Browsing by discipline "Käytännöllinen teologia"

Tutkimuksessa selvitetään, millaisena spirituaalisuus näyttäytyy haastateltujen äitien kokemusmaailmassa, miten he kokevat spirituaalisuutensa muuttuneen, ja kuinka he suhtautuvat tulevaisuuteensa spirituaalisuuden näkökulmasta. Tuloksia peilataan Euroopan Palliatiivisen yhdistyksen jaotteluun spirituaalisuuden eri ulottuvuuksista, joita ovat eksistentiaaliset, arvoihin liittyvät ja uskonnolliset kysymykset. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastattelemalla kuutta äitiä puolistrukturoidun syvähaastattelun keinoin. Heidät valittiin harkinnanvaraisella otannalla ja aineisto analysoitiin tulkitsevan fenomenologisen analyysin IPA (interpretative phenomenological analysis) menetelmin. IPA toimi myös tutkimuksen tietoteoreettisena viitekehyksenä. Aineistosta erottuu kolme kattoteemaa, joita ovat äitien suhde itseen, maailmaan ja Jumalaan. Näiden keskiössä on uusi ihmissuhde, suhde lapseen, joka vaikuttaa muihin suhteisiin. Suhteessa itseen korostuu ristiriitaisuus ja rajallisuuden kokemus. Muutoksen näkökulmasta kokemus syvällisemmästä ja aidommasta itsestä nousee esiin äitiyden myötä. Tulevaisuus näyttäytyy toiveena jatkuvasta kehittymisestä. Kokemukset suhteessa itseen nyt ja tulevaisuudessa koskettavat spirituaalisuuden eksistentiaalista ulottuvuutta ja arvokysymyksiä. Muutokseen liittyvät näiden lisäksi uskonnolliset kysymykset. Suhdetta maailmaan äidit kuvailevat ensisijaisesti erilaisten tunteiden kautta. Lapset ja lähisuhteet korostuvat ja äitien kokemukset niistä liittyvät laaja-alaisesti kaikkiin spirituaalisuuden osa-alueisiin. Asioiden tärkeysjärjestys ja elämän tarkoitus muuttuvat ja tulevaisuuteen liitetään toive uudesta lapsesta tai lapsenlapsista. Muutokseen ja tulevaisuuden kokemuksiin ei liity uskonnollisia kysymyksiä. Spirituaalisuuden eksistentiaaliset ja arvokysymykset ovat keskiössä. Suhteessa Jumalaan äidit liittävät transsendenttisen ulottuvuuden selvimmin synnytystapahtumaan. Myös arki mahdollistaa äideille yhteyden omaan spirituaalisuuteensa. Uskonnollisista rituaaleista rukous osoittautuu tärkeimmäksi keinoksi hakea tukea ja turvaa lapsiarjessa. Omaa jumalasuhdetta kuvataan niin myönteisten kuin kielteisten määreiden kautta. Jumalasuhteessa tapahtuneessa muutoksessa korostuvat armo ja rakkaus. Suhde Jumalaan liittyy spirituaalisuuden kaikkiin kolmeen ulottuvuuteen ja niistä keskeisimmin uskonnollisiin kysymyksiin. Tutkimus osoittaa, että äitiys ja spirituaalisuus liittyvät läheisesti yhteen ja kokemus niiden välisestä suhteesta on vahvasti tunteisiin kietoutunut, moniulotteinen ja yksilöllinen. Äitiys näyttäytyy mahdollisuutena hengelliselle ja henkiselle kasvulle ja muutokselle. Tutkimuksen tuottama tieto voi rohkaista tutkimukseen osallistuneita ja heidän edustamiaan ihmisiä keskustelemaan enemmän äitiyteen tai laajemmin vanhemmuuteen liittyvistä spirituaalisista kokemuksista. Se tarjoaa myös eri tahoille ajatuksia siitä, kuinka tukea kokonaisvaltaisesti naisia äitiyden mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa.

