Browsing by Author "Siitonen, Aleksi"

Tässä tutkielmassa käsittelen angloamerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa esitettyä metafyysisen teismin kritiikkiä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, miten D. Z. Phillipsin wittgensteinilaisessa, Eberhard Herrmannin pragmatistisessa, Ingolf U. Dalferthin fenomenologisessa ja John D. Caputon postmodernissa uskonnonfilosofiassa kritisoidaan metafyysistä teismiä. Metafyysisellä teismillä tarkoitetaan metafyysistä teoriaa, jonka mukaan Jumala on olemassa. Tutkielman lähteinä ovat seuraavat teokset ja artikkelit: Phillipsin Faith and Philosophical Enquiry (1970), Belief, Change and Forms of Life (1986), Faith after Foundationalism (1988) ja On Really Believing (1993), Herrmannin Religion, Reality, and a Good Life (2004), Dalferthin The Historical Roots of Theism (1994) ja Becoming Present (2006) sekä Caputon On Religion (2001) ja The Weakness of God (2006). Phillipsin esittämä teismin kritiikki perustuu Wittgensteinin ajatukseen, että sanan merkitys saadaan selville vain katsomalla, minkälainen rooli sillä on ja miten sitä käytetään tietyssä asiayhteydessä. Teismin virheenä on pyrkimys tarkastella kysymystä Jumalasta uskonnollisesta diskurssista irrallaan. Tämän vuoksi teismissä kadotetaan sanan Jumala todellinen merkitys ja ajaudutaan käsitteelliseen sekaannukseen. Jumalaa koskevat lauseet eivät Phillipsin mukaan ole tuonpuoleiseen todellisuuteen viittaavia väitelauseita. Teismin tapa puhua Jumalasta edustaa Phillipsille epäaitoa uskonnollista kieltä. Herrmannin pragmatistinen teismin kritiikki perustuu Hilary Putnamin sisäisen realismin ajatukselle. Siinä vastustetaan metafyysiseen realismiin kuuluvaa pyrkimystä tarkastella todellisuutta ikään kuin ulkopuolelta käsin, ilman ihmisen näkökulmaan liittyviä rajoitteita. Herrmannin pääkritiikki teismiä vastaan on, että teismissä ajatellaan virheellisesti, että Jumalaa koskevat lauseet ovat väitelauseita. Herrmann pitää vain empiirisesti todennettavia ja formaalisesti päteviä lauseita väitelauseina. Jumalaa koskevat lauseet eivät täytä näitä kriteerejä eivätkä näin ollen ole väitelauseita. Herrmann ei kuitenkaan pidä jumalapuhetta mielettömänä. Jumalapuhe voi olla merkityksellistä, jos sillä on ihmisille eksistentiaalista merkitystä. Dalferthin näkemyksessä teismiä tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta käsin. Dalferth esittää, että teismi on syntynyt reaktiona valistuksen ateistiseen uskontokritiikkiin. Teismin ongelmat nousevat tästä historiasta. Kun teismissä pyritään puolustamaan Jumalan olemassaoloa filosofisten argumenttien avulla, ajaudutaan siinä kauas siitä, mistä uskonnollisessa uskossa on kyse. Dalferth on Phillipsin kanssa yhtä mieltä siitä, että teismi ei edusta aitoa uskonnollista kieltä. Vaikka Dalferth pitää teismiä huonona näkemyksenä, hän ei kuitenkaan vastusta ajatusta Jumalan olemassaolosta sinänsä. Dalferthin mukaan realistinen taustaoletus on tärkeä osa uskontoa. Teismin ongelmana on pyrkimys tehdä filosofiasta uskontoa. Caputon esittämä teismin kritiikki perustuu Derridan ajatukselle dekonstruktiosta. Caputo suhtautuu kielteisesti metafysiikkaan ja objektiivisen totuuden tavoitteluun. Teismi edustaa hänelle juuri näitä asioita. Caputon tarkoituksena on altistaa perinteinen metafyysinen teologia dekonstruktiolle ja tulkita kristinuskoa kokonaan uudella tavalla. Hän esittää, että sana Jumala viittaa olion sijasta tapahtumaan. Uskonnollinen totuus ei tarkoita Caputolle oikean väitelauseen esittämistä. Väitelauseen sijaan uskonnollinen totuus on tapahtuma.