Browsing by Author "Yrjönen, Anna"

Tämän tutkielman tehtävänä on tutkia luonnonvarojen omistamisen instituution kestävyyden perusteita nykyaikaisen yhteisvaurausajattelun näkökulmasta. Tutkimus paneutuu omistusinstituution filosofiseen oikeutukseen, yksityisomistuksen kestävyyden perusteisiin sekä vapailla markkinoilla hallinnoidun yksityisomistuksen perusteiden ja taustaoletusten kritiikkiin. Tutkimuksen menetelmänä on systemaattinen analyysi. Johdantoa seuraavassa luvussa tarkastelen yhteisvaurausajattelun keskeisiä käsitteitä. Kolmannessa luvussa tutkin, millä periaatteilla yksityisomistus on länsimaisen filosofian historiassa oikeutettu. Lähteinä ovat mm. John Locken Tutkielma Hallitusvallasta ja Markku Oksasen väitös Nature as Property. Esittelen yksityisomistuksen oikeuttavat periaatteet, omistusta rajoittavat ehdot sekä yksityisomistusinstituution ekologisuuden perusteesit. Neljäs luku keskittyy markkinatalouteen perustuvan yksityisomistuksen taustaoletusten kritiikkiin. Tutkin yksityistämispolitiikkaan johtaneen yhteismaan tragedia -käsitteen kritiikkiä, uusklassisen taloustieteen taustaoletusten kritiikkiä sekä samasta paradigmasta nousevan vapaiden markkinoiden etiikkaan (FME) perustuvan yksityisomistuksen kestävyyden kritiikkiä. FME:n mukaan kestävän luonnonvarojen hallinnan takeena toimivat tarkasti rajatut omistusoikeudet sekä mahdollisimman vapaat markkinat. Kritiikin mukaan yksityistämisen taustaoletukset eivät ole päteviä, eivätkä vapaat markkinat ole luonnonvarojen kestävän hallinnan tae. Yhteismaiden yksityistäminen taas ei historiallisesti ole oikeutettu, sillä se ei ole toteuttanut omistuksen oikeuttavia periaatteita. Viidennessä luvussa tutkin, mihin yhteisvaurauteen perustuvan yhteisomistamisen etiikka perustuu. Luvussa todetaan, että yhteisvaurauden etiikan keskiössä on yhteisö ja maa, ei yksilö. Oikeus yhteisiin varantoihin on kollektiivista ja luonnon elinehtojen säilyminen ensisijaista. Yhteisomistus perustuu yhteiseen työhön, erilaiseen maasuhteeseen sekä paikallisuuteen. Yhteisomistukseen kuuluvat olennaisesti rajat ja institutionalisoitu hallinto, mistä johtuen yhteisomistusalueet eivät ole vapaan pääsyn alueita. Omistamisen ollessa paikallista, toteuttaa yhteisomistus omistusinstituution kestävyyden perusteet, motivaation sekä tiedon: paikallisilla on motivaatio sekä tieto alueen ekologiasta selviytymisen ollessa resurssista riippuvainen. Lähteet argumentoivat lisäksi, että alueiden hallinto on paitsi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää, myös tehokasta. Johtopäätösluvussa totean, että luonnonvarojen yksityistämiseen johtanut politiikka perustuu heikkoihin taustaoletuksiin, uusklassisen taloustieteen oletukset ihmisluonnosta eivät kestävän omistajuuden kannalta ole välttämättömiä, eikä yksityisillä markkinoilla hallinnoitu omistajuus välttämättä ole tehokkain eikä kestävin omistusinstituutio. Totean, että FME:n ja yhteisvaurauden etiikka kuitenkin myös kohtaavat. Paikallisesti toteutetut hallintomuodot täyttävät kestävän omistamisen perusteet sekä omistuksen oikeutusta rajoittavat ehdot. Yhteisvaurauskeskustelun vaatimukset ovat, että yhteisomistus tulisi lisätä omistusoikeuksien luokkaan, sekä että taloutta, ja talouteen perustuvaa luonnonvarojen omistamista ohjaavia oletuksia on arvioitava uudelleen.