Browsing by Title

Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Malleus Maleficarumin, suomeksi Noitavasaran, käsitystä demoneista. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Malleus Maleficarum -teosta. Teoksen käsitysten taustaksi esitellään myös demonologisen ajattelun historiaa aina juutalaisuudesta keskiaikaan, jonka jälkeen esitellään itse Malleus Maleficarumissa esiintyvää ajattelua. Malleus Maleficarum kirjoitettiin vuonna 1487 dominikaanimunkki Heinrich Kramerin toimesta ja sen oli tarkoitus vastata kysymykseen noituudesta — Mitä noituus on? Millaiset voimat noituuden takana vaikuttavat? Mihin noidat pystyvät? Kuinka noitia tulisi rangaista? Ja niin edelleen. Malleus Maleficarumin demonologian hahmottamiseksi esittelen työssäni niin juutalaista kuin varhaiskristillistäkin demonologiaa. Tutkimukseni perusteella näyttää selkeältä, että juutalaiskristillinen demonologia ei koskaan ole ollut vain yhdenlainen ilmiö, vaan on elänyt ajan ja kulttuurin mukana. Esimerkiksi juutalaista käsitystä Saatanasta on tutkimukseni perusteella hyvin vaikea sovittaa yhteen myöhemmän kristillisen tulkinnan kanssa, koska ne tuntuvat puhuvan täysin eri asioista. Kristillinen demonologia sai myös paljon vaikutteita hellenistisestä kulttuurista ja jo Uuden testamentin kirjoittajilla näyttää olleen monenlaisia tapoja tulkita kysymystä siitä, mitä Saatana ja demonit ovat. Keskiajan demonologinen kehitys perustui pääasiassa kirkkoisien tulkintaan aiheesta ja monet varhaisten vuosisatojen keskeiset ajatukset siirtyivät jopa tuhat vuotta kirjoitusajankohdasta eteenpäin lähes sellaisenaan. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen omassa ajattelussaan tukeutui paljon Augustinukseen ja Pseudo-Dionysios Areiopagitaan, ottaen jälkimmäiseltä esimerkiksi ajatuksen demonien hierarkiasta. Keskiajan demonologinen kuvasto sai sen sijaan paljon vaikutteita Akvinolaisen skolastiikasta ja Dante Alighierin Jumalaisessa Näytelmässä onkin nähtävissä paljon Akvinolaisen demonologisista formuloista periytyviä tulkintoja. Malleus Maleficarumin demonologiset tulkinnat voidaan tutkimukseni perusteella katsoa olevan lähes kaiken edellä mainitun synteesi, yhdistettynä äärimmäisen vankkaan kansanuskoon ja magian pelkoon. Teoksen kuvailemat demonit ovat monisyisiä hahmoja, jotka samaan aikaan kykenevät moniin eri asioihin, mutta toisaalta toimivat enemmänkin kuin kiusaajat. Demonien suurin synti vaikuttaa olevan se, että ne saavat noidat uhraamaan katoamattoman sielunsa Saatanalle, mutta samaan aikaan demonit kuitenkin tekevät asioita, jotka kokonaiskuvan kannalta ovat suhteellisen merkityksettömiä — esimerkiksi aiheuttavat illuusioita, jotka eivät ole aitoja. Kramerin mukaan noituus ei ollut uusi ilmiö, mutta se millaisia muotoja se oli hänen aikanaan saanut, oli täysin uutta. Noituuteen liitettiin kiinteästi paholaisen palvonta ja lähes kaikki mahdolliset saatanalliset aspektit. Noidat uhrasivat pieniä lapsia, harrastivat seksiä demonien kanssa, lensivät sapatteihin tapaamaan Paholaista, rienasivat pyhimyksiä, häpäisivät reliikkejä ja niin edelleen. Tämän he tekivät vapaasta tahdostaan, antaen sielunsa ja ruumiinsa Saatanan käyttöön. He myös toimivat yhteistyössä demonien kanssa, joka mahdollisti heille kaiken tämän.