Tutkimukseni tehtävänä oli selvittää, millä tavoilla nuoret kielentävät uskonnollisuutta Demi.fi-sivuston Syvälliset-keskustelupalstalla. Tarkoituksenani oli tarkastella risteystä, jossa yhtäältä haastava henkilökohtaisen uskonnollisuuden kuvaaminen ja toisaalta nuorille luonteva keskusteluympäristö kohtaavat. Kvalitatiivisen sisällönanalyysin tutkimusaineistona on 256 keskusteluviestiä yhteensä viidestä eri keskusteluketjusta. Tarkastelun kohteena olevaa keskustelua käytiin vuosien 2013–2014 aikana, painottuen loppuvuoteen 2014. Tutkimusta taustoittavissa teorialuvuissa tarkastelen sosiaalista mediaa nuorten vuorovaikutuskenttänä sekä uskonnollisen kielen luonnetta ja rakentumista. Näissä luvuissa käsittelen nuoruuden ja identiteetin rakentumista verkossa, keskustelupalstaa yhteisön kommunikaatiokanavana sekä nuorta uskonnollisen kielen käyttäjänä. Esittelen myös uskonnollisen kielen merkityksiä rakentavaa funktiota sekä sen metaforista ulottuvuutta. Varsinainen tutkimusaineiston analyysi jakautuu kahteen osaan: uskonnollisuuden kielentämisen keinoihin sekä viestien sisältöjen tarkasteluun kielellisestä näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella nuorten tavat kielentää uskonnollisuutta Syvälliset-keskustelupalstalla näyttäytyvät abstraktion kuvaamisena, eri tavoin asemoituvina kirjoittajarooleina, tulkintaeroja synnyttävänä puhetapana, viestien intertekstuaalisuutena, huumorin käyttämisenä sekä erilaisten puhetyylien hyödyntämisenä viestin välittymiseksi. Sisällöllisesti nuorten kirjoittamat tutkimusaineiston viestit käsittelevät uskon suhdetta opillisuuteen ja arvomaailmaan erityisesti moraalikäsitysten, teologisten kysymysten sekä kuolemanjälkeisyyden osalta. Nuorten uskonnollisessa keskustelussa käsitellään myös uskontoon liitettäviä sääntöjä ja rituaaleja. Tutkimusaineiston mukaan uskonnollisen yhteisön merkityksen kuvaaminen on tärkeä osa uskonnollisuuden kielentämistä. Oman uskonnollisen identiteetin syntyyn ja rakentumiseen vaikuttavat myös nuoren kokemukset uskonto- ja uskonnollisesta kasvatuksesta. Tutkimus osoittaa, että nuorten käyttämä uskonnollinen kieli on monitulkintaista ja -merkityksistä. Uskonnollinen kieli perustuu viittaamiselle ja uskonnollisten kokemusten selittäminen rakentuu aina aiempien elämänkokemusten varaan. Abstraktin uskonnollisuuden kielentäminen vaikuttaisikin keskustelupalstalla tapahtuvan luontevimmin omien kokemusten kuvaamisen kautta. Huomionarvoista on lisäksi se, että nuoruuteen liittyvän minä-keskeisen ajattelun ja viestinnän lisäksi uskonnollisessa keskustelussa näyttää korostuvan vahva yhteisöllinen ajattelu ja kuulumisen tarve.

