Browsing by discipline "Finnish and Scandinavian Church History"

Tutkielmani käsittelee Aarni Voipiota (1891 – 1965) unissasaarnaamisen tutkijana. Voipio tutki unissasaarnaamista kahdessa väitöskirjassaan Unissasaarnaaminen suggestio ilmiönä (1921) sielutieteeseen ja Unissasaarnaaminen uskonnollisena ilmiönä (1922) kirkkohistoriaan. Tutkielmani keskittyy juuri näiden väitöskirjojen tutkimiseen. Voipio julkaisi englanninkielisen teoksen Sleeping Preachers: A Study in Elastic Religiosity (1951). Lisäksi Voipio julkaisi unissasaarnaamisesta populaariteoksia Suomalaisia unissasaarnaajia (1919) ja Profeettoja ja valheprofeettoja (1927). Tutkielmani tutkimustehtävänä on tarkastella Aarni Voipion teoksia siitä näkökulmasta, mikä sai hänet tutkimaan unissasaarnaamista, mitä lähteitä ja menetelmiä hän käytti tehdessään väitöskirjojaan ja muita teoksisiaan unissasaarnaamisesta. Lisäksi tutkimustehtävänäni on löytää, millaisiin tutkimustuloksiin Voipio päätyi aikansa tiedekäsitysten puitteissa unissasaarnaamisesta. Tutkielmassani selvitän, kuinka Voipion aikansa tiedemaailma vastaanotti hänen teoksensa. Tutkimukseni sijoittuu ajallisesti Aarni Voipion aktiiviseen tutkimustyöhön unissasaarnaamisessa vuosina 1919 – 1950 lukujen välille. Unissasaarnaaminen eli horrossaarnaaminen on ollut uskonnollinen ilmiö. Unissasaarnaamisessa Voipio tuo kirjoituksissaan esille käsitteet hypnoosi, suggestion eri käsitteet ja hysterian. Tutkielman ensimmäisessä osassa keskitytään unissasaarnaamiseen sielutieteen ja psykiatrian näkökulmasta. Toinen osa tutkielmasta käsittelee unissasaarnaamisen historiaa Euroopassa ja Pohjoismaissa. Tutkielmassa esitellään unissasaarnaaminen katolisessa ja protestanttisessa kirkossa. Kolmas osa tutkielmasta käsittelee Voipiota kansainvälisenä unissasaarnaamisen tutkijana. Tutkielman muut osat sisältävät Voipion populaariteosten käsittelyä ja esitellään tunnetuimpia suomalaisia unissasaarnaajia. Tutkielmani sisältää Voipion kertomuksia unissasaarnaajien toiminnasta ja ilmiöön liittyvistä taustoista sekä saarnaajien omasta kehittymisestä toimintaansa. Voipion kertomuksista unissasaarnaajista voidaan päätellä selkeitä tunnusmerkkejä saarnaajien fyysisistä muutoksista horroksen aikana. Lisäksi Voipion tutkimukset tuovat esille saarnaajien taustalla olleet tekijät, mitkä heitä ovat kehittäneet unissasaarnaajiksi.