Tutkielmani käsittelee kuukautissäädöksiä Vanhassa testamentissa ja sen vaikutushistoriassa. Pääasiallisena lähdetekstinä on Leviticus 15: 19–31. Sen lisäksi selvitän keskeisten termien, ennen kaikkea kuukautisia tarkoittavan termin niddâ käyttöä muualla Vanhassa testamentissa. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Millä tavalla kuukautisiin liittyvää sanaa נִדָּה (niddâ) käytetään Vanhassa testamentissa? 2. Mikä käytännön merkitys kuukautisia koskevalla lailla on ollut sen syntyaikana ja vaikutushistoriassa? Ovatko säännöt ohjailleet jokapäiväistä arkea vai ainoastaan rituaalista ja uskonnollista elämää? 3. Millä tavalla kuukautiset ovat olleet tabu? Onko niitä kunnioitettu, pelätty vai inhottu? Tutkimusmetodina käytän työssäni kirjallisuuskritiikkiä lähdetekstin taustan selvittämiseen. Käsiteanalyysia käytän termin niddâ käsittelyyn. Sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen menetelmien kautta pyrin selvittämään tekstin syntyajan kontekstia vastatakseni kysymykseen kuukautislain merkityksestä kultillisesti ja päivittäisessä elämässä. Sanan niddâ käyttötapa vaihtelee Vanhan testamentin eri kohdissa. Pyhyyslakiin kuulumattoman Pappiskirjan puolella olevien Leviticuksen lukujen kontekstissa niddâ viittaa synnytyksen jälkeiseen (Lev. 12: 2 ja 5) tai kuukautisten aiheuttamaan (Lev.15: 19–31) epäpuhtauteen tai separaatioon, josta seuraa ajallisesti rajattu epäpuhtaus. Pyhyyslakiin kuuluvissa Leviticuksen jakeissa niddâ liittyy rangaistaviin tekoihin – kuukautistilassa olevaan yhtymisestä määrätty seuraus on erottaminen kansan keskuudesta (Lev. 18:19) ja veljen vaimoon yhtyminen on tekona niddâ, ja seuraukseksi määrätään molempien surmaaminen (20:21). Numerissa niddâ esiintyy sanaparissa, joka tarkoittaa puhdistusvettä. Muualla Vanhassa testamentissa, erityisesti profeetallisissa teksteissä niddâ kuvaa metaforisesti kultillista tai moraalista epäpuhtautta. Kuukautislain noudattamisella katsotaan olleen vähintäänkin kultillinen merkitys temppelien aikana, mutta vähäisempi niiden jälkeen. Kuukautiset on haluttu pitää erossa temppelin pyhyydestä. On viitteitä siitä, että nainen on joskus erotettu erillisiin kuukautistaloihin, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti yhteisöstä. Kuukautisiin on mahdollisesti liittynyt puhdistautumiskäytäntöjä. Nykyään puhdistautumista ja yhdynnästä pidättäytymistä kuukautisten aikana noudatetaan ainakin ortodoksijuutalaisten keskuudessa. Kuukautisia on pidetty ja pidetään tabuna erilaisista syistä. Todisteita varsinaisesta kuukautisveren pyhyydestä ei juuri ole, mutta jonkinlainen voiman tai pelon ajatus niihin on liittynyt ja liittyy monissa kulttuureissa.