Tämän tutkimuksen kohteena on pappien pitämät siunauspuheet hautaan siunaamisen toimituksessa Espoon Tapiolan seurakunnassa vuosina 2011–2012. Siunauspuheiden kehitystä ja historiaa on tutkittu monipuolisesti myös aiemmin. Tässä tutkimuksessa aiempaa tutkimusta syvennetään selvittämällä, millainen on nykypäivän siunauspuhe. Vuoden 2006 kirkollisten toimitusten oppaassa ohjeistetaan, että siunauspuhe rakentuu tavallisesti kolmen aihepiirin varaan. Puheessa käsitellään vainajan persoonaa ja elämää, ihmisen katoavaisuutta ja sen kohtaamista sekä ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta kuoleman voittajana ja syntisten vapahtajana. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten papit tuovat esille näitä kolmea teemaa ja miten he eri teemoja painottavat. Teoreettisen taustan tutkimukselle luo keskustelu siunauspuheen luonteesta. Onko siunauspuhe saarna vai puhe? Miten kristinuskon sanoma suhteutuu pappien puheessa vainajan elämään ja omaisten elämäntilanteeseen? Aineisto koostuu kahdeksan Tapiolan seurakunnan papin pitämistä toimituksista ja heidän haastatteluistaan. Kultakin papilta on nauhoitettu kaksi toimitusta, yhteensä 16 kappaletta. Haastattelumenetelmänä oli teemahaastattelu. Toimitukset ja haastattelut äänitettiin ja litteroitiin. Analyysi kohdistuu siunauspuheisiin, ja haastattelujen kautta etsitään selitystä näiden puheiden sisältöön. Analyysimenetelmänä käytetään teemoittelua eli pilkkomista ja ryhmittelyä aineistosta nousevien teemojen mukaan. Analyysin kautta muodostuvat neljä päälukua, joista ensimmäinen käsittelee puheiden rakennetta ja valmistelua. Kolme seuraavaa päälukua käsittelevät puheiden sisältöä: Rakenneluku luo pohjan kolmelle sisältöä käsitteleville luvuille. Pappien tavat rakentaa puhe vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia sisältöjä puheissa tuodaan esille ja miten eri sisällöt painottuvat. Rakenneluvussa käsitellään myös pappien raamatuntekstien valintaa ja käyttöä. Toisessa pääluvussa tarkastellaan sitä, miten papit viittaavat puheessa vainajan elämän vaiheisiin. Vainajan elämää ja persoonaa tuodaan puheissa esille hyvin eri tavoin ja painotuksin. Vainajan elämän muistelun kautta toisaalta haetaan yhteyttä omaisiin ilosanoman välittämiseksi, mutta eletty elämä myös itsessään puhuttelee läsnäolijoita. Analyysin perusteella selviää, että papit ovat kokeneet paljon käytännöllisiä haasteita elämänkerrallisen ja vainajan persoonaan liittyvän aineksen kanssa ja että he ovat ratkaisseet nämä haasteet monenlaisin tavoin. Kolmannessa pääluvussa käsitellään sitä, miten papit sanoittavat omaisten tuntoja ja kysymyksiä kuolemantapauksen äärellä. Aineisto osoittaa, että papit pyrkivät sanoittamaan erityisesti surun kokemusta mutta myös katoavaisuuden herättämiä ajatuksia. Kuolemaa vasten avautuu elämän arvo ja merkitys. Neljännessä pääluvussa tarkastellaan sitä, miten papit sanoittavat siunauspuheissa kristinuskon erityissanomaa Kristuksen sovitustyön kautta avautuvasta ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Siihen miten ilosanomaa sanoitetaan, vaikuttavat erityisesti pappien tavat rakentaa puhe. Toisaalta kristillistä sanomaa lähestyttiin puheissa Kristus-keskeisesti, mutta toisaalta osa papeista sanoitti kristityn toivoa selvästi abstraktimmin. Papit kertoivat haastatteluissa myös etsivänsä tietoisesti omanlaistaan tapaa sanoittaa toivon sanomaa. Lisäksi tutkimus antaa ymmärtää, että myös pappien oma elämänkokemus ja työikä vaikuttavat ilosanoman sanoittamiseen puheessa. Tutkimus voi toimia keskustelun herättäjänä pappien kesken siitä, mitä on kristinuskon ilosanoman sanoittaminen hautaan siunaamisen toimituksessa. Miten sanoittaa kristillistä toivoa ajankohtaisesti ja mikä on eletyn elämän ja omaisten tilanteen asema siunauspuheessa?

