Browsing by department "Käytännöllisen teologian laitos"
Now showing items 1-20 of 192
-
(2012)Pro gradu -tutkielmassani tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit 2010 vaalimainontaa. Vuoden 2010 seurakuntavaaleissa äänestysikä laskettiin 16 ikävuoteen ja vaalikampanja suunnattiin erityisesti 16?18-vuotiaille, ensimmäistä kertaa äänestäville nuorille. Tutkimuksessani tarkastelen vaalimainonnan keinoja vaikuttaa nuoren kirkon jäsenen äänestyskäyttäytymiseen. Tutkimukseni teoreettisena viitekehykseni on Ronald Barthesin merkityksellistämisen teoria. Tutkimusaineistoni muodostuu 14 seurakuntavaalit 2010 vaalimainoksesta. Vaalimainokset ovat suunniteltu vuoden 2010 seurakuntavaaleihin. Neljän vuoden välein järjestettävissä seurakuntavaaleissa valitaan jäsenet kirkkovaltuustoon ja seurakuntaneuvostoon. Seurakuntavaaleissa vaalimainonnan keskeisimpänä tehtävänä on houkutella kirkon jäsenet käyttämään ääntään ja näin vaikuttamaan vaalien lopulliseen tulokseen. Tutkimusaineistoni analysoimisessa käytin laadullista tutkimusotetta. Analysointimenetelmiäni olivat semioottinen kuva-analyysi ja retorinen analyysi. Olen jaotellut vaalimainosten vaikuttamiskeinot suhteessa nuoreen äänestäjään kolmeen teemaan: 1. mainoksissa esiintyvät mallit, 2. mainosten visuaalinen ilme ja tausta ja 3. mainoksissa käytetyt myytit, metaforat ja metonymiat. Mainoksessa esiintyvän mallin ulkoinen olemus on yksi keino vaikuttaa nuoreen äänestäjään. Mallin ulkonäkö, asento, ilme ja vaatteet voivat tarjota nuorelle mainoksen lukijalle samastumisen kokemuksia. Mallien esittämät hahmot luovat kuvaa äänestämisestä iloisena ja katu-uskottavana, mutta myös hämmennystä ja kysymyksiä herättävänä tapahtumana. Mallien ohella nuoreen äänestäjään pyritään vaikuttamaan mainosten visuaalisella ilmeellä. Mainoksen kuvateksti, taustaväri ja visuaalinen yksinkertaisuus pyrkivät herättämään nuoren äänestäjän mielenkiinnon. Tutkimusaineistoni analyysi osoitti myyttien merkityksen mainosten vaikuttamiskeinoina. Mainoskampanjassa esiintyvät miesmallit on kuvattu eräänlaisiksi arjen sankareiksi, jotka ovat saaneet vaikutteita niin Raamatusta, kaunokirjallisuudesta kuin populäärikulttuuristakin. Mainoksissa esiintyvät nuoret tytöt on puolestaan kuvattu vailla välimuotoja, kahden ääripään edustajina. Mainoksissa esiintyvä tyttö on joko toimelias tai passiivinen, muttei sankarillinen. Myyttien lisäksi mainokset pyrkivät vaikuttamaan nuoreen mainoksen lukijaan erilaisten metaforien ja metonymioiden avulla. Metaforat ja metonymiat olivat sekä verbaalisia että visuaalisia. Mainoksissa käytetyt metaforat syntyivät mm. sanontojen ja erilaisten äänestämistä tarkoittavien käskyjen varaan. Metonymiat puolestaan pyrkivät esittämään äänestämisen nuorta hyödyttävänä ja voimaannuttavana tapahtumana. Mainokset välittivät kuvaa arkisesta, trendikkäästä ja välittävästä kirkosta, joka on suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttava edelläkävijä. Mainosten analysointi osoitti kirkon mainostajana olevan myös perinteinen ja varovainen. Mainoskuvat pyrkivät luomaan mielikuvaa äänestämisestä rohkeana, itsenäisenä ja ennen kaikkea aikuismaisena valintana. Tutkimustulosteni perusteella voidaan todeta, että seurakuntavaaleissa äänestäminen kuvattiin kampanjan mainoskuvissa nuoren askeleeksi kohti aikuisuutta. Äänestäminen nähtiin aikuistumisena sekä nuoren kykynä kantaa vastuuta itsestään ja kanssaihmisistään.
-
(2010)Tämä tutkimus on etnografisesti värittynyt kvalitatiivinen tapaustutkimus. Tutkimus kohdistuu varhaiskasvatuksen uskontokasvatukseen. Tutkimuskohteena oli eräs helsinkiläinen monikulttuurinen päiväkoti. Tutkimuksen tarkoituksena oli havainnoida päiväkodin arkea sekä haastatella päiväkodin kasvattajia (lastentarhanopettajat, lastenhoitajat) uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Tutkimuskohteen valintaan vaikutti päiväkodissa käynnissä ollut projekti, jonka puitteissa päiväkodin uskontokasvatusta oltiin kehittämässä ns. monikulttuuristen aamuhetkien muodossa. Tarkemmat tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten uskonto ilmenee monikulttuurisen päiväkodin arjessa? 2. Millaisia diskursseja eli puhetapoja monikulttuurisen päiväkodin kasvattajat käyttävät puhuessaan uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä? Aineistonkeräämisen menetelminä käytettiin osallistuvaa havainnointia ja haastattelua. Tietoa tutkimuskohteesta kerättiin myös kasvattajatiimeille suunnatun kyselyn avulla. Vaikka tutkimuskohteena oli koko päiväkoti, niin käytännössä päiväkodin arki näyttäytyi tutkijalle yhden ryhmän toimintaan osallistumisen kautta. Tutkija vietti päiväkodissa yhteensä 28 päivää ja haastatteli 14 kasvattajaa. Kenttäpäivät jakautuivat kolmeen jaksoon aikavälillä 30.11.07–31.3.08. Ajankohdiksi oli valittu jakso ennen joulua, jakso ennen pääsiäistä ja jakso niiden välillä tammi-helmikuussa. Aineiston analyysissa ammennettiin sekä sisällönanalyysiä että diskurssianalyysiä käsittelevästä menetelmäkirjallisuudesta. Saatuja tuloksia peilattiin mm. varhaiskasvatuksen uskontokasvatusta ohjaaviin asiakirjoihin (Opetushallitus 2000; STAKES 2005) sekä Mohammed Abu-Nimerin (2001) malliin uskontojen välisen sensitiivisyyden kehittymisestä. Havainnointiaineistosta ilmenee se, miten varovaisesti, ongelmalähtöisesti ja välinpitämättömästikin kasvattajat suhtautuvat uskontokasvatukseen liittyviin kysymyksiin. Päiväkodissa aloitetut projektityöntekijän organisoimat aamunavaukset olivat kuitenkin tuomassa uudenlaista kielenkäyttöä ja myönteisen asennoitumisen mallia niin sisältöaluetta kuin eri uskontoja kohtaan. Niissä olikin havaittavissa sillanrakentamista erityisesti kristinuskon ja islamin välille. Tämä oli ymmärrettävää, sillä 55 % lapsista oli kotitaustaltaan kristittyjä ja 31 % muslimeja. Kaiken kaikkiaan päiväkodissa uskonnon ilmenemiseen liittyneet tilanteet voitiin jakaa karkeasti kolmeen luokkaan: yllättävä arki (erityisesti ruokailu ja pukeutuminen), joulun ja pääsiäisen aika sekä monikulttuuriset aamunavaukset. Haastatteluaineistosta muodostettiin viisi erilaista kasvattajien tapaa puhua uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä: 1. Omaa uskontoa puolustava puhetapa. 2. Uskontojen välistä tasavertaisuutta korostava puhetapa. 3. Uskontokasvatusta vähättelevä ja kiinnostumattomuutta ilmentävä puhetapa. 4. Uskontokasvatuksen etäistävä puhetapa. 5. Uskontojen aiheuttamaa hämmennystä ilmaiseva puhetapa. Kontekstin muodostetuille puhetavoille antaa havainnointiaineisto. Kaiken kaikkiaan on havaittavissa, että kasvattajien eriasteiset henkilökohtaiset suhtautumistavat ovat vaikuttamassa kasvatustoiminnan suunnitteluun ja sen toteuttamiseen, tässä tapauksessa toteuttamatta jättämiseen. Ne myös vähentävät kasvattajien ammatillista asennoitumista uskontokasvatuksen sisältöalueeseen. Kun kokonaisuutta peilattiin Abu-Nimerin malliin, todettiin, että eri uskontojen kohtaaminen haastaa kasvattajat paljon voimakkaammin kuin eri kulttuurien kohtaaminen. Kasvattajien tulisikin mm. tunnistaa uskontojen ja katsomusten erilaisuuden itsessään aiheuttamia tunteita, jotta mahdolliset kielteiset tunteet eivät olisi vaikuttamassa kasvatustilanteissa. Mallin peilaaminen päiväkodin arkeen ja kasvattajien puhetapoihin lisää ymmärtämystä siitä, miten syvälle menevästä asiasta kulttuurien välisessä kommunikaatiossa on kyse, kun siihen lisätään uskontojen ulottuvuus - tässä tapauksessa uskontokasvatuksen ulottuvuus monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa päiväkodissa.
