Browsing by Author "Luukkonen, Elisa"

Pro gradu -tutkielman tutkimuskohteena on suomenusko ja suomenuskoiseksi tuleminen siten, että suomenuskoisuuteen ei ole päädytty lapsuudenperheen kasvatuksen kautta. Suomenuskolla on erilaisia tulkintoja, mutta keskeisintä siinä on luonnon kunnioitus ja kansanuskon perinteiden säilyttäminen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten suomenuskoiseksi tulemista kuvataan narratiivisesti, miten se tapahtuu pääpiirteittäin, ja miten tämä sijoittuu suhteessa muuhun uskontopsykologian tutkimuskenttään. Käytännössä tarkastellaan millaisilla narratiiveilla kuusi suomenuskoista on kuvannut suomenuskoiseksi tulemistaan. Tarkastelun keskiössä on se, millaisia yhtenäisiä piirteitä näissä narratiiveissa on nähtävissä, huomioiden kuitenkin myös narratiiveissa nähtävät erot. Aineisto on kerätty kirjallisen puolistrukturoidun haastattelun avulla ja aineistoa analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Kuutta eri teemaa on käytetty haastattelukysymysten luomisen pohjana. Tutkielman rakenne itsessään on rakennettu aineistolähtöisen sisällönanalyysin pohjalta. Luvussa kaksi esitellään kunkin haastatellun narratiivista tutkijan pelkistämä versio. Luvussa kolme esitellään narratiivinen näkökulma ja vertaillaan narratiiveja aiemmin viitattujen teemojen pohjalta. Luvussa neljä luodaan näiden narratiivien pohjalta malli, eräänlainen tyyppitarina suomenuskoiseksi tulemisesta ja esitellään kääntymystutkimuksen paradigmat sekä kotiinpaluu-käsite. Luotua mallia tarkastellaan samassa luvussa näiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastelluissa narratiiveissa on useita yhteneväisiä piirteitä, jonka pohjalta on luotu suomenuskoiseksi tulemisen malli: Suomenuskoisilla on kristillinen tausta, mutta kokemus kristinuskon sopimattomuudesta omaan uskomusmaailmaan. Kiinnostus mytologioihin on tyypillistä jo pienestä pitäen. Heillä on ollut kiinnostusta elämänkatsomuksellisiin ilmiöihin ja identiteettiä rakentaessa on ilmennyt kiinnostusta muihin uskontoihin, agnostisismiin ja ateismiin. Prosessina suomenuskoiseksi tuleminen on ollut hidasta ja se on vaatinut henkilön aktiivista etsintää. Internetin foorumit ovat olleet keskeisiä tiedon välityksessä ja kontaktien luomisessa. Suomenuskoon sitoutuminen tapahtuu usein esimerkiksi järjestöihin kiinnittymisen tai sosiaalisen kanssakäymisen myötä. Tiedollinen puoli on tärkeä toimiessaan perinteen ylläpitäjänä. Käytännön osallistuminen on myös korostunutta, koska suomenusko nähdään vahvasti myös elämäntapana. Erityisiä kokemuksia suomenuskoiseksi tulemisessa koetaan vaikeaksi tunnistaa tai niitä ei haluta avata. Suomenusko herättää tunteita tuttuudesta ja kodikkuudesta, kotiinpaluusta sekä juurille paluusta. Suomenuskoiseksi tullut määrittelee suomenuskoisuutensa itse. Tunnetta kääntymyksestä ei synny vaan voisi puhua johonkin palaamisesta tai joksikin kasvamisesta. Uusien ihmisten löytäminen on koettu myönteiseksi asiaksi, muuten suomenuskosta puhumista saatetaan välttää tuttujen seurassa. Elämänmuutokset koetaan positiivisina tai elämän ei koeta juuri muuttuneen. Maailmankuvaa pidetään suhteellisen vakiintuneena, mutta uusien ajatusten mahdollisuutta ei kielletä. Suomenuskoiseksi tuleminen on narratisoitavissa oleva kokemus, jonka avulla suomenuskoinen voi hahmottaa paremmin minuuttaan. Tämän myötä on helpompi liittää muutoksia kohdannut identiteetti ja uudet kokemukset osaksi muuta elämäntarinaa. Suomenuskoiseksi tulemisen mallia verrattaessa kääntymystutkimukseen ja samankaltaisiin ilmiöihin, on havaittavissa kiinnostavia piirteitä. Kotiinpaluu on pakanuuteen liittyvä termi, jossa ajatellaan yksilön ensin palaavan kotiin uskomusmaailmassaan ja sitten muussa yhteisössään. Kääntymystä ei koeta tapahtuvan. Suomenuskoiseksi tulemisessa tunne kotiinpaluusta on korostunut ja kotiinpaluun piirteitä on nähtävillä laajasti. Kääntymyksen aktiivisen paradigman, jossa yksilö nähdään itse aktiivisena katsomuksensa etsijänä, piirteet ovat myös selkeästi nähtävillä suomenuskoiseksi tulemisessa. Aktiivinen toimijuus on suomenuskoisuudessa korostunutta. Sen sijaan kääntymyksen passiivinen paradigma, jossa kääntymyksen katsotaan tulevan yksilön ulkopuolelta annettuna, ei näy suomenuskoisten narratiiveissa vaan pikemminkin herättää voimakkaan vastareaktion.