Browsing by Title

Tutkielman tavoitteena oli selvittää varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajien odotuksia heidän keskinäisestä tilayhteistyöstään. Tilayhteistyöllä viitattiin sellaisiin yhteistyön muotoihin, jotka jollain tapaa nivoutuivat tilan tutkimiseen tai siihen tutustumiseen. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1. Millaisia odotuksia varhaiskasvatuksen opettajilla on tilayhteistyöstä uskonnollisten yhteisöjen kanssa? 2. Millaisia odotuksia uskonnollisten yhteisöjen edustajilla on tilayhteistyöstä varhaiskasvatusyksikköjen kanssa? 3. Miten varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen tilayhteistyöodotukset kohtaavat? Tutkielma tukeutui pitkälti varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta käsitteleviin lakeihin, asiakirjoihin ja ohjeistuksiin. Teoriataustassa hyödynnettiin ennen muuta Kim de Wildtin käyttämää sakraalitilan pedagogiikkaa, mutta myös muita ajankohtaisia tutkimuksia liittyen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen toteuttamiseen. Tutkielman aineisto oli kerätty haastattelemalla kolmea varhaiskasvatuksen opettajaa, jotka osallistuivat Monikatsomukselliset oppimisen tilat varhaiskasvatuksessa -tutkimushankkeeseen, ja kolmea uskonnollisen yhteisön edustajaa, jotka olivat tehneet jonkin verran yhteistyötä kyseisen hankkeen kanssa. Aineistoa analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysiin keinoin. Tutkimuksessa selvisi, että varhaiskasvatuksen opettajien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajien odotukset tilayhteistyöstä olivat hyvin pitkälti yhteneväiset. Tilayhteistyöhön liitetyt odotukset sisälsivät paljon haasteita, mutta myös mahdollisuuksia. Haasteita tuottivat niin asenteet, resurssit, ympäristö, tiedon puutteet esimerkiksi katsomuskasvatuksen tai pedagogiikan alueilta kuin tiedottaminenkin. Haastatellut kuitenkin osoittivat toiveikkuutta tilayhteistyön rakentumisesta varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta entistä paremmin palvelevammaksi, ja heillä olikin asian suhteen paljon ideoita. Aineiston perusteella varhaiskasvatuksen opettajat ja uskonnollisten yhteisöjen edustajat odottivat varhaiskasvatuksen ja uskonnollisten yhteisöjen tilayhteistyöllä olevan mahdollisuus edistää avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta yhteiskunnassa.

Ystävyysseurakuntatoiminta Pakilan ja Torman seurakuntien välille aloitettiin 1980-luvun lopulla. Pro gradu -tutkielmassani selvitän Pakilan ja Torman välisen ystävyysseurakuntatoiminnan historiaa ja toimintamuotojen muutosta vuosina 1989-2013. Kiinnitän huomiota seurakuntien välisen yhteyden muodostumiseen ja ystävyystoiminnan eri aikajaksoihin. Tutkin myös Suomen ja Viron taloudellisten olosuhteiden kehittymisen vaikutusta Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muotoihin. Pohdin tutkielmassani myös ystävyystoiminnan luonnetta ja sitä, löytyykö toiminnasta piirteitä eriarvoisuudesta. Pro gradu -tutkielmani lähdeaineisto sijaitsee pääosin Pakilan Tormaystävät ry:ssä pitkään toimineiden Pauli ja Taru Matikaisen autotallissa Pakilassa. Osa aineistosta, kuten Torman seurakunnan vuosikertomukset ja jotkin yksittäiset kirjeet sijaitsevat Torman seurakunnan arkistossa Torman pappilassa. Pakilan Tormaystävät ry:n puheenjohtaja Pauli Matikaisen sähköpostitse toimittamat lähdeaineistot sijaitsevat niitä varten perustamassani arkistossa. Kaikki käyttämäni arkistot ovat järjestelemättömiä. Tutkimuksesta selvisi, että Pakilan ja Toman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muodot ovat muuttuneet merkittävästi tutkimusajanjakson aikana. Osa muodoista lakkautettiin, osa kehittyi ja osa alkoi vasta tutkimusajanjakson lopulla. Pakilan ja Torman seurakuntien välinen ystävyysseurakuntatoiminta voidaan jakaa kolmeen jaksoon: toiminnan aloitusjakso, humanitaarisen avun jakso ja tasavertaisen ystävyystoiminnan jakso. Jaksot perustuivat toistensa päälle ja mahdollistivat toisensa, eli toiminnan aloitusjakso mahdollisti humanitaarisen avun jakson, joka taas oli pohjana tasavertaisen ystävyystoiminnan jaksolle. Taloudelliset olosuhteet Virossa ja Suomessa vaikuttivat Pakilan ja Torman seurakuntien ystävyystoiminnan muotoihin erityisesti toiminnan aloitusjakson aikana. Viron taloudellisen tilanteen kehittyminen vaikutti paljon Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan kehittymiseen, sillä taloudellinen tilanne Virossa määritteli osan mahdollisista ystävyystoimintamuodoista kunakin tutkimusajankohdan ajanjaksona toteutuskelpoisiksi. Tutkimukseni osoittaa Pakilan ja Torman seurakuntien välisessä ystävyystoiminnassa ilmenneen joitakin eriarvoisuuden piirteitä. Ystävyysseurakuntatoiminnan humanitaarisen avun jaksolla Pakilan ja Torman seurakunnan toimijat olivat hyvin eri asemissa toisen ollessa auttaja ja toisen avustettava, mikä lisäsi eriarvoisuutta toimijoiden välille.