-
(2016)Tämän tutkimuksen aineistona oli 31 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa pidettyä saarnaa Digipostilla-saarnatietokannasta. Tavoitteena oli vastata aineistolähtöisesti kysymykseen ”Millaiset piirteet kuvaavat Digipostillan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pidettyjä jumalanpalvelussaarnoja?” Tutkimus sai edetessään alatutkimuskysymyksen: ”Mikä on löytämieni piirreluokkien suhde toisiinsa ja rooli saarnan kokonaisuudessa?” Tutkimusmetodina oli laadullinen tekstianalyysi, jota toteutin aineistoa lähilukien. Tutkimus eteni grounded theory -menetelmän innoittamana aineiston koodauksesta luokittelun kautta teoreettisen mallin luomiseen. Aineiston saarnoja kuvasivat kahdentasoiset ominaispiirteet: retoriset piirteet ja puhetuotosten tavoitteet. Saarnan luovuttamattomia ominaispiirteitä olivat intertekstuaalisuus ja uskonnollinen sanasto, joiden läsnäolo saarnassa pohjautuu saarnan vahvaan Raamattu-sidonnaisuuteen. Muut retoriset piirteet kuuluivat puhujan keinovalikoimaan: retoriset kysymykset, minä ja puhujan muut omat esiintulot, me-muoto, sinä ja muut kuulijan puhuttelut, toisto ja rinnastus, runollisuus, huumori ja leikki, retoriset lopetukset sekä prosodiset merkit. Saarnojen puhetuotoksilla oli kolmenlaisia tavoitteita: Niillä opetettiin ja tulkittiin raamatuntekstiä, sovellettiin tekstiä kuulijan elämään sekä pyrittiin hengellisesti kutsuen, Jumalasta todistaen sekä armoa ja anteeksiantoa julistaen synnyttämään kuulijassa uskonkokemus. Digipostilla-aineiston puhetuotosten tavoitteet vastaavat pitkälti luterilaisen saarnateologian näkemystä saarnan tehtävistä. Esimerkkejä analysoiden ja tarkastelemalla niitä myös Roman Jakobsonin kielen funktiomallin valossa totesin, että nämä kahden tason piirteet toimivat aineiston saarnoissa erottamattomasti: Retorisia piirteitä tarvitaan, ja niitä myös Digipostillan saarnassa rohkeasti käytetään, saarnan ominaisten puhetuotosten tavoitteiden saavuttamiseksi.
-
(2015)Tutkimukseni tehtävänä oli selvittää, millä tavoilla nuoret kielentävät uskonnollisuutta Demi.fi-sivuston Syvälliset-keskustelupalstalla. Tarkoituksenani oli tarkastella risteystä, jossa yhtäältä haastava henkilökohtaisen uskonnollisuuden kuvaaminen ja toisaalta nuorille luonteva keskusteluympäristö kohtaavat. Kvalitatiivisen sisällönanalyysin tutkimusaineistona on 256 keskusteluviestiä yhteensä viidestä eri keskusteluketjusta. Tarkastelun kohteena olevaa keskustelua käytiin vuosien 2013–2014 aikana, painottuen loppuvuoteen 2014. Tutkimusta taustoittavissa teorialuvuissa tarkastelen sosiaalista mediaa nuorten vuorovaikutuskenttänä sekä uskonnollisen kielen luonnetta ja rakentumista. Näissä luvuissa käsittelen nuoruuden ja identiteetin rakentumista verkossa, keskustelupalstaa yhteisön kommunikaatiokanavana sekä nuorta uskonnollisen kielen käyttäjänä. Esittelen myös uskonnollisen kielen merkityksiä rakentavaa funktiota sekä sen metaforista ulottuvuutta. Varsinainen tutkimusaineiston analyysi jakautuu kahteen osaan: uskonnollisuuden kielentämisen keinoihin sekä viestien sisältöjen tarkasteluun kielellisestä näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella nuorten tavat kielentää uskonnollisuutta Syvälliset-keskustelupalstalla näyttäytyvät abstraktion kuvaamisena, eri tavoin asemoituvina kirjoittajarooleina, tulkintaeroja synnyttävänä puhetapana, viestien intertekstuaalisuutena, huumorin käyttämisenä sekä erilaisten puhetyylien hyödyntämisenä viestin välittymiseksi. Sisällöllisesti nuorten kirjoittamat tutkimusaineiston viestit käsittelevät uskon suhdetta opillisuuteen ja arvomaailmaan erityisesti moraalikäsitysten, teologisten kysymysten sekä kuolemanjälkeisyyden osalta. Nuorten uskonnollisessa keskustelussa käsitellään myös uskontoon liitettäviä sääntöjä ja rituaaleja. Tutkimusaineiston mukaan uskonnollisen yhteisön merkityksen kuvaaminen on tärkeä osa uskonnollisuuden kielentämistä. Oman uskonnollisen identiteetin syntyyn ja rakentumiseen vaikuttavat myös nuoren kokemukset uskonto- ja uskonnollisesta kasvatuksesta. Tutkimus osoittaa, että nuorten käyttämä uskonnollinen kieli on monitulkintaista ja -merkityksistä. Uskonnollinen kieli perustuu viittaamiselle ja uskonnollisten kokemusten selittäminen rakentuu aina aiempien elämänkokemusten varaan. Abstraktin uskonnollisuuden kielentäminen vaikuttaisikin keskustelupalstalla tapahtuvan luontevimmin omien kokemusten kuvaamisen kautta. Huomionarvoista on lisäksi se, että nuoruuteen liittyvän minä-keskeisen ajattelun ja viestinnän lisäksi uskonnollisessa keskustelussa näyttää korostuvan vahva yhteisöllinen ajattelu ja kuulumisen tarve.
-
(2015)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vankilapappien ammatillista identiteettiä. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitä vankilassa pappina oleminen on, millaisilla teologisilla tausta-ajatuksilla papit vankiloissa työskentelevät sekä mitkä ovat ne tekijät, joiden kautta vankilapappien ammatillinen identiteetti rakentuu. Varsinaista ammatilliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta ei ole vankilapapeista aiemmin tehty. Tutkimus esittelee haastattelemalla saadun aineiston avulla vankilapappien näkemyksiä omasta työstään ja oman ammattinsa kokemisesta. Tutkimuksen lävistävät ammatillisen identiteetin neuvottelun tilat, joiden kautta vankilapappien identiteetin rakentumista hahmotetaan. Tutkimuksen aineisto koostuu teemahaastatteluaineistosta. Tutkimukseen on haastateltu kymmentä päätoimista vankilapappia eri puolilta Suomea. Otos on kattava, sillä tutkimusta tehdessä Suomessa oli 13 päätoimista vankilapappia. Haastattelut tehtiin joulukuussa 2012 ja alkuvuodesta 2013. Aineisto käsiteltiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen tuloksina voidaan todeta, että vankilapappien työtä leimaa käsitys siitä, että sielunhoito on ennen kaikkea rakastava ja kunnioittava asenne toista ihmistä kohtaan. Se toimii pappien työn perustana vankilassa. Papit korostavat luomisen teologian kautta ihmisarvoa ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa. Ammatillinen identiteetti rakentuu identiteetin neuvottelun tilojen kautta. Erityisesti identiteetti rakentuu sosiaalisten suhteiden kautta. Suhteet vankilan henkilökuntaan ja vankeihin vaikuttavat pappien kokemuksiin itsestä vankilan työntekijänä.