Tutkielmassa tarkastellaan läheisensä menettäneiden lasten suhdetta menetettyyn sururyhmän kontekstissa. Tutkielman tehtävänä on ymmärtää, miten lasten suhde ja side menetettyyn rakkaaseen tulee esiin heidän piirustuksissaan ja kertomuksissaan, ja toisaalta, mikä rooli sururyhmällä on lasten surussa. Lapsen ja kuolleen läheisen suhdetta tutkielmassa tarkastellaan jatkuvan tunnesiteen paradigmaa soveltaen. Tunnesiteen katsotaan jatkuvan kuoleman jälkeen läheisen menettäneen ja kuolleen välillä. Suhde läheisen menettäneen ja kuolleen läheisen välillä kuitenkin muuttuu elämän mittaan, sillä surun ajatellaan olevan elämänmittainen kokemus. Tutkielman aineisto koostuu neljästä eri materiaalista: visuaalisesta (piirustukset), kirjoitetusta (lasten taustatiedot), puhutusta (haastattelut) ja osallistuvasta havainnoinnista sururyhmässä. Tutkimusaihetta lähestytään sekä visuaalis-narrativiisella otteella viiden latenssi-ikäisen (9−11 vuotiaan) lapsen piirustuksien ja kertomusten kautta sekä temaattisnarratiivisella näkökulmalla sururyhmän ohjaajien haastattelun perusteella. Visuaalis-narratiivisen analyysin pohjalta nousee esiin kolme erilaista suhdetta ja sidettä menetettyyn: erottamaton side, muuttuva side ja tunnusteleva side. Nämä erilaiset tunnesiteet vaikuttavat olevan jatkuvan neuvottelun alla. Ne voivat muuttua ajan mittaan lapsen kasvaessa ja kehittyessä, ja ovat sidoksissa elämän sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin latenssi-ikäisen lapsen tunnustellessa omaa rooliaan yhteiskunnassa. Temaattis-narratiivisesta analyysistä nousevien teemojen perusteella sururyhmässä menetetyt läheiset tulevat muistelun kautta näkyviksi ja muistelun pohjalta rakentuu side menetettyyn, vaikkakaan tuonpuoleisuuden ajatukset eivät ryhmässä nouse esiin. Sururyhmä antaa apukeinoja ja voimavaroja erityisesti ryhmän tarjoaman vertaistuen kautta surun kohtaamiseen, joka saattaa olla monelle ammattilaiselle haasteellista. Lopulta, surun sanoittaminen ja surun kokonaisvaltaisuuden käsittäminen sekä tulevaisuuden näkeminen merkityksellisenä tarjoavat surun kanssa eläville lapsille voimavaroja tulevaan. Näin ollen tutkielman tulokset osoittavat sururyhmän olevan tarpeellinen surun käsittelyssä. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että jatkotutkimuksena olisi hyödyllistä yhdistää kriisikeskusten ja seurakunnan lasten sururyhmätoiminta sekä tehdä pitkittäistutkimusta, sillä se mahdollistaisi suhteen ja tunnesiteen tarkastelun pidemmällä aikavälillä.