Alkoholi on eniten Suomessa käytetty päihde. Myös huumeisiin suhtaudutaan Suomessa yhä myönteisemmin. Silti valtaosa suomalaisista pitää päihteistä johtuvia ongelmia suurina tai kohtalaisina. Päihteiden käyttö on aina läheisiä traumatisoivaa ja sen tiedetään heikentävän läheisten hyvinvointia sekä lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja aiheuttavan poissaoloja töistä. Tutkimuksessani kartoitettiinkin päihderiippuvaisten henkilöiden puolisoiden sosiaalisen tuen tarvetta sekä kokemuksia sosiaalisen tuen hakemisesta ja saamisesta. Tutkimukseni tulokset kerättiin teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla analyysilla. Analyysissä käytettiin Orfordin sosiaalisen tuen teoriaa sekä siihen liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kehitettyä Viiden askeleen mallia. Tutkimukseni tulosten mukaan päihderiippuvaisten henkilöiden puolisot tarvitsevat sosiaalista tukea ja myös hyötyvät annetusta tuesta. Tuloksista muodostui neljä kokoavaa luokkaa: koetut haasteet tuen tarpeen taustalla, sosiaalisen tuen hakeminen, lähipiirin tuki ja ammatillinen tuki. Koetut haasteet avun tarpeen taustalla näkyi esimerkiksi siten, että puolisoiden oli aluksi vaikea tunnistaa olevansa päihderiippuvaisen henkilön läheisiä. Myös päihderiippuvaisen käytös ja puolison omat toimintamallit toivat haasteita arkeen. Tuen hakemiseen liittyi toive tuen inhimillisyydestä. Tuen hakemisen estävinä tekijöinä olivat muun muassa puolisoiden tuntema häpeä ja syyllisyys. Toisaalta tuen löytäminen koettiin vaikeaksi, ammatilliset tahot eivät välttämättä huomioineet puolison tuen tarvetta ja ympäristö saattoi suhtautua ymmärtämättömästi puolisoiden tilanteeseen. Edesauttaviksi tekijöiksi puolisot kuvasivat oman aktiivisuuden tuen etsimisessä sekä sen, että joku on kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Lähipiiriltä ja ammatilliselta tuen antajalta saatu tuki koettiin hyödylliseksi silloin, kun puoliso tuli kuulluksi ja sai ymmärrystä. Myös konkreettinen tuki oli merkityksellistä, kuten lasten hoitamiseen saatu apu. Tuki epäonnistui, jos tuki oli esimerkiksi kielteisesti leimaavaa tai puolison kertomusta tilanteesta ei uskottu. Tutkimukseni tulokset auttavat ymmärtämään millaisesta sosiaalisesta tuesta päihderiippuvaisten läheiset kokevat hyötyvänsä. Tutkimukseni tuloksia voivat käyttää läheisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ja tuloksia voidaan hyödyntää läheisille tarjottavia palveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä.

