällä naisilta opettaminen ja hallitseminen sekä 3. rajoittamalla naiset virkojen ulkopuolelle. Kirjoittaja perustelee kotiin sijoittuvia tehtäviä sillä, että ne ovat 1. oikean opin mukaisia ja 2. ulkopuolisten silmissä oikein. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa itäisten uskontojen - joihin kristinusko myös kuului - pelättiin vaikuttavan erityisesti naisiin negatiivisesti. Siksi huoli kristinuskon maineesta ei ollut turha. Hyvä maine oli kristityille tärkeää, jotta he saisivat elää rauhassa ja levittää uskontoaan. Kirjoittajan käsitykset ovat samassa linjassa yhteiskunnan lainsäätäjien ja filosofien käsitysten kanssa. Hän painottaa naisten paikaksi ja tehtäväksi samaa paikkaa ja samoja tehtäviä kuin mitä kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassakin: kotia ja kotiin liittyviä tehtäviä. Kirjoittaja kieltää naiselta miehen opettamisen ja hallitsemisen. Hän perustelee kieltoaan naisen alempiarvoisuudella mieheen nähden. Argumentointi on teologista (kirjoittaja ottaa esimerkiksi luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksen). Hänen tulkinnallaan on juuret juutalaisessa tulkinnassa synnin alkuperästä. Kirjoittajan ohjeistukset vastaavat kuitenkin myös kreikkalais-roomalaisia ihanteita ja käytäntöjä. Naisten julkinen puhuminen nähtiin yhteiskunnassa täysin sopimattomana. Käsitykseen voidaan löytää kaksi syytä: 1. Naisia koulutettiin merkittävästi vähemmän kuin miehiä ja siksi naiset eivät opettaneet miehiä 2. Naisten ajateltiin olevan luonnostaan alempiarvoisia miehiin nähden. Näin ollen jos nainen ja mies kuuluivat samaan sosiaaliluokkaan, mies oli aina naisen yläpuolella, eikä nainen saanut opettaa tai hallita miestä vaan päinvastoin. Itsenäiset, varakkaat naiset saattoivat opettaa alempiarvoisia miehiä myös seurakunnassa, kuten yhteiskunnassakin. Näyttää siltä, että kirjoittajan kieltojen ja kehotusten takana on jokin oikea seurakunnallinen tilanne. Pastoraalikirjeiden seurakuntien naiset eivät olleet käyttäytyneet yhteiskunnallisesti hyväksyttyjen standardien mukaisesti. Kolmanneksi kirjoittaja rajoittaa naisten mahdollisuutta toimia seurakunnallisissa viroissa. Kirjoittajan mukaan seurakunta on Jumalan huonekunta, jossa jokaisen jäsenen tulee käyttäytyä oman yhteiskunnallisen statuksensa mukaisesti. Näin ollen kirjoittaja asettaa niille, jotka pyrkivät seurakunnallisiin virkoihin, vaatimukset, jotka vain ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat kristityt voivat täyttää. Viranhaltijoiden tulee olla talonomistajia, koulutettuja ja nauttia kunnioitusta yhteiskunnassa. Merkittävä osa naisista rajautuu näiden kriteerien johdosta virkojen ulkopuolelle. Vain harvat naiset olivat itsenäisiä ja niin varakkaita, että heillä oli oma huonekunta johdettavanaan. Kirjoittaja kuitenkin hyväksyy tällaiset naiset seurakunnallisiinkin tehtäviin: hän mainitsee naisdiakonit ja naisvanhimmat. Kirjoittaja uskoo vakaasti, että kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan hierarkia on sopusoinnussa kristillisen sanoman kanssa. Johtopäätökseni onkin, että seurakunnan jäsenille osoitetut käytösvaatimukset olivat ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisen järjestyksen mukaisia. Naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitettiin, koska vapaampi käytös ei olisi ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.