Tutkimukseni tehtävä on selvittää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät mieltävät diakoniaan liittyvän kasvatuksen. Diakoniakasvatusta toteutetaan seurakunnissa, mutta siitä ei ole toistaiseksi olemassa yleistä linjausta, eikä diakoniakasvatus ole ollut suomalaisen diakonian tutkimuksen keskiössä. Kyseessä on kvalitatiivinen, induktiivisen sisällönanalyysin keinoin toteutettu tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 75:stä kyselylomakevastauksesta, jotka on kerätty helmi-maaliskuussa 2015 suomenkielisissä hiippakunnissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä. Taustoitan tutkimusta tarkastelemalla diakonian historiallista kehityskaarta, diakonian teologiaa ja nykyajan suomalaista seurakuntadiakoniaa ja -kasvatusta. Esittelen myös diakoniakasvatukseen sovellettavia kasvatus- ja oppimisteorioita sekä eettistä ja uskontokasvatusta. Tutkimuksen tulosluvuissa käsittelen diakoniatyöntekijöiden näkemyksiä diakoniakasvatusta ohjaavista kristinopillisista lähtökohdista, tavoitteista ja aihealueista. Esittelen diakonian ohjaus-, opetus- ja kasvatustehtävien käytäntöjä sekä diakoniatyöntekijöiden suhtautumista ja valmiuksia kasvatustyön toteuttamiseen. Sivuan lisäksi sitä, miten seurakunnissa on määritelty diakoniakasvatusta. Johtopäätösluvussa kiteytän tuloksia ja esitän mallin diakoniakasvatuksen määritelmästä. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniakasvatus ankkuroituu kristinopin keskeisiin sisältöihin, diakonian kokonaisuuteen ja seurakuntayhteyteen. Diakoniakasvatusta on tarkoituksellinen diakonian olemuksesta, merkityksistä ja keskeisistä sisällöistä viestiminen. Sitä on myös diakonian työtilanteisiin liittyvä kasvatuksellisuus itsessään. Toisaalta diakoniakasvatusta on kaikki tiedostettu tai tiedostamaton toiminta, joka ohjaa ihmisiä diakonisen asenteen omaksumiseen. Diakoniakasvatuksessa keskeistä on vuorovaikutuksellisuus, ja toteuttamismenetelmät ohjautuvat tavoitteista ja tilanneyhteyksistä käsin. Diakoniakasvatusta työmuotona arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Se nähdään mahdollisuutena lähimmäis- ja yhteisvastuun laajentamiseksi sekä asenteisiin ja olosuhteisiin vaikuttamiseksi. Diakoniakasvatus on keino lisätä tietoa kirkossa tehtävästä hyvästä. Ihanteellisimmillaan diakoniakasvatus läpäisee kaikki seurakunnan työalat ja tavoittaa kaikenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Haasteena pidetään diakoniakasvatuksen painottumista suhteessa muun diakoniatyön kokonaisuuteen. Kasvatustehtävien toteuttaminen diakoniatyössä edellyttää riittäviä resursseja ja valmiuksia.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja analysoida diakoniatyöntekijöiden ja pappien käsityksiä spiritualiteetista. Tutkimuskysymysten avulla selvitettiin spiritualiteetin muotoutumiseen, sisältöön ja ammatilliseen identiteettiin liittyviä tekijöitä diakoniatyön kontekstissa. Tutkimuksen aineisto kerättiin kirjeiden avulla Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiltä ja papeilta. Aineisto koostui 30 kirjeestä. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Spiritualiteetti on käsitteenä monimerkityksinen, ja sitä voidaan tarkastella useista erilaisista näkökulmista. Tässä tutkimuksessa spiritualiteetti ymmärretään laaja-alaisesti, jolloin siihen sisältyvät yksilöllinen ja yhteisöllinen hengellinen elämä, sosiaaliset suhteet sekä ihmisen tapa elää ja etsiä elämän tarkoitusta. Diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteetin muotoutumisessa kodin perinnöllä, kasvulla evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, henkilökohtaisella uskolla ja hengellisellä yhteisöllä oli tärkeä merkitys. Ne muodostivat perustan yksilölliselle ja yhteisölliselle uskolle. Spirituaalinen aktiivisuus, joka muodostui spiritualiteetin hoitamisesta, spiritualiteetin merkityksestä ja uskosta elämisestä, oli tunnusomaista tutkimukseen osallistuneille. Spiritualiteetti ja ammatillinen identiteetti liittyivät diakoniatyön kontekstissa toisiinsa palvelevan uskon kautta. Palveleva usko muodostui alalle suuntautumisesta, spiritualiteetin sisällöstä, työn hengellisyydestä, työn omaleimaisuudesta ja työssä jaksamisesta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että diakoninen spiritualiteetti rakentuu yksilöllisestä ja yhteisöllisestä uskosta, spirituaalisesta aktiivisuudesta ja palvelevasta uskosta sekä näiden välisestä keskinäisestä yhteydestä. Tämä yhteys näyttäytyi tässä tutkimuksessa positiivisena, mutta aihepiiristä on tarpeen tehdä jatkotutkimusta isommalla aineistolla ja erilaisia aineistonkeruumenetelmiä yhdistämällä. Tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan koko Oulun hiippakunnan diakoniatyöntekijöiden ja pappien spiritualiteettia, mutta ne antavat uutta tietoa spiritualiteetista ja sen yhteydestä diakoniaan. Tutkimusta voidaan hyödyntää diakonia-alan koulutuksessa ja seurakuntien työntekijöiden täydennyskoulutuksessa. Tulosten pohjalta voidaan kehittää diakoniatyötä ja vahvistaa seurakuntien työntekijöiden yksilöllistä ja yhteisöllistä spiritualiteettia sekä työhyvinvointia.