Tutkimus käsittelee Pamela Cooper-Whiten jaetun viisauden käsitettä ja sen intuitiivisuutta. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, mitä Pamela Cooper-White tarkoittaa sielunhoidossa ilmenevällä jaetulla viisaudella ja kuinka lähinnä psykologian parissa tehdyn intuitiotutkimuksen havaintoja voidaan peilata Cooper-Whiten näkemyksiin. Tutkimusaineistona käytettiin Cooper-Whiten vuonna 2004 ilmestynyttä kirjaa Shared Wisdom: Use of the Self in Pastoral Care and Counseling. Tässä kirjassa Cooper-White esittelee näkemyksiään niin sanotun jaetun viisauden hyödyntämisestä sielunhoidossa. Täydentävänä aineistona käytettiin Cooper-Whiten vuosina 2002 – 2011 ilmestyneitä esseitä, joissa hän jatkaa jaetun viisauden käsitteen sisältämien elementtien kehittämistä. Aineisto analysoitiin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin avulla. Teoria ohjasi aineiston valintaa ja sen analyysiä. Tutkimuksessa peilattiin jaetun viisauden käsitettä useampaan intuitiota ja sen osa-alueita koskevaan teoriaan, teoreettiseen malliin ja käsitejärjestelmään. Aineiston tulkinta tapahtui yhdistelemällä induktiivista ja deduktiivista päättelyä. Teorian ja aineiston välisen vuoropuhelun pohjalta tapahtuneen teemoittelun pohjalta luotiin strukturoitu analyysirunko. Analyysirungon sisällä poimittiin aineistosta ilmiöitä ja muodostettiin niiden pohjalta luokituksia, joiden pohjalta varsinainen analyysi suhteessa teoriaan tapahtui. Tulosten mukaan jaettu viisaus -käsite viittaa sielunhoitajan ja asiakkaan väliseen vuorovaikutukseen, heidän välilleen muodostuvaan yhteiseen tilaan, jossa kehittyy ainutlaatuista minän ja sinän yhteistä ymmärtämistä ja merkitysten kokemusta. Merkittävä osa tästä vuorovaikutuksesta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla ja sekä sielunhoitajan että asiakkaan intuitiivisen prosessoinnin tuloksena. Johtopäätöksinä todetaan, että on eettisesti suositeltavaa, että sielunhoitaja tuntee intuitiivisen prosessoinnin ilmiön ja sen toimintamekanismit. Tuntemalla intuition lainalaisuudet sielunhoitaja voi tarjota asiakkaalle jaetun viisauden tilassa uudenlaisia tapoja tulkita kokemuksiaan, havaintojaan ja tunteitaan. Intuitio voi auttaa vuorovaikutuksen luomisessa ja ylläpitämisessä sekä lisätä sielunhoitajan asiakastaan kohtaan kokemaa empatiaa. Intuitio avaa parhaimmillaan uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia ongelmallisiin tilanteisiin. Sielunhoitajan tulee kuitenkin olla tietoinen intuitioon liittyvistä riskeistä ja oppia tunnistamaan tilanteet, joissa intuitioon ei voi luottaa. Merkittävässä roolissa tässä on sielunhoitajan itsetuntemuksen kehittäminen esimerkiksi työnohjauksessa. Intuitiokykyä voi myös tietoisesti kehittää. Jaetussa viisaudessa myös asiakkaan intuitiivisella työskentelyllä on merkitystä.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.

Tutkielmani käsittelee pukeutumista, vaatetusta sekä sukupuolen merkitystä pukeutumisessa eri aikakausina Euroopassa ja Suomessa. Käsittelen myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappien virkapukuohjeistusta. Tutkimuskysymykseni on, mikä on sukupuolen merkitys pappien tämänhetkisessä virkapukuohjeistuksessa. Kaikki ihmiset pukeutuvat tavalla tai toisella. Pukeutumisen tyyli vaihtelee eri kulttuureissa. Pukeutuminen on myös osa identiteetin ja sukupuolen ilmaisua. Suomalaisessa yhteiskunnassa jaotellaan sukupuolet binäärisen nainen-mies-jaon mukaisesti. Sukupuoli-identiteetti on kuitenkin huomattavasti moninaisempia. Henkilö voi identifioida itsensä esimerkiksi muunsukupuoliseksi, sukupuolettomaksi tai intersukupuoliseksi. Muunsukupuolinen henkilö voi olla sekä mies että nainen, jotakin mieheyden tai naiseuden väliltä tai täysin binäärisen jaon ulkopuolella. Historian saatossa sukupuolia on koskenut tiukat pukeutumissäännöt, joita on valvottu jopa lainsäädännöllä. Nykyään kuitenkin pukeutuminen on vapaampaa ja pukeutua voi haluamallaan tavalla. Monissa kulttuureissa miesten pukeutuminen mielletään edelleen maskuliiniseksi ja naisten pukeutuminen feminiiniseksi. Totuttuja pukeutumisnormeja on kuitenkin alettu rikkomaan yhä rohkeammin. Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappien virkapukuohjeistus on määritelty erilaiseksi miespuolisille papeille ja naispuolisille papeille. Ohjeistuksessa ei huomioida sukupuolen moninaisuutta. Miespuolisille papeille virantunnukset ovat kaftaani sekä valkoinen papinpaita, papinkaulus ja liperit. Naispuolisen papin virkatunnukset ovat Kirsimari Kärkkäisen suunnittelema Valonsäde-papinjakku, valkoinen pantakauluksellinen papinpaita ja Valosäde-risti. Miespuolisten pappien tunnukset ovat helpommin tunnistettavissa papin vaatteiksi, minkä vuoksi naispuolisten pappien viran tunnukset ovat toiseuttavat. Piispat Mari Leppänen ja Kaisamari Hintikka ovat esittäneet piispainkokoukselle keväällä 2022 aloitteen virkapukuohjeistuksen muuttamisesta sukupulineutraaliksi.