Tässä tutkimuksessa kuvataan saamelaisnaisten eletyn uskonnollisuuden maailmaa tarkastelemalla sitä, miten uskonto tulkitaan, minkälaisia merkityksiä sille annetaan ja mihin erilaisiin käytänteisiin se liitetään. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvat, Suomen saamelaisalueella asuvat, eri-ikäiset saamelaiset naiset tarjoavat harvinaislaatuisen näköalan alkuperäiskansan kristillisyyden ilmaisutapoihin ja uskonnollisuuden monimuotoisuuteen nykypäivän Suomessa. Tutkimuksen teoreettiseksi taustaksi valittiin eletyn uskonnon teoria, jonka kautta pyritään mahdollisimman kokonaisvaltaiseen haastateltujen elämänkontekstin huomioon ottamiseen. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja se toteutettiin teemahaastatteluin. Haastateltavia oli kaikkiaan kaksitoista. Analyysimetodina oli sisällönanalyysi. Tutkimustulokset osoittivat, että saamelaisten naisten uskonnollisuus muotoutuu yhteisösuhteiden kautta ja ilmenee elämäntavan ja uskomusten kokonaisuutena, joka puolestaan kytkeytyy vahvaan luontosuhteeseen ja saamelaiseen kulttuuriin. Yhteisö tarjoaa paitsi uskonnollisuuden synty-ympäristön, toimii myös kulttuurisena, historiallisena ja sosiaalisena kontekstina, jossa uskonnollisuuden ilmaisemisen tavat elävät, muokkautuvat ja muuttuvat. Myös luontosuhde elää suhteessa yhteisön kulttuuriin. Aineistosta vahvasti esiin tuleva uskonnollisen kotikasvatuksen ja naispuolisten esikuvien vaikutus uskonnollisuuteen loi kuvaa saamelaisesta uskonnollisuudesta nimenomaan naisten uskontona. Uskonnollisuus ilmeni vahvana uskona johdatukseen sekä yksilön toiminnan arvoperustana ja sitä toteutettiin erilaisissa pienissä ja suurissa arjen ja juhlan käytänteissä. Uskonnonhistoriallisesta näkökulmasta saamelaisten kristillistyminen on ollut synkretistinen prosessi, johon on vaikuttanut etninen uskonnollisuus, luterilaisen kirkon 1600-luvulta alkanut lähetystyö ja l800-luvulla alkunsa saanut lestadiolainen herätysliike. Nämä kolme uskonnollisuuden vaikutusvoimaa tulivat esille myös tämän tutkimuksen aineistosta. Etnisen uskonnollisuuden maailma eli ennen kaikkea luontosuhteessa ja pyhyyden kokemistavassa. Pyhä syntyi toiminnan kautta ja ilmeni ylisukupolvisena. Luterilaisen kirkon roolissa ja kirkkojäsenyyden merkityksessä oli havaittavissa sukupolvisidonnainen ero: nuoremmilla haastateltavilla kirkon merkitys oli muutoksessa. Kirkon rooli saamelaisen etnisen identiteetin ilmaisijana liitettiin tarpeeseen saada saamenkielistä palvelua seurakunnissa. Suhde lestadiolaisuuteen ilmeni pääosin negatiivisväritteisenä. Merkittävä juonne tutkimusprosessissa oli ei-saamelaisen tutkijan roolin ja vastuun huomioiminen alkuperäiskansatutkimuksessa ja saamelaisen tietokäsityksen kunnioitus. Saamelainen tietokäsitys ja tutkimustapa tarjoaakin mielenkiintoisia mahdollisuuksia jatkotutkimuksille, jotka voisivat liittyä esimerkiksi elinkeinojen ja elinympäristön muutosten vaikutukseen saamelaiseen uskontokäsitykseen tai kolonialismin merkitykseen saamelaisten kirkkosuhteen rakentumisessa.