Cancer diseases are considered to be relatively common among the Finnish population, every fourth Finn has been affected by cancer in their lifetime. Around 24,000 new cases of cancer are diagnosed each year in Finland. According to the estimations, about half of all diseased will recover. This research examines cancer patients experiences and needs for mental and spiritual support. This paper answers questions what kind of support cancer patients were given after the diagnosis and how did they felt about it. My research was conducted by thematic interviews (N=7) with cancer patients and letters (N=13). To analyze I used narrative holistic-content analysis and holistic analysis of form. Narrative holistic-content analysis consists of reading the material and writing down common points, themes and deflections. By using holistic analysis of form, I observed changes and turning points in one s story of life. Then I could graphically show the emotional changes in the cancer patients life. By rereading the material, examining and comparing it, I was able to build different categories. After defining these categories (Longing, Supported, Individualists, Believers) I reread the interviews in terms of which category it belonged to. I chose one story from each category to represent the whole group. This so-called central story was complemented by other stories from the same group. Analysis enables to define a type story from each group, they were examples of the various ways of reacting about support that they were giving or not having the support that were needed. The stories reflect the participants feelings about support they were given but some cases feeling rejected.

Tässä tutkielmassa olen haastatellut yhdeksää 15–23-vuotiasta nuorta, joilla on ollut vai-keuksia joko koulutusten välisessä tai koulun ja työn välisessä siirtymässä. Tutkin, millaisia elämänhallinnallisia vahvuuksia ja haasteita nuorten haastatteluissa ilmeni sekä miten nuoret olivat osallisia uskonyhteisöistä ja löysivätkö nuoret uskonnollisista yhteisöistä merkitystä tai elämänhallinnallista tukea. Haastattelumuotona käytin teemahaastattelua. Tutkielmani alussa määrittelin elämänhallinnan koostuvan arjen mielekkyydestä ja arjen perusrytmistä huolehtimisesta, merkittävistä ihmissuhteista sekä myönteisistä tulevaisuusodotuksista. Osallisuudella puolestaan tarkoitin nuorten kokemusta kirkkoon kuulumisesta. Analysoin haastattelut laadullisen sisällönanalyysin avulla. Koska haastatteluissa oli mukana myös peruskouluaan päättäviä koululaisia, olen paikoin jakanut nuoret analyysissani kahtia alaikäisiin koululaisiin ja täysi-ikäisiin nuoriin. Nuoret kokivat vaikeuksia sopivan koulutusalan valinnassa, koulunkäynnissä sekä työllisty-misessä. Osa suunnitteli uraansa aktiivisesti, osa taas ei halunnut miettiä tulevaa lainkaan. Oman asuinpaikkakunnan pienuus vaikutti sekä koulutus- että työllistymismahdollisuuksiin. Nuorten tulevaisuusodotukset olivat hyvin konventionaalisia – oma perhe, työ ja koti nousivat esiin tärkeimpinä toiveina. Toisaalta suurin osa nuorista suhtautui tulevaisuuteen epäillen tai pelokkaasti, eikä osa halunnut miettiä tulevaisuuttaan lainkaan. Tulevaisuudensuunnittelun opettelusta voisikin olla nuorille jatkossa hyötyä. Elämänhallinnallisia vahvuuksia