Tutkin kahdeksan sairaalapapin näkemystä psykoottisten sielunhoidosta haastattelemalla heitä teemahaastattelumenetelmällä. Tutkimuskysymykseni olivat 1) miten sairaalapapit kokevat psykoottisten potilaiden kohtaamisen sielunhoitotilanteessa ja 2) mitkä ovat sairaalapappien käsitykset sielunhoidon auttamismahdollisuuksista psykoottisten potilaiden kohdalla. Litteroin haastatteluaineiston ja analysoin sen sisällönanalyysimenetelmällä. Esiin nousi kolme pääteemaa, joiden alle tutkimustulokset jakautuivat. Kaksi ensimmäistä teemaa liittyivät ensimmäiseen tutkimuskysymykseen, ja ne olivat sairaalapapin sisäinen maailma eli heidän omat ajatuksensa ja tunteensa, sekä psykoottisen potilaan hengellisyyden rooli sielunhoitotyössä. Kolmas teema oli sielunhoidon tuoma konkreettinen apu, ja se liittyi toiseen tutkimuskysymykseen. Tutkimuksen perusteella tein neljä johtopäätöstä. Ensinnäkin psykoottisten sielunhoidolle on kova tarve, sillä sen tuoma apu voi olla hyvin konkreettista. Toiseksi sairaalapapeille on näin ollen kova tarve, eikä heitä voi korvata muiden alojen asiantuntijoilla. Kolmanneksi psykoottisten sielunhoidolle on kuitenkin vaikea määritellä tavoitteita, eikä sillä siten ole myöskään mittareita vaikuttavuuden arviointiin. Neljäs johtopäätös on, että psykoottisten sielunhoidon suurimmat haasteet eivät ole itse sielunhoitotilanteessa vaan sitä ympäröivissä rakenteissa, joihin liittyvät liian pienet resurssit ja joissain tapauksissa myös puutteellinen yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa. Mitä tiiviimmin sairaalalappi koetaan hoitotiimin osana, sitä enemmän siitä hyötyy potilas. Johtopäätöksillä on toisiinsa nähden riippuvuussuhde. Esitän, että jos sielunhoidon tutkimus lähestyisi asiaa tavoitteiden ja vaikuttavuuden näkökulmasta, psykoottisten sielunhoidon tarpeellisuus voitaisiin nähdä yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa paremmin. Tällä voitaisiin vaikuttaa ympäröiviin rakenteisiin, eli saada sairaalapapit aidosti osaksi hoitotiimiä ja tukea heidän työnsä olemassaolon oikeutusta. Kun työn vaikuttavuus voitaisiin paremmin todentaa, saattaisi se tuoda sairaalasielunhoidolle lisäresursseja, jolloin suurin haaste poistuisi. Kaikki tämä vastaisi psykoottisten sielunhoidon huutavaan tarpeeseen. Lisäksi tutkielma kiinnitti huomiota siihen, että sielunhoidon teorioiden ja käytännön välillä on ristiriita: sielunhoidon teoriassa tärkeää näkökulmaa näyttelevä toivo ja sen merkitys eivät muodostaneet merkittävää osaa sielunhoidon käytännön työssä. Sielunhoidon tavoitteiden ja vaikuttavuuden tutkiminen ja toivon merkityksen analysointi suhteessa niihin saattaisi tuoda uutta näkemystä sekä sielunhoidon teoriaan että yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen arvostukseen, ja sitä kautta myös käytäntöön.

I min avhandling forskar jag om hur man förvekligade strömmade mässor under coronapandemin i evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Coronapandemin, och de restriktioner som den medförde från och med mars 2020, tvingade församlingarna att med kort varsel börja strömma gudstjänstmaterial för församlingsmedlemmars behov. Från och med slutet av 2020 kunde församlingar även strömma gudstjänster med nattvard. Det rådde oenighet om huruvida det var ändamålsenligt att förrätta nattvard utan församlingen närvarande – vissa församlingar valde att avstå från den gemensamma nattvarden, medan andra valde att strömma även nattvarden med de medverkare som tilläts vara på plats. I denna avhandling har jag valt att fokusera på den strömmade nattvarden, genom att fördjupa mig i den strömmade nattvard som Johannes församling i Helsingfors förrättade. Denna forskning är kvalitativ och källorna samlade jag in genom att observera inspelningarna av fem strömmade mässor från januari 2021. Forskningsansatsen är medieantropologisk, och forskningen placerar sig inom ämnesområdet praktisk teologi och digital religion. Forskningsfrågan löd: Med vilka metoder framhävdes och förmedlades nattvardens betydelse i Johannes församlings strömmade högmässa? Forskningens bakgrund består av en överblick av högmässan i evangelisk-lutherska kyrkan i Finland i allmänhet, och en noggrannare presentation av nattvarden och luthersk nattvardsteologi. Därtill presenteras centrala begrepp som digital religion, media, medialisering och liturgisk symbolik. Forskningens teoridel utgörs av bagrundskapitlen. I resultatkapitlen hänvisar jag till teoridelen och diskuterar resultaten med teologisk- och religionsvetenskaplig litteratur. Enligt mina observationer framhävdes och förmedlades nattvardens betydelse dels genom hur man valt att filma själva nattvarden, dels genom hur man liturgiskt förverkligat nattvarden. Genom att filma med endast en öppen kameravinkel kunde man omfattande följa med olika moment i nattvardsliturgin. Man kunde också, som i en mässa på plats i kyrkoutrymmet, välja var man ville fästa sitt fokus. Genom att hålla nattvardselementen och nattvardskärlen centrala i liturgin möjliggjorde strömmade mässan en djupgående kontemplation över nattvardselementen. I ett fall användes stillbild vid kommunionen, vilket möjliggjorde kontemplation över stillbildens innehåll. I ett annat fall strömmades även själva kommunionen, vilket bidrog till igenkänning av olika medverkare och därigenom en upplevelse av delaktighet. Avhandlingens resultat är viktiga, eftersom det bedrivits väldigt lite forskning om den strömmade mässan i evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Resultaten kan vara till användning för en församling som planerar att strömma sin högmässa i framtiden. Därtill har jag funnit att det vore viktigt att forska i församlingsmedlemmars erfarenheter från de strömmade mässorna. Det vore viktigt att höra både de som aktivt deltagit i det strömmade mässorna och de som av olika orsaker valt att inte delta.