Tämä työ käsittelee norjalaisen herätyssaarnaajan, Albert Lunden vaikutusta Suomessa vuosien 1905 – 1927 välisenä aikana. Lähdemateriaalina tutkimuksessa ovat ensi sijassa sanoma- ja aikakauslehdet. Tutkimus jakautuu kolmeen pääosaan. Tutkimuksessa tarkastellaan aluksi suomalaisten varhaista mielenkiintoa Norjan herätystä ja sen johtajaa Albert Lundea kohtaan. Seuraavana tarkastelussa on työn keskeisin osa, jossa kuvataan Albert Lunden toimintaa Suomessa. Kolmannessa osassa tarkastellaan Lunden solmimia kontakteja merkittäviin suomalaisiin vaikuttajiin. Albert Lunden nimi nousi suomalaisten tietoisuuteen Norjan vuoden 1905 herätyksen yhteydessä. Etenkin Kotimaa-lehdessä seurattiin aktiivisesti herätyssaarnaajan edesottamuksia Norjassa. Kiinnostus julistajaa kohtaan näkyi myös siinä, että Lunden johtamiin herätyskokouksiin tehtiin Suomesta matkoja. Herätyskokoukset olivat 1900-luvun alussa muodissa, mikä näkyi myös Suomessa erityisesti Suomen Lähetysseuran ja Kristillisen Ylioppilasliiton innokkuudessa panostaa herätyskokouksiin. Albert Lundea pyydettiin Suomeen vuodesta 1906 lähtien, mutta vasta vuonna 1912 Helsingin NMKY:n kutsumana Lunde saapui kahteen otteeseen saarnamatkalle Suomeen. Herätyskokoukset osoittautuivat Helsingissä menestyksekkäiksi. Lunde sai käyttöönsä kaupungin suurimmat kirkot, ja kokouksiin osallistui päivittäin suuri joukko uteliaita kuulijoita. Varsinkin Lunden toiminnalle keskeiset jälkikokoukset herättivät mielenkiintoa suomalaisten keskuudessa. Vuonna 1913 Lunde osallistui ensimmäiseen Suomessa järjestettyyn pyhityskokoukseen Porvoossa. Hän oli tapahtuman pääpuhujana, ja hänen voidaan sanoa vaikuttaneen merkittävästi uuden kokoustavan juurtumisessa Suomeen. Albert Lunde saarnasi Suomessa ollessaan Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Porvoossa. Hänen suosionsa osoittautui suureksi jokaisessa kaupungissa, mutta hänellä oli myös omat vastustajansa. Viimeisen matkansa Lunde teki Suomeen vuonna 1927, jolloin hänen terveydentilansa oli heikentynyt merkittävästi. Lunde oli allianssikristitty, joka pyrki toiminnallaan rakentamaan myös Suomessa kristittyjen välistä yhteyttä.

Suomalaisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen näkemykset ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä riippuen ajan yhteiskunnallispoliittisesta tilanteesta ja perhe- ja seksuaalikasvatusta tukeneista instansseista. Tässä tutkielmassa päätavoitteenani on selvittää, millä tavalla pappina ja psykiatrina toiminut Asser Stenbäck on vaikuttanut suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen muotoutumiseen Suomessa vuosina 1948–1964. Tutkimuksessani tarkastelen erityisesti millaiset olivat Stenbäckin kristillis-moraaliset arvot, mitä kanavia käyttäen hän niiden hyväksi vaikutti, miten hän niissä vaikutti, mihin kohderyhmiin hänen toimintansa oli suunnattu ja mikä merkitys hänen toiminnallaan oli seksuaalieettiseen opetukseen yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä. Lisäksi kiinnitän huomiota Stenbäckin toiminnan vastaanottoon ja vaikutuspiiriin sikäli, kun niitä ilmenee lähteissä. Tarkastelen Stenbäckin toimintaa sekä yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä ja kristillisen kasvatuksen edistäjänä. Tällöin huomioni keskittyy erityisesti niihin yhteisöihin ja toimikuntiin, joissa Stenbäck vaikutti tutkimusajanjaksollani aktiivisena toimijana sekä Stenbäckin kirjalliseen tuotantoon. Tutkimukseni kannalta olennaiseksi instanssiksi nousee Kirkon perheasiain toimikunta, jossa Stenbäck oli pitkäaikaisena