-
(2015)Tämän tutkimuksen kohteena on pappien pitämät siunauspuheet hautaan siunaamisen toimituksessa Espoon Tapiolan seurakunnassa vuosina 2011–2012. Siunauspuheiden kehitystä ja historiaa on tutkittu monipuolisesti myös aiemmin. Tässä tutkimuksessa aiempaa tutkimusta syvennetään selvittämällä, millainen on nykypäivän siunauspuhe. Vuoden 2006 kirkollisten toimitusten oppaassa ohjeistetaan, että siunauspuhe rakentuu tavallisesti kolmen aihepiirin varaan. Puheessa käsitellään vainajan persoonaa ja elämää, ihmisen katoavaisuutta ja sen kohtaamista sekä ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta kuoleman voittajana ja syntisten vapahtajana. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten papit tuovat esille näitä kolmea teemaa ja miten he eri teemoja painottavat. Teoreettisen taustan tutkimukselle luo keskustelu siunauspuheen luonteesta. Onko siunauspuhe saarna vai puhe? Miten kristinuskon sanoma suhteutuu pappien puheessa vainajan elämään ja omaisten elämäntilanteeseen? Aineisto koostuu kahdeksan Tapiolan seurakunnan papin pitämistä toimituksista ja heidän haastatteluistaan. Kultakin papilta on nauhoitettu kaksi toimitusta, yhteensä 16 kappaletta. Haastattelumenetelmänä oli teemahaastattelu. Toimitukset ja haastattelut äänitettiin ja litteroitiin. Analyysi kohdistuu siunauspuheisiin, ja haastattelujen kautta etsitään selitystä näiden puheiden sisältöön. Analyysimenetelmänä käytetään teemoittelua eli pilkkomista ja ryhmittelyä aineistosta nousevien teemojen mukaan. Analyysin kautta muodostuvat neljä päälukua, joista ensimmäinen käsittelee puheiden rakennetta ja valmistelua. Kolme seuraavaa päälukua käsittelevät puheiden sisältöä: Rakenneluku luo pohjan kolmelle sisältöä käsitteleville luvuille. Pappien tavat rakentaa puhe vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia sisältöjä puheissa tuodaan esille ja miten eri sisällöt painottuvat. Rakenneluvussa käsitellään myös pappien raamatuntekstien valintaa ja käyttöä. Toisessa pääluvussa tarkastellaan sitä, miten papit viittaavat puheessa vainajan elämän vaiheisiin. Vainajan elämää ja persoonaa tuodaan puheissa esille hyvin eri tavoin ja painotuksin. Vainajan elämän muistelun kautta toisaalta haetaan yhteyttä omaisiin ilosanoman välittämiseksi, mutta eletty elämä myös itsessään puhuttelee läsnäolijoita. Analyysin perusteella selviää, että papit ovat kokeneet paljon käytännöllisiä haasteita elämänkerrallisen ja vainajan persoonaan liittyvän aineksen kanssa ja että he ovat ratkaisseet nämä haasteet monenlaisin tavoin. Kolmannessa pääluvussa käsitellään sitä, miten papit sanoittavat omaisten tuntoja ja kysymyksiä kuolemantapauksen äärellä. Aineisto osoittaa, että papit pyrkivät sanoittamaan erityisesti surun kokemusta mutta myös katoavaisuuden herättämiä ajatuksia. Kuolemaa vasten avautuu elämän arvo ja merkitys. Neljännessä pääluvussa tarkastellaan sitä, miten papit sanoittavat siunauspuheissa kristinuskon erityissanomaa Kristuksen sovitustyön kautta avautuvasta ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Siihen miten ilosanomaa sanoitetaan, vaikuttavat erityisesti pappien tavat rakentaa puhe. Toisaalta kristillistä sanomaa lähestyttiin puheissa Kristus-keskeisesti, mutta toisaalta osa papeista sanoitti kristityn toivoa selvästi abstraktimmin. Papit kertoivat haastatteluissa myös etsivänsä tietoisesti omanlaistaan tapaa sanoittaa toivon sanomaa. Lisäksi tutkimus antaa ymmärtää, että myös pappien oma elämänkokemus ja työikä vaikuttavat ilosanoman sanoittamiseen puheessa. Tutkimus voi toimia keskustelun herättäjänä pappien kesken siitä, mitä on kristinuskon ilosanoman sanoittaminen hautaan siunaamisen toimituksessa. Miten sanoittaa kristillistä toivoa ajankohtaisesti ja mikä on eletyn elämän ja omaisten tilanteen asema siunauspuheessa?
-
(2014)Anteeksianto on ollut kiistanalainen käsite lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa. Anteeksiannon on havaittu voivan helpottaa lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokenutta uhria, mutta epäsensitiivisesti käytettynä sen on havaittu voivan heikentää uhrin vointia. Tutkimus selvittää syvähaastattelun keinoin, millaisena psykoterapeutit, jotka hoitavat lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, käsittävät anteeksiannon. Mihin psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto kohdistuu? Mikä psykoterapeuttien mielestä mahdollistaa uhrien anteeksiannon? Mitä psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksiannosta seuraa? Tutkimuksen empiriaosa (2014) koostui syvähaastatteluilla hankitusta aineistosta. Haastateltavat olivat psykoterapeutteja (n=5), jotka hoitivat psykoterapialla lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneita uhreja. Haastateltavat olivat naisia ja miehiä. Haastatteluaineisto analysoitiin teoriasidonnaisella sisällönanalyysillä. Teoriaviitekehyksenä oli F. Acquaron teoria anteeksiannon kolmesta ulottuvuudesta. Tutkimuksen mukaan psykoterapeutit käsittivät anteeksiannon pääosin psykologisesta, mutta myös oikeudellisesta ja syvällisesti uskonnollisesta näkökulmasta. Psykologinen anteeksiantokäsitys tarkoitti psykoterapeuteilla keskittymistä uhrin psykofyysiseen hyvinvointiin. Oikeudellinen anteeksianto sisälsi näkemyksen tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta, mutta ei sovittelua tai suhteiden ennallistamista tekijään ensisijaisesti sekä uhrin kostosta vapautumisen. Syvällisesti ymmärretty uskonnollinen näkemys anteeksiannosta näkyi psykoterapeuteilla uhrin rakkaudellisena ja arvostavana kohtaamisena. Heidän työtapansa olivat yhdensuuntaiset anteeksiantokäsityksensä kanssa. Psykoterapeuttien mielestä uhreilla oli monia anteeksiannon kohteita; itse, läheiset, tekijä, ammattilaiset ja Jumala. Uhrin itselle anteeksianto oli työläin ja tärkein anteeksiannon kohde. Psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto saattoi tapahtua traumasta toipuminen ohella tai sen seurauksena. Traumasta toipuminen kesti pitkään eikä silti merkinnyt samaa kuin antaa anteeksi toisille. Anteeksiannon he määrittivät keskeisimmin itsen hyväksymiseksi, traumasta vapautumiseksi, mikä muistutti alkuperäistä anteeksiannon uskonnollista määrittelyä. Haastateltavat näkivät uhrin valinnan olla antamatta anteeksi tekijälle tärkeäksi uhrin minuuden kehittymisessä. Uhrin toipuessa traumasta hän saattoi helpommin antaa anteeksi toisille. Uhrin anteeksiantoa psykoterapeuttien mukaan edisti traumatyö tunne-, kognitiivisella ja kehotyöskentelyllä, joihin sisältyi jumalasuhteen käsittely. Sosiaalinen tuki edisti uhrin toipumista ja anteeksiantoa sekä tekijän saamat oikeudelliset tuomiot. Haastateltavien mukaan uhrien aitoa anteeksiantoa esti pakottaminen anteeksiantoon tekijälle, uhrin hylätyksi tulo läheisten tai uskonnollisen yhteisön osalta, vaikeneminen hyväksikäytöstä ja traumatyön ohittaminen. Uhrin aito anteeksianto itselle tai toisille johti myönteisiin psykologisiin, hengellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin uhrissa. Uhrin epäaito, pakotettu anteeksianto lukitsi uhrin toipumisen, trauma jäi työstämättä ja uhrin jumalasuhde saattoi jäädä kehittymättä haastateltavien mukaan. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että traumapsykoterapia on yksi hyvä keino uhrille vapautua traumasta, antaa itselle anteeksi itsensä hyväksyen sekä ehkä antaa anteeksi toisille ihmisille ja Jumalalle. Uskonnolliset yhteisöt hyötyisivät tämän tutkimuksen mukaan, jos he tarkastelisivat uhrin anteeksiantoa syvällisestä uskonnollisesta, psykologisesta ja oikeudellisesta, ei ennallistavasta ja ei sovittelevasta näkökulmasta uhria kunnioittaen yksilönä. Tämä tutkimus osoitti, että uhrien asemaan ja oikeuksiin on syytä kiinnittää huomiota suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, perheissä ja yhteiskunnassa.