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä nousi esiin pääosin internetissä toimiva, sekä nuoriin, valkoisiin 15–30 –vuotiaisiin miehiin vetoava äärioikeistolaisryhmä, Alternative Right. Tutkielmassani perehdyn Alt-Rightin käyttämään ideologiseen diskurssiin analysoimalla liikkeen eräässä julkaisukanavassa (www.altright.com) esiintyviä artikkeleita, etenkin suhteessa maskuliinisuuteen. Millaiset ideologiset perustukset ovat osana luomassa Alt-Rightin käsitystä maskuliinisuudesta? Miten tämä käsitys luodaan ja kommunikoidaan diskurssissa? Tutustun altright.com – sivustolla esiintyviin kirjoituksiin, joissa käsitellään erityisesti maskuliinisuutta, sukupuolirooleja yleisemmin sekä rodun ja mieheyden kytkeytymistä toisiinsa. Hypoteesini on, että artikkelikokoelman kautta kulkee yhtenäinen ”feminisaatiodiskurssi”, jota luonnehtii miehisyyden ihannointi, maskuliinisuuden ja feminiinisyyden selkeä vastakkainasettelu, sukupuoliroolien ehdottomuus ja pysyvyys sekä nostalgia menneitä aikoja kohtaan. Työssäni nostan myös esille amerikkalaisen kristillisen oikeiston historiallista roolia Alt-Rightiin syntyyn vaikuttavan kulttuurisen taustan ja ideologisen pohjan luomisessa, sekä sekularisaation ja niin sanotun uusateismin vaikutusta Alt-Rightin diskurssiin. Analysoin 14 artikkelin kokoelmaa kriittisen diskurssianalyysin avulla, ja teoriapohjani nojaa vahvasti ideologiateoriaan sekä sukupuolentutkimuksen konsepteihin. Diskurssianalyysiä varten tekemäni aineiston jäsentely ja teemoittelu noudattaa myös osaltaan teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Analyysissäni käytän neljää eri piirrettä Alt-Rightin maskuliinisuuden diskurssin luonnehtimiseen: tosimieheys, naiseuden vastaisuus, sukupuoliroolien olemuksellisuus ja modernisaation vastaisuus. Näistä piirteistä keskeisiksi nousee tosimieheys ja naiseuden vastaisuus, ja näiden piirteiden lisäksi artikkelien läpi kulkee väkivallan korostaminen sekä rodun tärkeys keskeisinä diskursseina. Materiaalissa esiintyvä maskuliinisuuden diskurssi rakentuu ideologiselle pohjalle, jonka pääasiallinen funktio on luoda selvää eroa sisäryhmän ja ulkoryhmän välille, jossa sisäryhmän edustajat ovat ”tosimiehiä” ja muiden ryhmien edustajat toteuttavat maskuliinisuutta jollain tavalla haitallisesti. Tämä asetelma rakentuu ideologisesta perustasta jonka pääelementteihin kuuluvat väkivalta ja sen oikeutus, ulkoryhmiin kuuluvien ihmisten toiseuttaminen sekä kulttuurisen ja rodullisen perimän käyttäminen oikeutuksena omalle identiteetille. Katson, että nämä ideologiset viitekehykset ovat peräisin amerikkalaisen ja eurooppalaisen maskuliinisen identiteetin kriisistä, johon esimerkiksi sosiaaliset liikkeet kuten feminismi, taloudelliset epävarmuudet ja etenkin Yhdysvalloissa demografiset muutokset vaikuttavat.

Tutkielmassani tarkastelen kristinuskon vaikutusta saamelaisten perinteiseen uskontoon ja sen ilmenemistä saamelaisten noitarumpujen pinnoilla. Aivan aluksi selvitän, millaisena uskonto olisi mielekkäintä hahmotella kohdanneiden kulttuurien osalta: teen selvityksen vertailemalla uskontohistoriallisia tyyppimalleja kansanomaisen uskonnollisuuden ja universaalien uskontojen välillä. Avaan kansanomaisen uskonnollisuuden tyypin alkuperäiskansatutkimuksen avustuksella. Tämän jälkeen pyrin muodostamaan uskontoekologian perusteorioita soveltamalla saamelaisten esikristillisestä uskonnosta yleiskuvaa. Johdan uskontoekologian kautta hypoteesit, joita peilaan tekemääni kirjallisuuskatsaukseen. Rajaamani yleiskuva kiinnittyy käytännön- ja