jäsenenä 1956–1970. Niin ikään merkitykselliseksi muodostuu opetusministeriön vuonna 1948 asettama sukupuoli- ja siveellisyyskasvatuksen keskustoimikunta, jossa Stenbäck oli mukana sekä heidän laatimansa perhe- ja seksuaalikasvatuksellinen julkaisunsa Perhekasvatusta tehostamaan. Esitelmiä nuorisolle sukupuolikysymyksestä. Kyseisestä vuodesta lähtien hän ei näin ollen enää ollut paikallinen toimija, vaan julkinen seksuaalipoliittinen vaikuttaja. Stenbäckin kirjallisesta tuotannosta erityisasemaan kohoaa Asser Stenbäckin ja Lauri Pautolan vuonna 1952 julkaisema Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus, joka on toiminut vuosikymmenien ajan perhekasvatuksellisena ohjenuorana sekä suomalaisessa koulumaailmassa että suomalaisessa psykiatriassa. Käytän tutkielmani päälähteenä edellä mainitsemieni lisäksi vuonna 1953 julkaistu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mietintö Kirkko ja perhekasvatus. Mietintö perhekasvatuksen tehostamisesta kirkon työssä, jota Stenbäck oli laatimassa. Lisäksi käytän lähteinä Kirkkohallituksen Kirkon perheasiain toimikunnan arkiston tutkimusajanjaksoni mukaisia perheasioita käsitteleviä pöytäkirjoja, toimintakertomuksia, lausuntoja ja ohjesääntöjä sekä toimikunnan historiaa käsittelevää aineistoa. Tutkielmani pääasiallinen kirjallisuus muodostuu perhe- ja seksuaalikasvatusta sekä kirkon seksuaalieettisiä linjauksia ja sodan jälkeistä yhteiskuntapolitiikkaa kartoittavista teoksista. Tutkimustulosteni valossa Asser Stenbäck on osoittautunut merkittäväksi kirkolliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen kentällä. Hän teki arvokasta työtä niin nuorten, kasvattajien, avioongelmaisten kuin perheneuvontaan erikoistuneiden työntekijöidenkin auttamiseksi. Yhteiskunnallisella tasolla Stenbäck osallistui opetusministeriön sukupuoli- ja siveellisyyskasvatukselliseen ohjelmaan osallistumalla keskustoimikunnan työhön ja perhe- ja seksuaalikasvatuksellisten julkaisujen laatimiseen. Toimessaan Kirkon perheasiain toimikunnassa Stenbäck osallistui aktiivisesti papin ja psykiatrin roolissa niin kirkon perhekasvatusta koskevaan päätöksentekoon kuin kirkollisen perhekasvatustyön kehittämiseenkin. Hän edisti perhekasvatuksellista opetusta yliopistossa papeiksi aikoville, perhekasvatusopetusta rippikouluikäisille ja avioliittoon aikoville, tehosti neuvontatoimintaa avioliitossaan vaikeuksiin joutuneille sekä laajensi perhekasvatustyötä erilaisiin kouluihin, nuorisojärjestöihin ja armeijaan ulottuviksi. Stenbäckin erityisansiona pidetään hänen toimintaansa ruotsinkielisen perheneuvontatyön hyväksi. Stenbäck toimi neljäntoista vuoden ajan ruotsinkielisen avioliittotoiminnan kehittäjänä ja sekä Helsingin ruotsinkielisen avioliittoneuvonnan johtajana että neuvonnan vastaavana psykiatrina. Stenbäckin esityksissä painottuivat yksiavioinen avioliitto ainoana seksielämän muotona ja lapsen paikkana, miehen ja naisen vastuualueita avioliitossa, pidättyväisyyden merkitys, irtosuhteiden vaarallisuus, kodin ja vanhempien rooli lapsen normaalin kehityksen saavuttamisessa sekä itsetyydytys ja homoseksuaalisuus harhautuneiden sukupuoliviettien muotoina. Stenbäck noudatti esitelmissään luterilaisen kirkon kristillistä moraalikäsitystä ja seksuaalieettisiä näkemyksiä, ja hänen perhe- ja seksuaalikasvatuksensa oli pääsääntöisesti Lutherin ja Freudin oppien mukaista. Painotus kuitenkin vaihteli riippuen siitä, esiintyikö hän papin vai psykiatrin roolissa.