-
(2007)The aim of this research was to study how European churches contributed to the shaping of the Constitutional Treaty during the work of the Convention on the future of Europe through the public discussion forum, established by the Convention for this specific purpose in the years 2002 2003. In particular, this study sought to uncover the areas of interest brought up by the churches in their contributions, the objectives they pursued, and the approaches and arguments they employed to reach those objectives. The data for this study comprised all official submissions by European churches and church alliances to the Forum, totalling 21 contributions. A central criterion for inclusion of the data was that the organization can reasonably be assumed to represent the official position of one or more Christian churches within the European Union before the 2004 expansion. The contributing churches and organizations represent the vast majority of Christians in Europe. The data was analyzed using primarily qualitative content analysis. The research approach was a combination of abductive and inductive inference. Based on the analysis a two-fold theoretical framework was adopted, focusing on theories of public religion, secularization and deprivatization of religion, and of legitimation and collective identity. The main areas of interest found in the contributions of the churches were the value foundation of the European Union, which is demanded to coherently permeate all policies and actions of the EU, and the social dimension of Europe, which must be given equal status to the political and economic dimensions. In both areas the churches claim significant experience and expertise, which they want to see recognized in the Constituional Treaty through a formally guaranteed status for churches and religious communities in the EU. In their contributions the churches show a strong determination to secure a significant role for both religion and religious communities in the public life of Europe. As for the role of religion, they point out to its potential as a motivating and cohesive force in society and as a building block for a collective European identity, which is still missing. Churches also pursue a substantial public role for themselves beyond the spiritual dimension, permeating the secular areas of the social, political and economic dimensions. The arguments in suppport of such role are embedded in their interest and expertise in spiritual and other fundamental values and their broad involvement in providing social services. In this context churches use expressions inclusive of all religions and convictions, albeit clearly advocating the primacy of Europe's Christian heritage. Based on their historical role, their social involvement and their spiritual mission they use the public debate on the Constitutional Treaty to gain formal legitimacy for the public status of religion and religious communities, both nationally and on a European level, through appropriate provisions in the constitutional text. In return they offer the European Union ways of improving its own legitimacy by reducing the democratic and ideological deficit of the EU and advancing the development a collective European identity.
-
(2015)Tämä laadullinen tutkimus tarkastelee Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -avioparityöntekijöiden mukana oloa avioparityössä. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää motivaatioita avioparityöhön lähtemiseen ja työhön sitoutumiseen. Vapaaehtoisen avioparityön syvempi ymmärtäminen ilmiönä tukee vapaaehtoistyön kehittämistä niin Kansan Raamattuseurassa kuin muissakin vapaaehtoistyön konteksteissa. Vapaaehtoisen avioparityön taustan kartoittamisessa olen esitellyt Suomessa tehtävää avioparityötä. Olen tuonut esiin teologisia perusteluja kristilliselle avioliitolle sekä avioliiton tehtävät. Yhteistoiminnallinen oppiminen ja dialogisuus sekä sosiaalisen pääoman muodot ja muodostuminen kuuluvat olennaisena osana ilmiön ymmärtämiseen. Käytän James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriaa apuna vapaaehtoisessa avioparityössä vahvasti mukana olevan hengellisen ulottuvuuden ymmärtämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastatteluna kuudeltatoista vapaaehtoiselta Samassa Veneessä -avioparityöntekijältä. Aineiston olen analysoinut Atlas.ti -ohjelmistoa ja sisällönanalyysiä apuna käyttäen. Vastaukset olen ryhmitellyt viiteen eri teemaan. Teemoittelun pohjalta olen muodostanut kasvusäiemallin, jossa kuvataan avioparityön viisi kasvusäiettä. Tulosten esittämisessä ja kokonaisuuden hahmottamisessa käytin apuna narratiivista esitystapaa. Narratiivinen esitystapa on yksi laadullisen tutkimuksen tunnuspiirteistä. Tutkimustulokset osoittavat avioparityössä mukana olemisen syiden koostuvan useista erilaisista ja moniulotteisista tekijöistä. Avioparityön kasvusäiemalli kuvaa syiden ulottuvan pinnallisista asioista syvälle ihmisen sisäiseen kokemusmaailmaan. Säikeiden keskinäiset suhteet olivat merkittäviä, mikä korostaa vapaaehtoisen avioparityön moniulotteisuutta ja sitoutumiseen vaikuttavia moninaisia tekijöitä. Keskeisimmiksi tuloksiksi voidaan nostaa toiminnallisen ja itseohjautuvan oppimisen merkitys elämänlaadun parantamisessa. Tulosten mukaan itsereflektiokyky auttoi avioparityöntekijöitä löytämään tyydyttävämmän tavan olla vuorovaikutuksessa läheisissä ihmissuhteissa. Avioparityön positiiviset vaikutukset yksilöiden identiteettiin olivat merkittäviä. Dialogisuus vuorovaikutuksessa lisäsi osapuolten keskinäistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Yhteisössä muodostunut sosiaalinen pääoma vahvisti avioparityöntekijöiden keskinäistä yhteyttä. Yhteisön tuki auttoi yksilöitä kasvamaan omaksi itsekseen ja tuki tervettä itsenäistymistä. Tulosten hyödynnettävyys Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -työssä on ilmeinen. Tutkimus auttaa avioparityön koordinaattoreita kehittämään vapaaehtoiskoulutusten sisältöä ja tukee työmuodon kestävää kehittämistä. Vaikkei laadullinen tutkimus sinänsä ole yleistettävissä, voi ilmiön syvemmästä ymmärtämisestä avautua uusia näköaloja, joita muutkin vapaaehtoistyön toimijat voivat hyödyntää. Kirkon, eri järjestöjen ja yhdistysten piirissä vapaaehtoisuuteen perustuva työ tulee jatkossa olemaan yhä tärkeämpi osa kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Nämä näkökulmat huomioon ottaen on tärkeää löytää syitä siihen, miksi ihmiset haluavat olla mukana tekemässä vapaaehtoistyötä. Näiden teemojen tarkastelu antaisi aihetta jatkotutkimukselle, jolle aiheen ajankohtaisuuden vuoksi on tarvetta.