olivat sosiaaliset verkostot. Taloudellisissa ongelmissa saatettiin turvautua vanhempien apuun. Jokaisella nuorella oli myös luotettavia ystäviä, joiden kanssa he viettivät paljon aikaan. Ongelmia puolestaan oli arjen suunnittelussa ja unirytmistä kiinnipitämisessä. Osalla nuorista oli ongelmia päihteiden kanssa, ja tässä yhteydessä kaverien vaikutus nuoren hyvinvointiin ei ole yksiselitteinen. Vaikka kyseessä on vain pieni otos nuoria, suhtautumistapoja kirkkoa kohtaan löytyi monta. Nuorista kaikki olivat olleet Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta kaksi heistä oli eronnut kirkosta. Tapoja suhtautua kirkkoon olivat välinpitämättömyys, toimituskeskeisyys tai sitoutuneisuus. Välinpitämättömille nuorille kirkon toiminnalla tai sanomalla ei ollut merkitystä. Osa heistä suhtautui kirkkoon jopa vihamielisesti. Toimituskeskeisille kirkon sanomalla ei ollut suurta merkitystä, mutta he halusivat silti pysyä kirkon jäseninä voidakseen osallistua kirkollisiin toimituksiin. Sitoutuneita nuoria oli vain yksi. Hän osallistui jonkin verran kirkon nuorille järjestämään toimintaan, ja hänelle myös kirkon sanomalla oli henkilökohtaista merkitystä. Nuorten omissa hengellisissä spekulaatioissa näkyy ajatusmaailman monipuolistuminen ja yksityistyminen, eikä kirkon perinteisellä opetuksella ollut suurimmalle osalle merkitystä. Toisaalta nuorten asennoitumistavat kirkkoa kohtaan heijastelivat paljon sitä tapaa, jolla heidän lapsuudenperheessään oli suhtauduttu kirkkoon.

Tutkimuksessa tarkasteltiin seitsemän kuvataiteilija-papin ammatillista tarinaa ja ammatti-identiteettiä tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää, millainen taiteilijuuden ja pappeuden suhde on 1) haastateltavien ammatillisessa tarinassa ja 2) ammatti-identiteetissä. Teoreettinen viitekehys muodostui identiteettiä ja tarinallista identiteettiä sekä ammatti-identiteettiä koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Ammatillista tarinaa tarkasteltiin tarinaa ohjanneiden arvojen ja motiivien näkökulmasta, ja ammatti-identiteettiä tarkasteltiin Heikkisen (2001) ja Jokisen (2002) mukaan persoonallisen ja sosiaalisen identiteetin osana. Tutkimuksen aineisto kerättiin avointen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin Lieblichin et. al. mukaan holistisen muodon ja sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa muodon analyysissa erottui kolme tarinaryhmää, joista kussakin taiteilijuus ja pappeus suhteutuivat toisiinsa eri tavoin: 1) Muutostarinat, 2) Kompromissitarinat sekä 3) Vuorottelutarinat. Muutostarinoita yhdisti tietoinen päätös ryhtyä päätoimisesta papista täysiaikaiseksi taiteilijaksi pääasiassa papin työn asettamien luovuuden rajoitteiden vuoksi. Kompromissitarinoita yhdisti tasapainottelu taiteilijan ja papin työn välillä kompromisseja tehden. Vuorottelutarinoita puolestaan kuvasi niin intensiivinen suhtautuminen työhön, että taiteilijuuden ja pappeuden yhtäaikainen esiintyminen ammatillisessa tarinassa oli haastavaa. Holistisessa sisällönanalyysissa tarkasteltiin niitä ammatti-identiteetin kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Aluksi teemoja tarkasteltiin tarinaryhmittäin, jolloin havaittiin, että samankaltaisesta tarinan rakenteesta huolimatta ammatti-identiteetin teemat saattoivat