luonnonläheisyyden, interpersoonallisuuden ja monikeskisyyden käsitteiden ympärille. Hahmoteltuani yleiskuvaa varsin selittävällä otteella siirryn muutostarkastelussa kohti perinteistä uskontohistoriaa ja menneisyyden ymmärtämisen tavoittelua. Nostan pääosaan luulajansaamelaisia tutkineen Håkan Rydvingin, jonka mikrohistoriallisia löydöksiä ja pohdintoja saamelaisten uskonnon 1600-1700 –lukujen välivaiheesta peilaan muodostamaani yleiskuvaan. Muutoksen pääteemat näyttäisivät liittyvän perinteisen uskonnon makrotason murrokseen, kalenterin kaksinapaistumiseen, kaksoisidentiteetin syntymiseen, sosiaaliseen pirstoutumiseen, kuolleiden ja noaidin demonisointiin, sekä uskonnon feminisoitumiseen. Muutostarkastelun jälkeen siirryn noitarumpuihin. Kerron alustukseksi perusasioita sekä rummuista että niiden tutkimisen historiasta. Avaan myös alan tulkintaproblematiikkaa. Esittelen kulttuuristen artefaktien tutkimistapoja ja teorioita. Päädyn metodeissani teoriasidonnaiseen, ja osittain teorialähtöiseen, sisällönanalyysiin, jonka esittelen sekä yleisesti että spesifisti oman tutkimukseni kontekstissa. Samalla perustelen aineistovalintani: kaksi saamelaista noitarumpua (Ernst Mankerin dokumentaation yksilöt 71 ja 30), jotka ovat ainoita, joista on säilynyt alkuperäisten omistajien kertomukset. Käyn molemmat rummut yksityiskohtaisesti läpi. Avaan rumpujen sisäisen todistusaineiston eli artefaktien valokuvat ja pintakalvojen symboliikan, alkuperäisten omistajien kertomukset ja aikaisemman tutkimustulkinnan. Sovellan rumpuihin systematisoimiani sisällönanalyysin välineitä. Analyyseissäni yhdistyvät taustaluvuissa koostamani teoriat saamelaisten uskonnosta ja kristinuskon vaikutuksesta sekä aineistolähtöiset havaintoni. Muotoilen sisällönanalyysini systematiikan erikseen molempien rumpujen kohdalla käytettävissä olevan tulkintamateriaalin perusteella. Rummun 71 kohdalla, josta ei käytännössä ole olemassa rinnakkaismateriaalia, luon tulkintarajauksen helpottamiseksi uuden teoreettisen nelikentän, jonka osia pyrin asettelemaan rummun kuvioihin itse analyysissä. Rummussa 30 pääsen sitä vastoin käyttämään runsasta aurinkokeskisten rumpujen rinnakkaismateriaalia, josta otan kymmenen rummun satunnaisotoksen. Toteutan satunnaisotoksen kohdalla kvantitatiivis-kvalitatiivisen katsauksen niin kutsuttuun Åselen traditioon tarkastelemalla pintakalvojen symbolien kaavoittuneisuutta. Koostan molemmista rummuista löytyneet muutosteemat vastauksiksi tutkimukseni pääkysymykseen. Näitä ovat Radien-Jumala –synkretismi; kirkkorakennuksen siirtyminen taivassfääriin; perinteisen kuolleiden maailman, Jabmeaimon jakautuminen kahtia; samanismin traditiota peittelevä fasadisuus; tautidemoni Rotan siirtyminen alisen hallitsijaksi; perinteisten uhripaikkojen piilottelu tai korvautuminen kristillisillä vastineilla ja uskonnon feminisoituminen. Mainitsen molempien rumpujen kohdalla myös muita yksittäisiä tutkimustuloksia. Tuloksista merkittävin on kirkkorakennusta koskettava muutostematiikka. Tulkintani mukaan kirkkorakennus on saamelainen välivaiheinen pyhyys. Teoretisoinnissani taivaallinen kirkko on syntynyt yhteisöllisten uhripaikkojen korvaamisesta ja niiden piirteiden omaksumisesta, sekä liitoksesta Radien-taivaanjumalan ja kristillisen Jumalan synkretismin Poika-persoonaan.