-
(2010)Demokraattisella päätöksentekotavalla on vahva kannatus suomalaisessa yhteiskunnassa, ja demokratiaa edellytetään entistä enemmän myös julkisen vallan ulkopuolisilta organisaatioilta, kuten yrityksiltä ja kansalaisyhteiskunnan erilaisilta järjestöiltä ja muilta yhteenliittymiltä, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Uskonnollisista yhteisöistä Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on juridinen erityisasema ortodoksisen kirkon ohella ja jäseninään suurin osa Suomen kansalaisista, joten vaatimukset demokraattisuudesta kohdistuvat erityisesti siihen. Kirkollinen demokratia on moni-ilmeinen ja monella tapaa ymmärretty ilmiö, ja se on historiassa kehittynyt rinnan valtiollisen ja kunnallisen päätöksenteon kanssa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia näkemyksiä seurakunnissa toimivilla luottamushenkilöillä (useimmiten niin sanotuilla maallikoilla) on kirkon demokratian tilasta ja miten he ovat kokeneet luottamustehtävässään demokratian toimivuuden. Tavoitteena oli siis jäsentää käsitettä kirkollinen demokratia - mitä kaikkea se sisältää ja millaisia muutospaineita siihen kohdistuu. Tutkimus toteutettiin Espoon hiippakunnan seurakuntiin/ seurakuntayhtymiin lähetetyllä kyselylomakkeella. Aineisto käsitti lopulta 273 vastausta, ja sitä tutkittiin pääasiassa tilastomatemaattisin keinoin. Analyysissa hahmottui kuusi kirkollisen demokratian faktoria eli ulottuvuutta: 1. Politiikka kirkossa , 2. Luottamus johtoon, 3. Vaikutusmahdollisuudet, 4. Demokratian toimivuus, 5. Vallankäyttö ja avoimuus ja 6. Tulevaisuus ja uudistukset. Kaikkiin mainittuihin kuuteen osa-alueeseen on syytä kiinnittää huomiota, mikäli tavoitteeksi asetetaan demokraattisesti toimiva, kansaa lähellä oleva kansankirkko. Kaikki ulottuvuudet liittyvät myös toisiinsa, sillä jos jokin osa-alue voi erityisen huonosti, vaikuttaa se myös muihin. Kirkollista demokratiaa tulisikin katsoa siis kokonaisuutena, eivätkä yksittäiset mittarit (esimerkiksi äänestysaktiivisuus kirkollisvaaleissa) kerro koko totuutta, vaikka ne yhdessä muun tunnetun tiedon kanssa tarkasteltuna antavatkin suuntaviivoja. Kirkollista demokratiaa määrittävät myös ihmiset, jotka sitä toteuttavat päätöksentekoelimissä; kyselyssä selvisikin yleiskuva luottamushenkilöiden ikä-, sukupuoli- ja puoluepoliittisesta rakenteesta. Samoin saatiin tietoa luottamushenkilöiden motivaattoreista luottamushenkilötoimintaan - ne vaihtelivat yleisluontoisesta halusta vaikuttaa yhteisiin asioihin aina jonkin yksittäisen epäkohdan poistamiseen. Luottamushenkilöiden näkemykset ja kokemukset kirkollisesta demokratiasta olivat pääosin myönteisiä. Päätöksenteko- ja vaalijärjestelmä sekä omat vaikutusmahdollisuudet siinä koettiin hyvinä. Samoin kirkon johtajiin seurakuntien kirkkoherrojen ja piispojen tasolla oltiin tyytyväisiä. Ilmi tuli toki myös täysin päinvastaisia kielteisiä kokemuksia demokratian soveltamisesta käytännössä. Ne jäivät kuitenkin pääasiassa yksittäistapauksiksi. Demokratiaa ei nähdä pelkkänä itsetarkoituksena, vaan hallinnollisena välineenä mahdollisimman hyvin toimivaan seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta monet luottamushenkilöt suhtautuivat myönteisesti, vaikka eivät varauksettomasti siihen, että kristillisestä opista voidaan päättää demokraattisesti. Kirkollinen demokratia ei ole tuolloin siis vain käytännön, vaan myös kirkon opillisen itseymmärryksen asia.
-
(2016)Tutkimukseni tehtävä on selvittää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät mieltävät diakoniaan liittyvän kasvatuksen. Diakoniakasvatusta toteutetaan seurakunnissa, mutta siitä ei ole toistaiseksi olemassa yleistä linjausta, eikä diakoniakasvatus ole ollut suomalaisen diakonian tutkimuksen keskiössä. Kyseessä on kvalitatiivinen, induktiivisen sisällönanalyysin keinoin toteutettu tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 75:stä kyselylomakevastauksesta, jotka on kerätty helmi-maaliskuussa 2015 suomenkielisissä hiippakunnissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä. Taustoitan tutkimusta tarkastelemalla diakonian historiallista kehityskaarta, diakonian teologiaa ja nykyajan suomalaista seurakuntadiakoniaa ja -kasvatusta. Esittelen myös diakoniakasvatukseen sovellettavia kasvatus- ja oppimisteorioita sekä eettistä ja uskontokasvatusta. Tutkimuksen tulosluvuissa käsittelen diakoniatyöntekijöiden näkemyksiä diakoniakasvatusta ohjaavista kristinopillisista lähtökohdista, tavoitteista ja aihealueista. Esittelen diakonian ohjaus-, opetus- ja kasvatustehtävien käytäntöjä sekä diakoniatyöntekijöiden suhtautumista ja valmiuksia kasvatustyön toteuttamiseen. Sivuan lisäksi sitä, miten seurakunnissa on määritelty diakoniakasvatusta. Johtopäätösluvussa kiteytän tuloksia ja esitän mallin diakoniakasvatuksen määritelmästä. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniakasvatus ankkuroituu kristinopin keskeisiin sisältöihin, diakonian kokonaisuuteen ja seurakuntayhteyteen. Diakoniakasvatusta on tarkoituksellinen diakonian olemuksesta, merkityksistä ja keskeisistä sisällöistä viestiminen. Sitä on myös diakonian työtilanteisiin liittyvä kasvatuksellisuus itsessään. Toisaalta diakoniakasvatusta on kaikki tiedostettu tai tiedostamaton toiminta, joka ohjaa ihmisiä diakonisen asenteen omaksumiseen. Diakoniakasvatuksessa keskeistä on vuorovaikutuksellisuus, ja toteuttamismenetelmät ohjautuvat tavoitteista ja tilanneyhteyksistä käsin. Diakoniakasvatusta työmuotona arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Se nähdään mahdollisuutena lähimmäis- ja yhteisvastuun laajentamiseksi sekä asenteisiin ja olosuhteisiin vaikuttamiseksi. Diakoniakasvatus on keino lisätä tietoa kirkossa tehtävästä hyvästä. Ihanteellisimmillaan diakoniakasvatus läpäisee kaikki seurakunnan työalat ja tavoittaa kaikenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Haasteena pidetään diakoniakasvatuksen painottumista suhteessa muun diakoniatyön kokonaisuuteen. Kasvatustehtävien toteuttaminen diakoniatyössä edellyttää riittäviä resursseja ja valmiuksia.
-
(2009)Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1. Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2. Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3. Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä.
-
(2013)Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää diakoniatyöntekijöiden käsityksiä verkostoyhteistyöstä mielenterveystyössä. Tutkimustehtävää tarkastellaan kahden tutkimuskysymyksen kautta: 1. Miten mielenterveystyöhön liittyvä verkostoyhteistyö toteutuu diakoniatyössä? 2. Miten diakoniatyöntekijät kokevat verkostoyhteistyön merkityksen työn kannalta? Aikaisemmat tutkimukset antavat ymmärtää, että diakoniatyöntekijät suhtautuisivat kielteisesti verkostoyhteistyöhön. Tämän vuoksi tutkimustehtävää tarkastellaan myös hypoteesin Diakoniatyöntekijät suhtautuvat kielteisesti verkostoyhteistyöhön näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys yhdistää verkostoyhteistyön, moniammatillisen yhteistyön ja mielenterveystyön teorioita. Tutkimuksessa tarkastellaan verkostoyhteistyötä seurakunnan ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Tutkimusmetodi on kvantitatiivinen. Tutkimuksen aineiston muodostavat yli 80 000 asukkaan kaupunkien seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä mielenterveystyön parissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä kerätyt kyselylomakkeet (N=170). Aineiston analysoinnissa käytetään pääasiassa valikoitua aineistoa, joka koostuu verkostoyhteistyötä tekevien diakoniatyöntekijöiden vastauksista (N=88). Tutkimukseen osallistuneista diakoniatyöntekijöistä hieman yli puolet (51,8 %) ilmoitti tekevänsä verkostoyhteistyötä mielenterveystyössä. Suurin osa vastaajista tekee verkostoyhteistyötä kuukausittain tai muutamia kertoja vuodessa. Verkostoyhteistyötä tehdään hieman enemmän julkisen kuin kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Diakoniatyöntekijät arvioivat verkostoyhteistyön onnistumisen edellytysten ja verkostoyhteistyön tarkoituksen pääasiassa toteutuvan verkostoitumisprosessissa. Tutkimustuloksissa korostuivat erityisesti molemminpuolinen yhteistyökumppaneiden tarve sekä luottamus yhteistyökumppaneihin. Diakoniatyöntekijät suhtautuivat verkostoyhteistyöhön myönteisesti. Vastaajat olivat motivoituneita verkostoyhteistyön tekemiseen ja heidän kokemuksensa yhteistyöstä olivat myönteisiä. Verkostoyhteistyö näyttäytyi diakoniatyöntekijöille ennen kaikkea voimavarana, eikä niinkään rasitteena. Diakoniatyöntekijät arvioivat verkostoyhteistyöstä olevan enemmän toiminnallista kuin taloudellista hyötyä. Verkostoyhteistyön myönteisimmiksi puoliksi vastaajat arvioivat yhteistyökumppaneiden tietämyksen lisäämisen, ihmisten tavoittamisen paremmin sekä asiakaspalvelun parantamisen. Merkittävimmät ongelmat verkostoyhteistyössä liittyivät työntekijöiden vaihtuvuuteen, yhteisen ajan löytämiseen ja kiireeseen. Vastaajat arvioivat verkostoyhteistyössä olevan enemmän myönteisiä puolia kuin ongelmia. Tutkimustulokset poikkesivat osittain aikaisemmista tutkimustuloksista, joissa korostuivat työntekijöiden kielteinen suhtautuminen verkostoyhteistyöhön sekä yhteistyössä ilmenevät ongelmat. Tämän tutkimuksen valossa verkostoyhteistyö mielenterveystyössä näyttäytyy diakoniatyöntekijöille myönteisenä, motivoivana ja voimavaroja antavana asiana. Tutkimustulokset eivät tukeneet hypoteesia, jonka mukaan diakoniatyöntekijät suhtautuvat kielteisesti verkostoyhteistyöhön.