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia auktoriteetteja esiintyy Carl Olof Roseniuksen (1816–1868) kirjassa Betraktelser för hwar dag i året (suomennettu nimellä Elämän leipää). Tutkielmassa esitellään, mitä Raamatun kirjoja ja keitä kirkkohistorian vaikuttajia kirjassa siteerataan. Valikoin analyysin kohteeksi sellaiset sitaatit, jotka näyttävät siltä, että niiden on nimenomaan haluttu nousevan esiin auktoriteetteina. Näistä kirjan auktoriteeteista analysoidaan sitä, kuinka paljon kutakin auktoriteettia on lainattu ja millaisissa yhteyksissä. Lisäksi selvitetään sitä, millaisina näitä auktoriteetteja pidettiin Ruotsissa kirjan ilmestymisvuonna 1873. Tätä selvitystä varten käytän päälähteen lisäksi muita tuon ajan tekstejä ja tutkimuskirjallisuutta. Tutkimusmenetelmääni kuuluu näin ollen yhtäältä sisällönanalyysia, toisaalta yleistä historiatieteen metodia. Betraktelserin auktoriteetit jaan tutkielmassa päivän raamatunkohtiin, tekstien sisäisiin raamattukytkentöihin ja kirkkohistorian auktoriteetteihin. Tämän jaottelun pohjalta on muodostettu kolme kuvaajaa siitä, mitä auktoriteetteja kirjassa siteerataan. Näitä kuvaajia vertailen toisiinsa, minkä lisäksi raamattuargumentaatiota vertailen kahden muun hartauskirjan vastaavaan Raamatun käyttöön. Kirjan päivän raamatunkohtien ja hartaustekstien sisäisten raamattukytkentöjen listat muistuttavat paljon toisiaan. Kummassakin yhteydessä Roomalaiskirje ja Johanneksen evankeliumi näyttäytyvät sellaisina kirjoina, joita käytetään erittäin paljon. Päivän raamatunkohdissa selvästi eniten on käytetty Roomalaiskirjettä. Kyseinen kirje voitaneen nähdä kirjan tärkeimpänä lähteenä, jota muut kirjat ja historialliset auktoriteetit kommentoivat. Kirkkohistorian auktoriteetteja kirjassa siteerataan paljon. Nämä sitaatit keskittyvät kuitenkin paljon raamattusitaatteja selkeämmin yhden henkilön nimiin. Siitä huolimatta, että Betraktelserissa on monilta aikakausilta monia auktoriteetteja, on Martti Luther merkittävyydessään ylivoimainen. Lutheriin on kirjassa kytkentöjä 101. Sitä enemmän kirjassa on tekstin sisäisiä raamattukytkentöjä ainoastaan Johanneksen evankeliumiin, Roomalaiskirjeeseen ja Matteuksen evankeliumiin. Puhtaasti numeroilla mitaten Luther on siis kirjan neljänneksi merkittävin auktoriteetti edellä mainittujen raamatunkirjojen jälkeen. Yleisesti voidaan sanoa, että hartausteksteissä siteerattiin paljon enemmän Raamattua kuin muita auktoriteetteja. Kirjassa siis Raamattua selitetään erityisesti Raamatulla ja Lutherilla.

Tarkastelen tutkielmassani Eeva Alhan (1896−1963) vuosien 1932−1944 välillä ilmestyneitä julkaisuja ja niistä välittyvää kirjoittajan näkemystä naisten ja tyttöjen tehtävästä, roolista ja velvollisuuksista kirkossa sekä laajemmin yhteiskunnassa. Etsin syitä sille, miksi Alha kirjoitti julkaisunsa. Kysyn, millainen hänen motivaationsa oli sekä mihin tavoitteisiin hän kirjoituksillaan pyrki. Edelleen selvitän, missä määrin yhteiskunnalliset tapahtumat sekä Alhan oma työura tai henkilökohtaiset elämänkokemuksensa heijastuivat julkaisuiden sisältöön. Tutkin näin siis sekä julkaisujen sisältöä sekä taustalla olleita tapahtumia ja tekijöitä. Tutkittavana ajanjaksona Alha toimi Suomen Nuorten Kristillisen Liiton tyttö- ja naistyön keskussihteerinä ja työnsä ohessa kirjoitti erilaisia julkaisuja kuten kirjasia, opaskirjoja ja artikkeleita. Aiemmassa tutkimuksessa Alhan naisia koskevaa kirjoitustyötä on tarkasteltu lähinnä sotien jälkeiseltä ajalta. Tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan Alhan kirjoitustyön alkuvaiheita. Alha kirjoitti vuosina 1932−1944 yhteensä viisi naisia ja