The details of the mission of Manichaeism—a religion that rose out of a Jewish-Christian milieu in Roman Babylonia in the 3rd century CE—emerge from both polemical sources and genuine Manichaean sources, the latter of which have been greatly expanded in the past century with a number of discoveries. This thesis presents a comparative study that critically evaluates the sources for and identifies the practices of the Manichaean mission in the Roman West between the 3rd century CE, when the religion was founded, and the 6th century CE, when the religion was persecuted off the face of the Western Roman Empire. By comparing the corpus of Augustine (who was himself a Manichaean for 9 years) and Manichaean sources, the thesis identifies a total of eight Manichaean practices that can be tied to the Roman West: (1) the undertaking of polemical treatises and doctrinal debates; (2) the command of a broad range of languages; (3) exegesis of the New Testament to unearth Manichaean beliefs; (4) the comparison of Old and New Testament passages (= disputations) to demonstrate the falseness of the Old Testament, which no true Christian should believe in; (5) missions in the guise of merchant trade; (6) the appeal to similarities with the disciples of Jesus; (7) sensationalist appeals to the appearances of poverty and association with women; and (8) the donation of children by lay Manichaeans to become missionaries. Among those identified here, practices (6)–(8) seem to be unique contributions to the field; chapter 3 furthermore reconstructs the theological underpinning of practice (8). Previous scholarship has not focused specifically on a critical examination of the Manichaean mission. In using a comparative method, this thesis compares attestation of Manichaean missionary practices internally (i.e., within, for instance, Augustine’s corpus to see if he is consistent in his attestation of the same practice) and externally (i.e., to see if polemical reports match up with genuine Manichaean reports). When making external comparisons, if attestation is found in Augustine but not in Manichaean sources, it is surmised that the practice is likely a heresiological invention; if in Manichaean but not in Augustinian sources, then perhaps a missionary practice that was not used or else simply not attested in the Roman West. The standard is generally, at any rate, to seek attestation in both sources and thus to verify that the practice was indeed used and witnessed in the Roman West. Finally, the appendices present the first English translation of a recently discovered sermon by Augustine (Serm. 350F) and two tables compiling Manichaean disputations.

Tämä tutkielman tarkoitus on tarkastella niitä keinoja millä Anna Maria van Schurman oikeuttaa omaa toimijuuttaan ja käyttää valtaa naisena 1600-luvun Yhdistyneissä Alankomaissa. Tutkimuksen lähteenä on Anna Maria van Schurmanin ja André Rivet’n vuosien 1631-1650 välinen kirjeenvaihto. Tutkimuksen pääkysymyksenä on, miten Anna Maria van Schurman oikeuttaa naisten toimijuutta ja käyttää valtaa naisena kirjeissään André Rivet’lle. Lisäksi käsittelen Van Schurmanin ja Rivet’n välistä valta-asetelmaa ja Rivet’n suhtautumista suojattiinsa. Tutkimuksessa tuodaan myös esille sitä, millainen uskonnollinen ja yhteiskunnallinen toimija Van Schurman oli ja millainen oli hänen itseymmärryksensä. Tutkimusmetodi on sisällönanalyysi. Analysoin tekstiä keskittyen siihen, miten Anna Maria van Schurman sanoittaa omaa ja muiden naisten toimintaa sekä millaisia keinoja hän tekstissä käyttää lisätäkseen omaa uskottavuuttaan. Pyrin myös muodostamaan kirjeenvaihdon pohjalta kokonaiskuvan Van Schurmanin ja Rivet’n ihmissuhteesta ja siinä vallinneista valtarakenteista, mutta tutkielman pääpaino on Anna Maria van Schurmanissa ja hänen toiminnassaan. Anna Maria van Schurman oli aikansa oppinein nainen Euroopassa, joka pääsi myös osallistumaan yliopisto-opetukseen. Hän aloitti kirjeenvaihdon teologi André Rivet’n kanssa saadakseen tältä ohjausta opintoihinsa. Heidän välilleen muodostui myös lämmin ystävyys. Kirjeenvaihdossaan he keskustelivat Van Schurmanin opintojen etenemisestä ja hänen laatimastaan tutkielmasta kristityn naisen soveltumisesta korkeampaan kirjaoppineisuuteen, mutta myös teologisista kysymyksistä, yhteiskunnallisista asioista, Euroopan tapahtumista sekä yksityiselämän asioista. Anna Maria van Schurman tiedosti yhteiskunnan ja kirkon hänelle määrittämät roolit ja halusi kunnioittaa niitä myös omassa toiminnassaan. Hän oikeutti omaa toimintaansa reformoidun uskon mukaisen sukupuolien tasa-arvon ja hengellisen itsensä kehittämisen näkökulmasta. Hänellä oli jo Rivet’n kanssa käymänsä kirjeenvaihdon alkaessa merkittävä yhteiskunnallinen asema, joka vahvistui Rivetin avulla entisestään kirjeenvaihdon aikana ja antoi hänelle lisää auktoriteettia toimia. Rivét arvosti Van Schurmania oppineena naisena ja keskustelukumppanina, vaikka pitikin tätä poikkeuksena naisten joukossa. Van Schurman oli tietoinen omasta merkityksestään, vaikka ei nauttinutkaan julkisuuden tuomasta maineesta. Henkilökohtainen usko muodosti hänelle vahvan itseymmärryksen, johon hän perusti kaiken elämässään.

