Browsing by Author "Liedes, Anna Elina"

Rukousta voidaan pitää jumalasuhteen ytimenä. Suomalaisten uskonnollisuudessa rukoilemisella on perinteisesti ollut tärkeä sija. Rukoileminen on opittu yleensä kotona, ja koulu ja kirkko ovat täydentäneet opetusta. Viime vuosikymmeninä rukousperinteen jatkumiselle on tullut monenlaisia uhkia. Perheet ovat pienentyneet ja niiden pysyvyys on heikentynyt. Kotien arvomaailma on muuttunut. Uskonnon merkitys on vähentynyt ja etenkin nuoret suhtautuvat kriittisesti auktoriteetteihin ja haluavat tehdä omia yksilöllisiä valintojaan. Perinteinen uskonnollisuus on vaihtumassa omalla tavalla uskomiseen. Yhteiskunnan antama kasvatus on muuttunut yleissivistäväksi. Perheiden yhteys kirkkoon on heikentynyt. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten pienten lasten vanhemmat suhtautuvat rukousopetukseen/ rukoilemiseen eri tahoilla, siirtyykö rukous edelleen maassamme perintönä sukupolvelta toiselle, ja millaisia vanhemmat ovat rukousperinteen välittäjinä. Tutkimus toteutettiin päiväkotilasten vanhemmille tehtynä lomakekyselynä. Näyte kerättiin vuonna 2013 kolmelta uskonnollisuudeltaan erilaiselta Suomen paikkakunnalta (Helsinki, Oulu, Alajärvi). Vastauksia saatiin yhteensä 85 (naiset 72, miehet 13). Aineisto on sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista. Standardoiduilla kysymyksillä saatu tieto kuvaillaan tilastollisesti. Avoimien kysymysten vastaukset analysoidaan sisällönanalyysillä induktiivisesti. Vanhemmat luokitellaan ja heitä kuvaillaan rukousperinteen välittäjinä Sundénin perinteenvälitysteorian mukaisesti käyttäen sekä standardoitujen kysymysten vastauksia että omasanaista aineistoa sisällönanalyysilla deduktiivisesti edeten. 84 % vastaajista haluaa kasvattaa lapsensa kristityiksi. Vastaajien enemmistö (60 %) pitää kodin rukousopetusta hyvin tai melko tärkeänä, kirkon opetusta vastaavasti 77 % ja koulun/ päiväkodin opetusta noin puolet. Päiväkodissa rukoilemisen hyväksyy eri tilanteissa 39 – 65 %. 82 % vastaajista oli saanut itse rukousopetusta, 74 % rukoilee itse edes joskus ja iltarukous luetaan 59 prosentissa kodeista. Paikkakuntakohtaiset erot ovat suuret. Itse rukousopetusta saaneista alajärveläisistä kaikki jättivät rukouksen perinnöksi lapsilleen, oululaisista vastaavasti 58 % ja helsinkiläisistä 38 %. Rukousopetusta perusteltiin rukouksen antamalla turvalla ja rauhallla ja lapsuudesta tulevalla perinteellä, joka kantaa läpi elämän. Opetuksen puuttumisen syynä voi olla oman uskon epävarmuus, kyvyttömyys sitoutua kristinuskoon, lapsena saatu “tuputus” tai opetuksen jääminen väliin, vaikka vastaajalla ei ollut mitään sitä vastaan. Lapsia haluttiin myös kasvattaa yleissivistävästi ilman sitoutumista niin että he isoina voivat itse valita oman katsomuksensa. Rukoilemista voitiin pitää arveluttavana tai jopa haitallisena, oikeuttamattomiin uskomuksiin perustuvana. Vanhempien enemmistö luokiteltiin epävarmoihin rukousperinteen välittäjiin (61 %), mutta ryhmässä epävarmuus vaihteli suuresti. Varmoiksi välittäjiksi luokiteltiin 27 % vastaajista. Tämän päivän liian varmat välittäjät (12 %) eivät opeta itse lapsiaan eivätkä salli muidenkaan heitä opettavan. Tulokset ovat suuntaa antavia. Niitä vinouttaa uskonnolliseen suuntaan naisten suuri osuus aineistossa. Kotien rukousopetus on hiipumassa, vahvana se voi kuitenkin elää maaseudulla. Suhtautuminen rukousopetukseen on yleensä myönteistä. Sitä odotetaan muilta toimijoilta, yllättäen myös koululta ja päiväkodilta, joiden tehtäviin se ei kuulu. Vanhempien käsitys kristillisestä kasvatuksesta näyttää olevan hämärtymässä. Tilanne haastaa seurakuntia ja niiden toimintoja erityisesti suurissa kaupungeissa.