vaihdella melko paljon tarinaryhmien sisällä. Siksi tarkastelua laajennettiin vertailemaan toisiinsa kaikkia haastateltavia. Näin löytyi uusi tapa ryhmittää tarinat: taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen ja eriytymisen tarinat. Näissä ryhmissä aiemmat ammatillisen tarinan ryhmät sekoittuivat keskenään. Yhdistymisen tarinoissa (Marika, Vilho, Eemil, Lasse ja Heikki) keskeisiä teemoja olivat näkemys taiteilijan ja kirkon yhteisestä tehtävästä sekä molempien ammattien näkökulmia yhdistävät työtehtävät. Eriytymisen tarinoissa (Marja ja Martti) keskeisiä teemoja puolestaan olivat pettymys kirkkoon työpaikkana sekä sekä etääntyminen luterilaisesta kirkosta. Taiteilija-pappien ammatilliset tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Niitä määrittää vahva sitoutuminen itselle tärkeisiin arvoihin, jota voi nimittää myös kutsumukseksi, vaikka kutsumus-sanaa käytetäänkin arasti. Se, millä tavalla taiteilijuus ja pappeus suhteutuvat toisiinsa ammatillisessa tarinassa, näyttää riippuvan paljon siitä, kuinka itsenäisesti ja luovasti papin työtä on ollut mahdollista toteuttaa. Suurinta itsenäisyyttä papin työssä oli saatu kokea sairaalapapin työssä tai sivutoimisessa papin työssä. Kaikkein vaikeinta oli ollut kiireisessä seurakunnassa, jossa työnteko oli epäitsenäistä ja työyhteisössä oli ongelmia. Itsenäisyys ei ollut silti taannut mahdollisuutta pitää yllä taiteilijan työtä papin työn rinnalla, jos papin työ oli kaiken kaikkiaan liian kokonaisvaltaista ja kiireistä. Taiteilija-papin ammatti-identiteetin havaittiin painottuvan vahvasti persoonallisen identiteetin puolelle. Sosiaalisen identiteetin osalta näkyy sen sijaan pyrkimystä valikoida samaistumisen kohteet tarkasti. Taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen näkökulmasta keskeistä on, näkeekö taiteilija-pappi taiteilijalla ja papilla jonkinlaisen yhteisen tehtävän. Tämä näkemys näyttää olevan yhteydessä käsityksiin taiteesta ja kirkosta. Vahvinta yhdistymistä ilmentävät ne tarinat, joissa suhde kirkkoon on positiivinen ja omalla taiteilijuudella on hengellinen perusta. Vastaavasti selkeintä eriytymistä ilmentävät ne tarinat, joissa kirkkoon on petytty ja hengelliset teemat on pyritty pitämään omasta taiteesta erossa. Näitä tarinoita yhdisti myös lapsuudenkodin taiteilijuutta vähättelevä ja pappeutta ihannoiva ilmapiiri. Mielenkiintoista on kuitenkin, että riippumatta yhdistymisen asteesta oma spiritualiteetti oli alue, jolla taiteilijuus ja pappeus saattoivat kuitenkin kaikilla jossakin määrin kohdata. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus luovien alojen ja teologisen alan yhdistelmistä voisi tuoda kirkon ja taidemaailman välille hedelmällistä ja tarpeellista vuoropuhelua.

Suomessa alkoi perjantaina 28.11.2014 poikkeuksellisen suuri kirkosta eroamisaalto. Kyseisenä perjantaina ja sitä seuranneena viikonloppuna Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erosi yli 13000 henkilöä. Tässä pro gradu –tutkielmassani tutkin ja analysoin niitä syitä, jotka johtivat suuren määrän ihmisiä eroamaan kirkosta kyseisenä ajankohtana. Tutkimusaineistonani käytän eroakirkosta.fi nimisen, kirkosta eroamista varten luodun verkkopalvelun palautteita. Palautteissa kirkosta eroavat henkilöt voivat kertoa syynsä kirkosta eroamiselleen. