Browsing by Title

“Kiitos olkoon Jumalalle, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, että hän on antanut pienimmille vanhurskauttavan uskon”, kirjoittaa Erkki Reinikainen. Erkki Reinikainen (1919- 2006) on yksi merkittävimpiä vanhoillislestadiolaisen maallikkodogmatiikan sanoittajia. Hänen mukaansa lapsella on usko ennen kasteen sakramenttia. Mihin lapsen usko perustuu ja mikä tehtävä kasteella on pelastuksen kannalta? Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida systemaattisen teologian keinoin Erkki Reinikaisen käsitystä kasteen effektiivisyydestä ja merkityksestä pelastukseen. Tämän metodin avulla jäsennellään eri käsitteiden ja käsitejärjestelmien keskinäisiä suhteita. Tutkimuksessa taustoitetaan Reinikaisen teologiaa laajemminkin, koska kasteen opinkohta voidaan ymmärtää oikein vastan silloin, kun se suhteutetaan opin perusteisiin. Lähteinä tutkimuksessa käytetään Reinikaisen kirjallista tuotantoa (1961-2003), mutta hänen kirjoittamansa lehtiartikkelit on jätetty tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että tuotanto on syntynyt melko pitkällä aikavälillä. Tutkimuksen taustoittamiseen ja analyysin tueksi käytetään lestadiolaisuutta sekä luterilaista sakramenttiteologiaa koskevaa kirjallisuutta. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdantoa seuraava luku avaa Reinikaisen taustalla vaikuttaneen (vanhoillis)lestadiolaisen liikkeen kasteteologian kehitystä. Kolmannessa luvussa käsitellään Reinikaisen opetusta vanhurskauttamisesta ja seurakunnasta, koska tästä avautuu hänen teologiansa ydin. Seuraava luku on lapsen uskosta ja sen suhteesta edellisen luvun sisältöön eli vanhurskauttamiseen ja seurakuntaoppiin. Tämän jälkeen seuraa luku kasteesta ja sen suhteesta lapsen uskoon. Kuudennessa luvussa esitetään loppukatsaus ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulos osoittaa, että Reinikaisen kasteteologiaa selittää olennaisilta osiltaan hänen taustallaan vallitseva vanhoillislestadiolainen opintulkinta, jossa ekklesiologialla on merkittävä asema. Vanhurskauttamista konstituoi Hengen virka, joka kytkeytyy seurakuntaoppiin ja siihen, missä uudestisyntyminen eli vanhurskauttaminen voi tapahtua. Reinikaisen mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua ainoastaan siellä, missä “Hengen viralta” julistetaan absoluutio. Tämän vuoksi kaste ei vaikuta uudestisyntymistä, koska sakramentin jakajalta CA:n mukaan ei edellytetä uskoa eli osallisuutta “Hengen virasta”. Reinikaisen mukaan vain siellä, missä on “Hengen virka” eli “Jumalan seurakunta”, voi tapahtua uudestisyntyminen. Reinikaisen mukaan kaikki lapset syntyvät maailmaan lunastustyön osallisuuteen. Tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi on uskova ja Kristuksen vanhurskauden tähden Jumalalle kelpaava jo ennen kasteen aktia eli merkkiä. Tämä selittää osiltaan sen, miksi kasteen merkille ei anneta uskoa synnyttävää merkitystä. Kasteen vastaanottajalta edellytetään henkilökohtaista uskoa. Kasteelle jää näin ollen vain näkyvän seurakunnan opetusyhteyteen sekä uskon tunnustamiseen liittyvä tehtävä. Tämän perusteella Reinikaisen käsitystä voidaan kutsua uskovien kasteeksi. Kaste laajemmassa merkityksessä on liitto Jumalan kanssa. Tässä merkityksessä kaste saa vahvan armonväline- ja pyhitystä korostavan luonteen. Kaste on tällöin olennainen osa kristityn kilvoitusta, ja se toteutuu jokapäiväisessä parannuksessa. Uskon säilyttäminen, kasteen liitossa eläminen, tapahtuu “Jumalan seurakunnassa”, jossa on välineet uskon säilyttämiseen.