-
(2016)Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja analysoida diakoniatyöntekijöiden ja pappien käsityksiä spiritualiteetista. Tutkimuskysymysten avulla selvitettiin spiritualiteetin muotoutumiseen, sisältöön ja ammatilliseen identiteettiin liittyviä tekijöitä diakoniatyön kontekstissa. Tutkimuksen aineisto kerättiin kirjeiden avulla Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiltä ja papeilta. Aineisto koostui 30 kirjeestä. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Spiritualiteetti on käsitteenä monimerkityksinen, ja sitä voidaan tarkastella useista erilaisista näkökulmista. Tässä tutkimuksessa spiritualiteetti ymmärretään laaja-alaisesti, jolloin siihen sisältyvät yksilöllinen ja yhteisöllinen hengellinen elämä, sosiaaliset suhteet sekä ihmisen tapa elää ja etsiä elämän tarkoitusta. Diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteetin muotoutumisessa kodin perinnöllä, kasvulla evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, henkilökohtaisella uskolla ja hengellisellä yhteisöllä oli tärkeä merkitys. Ne muodostivat perustan yksilölliselle ja yhteisölliselle uskolle. Spirituaalinen aktiivisuus, joka muodostui spiritualiteetin hoitamisesta, spiritualiteetin merkityksestä ja uskosta elämisestä, oli tunnusomaista tutkimukseen osallistuneille. Spiritualiteetti ja ammatillinen identiteetti liittyivät diakoniatyön kontekstissa toisiinsa palvelevan uskon kautta. Palveleva usko muodostui alalle suuntautumisesta, spiritualiteetin sisällöstä, työn hengellisyydestä, työn omaleimaisuudesta ja työssä jaksamisesta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että diakoninen spiritualiteetti rakentuu yksilöllisestä ja yhteisöllisestä uskosta, spirituaalisesta aktiivisuudesta ja palvelevasta uskosta sekä näiden välisestä keskinäisestä yhteydestä. Tämä yhteys näyttäytyi tässä tutkimuksessa positiivisena, mutta aihepiiristä on tarpeen tehdä jatkotutkimusta isommalla aineistolla ja erilaisia aineistonkeruumenetelmiä yhdistämällä. Tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan koko Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteettia, mutta ne antavat uutta tietoa spiritualiteetista ja sen yhteydestä diakoniaan. Tutkimusta voidaan hyödyntää diakonia-alan koulutuksessa ja seurakuntien työntekijöiden täydennyskoulutuksessa. Tulosten pohjalta voidaan kehittää diakoniatyötä ja vahvistaa seurakuntien työntekijöiden yksilöllistä ja yhteisöllistä spiritualiteettia sekä työhyvinvointia.
-
(2016)Tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia käytäntöjä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisessa jumalanpalveluselämässä ja minkälaisia elementtejä suomalaiseen luterilaiseen jumalanpalvelukseen otetaan muiden kirkkojen traditioista. Tutkimuksen aineistona on 14 jumalanpalveluksen ja neljän hartauden ordot. Ordolla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa jumalanpalvelusten kaavoja, joihin on kirjattu kaikki jumalanpalveluksen toteuttamiseen liittyvät yksityiskohdat, tekstit, henkilöt, paikat ja muut toteuttamiseen liittyvät ohjeet. Aineiston jumalanpalvelukset ja hartaudet on toteutettu Helsingin ja Espoon hiippakuntien seurakunnissa 2010–luvulla. Aineistossa on sekä useamman tunnustuskunnan edustajien toteuttamia ekumeenisia jumalanpalveluksia tai hartauksia että luterilaisia jumalanpalveluksia tai hartauksia, joissa on lainattu toisen tunnustuskunnan liturgisia tekstejä. Aineisto analysoitiin neljässä eri vaiheessa. Ensin aineisto ryhmiteltiin siten, että voitiin verrata tilaisuuksien ordoja toisiinsa. Ordojen rakenteelliset ratkaisut selvitettiin. Tämän jälkeen aineistosta eroteltiin ne liturgiset tekstit, jotka eivät olleet luterilaisen jumalanpalvelusten kirjan tekstejä. Tekstien taustat selvitettiin. Tekstit pelkistettiin ja analysoitiin systemaattista analyysiä hyödyntäen. Viimeisessä vaiheessa tekstien sisällöt ryhmiteltiin teologisiin kokonaisuuksiin. Hermeneuttisen analyysin avulla pystyttiin löytämään ordojen tekstien merkityssisältöjä ja teologisia painotuksia. Tutkimus osoittaa, että ekumeenisuus ilmenee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä kahdella eri tavalla. Instituutioiden välinen ekumeenisuus on kohteliasta ja vieraanvaraista, mutta noudattaa yleensä varsin tiukasti isäntäkirkkokunnan kirkkokäsikirjaa. Ruohonjuuritasolla liturgisten tekstien ekumeenisuus on instituutiotasoa rikkaampaa. Luterilaisen kirkon piirissä onkin syntynyt uusi, liturgisten erityismessujen traditio, jossa erityisyys syntyy liturgisista teksteistä. Muista traditioista lainatuissa liturgisissa teksteissä nousevat esiin uskonnolliseen kieleen, hiljaisuuteen ja yhteisöllisyyteen liittyvät elementit. Näiden lisäksi lainatuissa teksteissä korostuvat ihmiskuvaan, syntikäsitykseen, jumalakuvaan ja kristilliseen elämään liittyvät teologiset painotukset. Lainatut tekstit pyrkivät välttämään perinteistä uskonnollista kieltä, pyrkimys kontekstuaalisuuteen on vahva. Ihminen tulee Jumalan eteen sellaisena kuin on, etsien hyväksyntää ja nähdyksi tulemista. Jumalanpalveluksen ja erityisesti ehtoollisen tarkoituksena on antaa kristitylle voimaa ja rohkeutta elää kristittynä.
-
(2009)Cancer diseases are considered to be relatively common among the Finnish population, every fourth Finn has been affected by cancer in their lifetime. Around 24,000 new cases of cancer are diagnosed each year in Finland. According to the estimations, about half of all diseased will recover. This research examines cancer patients experiences and needs for mental and spiritual support. This paper answers questions what kind of support cancer patients were given after the diagnosis and how did they felt about it. My research was conducted by thematic interviews (N=7) with cancer patients and letters (N=13). To analyze I used narrative holistic-content analysis and holistic analysis of form. Narrative holistic-content analysis consists of reading the material and writing down common points, themes and deflections. By using holistic analysis of form, I observed changes and turning points in one s story of life. Then I could graphically show the emotional changes in the cancer patients life. By rereading the material, examining and comparing it, I was able to build different categories. After defining these categories (Longing, Supported, Individualists, Believers) I reread the interviews in terms of which category it belonged to. I chose one story from each category to represent the whole group. This so-called central story was complemented by other stories from the same group. Analysis enables to define a type story from each group, they were examples of the various ways of reacting about support that they were giving or not having the support that were needed. The stories reflect the participants feelings about support they were given but some cases feeling rejected.
