Browsing by Author "Laurinkari, Leena"

Tutkimustehtäväni on selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Jumalanpalveluksen oppaista ilmenevä käsitys liturgisista eleistä. Näkökulmani eleisiin on oppaiden eleille antama tehtävä ja merkitys. Lähdeaineistoni on neljä jumalanpalveluksen opasta: Päiväjumalanpalveluksen opas 1971, Jumalanpalveluksen opas 1984 sekä Palvelkaa Herraa iloiten -Jumalanpalveluksen oppaat 2000 ja 2009. Tutkimukseni on kirjallisen lähdeaineiston laadullinen systemaattinen analyysi, johon olen liitänyt myös pienen määrällisen analyysin eleisiin liittyvistä maininnoista oppaissa. Rituaalisia eleitä pidetään ihmisen uskonnollisen käyttäytymisen vanhimpina elementteinä. Jumalanpalveluksen elekieli muotoutuu monimutkaisen symbolikielen sisällä ja, siksi sitä kutsutaan symbolikieleksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen monet tavoitteet liittyvät symbolien käyttöön ja symboliviestintään Osa kultillisista eleistä on hyvin universaaleja ja ikiaikaisia. Yhtenäisen jumalanpalveluksen muoto on synnyttänyt kristillisen kirkon oman liturgian ja eleiden käytön tradition. Eleiden käytön tapa ja määrä on seurannut yleistä liturgian arvostusta. Maailmanlaajuinen kristillisen liturgian uudistamisen käännekohta oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1963-1965). Sen synnyttämän liikehdinnän vaikutus ulottuu Suomeen edelleen. Kaikki neljä opasta ovat kulloinkin voimassaolevan kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan kommentaareja. Oppaan koulutuksellinen ja kasvatuksellinen tehtävä kasvaa opas oppaalta ja samalla niiden kohderyhmä laajenee. Se missä ensimmäinen opas on halunnut rajoittaa toimintatapojen mielivaltaa, uusin opas rohkaisee antamaan mielelle valtaa. Oppaissa ei pohdita oppaiden ohjeiden velvoittavuutta tai sitovuutta. Eleiden määrä on kasvanut. Eleiden määrän kasvu painottuu liturgin eleisiin. Eleiden määrä on lisääntynyt eniten ehtoollisrukouksen aikana. Vuoden 1984 oppaan maininta liturgin yhdestä eleestä laajenee oppaassa 2009 yhdeksään eleeseen. Vuorotervehdyksen eleen ja rauhantoivottamisen eleen mainitaan kuvaavan keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Ristiriitaisen viesti välittyy siitä, että niiden eleiden tekemiseen ohjeistetaan vain liturgia. Olisi harhaanjohtavaa antaa ymmärtää, että oppailla olisi yhteinen tai yhtenäinen ymmärrys merkityskokonaisuudesta. Olen jäsentänyt eleiden merkitystä muun muassa tarkastelemalla eleiden käytölle kirjattuja vaatimuksia, toiveita ja perusteluja. Tarkastelen eleiden merkitystä liturgisessa käytössä neljänä merkitystasona. Ensimmäinen merkitystaso on teologinen. Eleiden käytöltä edellytetään oppaissa ankkuroitumista teologiseen ja liturgiseen perustaan. Toinen on hengellinen. Eleiden merkitys hengellisessä elämässä tulee esiin oppaan vaatimuksessa siitä, että liturgisten eleiden käytön tulee auttaa seurakuntaa syventymään uskon aarteisiin. Kolmas merkitystaso on yhteisöllinen. Opas painottaa, että symboliviestinnän tulee edistää seurakunnan keskinäistä yhteyttä. Viides on esteettinen. Eleiden käytön esteettisen merkityksen käsittely ei nouse lähdeaineiston maininnoista vaan niiden puutteesta. Lähdeaineistoni ei yhdistä estetiikkaa liturgiseen gestiikkaan, mutta tutkimuskirjallisuudessa se ilmenee monin tavoin.