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoiden uskontodialogiin kohdistuvia käsityksiä. Tutkimuskysymyksen, onko uskonnolla väliä, johdattelemana haluan tutkimuksellani selvittää, esiintyykö suomalaisten, uskonnollisten opiskelijoiden keskuudessa uskonnollista ennakkoluuloisuutta ja jos esiintyy, ketä kohtaan ja miksi. Tutkimusluvuissa käsittelen opiskelijoiden suomalaiskristillisiksi määriteltyjä käsityksiä suhteessa seitsemään tunnetuimpaan maailmanuskontoon. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimivat Magdalena Jaakkolan suomalaisten ulkomaalaisasenteita käsittelevien työvoimapoliittisten tutkimusten lisäksi Gordon Allportin kontaktiteoria sekä Tajfelin ja Tunerin asenteita ja ryhmäkäyttäytymistä selittävä sosiaalisen identiteetin teoria. Lisäksi käsittelen tutkimuksesta nousevia tuloksia suhteessa Kimmo Ketolan esittämiin vuoden 2008 ISSP -tutkimusohjelman suomalaisten uskonnollisia ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta ja syrjiviä asenteita käsitteleviin tutkimustuloksiin teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä. Tutkimuksessa analysoitavan aineiston olen kerännyt Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijoilta verkkolomakkeella vuoden 2012 huhtikuun ja lokakuun välisenä aikana. Aineisto koostuu 101 verkkolomakkeelle tallennetusta vastauksesta, minkä analysoinnissa käytän määrällisiä menetelmiä. Yleisten vastausjakaumien lisäksi esitän aineistosta muuttujien välisiä riippuvuussuhteita. Tutkimukseni osoittaa, kuinka uskontoihin liitettävät myönteiset käsitykset ja onnistunut uskontodialogi ovat käytännössä monen muuttujan summa. Kontaktiteorian mukaisesti tutkimus osoittaa, kuinka kokemuksen määrän ja tiedon vaikutus uskontoihin kohdistuviin käsityksiin on myönteinen. Käsitysten muuttamiseksi kokemus ja tieto eivät kuitenkaan riitä. Kysyttäessä, onko uskonnolla väliä, kokemusta ja tietoa paremmaksi suvaitsevaisuutta selittäväksi ja ennustavaksi tekijäksi tutkimuksessa ilmenee uskonnollinen identiteetti sekä siihen liitettävät käsitykset ryhmän samankaltaisuudesta ja kiinteydestä.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee osattomuudesta vapautumista kuuden vakavasta päihderiippuvuudesta kärsineen henkilön elämäntarinan kautta. Tutkimuksen tehtävänä oli tutkia kielen ja kulttuurin merkitystä tässä prosessissa. Tavoitteena oli kerätä hiljaista tietoa niistä kieleen ja kulttuuriin liittyvistä tekijöistä, jotka ovat olleet merkittäviä osattomuuteen kasvuun vaikuttaneita tekijöitä. Osallisuus ja siihen liittyvä hiljainen tieto liittyy erityisesti häpeästä ja syyllisyydestä vapautumisen kokemuksista ja niiden keskinäisestä suhteesta. Tutkimus aineisto muodostuu kuudesta elämänkerrallisesta kertomuksesta. Tutkimukseen osallistuneita pyydettiin kertomaan sairastumisestaan päihderiippuvuuteen ja siitä toipumisesta. Aineistossa on kolmen naisen ja kolmen miehen kuvaus omasta elämästään tästä näkökulmasta katsottuna. Kaikilla haastatelluilla henkilöillä oli haastattelu hetkellä takanaan useiden vuosien päihteetön elämäntapa. Kriteerinä haastateltavien valinnassa oli vakava päihdeongelma ja vähintään viiden vuoden raittius. Lähtökohtana raittiuden pituuden asettamisessa on ajatus elämäntavan pysyvästä muutoksesta. Osattomuudesta vapautumisen näkökulmasta kahden henkilön yli 30 vuoden ja muiden yli 10 vuoden päihteettömällä elämäntavalla oli keskeinen merkitys. Lisäksi se, että aineistossa oli tasapuolisesti naisten ja miesten kertomuksia oli tulosten kannalta merkittävää Tutkimustulosten pohjalta voidaan päätellä, että toipuminen on osallisuuden näkökulmasta useita vuosia kestävä prosessi. Toipumiseen liittyen häpeän ja syyllisyyden kokemuksilla on ratkaiseva merkitys. Yksi tutkimuksen havainnoista on laajentaa osattomuuden kokemusta hengellisen osattomuuden kokemukseen. Kaikkia haastateltavia yhdistää hengelliseen toipumisohjelmaan tukeutuminen. Hengellisyys käsitetään tässä tutkimuksena