Tutkimus käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 1986 Virsikirjan, sen vuonna 2015 julkaistun lisävihon sekä Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjan Cantemuksen sisältämiä kuvauksia Jeesuksen äidistä Mariasta. Tutkimus on toteutettu teoriaohjautuvasti niin, että kummankin kirkon opetusta hyväksi käyttäen Marialle annetuista rooleista koostettiin 15 erilaista kategoriaa. Sen jälkeen aineistosta kerätyistä Maria-aiheisista virsistä tutkittiin, kuinka monta näistä 15 kategoriasta ne sisältävät. Tutkimuksessa käytetyt kategoriat ovat: Kristuksen äiti, Neitsyt, Tahraton, Puhdas, Herran palvelijatar, Esirukoilija, Auttaja, Kuningatar, Köyhä, Kärsijä, Puoliso, Uusi Eeva, Kristityn esikuva, Kirkon esikuva ja Uskovien äiti. Näistä kategorioista Kristuksen äiti ja Neitsyt olivat yleisimpiä ja esiintyivät laajasti kummastakin kirjasta saadussa aineistossa. Muiden kategorioiden kohdalla hajaannusta tapahtui enemmän. Cantemuksen kohdalla näiden kahden jälkeen yleisimmiksi kategorioiksi nousivat Mariaa voimallisena pyhimyksenä korostavat kategoriat Esirukoilija ja Auttaja. Niin ikään aineistossa näkyy on myös Kuningatar-kategoria, joka korostaa Marian korkeaa asemaa Jumalan silmissä. Cantemuksen kohdalla Mariasta nousee esille siis yli-inhimillinen pyhimys, jolla on valtaa auttaa tavallisia kristittyjä saavuttamaan pelastus. Marian ylemmyyttä perustellaan hänen esimerkillisyydellään ja synnittömyydellään, jota Cantemuksessa kuvaavat kategoriat Tahraton ja Puhdas sekä Uusi Eeva. Vähäisempään osaan jää inhimillinen Maria, jota kuvaavat roolit Herran palvelijatar, Puoliso, Köyhä ja Kärsijä. Virsikirjan kohdalla yleisimmäksi kategoriaksi Kristuksen äidin ja Neitsyen jälkeen nousee Herran palvelijatar. Tämä kategoria korostaa Marian uskoa ja nöyryyttä Jumalan edessä, ja sen yleisyys Virsikirjassa vertautuu hyvin siihen, että myös Luther korosti tätä puolta Mariasta. Niin ikään Köyhän ja Kärsijän kategoriat esiintyivät useamman kerran. Toisin kuin Cantemuksessa, Virsikirjassa keskiöön ei nouse Marian kunnia vaan hänen osansa vaatimattomuus. Taustalla näkyy Lutherin ristinteologinen ajattelu. Myös Puhdas-kategoria esiintyy useamman kerran, mutta sen tarkoitus on korostaa Marian neitsyyttä ja asemaa synnittömän Jeesuksen äitinä, eikä Marian omaa synnittömyyttä niin kuin Cantemuksessa. Kummassakin kirjassa nousee myös esille Marian suhde uskovien yhteisöön, tosin vain vähäisissä määrin. Maria on sekä luterilaisille että katolisille Kristityn esikuva, jonka usko ja nöyryys on esimerkillistä. Myös Marian rooli Kirkon esikuvana mainitaan, tosin luterilaisuudessa siinä painottuu Marian köyhyys ja katolisuudessa puhtaus. Cantemuksessa nousee myös esille Marian rooli Uskovien äitinä eli universaalina äitihahmona. Tutkimukseni perusteella on nähtävissä, että sekä Virsikirja että Cantemus kuvaavat Mariaa varsin eri tavalla: Cantemuksessa korostuu voimallinen, pyhimyksenä toimiva Maria siinä missä Virsikirja kuvaa inhimillisempää Mariaa, joka on kuuliainen Jumalalle. Kuitenkin tärkeimmät kategoriat eli Kristuksen äiti ja Neitsyt ovat tasapuolisesti läsnä molemmissa aineistoissa. Lisäksi Virsikirjassa on huomattavissa Marian roolin kasvaminen uusien virsien myötä, ja kirjojen Maria-kuvissa on myös nähtävissä hienoista lähentymistä Virsikirjan lisävihon myötä.