DOM second hand on Oulun seurakuntayhtymän kahdeksatta vuotta toimiva sosiaalinen yritys, joka on kierrätyksen ja hyvän tekemisen lisäksi nuorten aikuisten tukityöpaikka. Tutkimusten mukaan useat palaavat tukityöpaikoissa työskentelemisen jälkeen lähtöpisteeseen. DOMin toiminnassa on empiirisesti havaittu tästä suuntauksesta poikkeavia tuloksia. Tämän vuoksi tutkielmani tutkimuskysymys oli: Mitkä tekijät DOMin toiminnassa ovat nuorten aikuisten mielestä tukeneet heidän hyvinvointiaan? Tutkielma oli kvalitatiivinen, ja tutkittaviin kuului kuusi toiminnassa ollutta nuorta aikuista. Koska toiminnan käytänteissä oli yhdenmukaisuuksia Ryanin ja Decin itseohjautuvuusteorian kanssa, toimi tämä tutkielman taustateoriana. Tutkimustuloksissa oli nähtävissä teorian kolme psykologista perustarvetta ja yksi teorian ulkopuolinen luokka; tuen saaminen ja hyvän tekeminen. Merkittävimmät tulokset kuuluivat yhteisöllisyyden ja kyvykkyyden kokemiseen, varsinkin työilmapiirin, aidon työympäristön ja onnistumisten osalta. Erityisesti aidon työympäristön tarjoaminen itseohjautuvuusteorian keinoin yhteiskunnan tukityöpaikoissa edistäisi nuorten aikuisten hyvinvointia, sisäistä motivaatiota ja merkityksellisyyden tunnetta, jolloin jatkopolulle siirtyminen helpottuisi.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko näki tarpeen kirkkolainsäädännön kokonaisuudistukselle jo yli 15 vuotta sitten. Uuden kirkkolain säätäminen osoittautui kuitenkin ennakoitua vaikeammaksi. Kirkkolaki säädetään erityisessä prosessissa, jossa eduskunta voi tehdä kirkolliskokouksen tekemään lakiehdotukseen ainoastaan teknisiä muutoksia ja päättää lain hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Perustuslaista johtuvista syistä valmis lakiehdotus palautettiin eduskunnan valiokunnista takaisin kirkkohallituksen valmisteluun vuonna 2020. Tutkimuksessani tarkastelen, millainen merkitys kirkkolakiin jätettäväksi ehdotetulla tunnustuspykälällä oli uuden kirkkolain säätämisprosessissa. Vuonna 2020 perustuslakivaliokunta katsoi kirkon tunnustuksen kuuluvan uskonnollisen yhdyskunnan sisäisen autonomian piiriin. Valiokunnan mukaan oli ongelmallista, että kirkon tunnustus olisi kiinni lainsäätäjän kulloisestakin tahdosta. Tunnustus olisi perustuslakivaliokunnan mukaan tullut siirtää kirkkojärjestykseen. Kirkolliskokous päätti kuitenkin säilyttää tunnustuksen kirkkolaissa, eikä näin ollen noudattanut valiokunnan kehotusta tunnustuspykälän sijainnin muuttamisesta. Lopulta eduskunta hyväksyi uuden kirkkolain ja siihen liittyvät lait 2.3.2023. Tunnustuspykälä sijaitsee ainakin toistaiseksi jatkossakin kirkkolaissa. Tutkimusaineistonani käytän velvoittavia oikeuslähteitä, kuten voimassa olevaa kirkkolakia, kirkkojärjestystä sekä perustuslakia. Lähteitäni ovat myös sekä eduskunnan valiokuntien mietinnöt että valiokunnille annetut asiantuntijalausunnot. Myös kirkon hallinnon asiakirjat ovat tärkeitä lähteitäni. Lisäksi käytän laajasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tutkimusmenetelmäni on pääosin oikeusdogmaattinen. Suomen kirkkolaki instituutiona ja siihen liittyvät oikeudelliset normit ja käytännöt ovat historiallisen kehityksen tuloksia. Siksi metodini on osin myös oikeushistoriallinen. Käyn tutkielmassani läpi tunnustuspykälään liittyvää keskustelua, jota käytiin kirkkolain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Keskustelu tunnustuspykälän sijainnista alkanee uudelleen viimeistään mahdollisen uuden lain säätämisvaiheessa. Kirkolliskokouksen ottama, lainsäätäjän näkökulmasta jopa uppiniskainen kanta, tunnustuspykälän säilyttämiseksi kirkkolaissa, lienee ollut yksi syy siihen, miksi eduskunnan valiokunnat päätyivät viimeisissä mietinnöissään ehdottamaan kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen tarpeellisuuden uudelleen arviointia.

