Browsing by Author "Lepistö, Malla"

Tutkimuksessani kuvaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon matkapapin virkojen perustamisvaihetta ja ensimmäisten matkapappien työnkuvaa aikana, jolloin kuurojenopetuksessa vallitsevana aatteena oli oralismi. Oralismi näki puheen merkkinä ihmisyydestä viittomakielen ollessa väistyvä ja alkeellisempi kommunikaatiomuoto. Kuurojen opetuksessa tavoitteena oli puheen opettaminen mihin tähdättiin muun muassa viittomiskiellolla. Viittomakielen asema kirkon kuurojentyössä poikkesi tästä oleellisesti, sillä kuurojenpapin virkaan hakevien oli osattava viittomakieltä. Työnkuvan hahmottamisen lisäksi etsin vastauksia siihen, minkä verran matkapapit käyttivät työssään viittomakieltä ja miten heidän viittomakielen käyttöönsä suhtauduttiin yhteiskunnan, kuurojenkoulun sekä kuurojen itsensä taholta. Pyrin myös vastaamaan kysymykseen siitä, miksi he käyttivät viittomakieltä, vaikka sen käyttö oli aikakauden aatemaailman vastaista. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1896, jolloin matkapapin viran perustaminen otettiin virallisesti esille, mutta keskityn varsinaisesti ajanjaksoon 1908–1916. Aikarajauksen perusteena on se, että ensimmäiset matkapapit aloittivat vuonna 1908 ja 1916 kuurojentyöhön lisättiin papinvirkoja. Tutkimukseni ensisijaisina lähteinä ovat aikalaisjulkaisut: Kuuromykkäin Lehti, sen ruotsinkielinen sisarjulkaisu Tidskrift för Döfstumma sekä Suomen Aistivialliskoulujen lehti. Näistä kaksi ensimmäistä edustaa kuurojen, kolmas puolestaan kuurojenkoulujen näkökulmaa. Metodisena lähtökohtanani on yleinen historiatutkimuksen menetelmä. Hyödynnän tutkimuksessani lehdistöhistorian sisällönanalyysia niin, että tarkastelunäkökulma on henkilöhistoriallinen ja arkipäivän historian from below -näkökulmaa huomioiva. Tutkimukseni mukaan matkapapin työ oli huomattavasti seurakuntapapin virkaa monipuolisempi ja haastavampi. Matkapappi oli kirjaimellisesti matkaa tekevä pappi, sillä yhden papin työkenttänä oli puolikas Suomea. Matkapapin työnkuva oli sekä missionaalinen että diakoninen. Matkapappi oli samaan aikaan sekä kuurojen sielunpaimen, että sosiaalityöntekijä. Tämä kahtalaisuus tulee ilmi hyvin monissa eri yhteyksissä. Matkapappi oli kirkon valitsema, mutta hänen palkkansa tuli valtiolta. Hän oli siis samaan aikaan sielunhoitaja ja valtion virkamies. Viran velvoitteet tulivat myös kahdelta taholta. Matkapapit tulivat erilaisista sosiaalisista taustoista, ja he olivat tutustuneet eri koulutustasolla oleviin kuuroihin ennen kyseiseen virkaan hakeutumista. Tutkimuksessani käy ilmi, että nämä seikat vaikuttivat siihen, miten he yksilöinä suhtautuivat työnsä sosiaaliseen puoleen ja kuuroihin seurakuntalaisiinsa. Lähdemateriaaleista ilmenee matkapappien käyttäneen viittomakieltä hyvin monipuolisesti niin hengellisissä kuin maallisissakin tilanteissa. Ennakkokäsityksistäni huolimatta kuurojenkoulujen opettajat suhtautuivat pappien viittomakielen käyttöön myönteisesti. Tämän taustalla oli aikakauden käsitys uskonnon opetuksen päämäärästä: sen tehtävä oli herättää henkilökohtaista uskoa. Tämän vuoksi matkapapeilla viittomakielen käyttö oli yhtä perusteltua kuin ulkolähetyksessä vieraiden kielten käyttö. Kuurojentyö nähtiin usealla taholla lähetystyönä.