tyttöjä käsittelevää julkaisua. Nämä ovat Nainen ja Onni, Tytöt odottavat opastajaa, Vapaa nainen, Oikea suomalainen tyttö ja Isien kirkko ja naiset. Lisäksi hän kirjoitti naisten asemaa kirkossa käsitteleviä mielipidekirjoituksia ja artikkeleita Naisten Ääni-, Kotimaa-, Kenttäviesti-, ja Valkonauha -lehtiin. Analysoin näitä julkaisuja ja artikkeleita ja suhteutan ne ajan kontekstiin. Lisäksi tutkin Alhan yksityistä kirjeenvaihtoa ja taustoitan sen avulla sitä, mitä julkaisuiden aikana yksilön elämässä tapahtui. Tutkielma osoittaa, että Alhan näkemykset muuttuivat tutkittavana aikana. Ensimmäisessä kahdessa julkaisussa hän kirjoitti naisista ja tytöistä toimijoina kodin piirissä. Hän korosti naisen velvollisuutta toimia kodissa äitinä ja näki, että nainen ja tyttö palvelivat perhettään ja kansaansa parhaiten siellä toimiessaan. Vuonna 1938 Alha kirjoitti Vapaa nainen -nimisen julkaisun, josta muodostui murros hänen kirjoitustyössään. Sen jälkeen Alhan näkemys keskittyi naisen toimijuuteen kodin ulkopuolisissa tehtävissä. Hän näki, että naisen velvollisuus oli olla mukana kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Lisäksi hän korosti sitä, että naiset ja miehet olivat niin päätöksenteossa kuin työntekijöinä tasa-arvoisia. Sodan aikana Alhan julkaisusta välittynyt näkemys jatkoi vuoden 1938 murroksen kanssa samaa linjaa, poikkeuksena julkaisu Oikea suomalainen tyttö, joka käsitteli tyttöjä kodin auttajina ja tulevina kansakunnan äiteinä. Kuitenkin pääosin hänen julkaisunsa ja artikkelinsa keskittyivät enemmän naisen velvollisuuteen ja tehtävään kirkollisena toimijana kuten kirkolliskokousedustajana ja työntekijänä. Alhan näkemys alkoi muuttua ohjelmaksi naisten etujen ajamiseksi kirkossa. Tähän vaikutti sodan tuoma muutos sukupuolten väliseen työnjakoon. Alhan julkaisujen syntyyn vaikuttivat useat tekijät. Virikkeet kirjoittamiseen tulivat aluksi Alhan työnantajan, Suomen Nuorten Kristillisen Liiton kautta, ja liitto tuki myös Alhan itsenäisten teosten julkaisua. Julkaisuissa näkyy yhteiskunnallisten muutosten vaikutus sekä Alhan oma henkilökohtainen kutsumus toimia naisten ja tyttöjen hyväksi oman työnsä puitteissa. Julkaisujen liittäminen kontekstiin todistaa, että Alhan näkemyksen muuttuminen ohjelmaksi oli yhteydessä siihen, että tutkimuskauden aikana naisen asema vahvistui niin yhteiskunnassa kuin kirkossa erityisesti sodan seurauksena.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Erkki Kailan näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan ja evankelisluterilaisen kirkon tilasta Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina. Suomessa elettiin tuolloin poliittista ja henkistä murrosvaihetta. Suomen itsenäistymistä Neuvostoliitosta loppuvuodesta 1917 seurasi verinen sisällissota vuoden 1918 alussa. Suomessa vallitsi yhteiskuntaluokkien välinen taistelu työväenluokan tullessa tietoiseksi itsestään. Sosialistinen kuohunta aiheutti levottomuutta yhteiskunnassa ja vastustusta kristinuskoa ja kirkkoa kohtaan. Tutkimus käsittelee sitä, miten Kaila näki tuon ajan yhteiskunnallisen ja uskonnollisen tilanteen. Tutkimus tarkastelee Kailan näkemyksiä kirkon yhteiskunnallisesta asemasta ja roolista. Tutkimus antaa vastauksia siihen, mitä Kaila ajatteli yleisestä uskonnonvapaudesta, miten hän suhtautui kysymykseen uskonnonopetuksen asemasta yhteiskunnassa, ja mitä hän ajatteli kirkon ja valtion suhteesta. Kailan näkemyksiä tarkastellaan Kailan kirjallisen tuotannon kautta. Tutkimuksen lähteinä on käytetty Kailan kirjallista tuotantoa vuosilta 