Browsing by Author "Leskinen, Heikki"

Tutkielma käsittelee sveitsiläisen katolisen teologin Hans Küngin (1928 ) ja Uskonopin kongregaation välistä kiistaa vuosina 1967 1980. Vatikaanin II konsiilin (1962 1965) jälkeen Küng oli yksi katolisen maailman tunnetuimpia ja luetuimpia teologeja. Vuosina 1967 ja 1970 ilmestyneissä kirjoissa Die Kirche ja Unfehlbar? Eine Anfrage dogmatiikan ja ekumeniikan professori Küng kritikoi voimakkaasti eritoten paavin erehtymättömyysoppia, mikä oli hyvin epätavanomaista katoliselle teologille. Tämän kritiikin myötä Vatikaanissa Uskonopin kongregaatio, jonka tehtävänä on vaalia ja vastata kirkon opin puhtaudesta, alkoi kiinnostua Küngin teosten oikeaoppisuudesta. Uskonopin kongregaatio kutsui Küngin Roomaan kuulusteltavaksi hänen kyseenalaisimmista argumenteistaan, mutta Küng kieltäytyi tästä, koska hän ei kokenut kongregaation ehdottamaa kollokviota oikeudenmukaisena ja reiluna. Tästä seurasi useita vuosia kestänyt kiivas kirjeenvaihto, jossa väiteltiin lähinnä kollokvion ehdoista. Koska yhteisymmärrystä ei saavutettu, koki Uskonopin kongregaatio olleensa pakotettu tuomitsemaan kyseiset Küngin mielipiteet kirkon opin vastaisiksi vuosina 1973 ja 1975 julkaisemissaan deklaraatioissa. Merkittävää oli kuitenkin se, että näissä deklaraatioissa Küngille ei asetettu mitään rangaistuksia vaan pyydettiin vain lopettamaan ristiriitaa aiheuttaneiden mielipiteiden esittämisen. Küng kuitenkin päätyi toistamaan kritiikkinsä erehtymättömyysoppia kohtaan vuonna 1978, kun hänen maanmiehensä August Hasler julkaisi erehtymättömyysoppia käsitelleen kirjansa ja pyysi Küngiä kirjoittamaan siihen esipuheen. Uskonopin kongregaatio koki tämän selkeänä provokaationa ja merkkinä välinpitämättömyydestä deklaraatioissa asettamiaan ehtojaan kohtaan. Tämän vuoksi jouluna vuonna 1979 Uskonopin kongregaatio julkaisi deklaraation, jossa todettiin, että professori Küngillä ei ole enää edellytyksiä jatkaa katolisen teologian opettajana. Tämä tutkielma paneutuu kyseiseen kiistaan ja selvittää, mitä siinä tapahtui ja mistä siinä oli kyse. Tärkeimpinä tutkimuskysymyksinä ovat millä tavoin ja miksi Küng vastusti paavinvaltaa ja miten tämä heijastui hänen kirjoituksissaan, miksi Uskonopin kongregaatio kiinnostui Küngin teologiasta ja miten muu katolinen maailma suhtautui Küngin katolisuuteen ja kiistaan kongregaation kanssa. Näiden tutkimuskysymysten pohjalta tutkimus on rakentunut kolmeen päälukuun, jotka jokainen vastaa omaan tutkimuskysymykseen. Tutkimus lähtee liikkeelle johdannossa Vatikaanin II konsiilista, johon Küng osallistui teologisena asiantuntijana, ja jolla oli suuri vaikutus Küngin myöhempiin kirjoihin. Johdannon tarkoituksena on nostaa esille ne merkittävimmät kohdat Vatikaanin II konsiilista ja Küngin uran alulta, joilla oli merkitystä kiistan kannalta ja jotka auttavat hahmottamaan kiistan syitä. Ensimmäinen pääluku käsittelee edellä mainittuja kahta Küngin teosta, jotka vastaavat kysymykseen, miksi ja millä tavoin Küng vastusti paavin erehtymättömyysoppia. Toinen pääluku keskittyy puolestaan Uskonopin kongregaation vastareaktioon ja osapuolten väliseen väittelyyn. Kolmas pääluku rakentuu pääosin vuosien 1978 ja 1979 ympärille, jolloin kiista saavutti päätöksensä viimeisen, Küngin tuominneen deklaraation myötä. Vuodesta 1980 mukana on enää lähinnä alkuvuosi, jolloin tapauksen myötä heräsi voimakkaita reaktioita mediassa Küngin puolesta ja häntä vastaan. Lähdeaineistona tutkielmassa on käytetty Hans Küngin elämäkertoja ja teoksia, kiistaan paneutuvia lehtikirjoituksia ja osapuolten välistä kirjeenvaihtoa, joka on dokumentoitu Leonard Swidlerin toimittamaan kirjaan Küng in Conflict. Kirjallisuutena on hyödynnetty aihetta käsitteleviä tutkimuksia, joista tärkeimmät ovat kiistan seurausten kannalta Robert Nowellin Passion for Truth ja Peter Hebblethwaiten The New Inquisition. Johtopäätöksissä nousee kirjallisuuden ja lähteiden pohjalta esiin se, että kiistaa ei voi pitää dialogina, vaan se esiintyi varsin yksipuolisena saneluna, jossa Küngille ei annettu tilaa puolustaa itseään. Küng korosti kiistan alusta alkaen, että teologin velvollisuuksiin kuului myös epämukavien kysymyksien esittäminen, eikä hän saanut kirkon viranomaisilta kysymyksiinsä kaipaamiaan vastauksia ja rehellistä vuoropuhelua. Tätä voi pitää räikeänä ristiriitana Vatikaanin II konsiilin hengelle, joka pyrki korostamaan nimenomaan avoimuutta ja yhteisöllisempää päätöksentekoa yksinvaltaisuuden sijaan.