-
(2015)Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää työntekijöiden ja vapaaehtoisten näkökulmasta, miten Kampin kappelissa tuetaan kävijöiden elämänhallintaa. Tutkimustehtävä jakautui kahteen osaan: kappelin kontekstin sekä asiakkaiden ja henkilökunnan välisten kohtaamisten ja keskustelujen tarkasteluun. Näiden osalta selvitettiin, miten ja miksi ne tukevat kappelin kävijöitä. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja teoriaohjaavana. Tutkimuksen aineisto koostui yhdeksästä teemahaastattelusta. Haastatelluista henkilöistä kolme oli seurakunnan työntekijöitä, kolme kaupungin työntekijöitä ja kolme toimi kappelissa vapaaehtoisena. Lisäksi aineistona käytettiin keskusteluraportteja. Aineistot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Kappelin kontekstin osalta merkittäviä olivat matala tulokynnys, keskusteluja suosiva ilmapiiri ja henkilökunnan kyky vastata laaja-alaisesti asiakkaiden tarpeisiin. Kappeli on paikka, jossa käyminen mahdollistaa erilaisten elämänhallinnan strategioiden toteuttamisen. Tutkimuksessa tällaisiksi strategioiksi tunnistettiin hiljentyminen, sosiaalisen tuen hakeminen ja uskonyhteisön yhteyteen hakeutuminen. Henkilökunnan ja asiakkaiden välisissä kohtaamisissa ja keskusteluissa muodostui kolme merkittävää tukemisen ulottuvuutta: tuki yhteyden luomisessa ja säilyttämisessä, tuki ongelmien käsittelyssä sekä tuki mielekkyyden löytämisessä ja säilyttämisessä. Yhteyden luominen asiakkaaseen liittyi henkilökunnan aloitteellisuuteen kontaktin ottamisessa, dialogiseen lähestymistapaan ja toimenpiteisiin, jolla pyrittiin poistamaan puhumisen esteitä. Jo syntyneen asiakassuhteen syventämisessä keskeisiä olivat asiakkaan tarpeiden ja hänen ihmisyytensä eri ulottuvuuksien sisään sulkeminen sekä mahdollisuus käydä kappelilla useamman kerran. Joidenkin asiakkaiden kohdalla merkittävää oli tavanomaista ihmissuhdetta muistuttava kanssakäyminen kappelin henkilökunnan kanssa. Ongelmien käsittelyssä tärkeänä nähtiin asiakkaan kuunteleminen ja hänen tunteidensa vastaanottaminen. Kuuntelemiseen liittyi asiakkaan tilanteen kartoittaminen sekä informaation, neuvojen ja ohjeiden antaminen. Asiakkaan hallinnan ja kontrollin tunnetta pyrittiin tukemaan kolmella tavalla: tukemalla hänen tyylinsä säilyttämistä, ohjaamalla häntä ottamaan suurempaa vastuuta asioiden hoitamisesta tai ohjaamalla häntä ottamaan vastaan apua. Asiakkaan uskonnollinen orientaatio otettiin tukemisessa huomioon pääasiassa kahdella tavalla: tukemalla asiakkaan Jumala-suhdetta ja toimimalla suhteessa välittäjänä. Mielekkyyden löytämistä ja säilyttämistä tuettiin etsimällä elämäntilanteen tai ongelmien merkitystä yhdessä asiakkaan kanssa ja pyrkimällä muuttamaan merkityksiä tarvittaessa. Asiakkaita tuettiin myös tarkoituksen löytämisessä. Tutkimuksessa havaittiin, että elämänhallinnan tukeminen oli prosessimaista. Tukeminen oli kokonaisvaltaista ja asiakaslähtöistä ja tapahtui pääasiallisesti asiakkaan keinot ja päämäärät säilyttävien menetelmien, käytäntöjen ja toimenpiteiden avulla. Tukemisessa keskeisiä tekijöitä olivat asiakkaan voimavarojen tunnistaminen ja niiden käyttöä rajoittavien tekijöiden lieventäminen. Tukeminen kohdistui enemmän ei-uskonnolliseen, kuin uskonnol-liseen elämänhallintaan. Tukemisen keinoihin vaikuttivat ne työmenetelmät ja käytänteet, joita kappelissa työskentelevät henkilöt omassa ammatissaan käyttivät.
-
(2017)Tässä tutkielmassa olen haastatellut yhdeksää 15–23-vuotiasta nuorta, joilla on ollut vai-keuksia joko koulutusten välisessä tai koulun ja työn välisessä siirtymässä. Tutkin, millaisia elämänhallinnallisia vahvuuksia ja haasteita nuorten haastatteluissa ilmeni sekä miten nuoret olivat osallisia uskonyhteisöistä ja löysivätkö nuoret uskonnollisista yhteisöistä merkitystä tai elämänhallinnallista tukea. Haastattelumuotona käytin teemahaastattelua. Tutkielmani alussa määrittelin elämänhallinnan koostuvan arjen mielekkyydestä ja arjen perusrytmistä huolehtimisesta, merkittävistä ihmissuhteista sekä myönteisistä tulevaisuusodotuksista. Osallisuudella puolestaan tarkoitin nuorten kokemusta kirkkoon kuulumisesta. Analysoin haastattelut laadullisen sisällönanalyysin avulla. Koska haastatteluissa oli mukana myös peruskouluaan päättäviä koululaisia, olen paikoin jakanut nuoret analyysissani kahtia alaikäisiin koululaisiin ja täysi-ikäisiin nuoriin. Nuoret kokivat vaikeuksia sopivan koulutusalan valinnassa, koulunkäynnissä sekä työllisty-misessä. Osa suunnitteli uraansa aktiivisesti, osa taas ei halunnut miettiä tulevaa lainkaan. Oman asuinpaikkakunnan pienuus vaikutti sekä koulutus- että työllistymismahdollisuuksiin. Nuorten tulevaisuusodotukset olivat hyvin konventionaalisia – oma perhe, työ ja koti nousivat esiin tärkeimpinä toiveina. Toisaalta suurin osa nuorista suhtautui tulevaisuuteen epäillen tai pelokkaasti, eikä osa halunnut miettiä tulevaisuuttaan lainkaan. Tulevaisuudensuunnittelun opettelusta voisikin olla nuorille jatkossa hyötyä. Elämänhallinnallisia vahvuuksia olivat sosiaaliset verkostot. Taloudellisissa ongelmissa saatettiin turvautua vanhempien apuun. Jokaisella nuorella oli myös luotettavia ystäviä, joiden kanssa he viettivät paljon aikaan. Ongelmia puolestaan oli arjen suunnittelussa ja unirytmistä kiinnipitämisessä. Osalla nuorista oli ongelmia päihteiden kanssa, ja tässä yhteydessä kaverien vaikutus nuoren hyvinvointiin ei ole yksiselitteinen. Vaikka kyseessä on vain pieni otos nuoria, suhtautumistapoja kirkkoa kohtaan löytyi monta. Nuorista kaikki olivat olleet Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta kaksi heistä oli eronnut kirkosta. Tapoja suhtautua kirkkoon olivat välinpitämättömyys, toimituskeskeisyys tai sitoutuneisuus. Välinpitämättömille nuorille kirkon toiminnalla tai sanomalla ei ollut merkitystä. Osa heistä suhtautui kirkkoon jopa vihamielisesti. Toimituskeskeisille kirkon sanomalla ei ollut suurta merkitystä, mutta he halusivat silti pysyä kirkon jäseninä voidakseen osallistua kirkollisiin toimituksiin. Sitoutuneita nuoria oli vain yksi. Hän osallistui jonkin verran kirkon nuorille järjestämään toimintaan, ja hänelle myös kirkon sanomalla oli henkilökohtaista merkitystä. Nuorten omissa hengellisissä spekulaatioissa näkyy ajatusmaailman monipuolistuminen ja yksityistyminen, eikä kirkon perinteisellä opetuksella ollut suurimmalle osalle merkitystä. Toisaalta nuorten asennoitumistavat kirkkoa kohtaan heijastelivat paljon sitä tapaa, jolla heidän lapsuudenperheessään oli suhtauduttu kirkkoon.