Tämän pro gradu -tutkielmani tavoitteena on luoda käsitys pääsiäisen vietossa tapahtuneista muutoksista Suomessa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Taustalla vaikuttaa ajatus pitkäperjantaista merkittävimpänä juhlapäivänä ennen tutkittua aikaa. Pyrin ottamaan selvää painopisteen mahdollisesta siirtymistä pitkäperjantailta pääsiäispäivälle. Lähteinä tutkimuksessani käytän kolmen seurakunnan kirkkopäiväkirjoja ja kirkollisten ilmoitusten kirjoja, jotka olen kerännyt pääsiäisen ajalta kymmenen vuoden välein 1945–2005. Lähteiksi valikoituivat Parikkalan kirkon, Kittilän kirkon ja suomalaisen seurakunnan osalta Vaasan kirkon kirkkopäiväkirjat sekä kirkollisten ilmoitusten kirjat. Pääsiäisellä tarkoitetaan yhdeksän päivän jaksoa, joka alkaa palmusunnuntaista ja päättyy toiseen pääsiäispäivään. Lähteistä on havaittavissa niiden suppeneminen kohti vuosituhannen vaihdetta tultaessa. Tutkimuksen painopiste on muun tutkimuskirjallisuuden referoinnin sijaan lähteissä ja niiden sisällön analyysissa. Pääsiäisen ajan tilaisuutta suunnitellessaan pappi käyttää ohjeenaan kirkkokäsikirjaa. Kirkkokäsikirjasta oli tutkimuksen vuosikymmeninä käytössä useita eri versioita. Merkittävimmin sitä uudistettiin vuonna 1968 ja uudestaan vuosituhannen vaihteessa. Myös virsikirjan uudistuminen vuonna 1986 on tutkielmani kannalta merkittävää. Päädyn tutkielmassani kyseenalaistamaan sekä pitkäperjantain että pääsiäispäivän aseman suosituimpana pääsiäisen juhlapäivistä. Seurakuntien kirkkopäiväkirjojen perusteella ei voida sanoa yksiselitteisesti painopisteen siirtyneen pääsiäispäivälle. Sen sijaan kiirastorstai on muodostunut suosituimmaksi pääsiäisen päivistä tutkimuksen loppua lähestyttäessä. Ehtoollisen vietto pääsiäisenä on lisääntynyt huomattavasti, mutta samalla kirkossa kävijöiden määrä on merkittävästi laskenut. Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten myötä jumalanpalveluselämään osallistuminen on muuttunut. Television ja radion yleistymisen on johtanut siihen, että tilaisuuksiin on ollut mahdollista osallistua myös kotoa. Tutkittuna ajanjaksona pääsiäisen tilaisuudet ovat seurakunnissa esimerkiksi hiljaisen viikon iltatilaisuuksien myötä monipuolistuneet. Musiikkiin ja lasten osallistumiseen on myös alettu panostaa jumalanpalveluselämässä. Ahtisaarnat ovat olleet merkittävä osa pääsiäisen viettoa tutkituissa seurakunnissa. Ahdit saarnattiin usein hiljaisen viikon iltatilaisuuksissa ja myös ehtoollinen tuli osaksi tilaisuuksia Vaasassa vuonna 1965 ja Parikkalassa vuonna 1975.