Tutkielmani tutkimuskysymykseni on, onko papin velvollisuus vapaapäivänäkin kuunnella ihmistä, joka papin vapaa-ajalla törmää pappiin sattumalta esimerkiksi kaupassa, ja haluaisi jutella papille luottamuksellisesti sillä hetkellä, koska tietää tämän olevan pappi. Jos on, missä määrin. Tavoitteenani on pappien tukeminen oman pappisidentiteetin löytämisessä tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja ja ajatuksia sille, miten vapaa-ajalla toimia, kun joku ihminen tunnistaa papiksi ja haluaa jutella luottamuksellisesti. Kirjoitan tutkielmassani tähän liittyen kutsumuksesta, sielunhoidosta ja rajaamisen tärkeydestä. Rajaan tutkimukseni koskemaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappeja, jotka ovat myös papin virassa (eli työskentelevät jossain seurakunnassa jossain seurakunnan papin virassa). Tein tutkielmassani laadullista tutkimusta, ja keräsin tutkimusaineistoni haastattelemalla teemahaastatteluina kahdeksaa papin virassa toimivaa henkilöä eri seurakunnista. Nauhoitin tekemäni haastattelut, litteroin ne ja tämän jälkeen laitoin haastattelujen tulokset keskustelemaan aiemman tutkimuksen ja muun kirjallisuuden kanssa. Käytin haastattelujen analysoinnissa aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Haastattelujen tuloksista ilmeni yleinen ajatus siitä, että pappi on aina pappi, ja se tuo mukanaan tiettyjä velvollisuuksia, mutta tämä ei tarkoita, että papin pitäisi aina olla käytettävissä. Jokaisen papin pitää löytää omat tapansa rajata sitä, miten paljon on muiden ihmisten käytettävissä vapaa-ajallaan. On kuitenkin tärkeä ilmaista asiallisesti, jos ei juuri heti pysty käymään sielunhoidollista keskustelua ihmisen kanssa. Tutkimukseni tulosten mukaan papin velvollisuus on ainakin jossain määrin vapaapäivänäkin kohdattava ihminen, joka toivoo luottamuksellista keskustelua, mutta pappi voi itse päättää, missä määrin, kunhan on ystävällinen ja kohtelias. Pappi on aina pappi, mutta myös kokonaisvaltainen ihminen, joka tarvitsee myös vapaa-aikaa ja lepoa, jotta voisi hyvin ja jaksaisi auttaa ihmisiä.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, miten papit ovat kokeneet omaisten kohtaamisen. Lisäksi tutkittiin kokevatko he koulutuksensa riittävänä omaisten kohtaamiseen, mitkä ovat erityisen haastavia tilanteita omaisten kohtaamisessa ja mitä tunteita näihin kohtaamistilanteisiin liittyy. Tutkimuksella kartoitettiin myös pappien näistä tilanteista saamaa palautetta sekä lisäkoulutuksen tarvetta. Tutkielman tavoitteena on sanoittaa papin työhön liittyviä kohtaamistilanteiden haasteita, jotta papeille voitaisiin tarjota tarvittavaa lisäkoulutusta ja vahvistaa pappien työssä jaksamista. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella. Vastaajina oli 21 pappina, kappalaisena tai kirkkoherrana toimivaa henkilöä neljästä eri seurakunnasta. Valinta otokseen tehtiin aineiston saavutettavuuden vuoksi eri puolilta Suomea sekä erilaiset toimintaympäristöt huomioiden. Tutkimustuloksista löytyi kaksi pappeja erityisesti haastavaa teemaa. Omaisten kohtaamisessa nämä olivat: kohtaaminen riitelevien omaisten ja läheisensä traagisesti menettäneiden kanssa. Papit kokivat osaamisensa kehittämiseksi vertaistuen eri muodoissaan hyödyllisemmäksi kuin lisäkoulutuksen. Omaisten kohtaamisessa