Browsing by Author "Sihvo, Juhana"

Reinhold Niebuhrin syntikäsitys rakentuu hänen ihmiskäsitykseensä kuuluvan dikotomian henki-luonto, sekä sitä sisällöllisesti vastaavan käsiteparin vapaus-rajallisuus, varaan. Ihmisen hengen kykyjä ovat transsendenssi yli luonnon, itsetranssendenssi sekä vapaus. Toisaalta ihminen on luontonsa kautta sidottu elollisen luonnon rajallisuuteen, vajavaisuuteen ja kuolevaisuuteen. Ihmisen rajallisuus on hengen kykyjen tavoin Jumalan luomisessa ihmiselle antama ominaisuus, ja siksi hyvä. Ihmisen asema rajallisena ja vapaana, eli ihmisen ristiriita antaa hänelle aiheen synnin tekemiseen. Tämä ihmisen ristiriita ei kuitenkaan ole synnin syy. Ihmisen asema luonnon ja hengen rajapinnassa saa hänet levottomaksi. Levottomuus on ihmisen ristiriidan väistämätön seuralainen ja samalla synnin sisäinen ennakkoehto. Raamatun lankeemuskertomus on Niebuhrin mukaan myytti, joka kuvaa symbolisesti ihmisen lankeamista syntiin. Lankeemusmyyttiä ei pidä tulkita kirjaimellisesti eikä kausaalisesti, sillä tällöin se menettää todellisen merkityksensä. Lankeemusmyytin mukaan ihmisen pahaa edeltää pahan voima, eli paholainen. Koska paholainen lankesi ennen ihmistä, ihmisen synti ei seuraa väistämättä ihmisen tilanteesta vapaana ja rajallisena. Ihmisen synti ei myöskään ole silkkaa perverssiyttä, tietoista pahan tekemistä ja Jumalan vastaista uhmaa. Ihmisen vapaus ja rajallisuus muuttuvat kiusaukseksi vasta, kun ne on tulkittu väärin. Ihmisen tekoa edeltävä pahan voima ehdottaa tätä tulkintaa ihmiselle. Niebuhr kuvaa Kierkegaardilta lainaamillaan ilmauksilla, kuinka 'synti asettaa itsensä' ja 'synti edellyttää itsensä'. Hän puhuu myös 'synnin laadullisesta hypystä'. Syntiä ei koskaan voi johtaa tietystä tilanteesta nousevasta kiusauksesta. Itsensä asettava synti on ihmisen oma synti. Synti edellyttää itsensä tarkoittaa, että kaikkea syntiä edeltää epäuskon synti. Ilman epäuskoa ihmisen levottomuus ei johtaisi syntiin. Niebuhrin metodinen tukeutuminen Kierkegaardiin ei ole johdonmukaista, mistä osittain johtuu, että hänen käsityksensä ihmisen syntiin lankeamisesta on ristiriitainen. Niebuhr sotkee myytti- ja historiapuheen keskenään. Ihmisen tietoisuus ja vapaus ovat edellytys sille, että ihminen ylipäänsä voi tehdä syntiä. Niebuhr torjuu perinteisen kristillisen näkemyksen, jonka mukaan lankeemus merkitsi radikaalia muutosta ihmisen tahdon vapauteen. Ihmisen huomio, ettei hän kykene tekemään valintaa hyvän ja pahan välillä, on Niebuhrin mukaan merkittävin osoitus ihmisen vapaudesta. Ihmisen tietoisuus synnistään ei koskaan ole täydellistä. Ihminen ei tee syntiä täysin tietoisesti ja harkitusti. Toisaalta ihmisen osittainen tietämättömyys synnistään on synnin seuraus. Voidakseen jatkaa synnin tekemistä, eli voidakseen pitäytyä kohtuuttomassa itserakkaudessaan, ihmisen on petettävä ensin itseään, sitten toisia ihmisiä. Niebuhr määrittelee hyvin pidättyväisesti näkemyksensä perisynnistä. Perisynti on ennen kaikkea ihmisen taipumus synnin tekemiseen. Synti on peräisin ihmisen tahdon viasta. Toisaalta Niebuhrin mukaan ihminen tekee väistämättä syntiä. Niebuhr on muutamissa yhteyksissä varovaisesti sillä kannalla, että ihmisen luonto on synnin seurauksena turmeltunut. Toisissa yhteyksissä hän torjuu tällaisen näkemyksen. Niebuhrin näkemys synnin väistämättömyydestä sekä näkemys ihmisen tahdon viasta jäävät jossain määrin irrallisiksi osiksi hänen ihmiskäsityksessään. Ihmisen synti on ylpeyttä ja aistillisuutta. Ihmisellä on taipumus kieltää joko rajallisuutensa tai vapautensa. Kieltäessään rajallisuutensa hän lankeaa ylpeyteen. Kieltäessään vapautensa hän lankeaa aistillisuuteen. Ylpeyden muotoja on neljä: vallanylpeys, tiedonylpeys, moraalinen ylpeys ja hengellinen ylpeys. Aistillisuudessa on kolme vaihetta. Aistillisuus on itserakkautta, yritystä paeta itseä toiseen ihmiseen tai luontoon sekä kolmanneksi pakoa tyhjyyteen ja tiedostamattomuuteen. Synti ja syyllisyys liittyvät väistämättä seksiin. Seksi on aistillisuuden elävin ilmaus ja samalla ihmisen luovuuden kliimaksi. Niebuhr pitää ihmisyhteisöjä yksilöiden ohella rajallisessa mielessä synnin subjekteina. Yhteisöillä on yksilöiden tavoin henki ja luonto, sekä itsetranssendenssin elimiä. Niebuhr pitää yhteisöjä yksilöitä moraalisesti pahempina. Yhteisöt aiheuttavat yksilöitä enemmän objektiivista pahaa. Niebuhr kritisoi syntikäsityksensä pohjalta liberalismiksi kutsumaansa ajattelua. Liberalismin perustana on Niebuhrin mukaan kehityksen idea, joka on perusteetonta optimistista uskoa täydellistyvään maailmaan ja uskoa historiaan itsensä lunastavana prosessina. Niebuhrin mukaan kaikki vallankäyttö elämässä johtaa sortoon ja epäoikeudenmukaisuuteen. Sen vuoksi yhteisöjä on hallittava voimien balanssilla sekä hallituksella. Nämä tekijät on mahdollista ottaa pätevästi huomioon vain demokratiassa. Niebuhr näkee kirkon silkkana ihmisyhteisönä, jolle on kuitenkin suotu evankeliumi. Hän korostaa kirkon syntisyyttä, muttei ollenkaan sen pyhyyttä.