1920–1923 siltä osin, kuin se on relevanttia tutkimuksen aiheen kannalta. Tutkimuksen päälähteinä ovat kaksi Kailan kirjoittamaa teosta, joissa hän on käsitellyt Suomen yhteiskunnallista ja kirkollista tilaa itsenäistymisen jälkeisinä vuosina. Päälähdeteosten lisäksi lähdemateriaalina on käytetty Kailan painettuja valtiopäiväpuheita vuosilta 1921–1923, jolloin eduskunnassa käsiteltiin uskonnonvapauskysymystä. Tutkimus osoittaa sen, että Kaila seurasi tarkasti yhteiskunnallista kehitystä. Hän oli huolissaan suomalaisessa yhteiskunnassa voimistuvasta uskonnon- ja kirkonvastaisuudesta. Erityisen huolissaan Kaila oli sosialismista, jonka hän koki ajavan ihmisiä yhteiskuntaa ja kirkkoa vastaan. Kaila ei vain jäänyt aikansa tarkkailijaksi, vaan hän otti asiakseen kristinuskon ja kirkon puolustamisen. Kaila näki kristinuskon yhteiskunnan siveellisyyden ja moraalin perustana, ja kirkon kristinuskon edustajana yhteiskunnassa. Hän puolusti myös voimakkaasti tunnustuksellista uskonnonopetusta kansan siveellisyyden vaalijana. Kailalle kristinusko ja uskonnonvapaus kuuluivat yhteen, ja tämän vuoksi hän ajoi tarmokkaasti yhteiskuntaan yleistä uskonnonvapauslakia. Kaila näki tärkeäksi, että kirkon merkitystä ja asemaa koko kansan kirkkona korostettaisiin. Hän katsoi, että kirkko ja valtio hyötyvät siitä, että ne pysyvät yhteydessä toisiinsa. Kaila uskoi optimistisesti kansan kirkkouskollisuuteen myös lisääntyvän uskonnonvapauden myötä. Tutkimus osoittaa Kailan merkittävän vaikutuksen vuoden 1923 uskonnonvapauslain säätämiseen.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Tutkielmani käsittelee Helsingin Vanhankirkon nuorisotyötä 1960-luvun aikana. Pääkysymykseni on, kuinka Suomen yhteiskunnallinen ja kirkollinen murros vaikutti Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön ja sen kehitykseen 1960-luvulla. Pääkysymyksen tueksi ja lisäksi tarkastelen myös Vanhankirkon nuorisotyön ulkoisia puitteita, ohjelmaa, keskeisimpiä työntekijöitä ja työntekijäkiertoa sekä toiminnan suosiota. Tutkin myös, oliko Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö jollain tavalla omaleimaista verrattuna muihin Helsingin seurakuntiin. Tavoitteeni on luoda kokonaisvaltainen kuva Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyön kehityksestä 1960-luvun aikana. Merkittävin osa tutkimukseni kirjallisesta lähdemateriaalista koostuu Helsingin Vanhankirkon seurakunnan arkistoista. Tärkeimmät arkistolähteeni ovat Vanhankirkon seurakunnan vuosikertomukset vuosilta 1960–1969 sekä piispantarkastuksia varten tehdyt Vanhankirkon seurakunnan viisivuotiskertomukset. Kirjallisen lähdemateriaalin lisäksi käytän lähteinä useampia haastatteluja. Olen haastatellut kolmea entistä Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijää sekä yhtä aikalaisnuorta. Tärkeää lähdemateriaalia ovat myös painetut teokset, jotka suoraan liittyvät Helsingin seurakuntien nuorisotyöhön tai Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön 1960-luvun aikana. Tutkielmani keskeiset tulokset kertovat, että Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö muuttui tutkimani ajanjakson aikana moneen kertaan ja erilaisiin suuntiin. Muutokset olivat nopeita, ja niitä leimasivat 1960-luvun yhteiskunnallisen ja kirkollisen murroksen erilaiset ilmentymät. Muutokset voidaan jakaa kolmeen eri ajanjaksoon, jotka olivat leimallisesti erilaisia keskenään. Ensimmäistä ajanjaksoa, eli 1960-luvun alkua, leimasivat suurten ikäluokkien nuorisoikä, kaupungistuminen sekä yleinen elintason kasvu. Seurauksena oli muun muassa