laajasti eikä sitä sidota uskontoon liittyväksi käsitteeksi. Tutkimuksen aikana aineistoa analysoitiin kategoria analyysin menetelmillä. Menetelmän avulla aineistosta nousi esiin merkittäviä hiljaiseen tietoon perustuvia tekijöitä päihderiippuvuuteen sairastumiseen ja siitä vapautumiseen liittyen. Erilaiset jäsenyydet ja niissä tapahtuvat muutokset auttoivat havainnoimaan toipumisen mahdollistavia tekijöitä sekä niiden esteitä. Hengellinen osattomuus nousi yhdeksi jäsenkategoriaan liittyväksi kysymykseksi. Hengellinen osallisuus ja osattomuus jäävät usein vaille huomiota päihderiippuvuutta koskevassa tutkimuksessa. Lähtökohta tarkastella päihderiippuvuutta tunne- ja sielunelämän sairautena avaa teologisen tutkimuksen tärkeyden tutkittaessa riippuvuuksia. Erityisesti häpeään ja syyllisyyteen liittyvät kysymykset anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen merkityksestä osallisuuden kokemuksissa, kytkeytyvät hengellisyyteen ja sen kokemiseen.

Tutkielmassani analysoin ja arvioin filosofi-teologi J. Wentzel van Huyssteenin poikkitieteellisen järkeilyn (engl. interdisciplinary reasoning) menetelmiä, erityisesti sellaisina kuin ne ilmenevät hänen pääteoksessaan Alone in the World? Human Uniqueness in Science and Theology (2006). Se on merkittävä ja monipuolinen puheenvuoro keskustelussa kristinuskon teologisten ihmiskäsitysten ja tieteellisen antropologian suhteista, ja siinä yhdistetään omintakeisella tavalla hyvin monien eri alojen tutkimustietoa. Pääkysymykseni ovat: Millaisille filosofisille periaatteille van Huyssteenin poikkitieteellinen järkeily perustuu? Noudattaako hän kuvaamiaan periaatteita johdonmukaisesti tässä teoksessa? Tekeekö hän joitakin episteemisesti epäuskottavia ratkaisuja, ja jos tekee, miten niin? Näiden selvitysten lisäksi kuvaan, kuinka van Huyssteen vertaa uskonnollisuuden historiallista kehkeytymistä teologiseen ideaan ihmisen ja Jumalan suhteesta. Tämäkin palvelee osaltaan hänen metodinsa ymmärtämistä, mutta avaa samalla hänen teologista ajatteluaan. Esittelen ensiksi van Huyssteenin filosofisia käsityksiä tiedon ja järkeilyn luonteesta, jotka yhtäältä korostavat kaiken tiedon tulkinnallista taustaa sekä järkevyyden (engl. rationality) sosiaalisia sidonnaisuuksia. Samalla hän kuitenkin pyrkii osoittamaan, että eri konteksteissa tapahtuvalla tiedon hankinnalla ja järkeilyllä on väistämättä paljon yhteisiä piirteitä, mikä tarjoaa myös vuorovaikutuksen mahdollisuuksia eri tiedonalojen välille. Hänen tietoteoriaansa kuvaamaan käytän hänen omaa termiään ”postfoundationalismi” (engl. postfoundationalism). Toiseksi käyn läpi ajatusta, että orgaaninen evoluutio itsessään on analoginen tulkitsemisen ja järkeilyn prosessille. Tämän niin sanotun evolutiivisen epistemologian (engl. evolutionary epistemology) kautta van Huyssteen pyrkii ennen kaikkea puoltamaan uskonnollisen ajattelun mahdollisuutta tulla tunnustetuksi luonnollisena ja rationaalisenakin ajattelun alueena. Toisaalta hän haluaa laajemmin osoittaa, että kaikki inhimillinen ajattelu jakaa saman biologisen perustan, joka yhdistää hyvinkin erilaisia ja eri tavalla koettuja kognitiivisia toimintoja. Kolmas pääasiallinen aihe on uskonnollisuuden kehkeytyminen ihmiskunnan esihistoriassa ja tämän suhde kristilliseen oppiin, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon erityisesti esiin, millä tavalla van Huyssteen vaikuttaa ymmärtävän uskonnon käsitteen sinänsä sekä miten hän tulkitsee esihistoriallisista kulttuureista saatavaa tietoa pyrkiessään ymmärtämään uskonnollisen ihmisen kehittymistä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää Messy Church -toiminnan käsitystä opetuslapseudesta. Sitä tutkitaan Bible Reading Fellowship -järjestön julkaisemista Messy Church -kirjoista. Laadullinen teoreettinen analyysi tehtiin systemaattisen analyysin menetelmällä käyttäen erityisesti käsiteanalyysia. Analyysissa on mukana yhdeksän tekstiä neljästä eri kirjasta. Tutkimuskysymyksenä on: Miten opetuslapseus käsitetään Messy Church -toiminnan kirjallisuudessa? Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan Messy Church -toiminnan taustaa, toimintatapoja ja yhteyttä Englannin anglikaanikirkossa vaikuttaviin virtauksiin. Messy Church on Englannin anglikaanikirkosta vuonna 2004 lähtenyt toiminnallinen ylisukupolvisen jumalanpalveluksen konsepti, joka on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa. Lähdeaineisto on englanninkielistä, joten teorialuvuissa käsitellään taustateorian lisäksi myös eri käsitteiden suomentamista sekä keskeisten käsitteiden erilaisia merkityksiä eri kielissä. Tutkimuksen perusteella opetuslapseus tarkoittaa lähdeaineistossa elämänmittaista hengellistä matkaa, jossa ihminen kasvaa suhteessa Jeesukseen ja osana ylisukupolvista yhteisöä kohti kristuksenkaltaisuutta ja lapsenkaltaisuutta. Matka lähtee liikkeelle siitä, kun ihminen ensimmäistä kertaa tulee kosketuksiin kristinuskon kanssa. Vaikka matka on ihmisen sisäinen prosessi suhteessa Jeesukseen, sitä eletään yhdessä toisten kanssa osana yhteisöä. Messy Church -toiminnassa eri ikäryhmät yhdistävä ylisukupolvinen yhteisö nähdään parhaaksi ympäristöksi opetuslapsena kasvamiselle. Opetuslapseus ei ole vain tiedollista kasvua, vaan kokonaisvaltaista arvojen, maailmankuvan ja toimintatapojen muutosta, jota omaksutaan yhteisössä etenkin sosialisaatiossa ja epävirallisen oppimisen kautta. Opetuslapseuteen liittyy toimintaa, joka auttaa kasvamaan opetuslapsena, kuten rukous ja Raamatun lukeminen. Opetuslapsena kasvaminen saa myös ihmisen toimimaan aktiivisesta myötätunnosta käsin toisia ihmisiä, ympäröivää yhteisöä ja koko luomakuntaa kohtaan. Näitä analyysin tuloksia peilataan uskontososiologiassa käytettyyn uskonnon neljään ulottuvuuteen, joita ovat believing, belonging, bonding ja behaving, sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstiin.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 valitut osat ohjaavat oppilasta kasvamaan eksistenssianalyyttisen didaktiikan kuvaamaksi oman elämänsä subjektiksi? Tähän pyritään vastaamaan seuraavien, eksistenssianalyyttisen didaktiikan keskeisiä periaatteita edustavien tutkimuskysymysten avulla: 1. Miten aineistossa ohjataan oman elämän tarkoituksen etsintään? 2. Miten aineistossa käsitellään koulun yhteisöllisyyttä? 3. Miten aineistossa käsitellään elämyksellisyyttä? 4. Miten aineistossa ohjataan kohtaamaan vaikeuksia? 5. Miten aineistossa ohjataan vastuullisuuteen? Varsinaisen tutkimustehtävän ohella tutkielmassa tarkastellaan edellä mainittujen eksistenssianalyyttisen didaktiikan periaatteiden ilmenemistä aineistossa opetussuunnitelman rakenteen näkökulmasta opetuksen tarkoitusta, sisältöä ja muotoa määrittävässä tekstissä. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat eksistenssianalyyttinen didaktiikka sekä aiempi, erityisesti opetussuunnitelman malliin ja rakenteeseen keskittyvä opetussuunnitelmatutkimus. Eksistenssianalyyttinen didaktiikka on uskonnonopetuksen teoria, jonka lähtökohtana on kokonaisvaltainen näkökulma ihmiseen ja kasvatukseen. Sen päämääränä on oppilaan kasvaminen aktiiviseksi ja vastuulliseksi, oman elämänsä subjektiksi. Tutkimuksen aineisto koostuu Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 -asiakirjan yleisestä osasta, yläluokkia koskevasta yleisestä osasta, sekä uskonnon oppiainetta ja evankelisluterilaista uskontoa koskevista osista. Aineistoa tarkastellaan yläluokkien näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään laadullista teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Aineistosta ilmenee, että oman elämänsä subjektiksi kasvamista tuetaan pääosin vastuullisuuteen ohjaamalla. Vastuullinen ja aktiivinen toimijuus ja yhteiskunnan jäsenyys nousevat aineistossa keskeiseksi tavoitteeksi. Samoin merkittävään rooliin nousee koulun yhteisöllisyys: vastuulliset kansalaiset toimivat yhdessä ja rakentavat yhteistyöllä kestävää tulevaisuutta. Yhteisöllisyyden lisäksi aineistossa ilmenee myös yksilöllisyyttä painottava näkökulma. Oppilaan yksilöllinen kasvu ja minuuden rakentaminen nousevat keskeisiksi teemoiksi. Päämääränä on ihmisyyteen ja erityisesti yhteiskunnan jäsenyyteen kasvaminen. Tätä tuetaan muun muassa opetuksen ja oppimisen elämyksellisyydellä. Vähemmälle huomiolle aineistossa jäävät elämän tarkoituksen etsintään keskeisesti liittyvä eksistentiaalinen pohdiskelu, yhteisöllisyyden teemaan liittyvä kohtaaminen sekä vaikeuksien käsittely. Kaikkia tutkimuskysymyksissä esitettyjä eksistenssianalyyttisen didaktiikan periaatteita käsitellään aineistossa kuitenkin jonkin verran, vaikkakin hyvin vaihtelevasti.

Tässä tutkielmassa tarkastelen pappien näkemyksiä osallisuudesta ja ikäihmisten osallisuutta pappien toiminnassa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Teemasta ei ole olemassa aiempaa tutkimusta, joten tutkielma tuo esille uutta tietoa aihepiiristä. Tutkimuksen toteutin laadullisena tutkimusprosessina, jossa aineistonkeruun tein haastattelemalla neljän suuren tai keskisuuren etelä- ja keski-suomalaisen evankelis-luterilaisen kaupunkiseurakunnan kirkkoherraa ja seurakunnassa toimivaa pappia (n=8). Aineiston analyysin toteutin sisällönanalyysillä aineistolähtöisesti. Osallisuus on käsitteenä moniulotteinen ja sitä on aiemmin määritelty erilaisissa konteksteissa eri tavoin. Papit kuvaavat tutkielmassa monipuolisesti käsityksiään osallisuudesta. Kokonaisuutena osallisuus määrittyy pappien kuvauksissa oman elämän osallisuutena, suhteena muihin ihmisiin ja kuulumisena yhteisöön, aktiivisena tekemisenä ja toimintana sekä vaikuttamisena omiin ja yhteisiin asioihin. Pappien mukaan osallisuuden taso voi vaihdella passiivisesta mukanaolijan roolista aktiiviseen toimijarooliin. Vahvin osallisuuden taso on vaikuttamista ja päätöksentekoa. Keskeisin tutkimuskysymys on: Miten ikäihmisten osallisuus ilmenee pappien toiminnassa? Osallisuuden ilmenemistä pappien toiminnassa kuvaan tutkimustulosten kautta syntyneen osallisuuden rattaan avulla, missä eri osallisuuden kokemukseen liittyvät tekijät linkittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Ikäihmisten osallisuuteen positiivisina näyttäytyvät ilmenemismuodot jakautuvat rattaan neljään osaan, jotka papin työssä linkittyvät ikäihmisten oman elämän osallisuuden vahvistamiseen, tarpeellisuuden kokemusten mahdollistamiseen, yhteisöosallisuuden tukemiseen ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseen. Osallisuuden rattaan toimintaa ovat puolestaan estämässä ikäihmisiin itseensä liittyvät tekijät, pappiin työntekijänä liittyvät tekijät sekä tiloihin, toiminta-käytäntöihin ja työyhteisöön liittyvät seikat, joihin papilla voi olla mahdollisuus vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti. Tutkimustulosten johtopäätöksenä tuon esiin ikäihmisen osallisuuden kokemuksen kannalta merkityksellisimpinä tekijöinä papin kohtaamistilanteet ikäihmisten kanssa sekä papin omiin asenteisiin, työtapoihin ja seurakunnan toiminta-kulttuuriin liittyvät tekijät, joilla voidaan ratkaisevasti vaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemuksen rakentumiseen tai sen heikkenemiseen. Yhdessä toimien ja ikäihmisen oma ääni keskiössä pappi voi parhaiten myötävaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemukseen.

Venäjän ortodoksisen kirkko on ollut koko historiansa ajan eri tavoin sidoksissa valtioon. Vaikka Venäjä on sekulaari valtio eikä maassa ole muodollisesti valtiokirkkoa, ortodoksiselle kirkolle muodostui erityisasema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Monet tutkijat tuovat esille ortodoksisuuden erityismerkityksen maan historiassa sekä venäläisen kulttuurin ja hengellisyyden kehityksessä. Vaikka kirkon ja eräiden muiden arvioiden mukaan noin 80 prosenttia venäläisistä on ortodokseja, yhteiskunta on käytännössä sekularisoitunut, side kirkkoon on usein symbolinen, uskonnon harjoittaminen on maallistunut ja ortodokseiksi itsensä mieltävät eivät aina jaa kirkon moraalikäsityksiä. Ei-uskovaisista ortodoksiksi itsensä mieltävistä puolet pitää itseään ateistina, mikä tarkoittaa ortodoksiksi identifioitumisen tarkoittavan ylpeyttä venäläisyydestä. Mielipidemittausten mukaan suurin osa venäläisistä katsoo, että ortodoksisella kirkolla tulisi olla erityisasema ja että uskonto ja kansallisuus linkittyvät yhteen: uskonnon määrittää kansakunta ja kansakunnan uskonto on perinteisesti ortodoksisuus. Kirkon ja valtion välinen suhde on Putinin kolmannella kaudella tiivistynyt yhteiskunnallisen ilmaston konservatiivistuessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää perinteisten arvojen retoriikkaa ja teeman roolia venäläisen identiteetin rakentamisessa kirkon ja valtionjohdon puheissa. Tutkimus selvittää paitsi niin kutsuttujen perinteisten arvojen sisällöllistä tematiikkaa, myös niiden argumentoinnissa käytettyjä retorisia keinoja Venäjän ortodoksisen kirkon johdon ja presidentti Vladimir Putinin puheissa Putinin kolmannen presidenttikauden alussa vuosina 2012–2014. Tutkielman aineisto muodostuu kirkon johdon, pääasiassa metropoliitta Hilarionin, ja presidentti Putinin puheista, joita analysoin monitieteisin menetelmin. Laadullisen, hermeneuttiseen metodologiaan nojaavan tutkimuksen tutkimusmenetelmä on Chaïm Perelmanin retoriikan tutkimus, jota täydennän aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Venäjän perinteisten arvojen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, mutta useissa määrittelyissä toistuu venäläisten traditioiden ja isänmaan merkitys. Venäjän väestöpoliittisessa ohjelmassa (2007) tavoitteeksi on määritelty perheinstituution vahvistaminen sekä perhesuhteiden henkisten ja hengellisten perinteiden elvyttäminen ja turvaaminen. Tässä tutkimuksessa perinteisten arvojen käsitteen sisältö jakautuu aineistolähtöisen analyysin tuloksena kolmeen temaattiseen kokonaisuuteen. Näitä ovat perinteiset arvot ja kulttuurinen traditio (perinteisen perheen narratiivi, kulttuuri ja venäläinen identiteetti); perinteiset kristilliset arvot (rauha, solidaarisuus ja kansojen välinen ystävyys, kristilliset traditiot ja sekularismin kritiikki) sekä valtiosuhde (yhteistyö valtion ja muiden kirkkokuntien kanssa, jakolinjojen välttäminen ja kirkon yhtenäisyys). Teemat mukailevat kirkon sosiaalisessa konseptissa esille tuomia teemoja, samoin kuin kysymyksiä joissa kirkko näkee voivansa toimia valtion kanssa. Samalla tarkastelujaksolla presidentti Putinin puheissa toistuivat samat teemat hieman erilaisin painotuksin. Putinin puheissa perinteisiin arvoihin viittaava sisältö jaotellaan tutkimuksessa kolmeen osaan, joita ovat perhe, vanhempien kunnioitus ja moraali; valtion yhtenäisyys, arvot ja patriotismi, Venäjän paikka ja identiteetti maailmassa sekä kristillisyys osana venäläistä kulttuuria, historiaa ja identiteettiä. Aineiston sisällönanalyysi osoittaa, että molemmille toimijoille on yhteistä venäläisten kulttuuristen traditioiden ja maan erityisluonteen puolustaminen, kristillisiin periaatteisiin viittaavan perhe- ja yksilön arvon korostaminen sekä siihen perustuvan perinteisen, konservatiivisen perhemallin vaaliminen, patriotismi sekä vahvan, perinteisen arvoperustan omaavan valtion tukeminen. Aineiston perusteella valtion ja kirkon näkökulmasta perinteiset arvot ovat kiteytettävissä neljään sanaan: perhe, kotimaa, venäläisyys ja patrioottisuus. Ortodoksisuudella on rooli näiden taustatekijänä, kulttuurin, kulttuuristen traditioiden ja identiteetin rakennusaineksena sekä arvostettavana pidettävän moraalin ja perhe-etiikan arvoperustana. Presidentin puheet ovat laajaa medianäkyvyyttä saavia instituutioita, joiden tärkein yleisö muodostuu venäläisistä, kansasta, joka vastaanottaa puheiden viestit median välityksellä. Metropoliitta Hilarionin puheet koostuvat useissa erilaisissa tilanteissa ja erilaisille yleisöille pidetyistä puheista. Venäläiset eivät seuraa kirkon viestintää Moskovan patriarkaatin internet-sivujen kautta, joten puheiden yleisöt ovat erityisyleisöjä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin tärkeimmän yleisöryhmän voidaan olettaa jakavan ainakin osan retoriikan taustalla vaikuttavista premisseistä. Argumentaation tarkoituksena on siten uusintaa yhteistä ymmärrystä. Sekä Putin että Hilarion soveltavat useita Perelmanin teoriasta tunnistettavia argumentaatiokeinoja. Abstraktit ja konkreettiset arvot limittyvät puheissa ja myös temaattiset kokonaisuudet esiintyvät toisiinsa liitettynä. Venäjän kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely tapahtuu suhteessa menneeseen ja tulevaan, yhteisiin traditioihin ja kokemuksiin sekä lännen omaksumiin, Venäjän kritisoimiin liberaaleihin arvoihin. Tämä näkyy puheissa vastakkainasettelun, uhkien rakentamisen, venäläisen erityisyyden korostamisen kautta. Puheissa esiintyviä retorisia ja temaattisia keinoja ovat perinteisen perheen narratiivi, historialliseen jatkuvuuteen, auktoriteettiin ja tunteisiin vetoaminen, esimerkkitapausten kautta luodut yleistykset sekä kansakunnan eheyden ja hyvinvoinnin säilyttämisen korostaminen.

The Religious Right in the United States has become a long-standing player in the American political system. Through the course of its political involvement, this group of politically active conservative religious people has become involved in many conflicts since its origins in the late 1970s. Taking controversial stances on many social issues, this conflict has become ingrained in American politics and society. As conflicts such as this become protracted, they become less focused on tangible outcomes or the original issues, and a system develops where conflict roots itself into the identity of a group. This can lead to stalemate, hostility towards the outgroup, and other problematic systemic issues in conflict. The guiding research question for my thesis is how one might overcome such an identity based, intergroup conflict. To understand how group identity functions in conflict, I have used the Religious Right as a case study to which I applied social identity theory approaches to conflict. In my thesis, I first outline social identity theory and establish its relevance for conflict. I then, using others research, show how understanding this aspect of human cognition helps us see how social identities may play out in conflict, and what role approaches based on social identity theory may take in conflict resolution. In my next chapter, I present a brief historical sketch of movements preceding the American Religious Right and how it has developed since its origins. With my theoretical base and my case established, I then show how the approaches informed by social identity theory laid out in my first chapter may be applied to the Religious Right. This application of theory shows that there exist several possible approaches through which engaging people in the Religious Right may lead away from the problematic entrenched systems of conflict and towards a more productive means of engagement.