-
(2017)Myöhäismoderniin aikaan liittyy käsitys sosiaalisen elämän muutoksesta. Sosiaalinen elämä muuttuu yhteiskunnallisella, institutionaalisella ja yksilön tasolla. Sosiaalisen elämän muutokseen liittyy muun muassa yhteisöjen ja tradition merkityksen väheneminen. Yksi keskeinen sosiaalinen muutos liittyy uskonnon asemaan kaikilla edellä mainituista tasoista. Yksi myöhäismodernin ajan kysymys on se, millainen merkitys uskonnolla on yksilölle. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä, mitä uskonto merkitsee yksilölle itselleen. Tutkimuskohteena olivat 16-20 -vuotiaat pojat. Tutkittavia poikia yhdisti toisiinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorten tila. Kaikki tutkittavat osallistuvat säännöllisesti kyseisen nuorten tilan toimintaan. Pojat valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska nuoret miehet ovat aikaisemman tutkimuksen mukaan vähemmän uskonnollisia kuin muut sukupuoli- ja ikäryhmät. Lisäksi pelkästään poikien uskonnollisuutta on tutkittu vähän. Uskonnon merkitystä yksilölle selvitettiin osana heidän elämänkertomustaan. Tutkimusaineiston muodostivat kerronnalliset haastattelut. Haastattelutilanteessa tutkittavia pyydettiin ajattelemaan omaa elämäänsä elokuvana. Elokuvan kohtauksina heidän tuli kertoa merkityksellisiä tapahtumia omasta elämästään. Elokuvan muodossa olevan elämänkertomuksen lisäksi tutkittavilta kysyttiin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aineisto analysoitiin narratiivisen holistisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin perusteella tutkittavien kertomuksista löytyi niitä toisiinsa yhdistäviä ja toisistaan erottavia teemoja, joiden perusteella muodostettiin neljä ryhmää. Uskonto liittyi kaikkien tutkittavien elämänkertomuksiin. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin tyyppikertomus, joka kuvaa ryhmään kuuluvien tapaa jäsentää omaa elämäänsä ja uskonnon merkitystä elämässä. Tyyppikertomukset on nimetty seuraavasti: Valtteri Vajavainen, Yrjänä Yksinäinen, Hermanni Hengellinen ja Ilmari Itsenäinen. Valtteri Vajavaisilla uskonnon merkitys on muotoa belonging and believing. Kuuluminen on tärkeämpää kuin usko henkilökohtaisella ja yksityisellä tasolla. Seurakunta uskonnollisen yhteisönä ja sen toimintaan osallistuminen ovat merkityksellisiä asioita Vajavaisten kertomuksissa ja määrittävät heidän uskonnollisuuttaan. Yksinäisten elämässä usko liittyy vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin; mutta henkilökohtainen usko on myös tärkeä osa elämää. Yksinäisten uskonnollisuus on muotoa belonging and believing. Hengellisiää oma usko ja uskonelämä linkittyvät jokapäiväiseen elämään. Usko ei ole samalla lailla sidottu instituutioon ja sen toimintaan kuin Vajavaisilla ja Yksinäisillä, vaikka yhteisölläkin on merkitystä. Yhteisö toimii viiteryhmänä omalle uskolle. Hengellisillä uskonnon merkitys omassa elämässä täsmentyy muotoon believing and belonging. Ilmari Itsenäinen on ainoa tutkittavista, joka ei usko Jumalaan. Vaikka usko ei hänen henkilökohtaisessa elämässään ole merkityksellinen, on seurakunnalla uskonnollisena yhteisönä merkitystä Ilmarin elämässä. Ilmarin uskonnollisuus on muotoa belonging without believing. Kaikkien tutkittavien kertomuksissa uskonnollinen instituutio ja sen toiminta ovat merkittävä osa uskonnollisuutta. Davien näkemys myöhäismodernista uskonnollisuudesta muodossa believing without belonging ei saa vahvistusta tämän tutkimuksen tuloksista. Tässä tutkimuksessa institutionaalisen uskonnollisuuden tärkeyttä selittää tutkittavien sosiaalinen todellisuus. Yleisesti ottaen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kuulumisen tunne ovat erittäin tärkeitä nuorille ja heidän kehitykselleen. Vajavaisilla ja Yksinäisillä rippikoulua edeltänyt sosiaalisen elämän vajavaisuus selittää sen, miksi kuuluminen ja osallistuminen sosiaalisen toimintaan korostuvat heidän elämänkertomuksissaan. Vajavaisia yhdisti toisiinsa koulukiusaaminen ja Yksinäisiä nuoruusiässä koettu yksinäisyys ja kavereiden puute. Tämän tutkimuksen tuloksien valossa tutkittavien uskonnollisuus ei ole myöhäismodernin muodin mukaisesti individualistista. Tutkittavat ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja nojaavat uskonnollisuudessa kirkon traditioon ja yhteisön tukeen. Tulevaisuuden kysymys onkin se, miten tutkittavien uskonnollisuus muuttuu heidän aikuistuessaan ja seurakunnan nuorten toiminnan poistuessa heidän sosiaalisesta elämästään. Löytyykö yhteys seurakuntaan muuta kautta? Ja jos ei, miten se vaikuttaa tutkittavien uskonnollisuuteen?
-
(2017)Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa ja kuvata oppimisen vaikutuksia ja merkityksellisyyttä Kairos-nimisen lähetysaiheisen intensiivikurssin osallistujien elämässä. Tavoitteena oli myös tutkia mielekkään oppimisen lisäämisen mahdollisuuksia kurssilla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin pääosin mielekkään oppimisen teoriaa ja siihen liittyvää opitun siirtovaikutusta. Kairos-kurssin antia tutkittiin kurssin käyneiden uudenlaisen itseymmärryksen muodostumisessa sekä käytännön elämässä. Tutkimuksen lähestymistapa oli pääosin määrällinen. Aineisto kerättiin E-lomakkeella ja tulokset käsiteltiin SPSS-ohjelmalla. Linkki kyselylomakkeeseen lähetettiin kaikille suomenkielisen Kairos-kurssin vuoden 2015 kesäkuun loppuun mennessä käyneille. Kyselyyn vastasi 334 henkilöä ja vastausprosentti oli reilut 30. Kyselylomakkeessa oli suljettujen kysymysten lisäksi myös avoimia kysymyksiä, joiden laadullinen analyysi toi paljon lisäsyvyyttä ja -arvoa tutkittavien ilmiöiden kuvaamiseen. Yhtenä tärkeimpänä tutkimustuloksena Kairos-kurssin vaikutuksista nousi lähetystehtäväkuvan laajeneminen ja syveneminen. Lähetystyö nähtiin keskeisenä opetuksena halki Raamatun ja tehtävän nähtiin koskevan myös itseä ja omaa arkielämää. Lähetystehtävän integroituminen osaksi itseymmärrystä oli johtanut uudenlaiseen toimintaan ja elämäntapaan, jota leimasi aiempaa enemmän missionaalisuus. Tärkeimpinä käytänteinä nousivat esiin lähetystehtävään innostaminen sekä lähetystyön taloudellinen tukeminen. Kurssi koettiin yleisesti ottaen merkitykselliseksi. Osalle kurssilaisista se oli ollut jopa käänteentekevä kokemus. Selkeitä taustamuuttujia kurssin käänteentekevyyden kokemiselle ei kuitenkaan löytynyt. Kurssia vapaaehtoisvoimin eteen päin vievät fasilitaattorit ovat kuitenkin yksi ryhmä, joka on tyypillisesti kokenut kurssin tärkeäksi ja siten löytänyt Kairos-työstä mielekkään välineen lähetysinnostuksen levittämiseen. Oppimisen mielekkyys ja sen myötä opitun siirtovaikutus Kairos-kursseilla voisi lisääntyä esimerkiksi uudenlaisen aikataulutuksen myötä. Aikaa tarvitaan lisää reflektioon ja opittavan aineksen konstruointiin yksin ja ryhmässä. Kurssiin olennaisesti kuuluvien kasvuryhmien toimivuuteen on syytä panostaa. Kootusti voidaan todeta, että Kairos-kurssi on onnistunut hyvin ainesten antamisessa osallistujiensa uudenlaisen itseymmärryksen rakentumiseen. Tämä on myös johtanut monenlaisiin käytännön tason toimintoihin. Kurssin osuutta käytännön tason muutoksiin ei pystytty kuitenkaan yleisellä tasolla varmuudella todentamaan. Tutkimusta voidaan hyödyntää Kairos-kurssin jatkokehittelyssä sekä muidenkin lähetysaiheisten kurssien suunnittelu- ja kehittelytyössä.
Now showing items 1-20 of 192