rippikouluun osallistuneiden määrän räjähdysmäinen kasvu kaikissa Helsingin seurakunnissa. Toinen ajanjakso sijoittuu 1960-luvun puoliväliin. Ominaisia piirteitä tälle ajalle olivat kirkon sisäisen keskustelun polarisoituminen sekä yhteiskunnallinen kulttuuriradikalismi. Uuskansankirkollisen suuntauksen ja uuspietistisen viidennen herätysliikkeen välinen keskustelu kärjistyi epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen ja suuntausten teologisten näkemyserojen takia. Kirkon sisäisen tilanteen kärjistyminen heijastui myös nuorisotyöhön. Ajan ilmapiiri ilmeni nuorisoherätyksenä ja toiminnan elpymisenä. Nuorisotyö elpyi määrällisesti, hengellisesti ja toiminnallisesti. Samaan aikaan nuorten huumeidenkäytön yleistyminen synnytti tarpeen seurakuntien erityisnuorisotyölle. Kolmas ajanjakso oli 1960-luvun loppu, jota leimasivat esimerkiksi ylioppilaiden vasemmistoradikalismi sekä yhteiskunnan moniarvoistuminen. Vanhankirkon nuorten keskuuteen syntyi erilaisia asioita painottavia ryhmiä. Osa jatkoi aiemmin vallinneen herätyskristillisen suuntauksen ihanteiden painottamista, kun toiset osallistuivat toimintaan muista syistä. Määrällinen kasvu laantui, sillä suurten ikäluokkien vaikutus nuorisotyöhön laski 1960-luvun loppua kohden.

Tutkimukseni tarkastelee Norjan lehdistön uutisointia ja lehdistössä käytyä keskustelua holokaustista ja juutalaisista vuosina 1945 ja 1946. Norja oli sodan aikana Saksan miehittämä maa ja Norjasta lähetettiin 767 juutalaista tuhoamisleirille Puolan alueelle. Sodan aikana vahvan sensuurin alaisena olleet lehdet vapautuivat Norjan vapauden koittaessa toukokuussa 1945. Tutkin pro gradu -tutkielmassani sitä, miten lehdet uutisoivat jo aiemmin keväällä vapautetuista keskitys- ja tuhoamisleireistä. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti siihen, miten holokaustin toteuttajia kuvattiin. Tämän tutkimuksen lähteinä ovat neljä norjalaista päivälehteä: Aftenposten ja Verdens Gang sekä kristilliset Vårt Land ja Dagen. Tutkimus osoittaa, että Norjan lehdistössä kirjoitettiin kesällä 1945 paljon keskitysleireistä, ja silminnäkijäkertomukset olivat tärkeä osa uutisointia. Belsenin oikeudenkäynnin myötä holokaustista selvinneet nousivat enemmän esille, kun taas syksyn 1945 edetessä holokaustin uhrit painuivat uutisoinnissa taka-alalle. Massiivista Nürnbergin oikeudenkäyntiä lehdistö seurasi vaihtelevalla innostuksella luoden norjalaisille laajempaa käsitystä niin sodan tapahtumista kuin holokaustista. Norjan lehdistö ei kuitenkaan pitänyt holokaustia oikeudenkäyntiuutisoinnin keskiössä, vaan keskeisemmäksi koettiin syyllisten tuomitseminen ja rankaiseminen. Oikeudenkäyntiuutisoinnin lisäksi Norjan lehdistö uutisoi juutalaisista, jotka olivat jääneet pakolaisiksi sodan myötä. Keskeiseksi teemaksi tutkimusajanjaksolla kristillisissä lehdissä nousi kristillisten juutalaislähetysjärjestöjen saama näkyvyys ja vahva kristillinen sionismi. Tämä tutkimus osoittaa, että juuri nämä uutiset pitivät esillä juutalaisten kohtaloa ja loivat omaa muistokulttuuria juutalaisten oman sodanjälkeisen muistokulttuurin rinnalle. Kristillisten lehtien kirjoituksista välittyy, että juutalaisten kärsimysten nähtiin vahvasti tukevan juutalaisten oikeutta ”pyhään maahan”. Samaan aikaan kiristyvän Lähi-idän poliittisen tilanteen myötä juutalaiset esiintyivät uutisissa negatiivisessa valossa, mutta Norjan Israelin lähetyksen ja muiden kristillistä sionismia edustavien kirjoittajien myötä myös juutalaisten ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä korostettiin.