pappien tunnistamien tunteiden kirjo, niin itsessään kuin omaisissa, oli pääsääntöisesti runsas. Vaikeiden tunteiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta näyttäisi olevan hyötyä papin työssä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että pappeja koulutettaessa ja perehdytettäessä olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota omaisten ja surevien ihmisten kohtaamiseen. Pappien parissa tulisi kehittää vertaistuen malleja. Tutkimukseni tulokset osoittavat myös, että esimiesten tulisi ohjata pappeja systemaattiseen yhteydenpitoon omaisten kanssa myös hautauksen jälkeen. Osa papeista koki ratkaisuna tähän sururyhmän pitämisen. Seurakunnissa tulisi kuitenkin ratkaista paremmin se, millainen malli pappien työssä jatkossa kohtaisi kaikki omaiset.

Pro gradu –tutkielmassani selvitin, minkälaisen kuvan pastorin rouva Anni Sipilän (1883–1963) vuosina 1919–1936 kirjoittamat kirjeet antoivat hänen arjestaan sekä pappilan aatemaailmasta. Selvitin kirjeiden avulla, minkälaisista tehtävistä hänen elämäntyönsä muodostui, miten hän suhtautui töihinsä sekä minkä kaikista tehtävistään hän koki itselleen tärkeimpänä. Lisäksi perehdyin Anni Sipilän ja hänen miehensä aatemaailmaan sekä sen taustalla oleviin asioihin ja ilmiöihin. Selvitin myös, minkälainen muutos Anni Sipilän ajattelussa ja toiminnassa tapahtui hänen jäätyään leskeksi. Jaoin tutkimukseni temaattisesti. Tutkimukseni ensimmäinen osa käsittelee papin rouvan arkea kodin piirissä, toinen hänen seurakunnallisia tehtäviään ja kolmas pappilan aatemaailmaa sekä Anni Sipilän uskonnollisuutta. Tärkein lähdemateriaalini oli 103 Anni Sipilän sukulaisilleen kirjoittamaa kirjettä. Lisälähteinä käytin hänen muun muassa hänen lastensa epävirallisia muistelmia sekä Anni Sipilän sukulaisten kirjeenvaihtoa. Tutkimuksessani selvisi, että Anni Sipilän työmäärä papin rouvana ja suuren perheen äitinä mittava. Hänen tehtävänään oli vastata lähes omavaraisen pappilan kotitaloudesta, lasten kasvatuksesta ja vaatetuksesta sekä pappilassa jatkuvasti käyneiden vieraiden kestitsemisestä. Lisäksi hän toimi maatilan emäntänä, sillä hänen miehensä tahtoi seurakuntatyönsä ohella myös viljellä pappilan maita. Seurakunnassa Anni Sipilä toimi myös pyhäkoulun opettajana, diakoniatyöntekijänä sekä kanttorina ja kuoronjohtajana. Tärkeimmäksi työkseen hän kuitenkin koki perheen äitinä sekä miehensä tukena toimimisen. Anni Sipilä oli fennomaanisen perinteen kasvatti, joka uskoi yhtenäiseen suomalaiseen kansaan. Hän kannatti aitosuomalaisuutta, raittiutta sekä vastusti kiivaasti kommunismia. Nämä aatteet veivät hänet lopulta Isänmaallisen Kansaliikkeen aktiiviseksi jäseneksi. Anni Sipilän elämänasennetta määritteli syvä uskonnollinen vakaumus, joka oli perua jo hänen lapsuudenkodistaan.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää kirkkolain ja kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:n tunnustuksen merkitys ja tulkinta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkko-oikeuden näkökulmasta. Tutkimuskysymykseksi asetetaan: Onko tunnustuksellisella miespapilla, joka on sitoutunut raamattuperiaatteeseen, omaantuntoon ja vakaumukseen vedoten, oikeus väistyä alttariyhteistyöstä naispastorin takia ilman rangaistusta oikeusjärjestyksemme mukaan. Tunnustus johdetaan Vanhan ja Uuden Testamentin, Augsburgin uskontunnustuksen ja Yksimielisyyden ohjeesta sekä tunnustuksesta. Tutkimuksen teoriatausta on oikeusteologinen. Tutkimuskysymystä lähestytään oikeustieteellisestä, positiivisen ja ylipositiivisen oikeuden tulkinnan avulla. Teologiaa tarkastellaan kirkko-oikeuden ydinpykälän raamatun tulkintahorisonttista käsin. Tutkimuksen lähdeaineisto muodostuu oikeusteologisista väitöskirjoista (3 kpl) sekä oikeuskäytännöstä. Edellisten rinnalla lähteinä on käytetty kahta teologista väitöskirjaa, joissa on tutkittu raamatun ja papin suhdetta sekä naispappeutta ja ristiriitoja. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin kirkkohistoriallisesti muuttamatto-man Augsburgin uskontunnustuksen näkökulmasta. Oikeuskäytäntöä tutkitaan tuomioistuinten tuomioiden kautta: KHO 2008:8, KHO 2009:95 ja KKO 2010:74 oikeustapauksien tuomion perusteluista ja kysymyk-senasettelusta käsin. Käytettävissä on ollut oikeudenkäyntiaineisto varsin kattavasti - alioikeuskäsittelystä aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Uusi virkakäsitys ei ole sukupuolisidonnainen. Omaantuntoon vetoavat papit saivat hyvitykseksi ponsilausuman. Tunnustukselliset miespapit pitivät subjektiivisena oikeutena ponsilausuman johdosta kiertää alttariyhteistyö naispapin takia. Tutkimuksen tulokset osoittavat, ettei evankelis-luterilaisen kirkon miespapilla ole positiivisen oikeuden perusteella laillista oikeutta väistää alttariyhteistyötä naispastorin takia. Korkein hallin-to-oikeus on linjannut tuomiokapitulin tavoin, ettei papin toimittaessaan jumalanpalvelusta ole kysymys uskonnonharjoittamisesta. Kysymys on virkavelvollisuudesta, joka papin on suoritettava esimiehen direktio-oikeuden mukaisesti. Korkein-oikeus perustelee papin virantoimituksen jumalanpalveluksessa seuraavasti: Vaikka kysymyksessä olevassa tilanteessa katsottaisiin olevan uskonharjoittaminen, minkäänlaista syrjintää ei sallita. Siten sovellettavaksi tulee syrjintärikos rikoslain 11 luvun 9 §:n mukaan. Oikeusteologit ja perustuslakiasiantuntijat katsovat perustuslain 11:2 §:n vakaumuksen ehdottomiin kiellonrajoituksiin, mikä on yksilön absoluuttinen oikeus. Tunnustuksellisten pappien opillinen näkemys ei ole harhaoppia evankelis-luterilaisen kirkon mukaan. On paradoksaalista tunnustuksen mukaan, etteivät he saa toteuttaa vakaumuksen mukaisesti jumalanpalvelusta, jos he väistävät työvuorossa olevan naispastorin. Väistäessään tunnustuksesta tulee tällöin rikoslain alainen toimi, jos virkaa ja vakaumusta ei erota toisistaan. Kirkolla on autonomia omissa asioissa. Se voi päättää kirkolliskokouksessa kirkolle kuuluvista asioista, jotka eduskunta hyväksyy tai hylkää. Kirkon ja valtion välinen suhde on valtiosääntöoikeudellinen, koska evankelis-luterilainen kirkko on julkisyhteisö. Kirkon tehtävistä ja toiminnasta säädetään kirkkolaissa- ja kirkkojär-jestyksessä. Kirkko on sitoutunut yhteiskunnan vaikutuksesta noudattamaan kansainvälisiä-, Euroopan yh-teisön ihmisoikeussopimuksia sekä kansallista lainsäädäntöä. Tämä tarkoittaa nykyään sitä, että kirkon toimintavapaus on rajoitettua ns. kirkon omissakin asioissa. Tämän takia oppia ja tunnustusta joudutaan uudelleen arvioimaan ja tulkitsemaan raamattuperiaatteesta kirkko-oikeuden ytimestä katsottuna.