Tämä työ käsittelee partioliikkeen arvokasvatusta vuosilta 1917–1918 kahden lehden, Partiolaisen ja Ole Valmis-lehden näkökulmasta. Suomi koki kyseisinä vuosina murroskauden itsenäistymisen ja sisällissodan muodossa. Partio oli uusi harrastus: se oli ehtinyt toimia vuoden ennen kieltämistä ja sallittiin jälleen vuonna 1917. Tutkimus tarkastelee kahden partiolehden näkökulmasta partioliikkeen arvokasvatuksen suhdetta suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin. Erityisen huomion kohteena on se, millaista partioliikkeen arvokasvatus oli ja miten se muuttui yhteiskunnan vaikutuksesta. Tutkimuksessa pohditaan myös sitä, miten partioliikkeen arvokasvatus vastasi yhteiskunnan yleisiä kasvatusihanteita. Vuonna 1917 alkoi ilmestyä kaksi partiolehteä, Ole Valmis ja Partiolainen. Kumpikin partiolehti kilpaili samasta lukijakunnasta - partiolaisista. Kummassakin lehdessä esiteltiin partioliikkeen ohjelmaa, arkipäivän vinkkejä, leikkejä ja korkeimman neuvoston viralliset, partioliikettä koskevat päätökset. Lehdet erosivat toisistaan vain suhtautumisella suomen ja ruotsin kielisyyteen: Ole Valmis edusti kaksikielistä linjaa ja Partiolainen suomenkielistä. Partiolehdet olivat lähellä käytännön partiolaisuutta niin, että samalla kerrottiin hallinnon liikkeistä. Lehdet tarjoavat tästä syystä hyvän näkökulman arvokasvatukseen ja sen muutoksiin. Vuonna 1919 partiolehdet yhdistyivät yhdeksi, Partio –nimiseksi lehdeksi. Partioliike myötäeli yhteiskunnan muutoksissa. Partioliikkeen arvokasvatus muuttui osittain yhteiskunnan murrosajan vuoksi, osittain oman uutuutensa takia. Vuonna 1917 Ole Valmis –lehdessä ja Partiolaisessa määriteltiin harrastuksen rajat: mitä partio on, millaisia partiolaiset ovat ja kuinka heitä halutaan kasvattaa. Partioliikkeen sisäinen kehitys keskeytyi vuonna 1918, kun sisällissota puhkesi. Yhteiskunnassa elettiin poikkeusaikaa, samoin partioliikkeessä: varsinainen toiminta keskeytyi ja liikkeen piirissä keskityttiin sodassa toimimiseen. Sodan jälkeen arvokasvatuksessa korostettiin kaatuneiden esimerkillisyyttä rohkeudessa, annettiin vinkkejä ruokapulan helpottamiseksi ja puhuttiin partioliikkeen suomalaistamisesta. Vuonna 1918 alkunsa saaneet kehityslinjat jatkuivat vuodelle 1919. Käytännön taitoihin tehtiin tarkennuksia: vartion kokouksista kirjoitettiin, kilpailemisesta kerrottiin ja tarkkuuden kasvatukseen opetettiin. Katseet voitiin kääntää myös ulkomaille, kun maan sisäiset ongelmat olivat tasoittumassa. Vuoden 1919 yhteneväisyys huipentui uuteen partiolehteen, joka oli tarkoitettu kaikille yhteiseksi, viralliseksi partiolaisten äänenkannattajaksi.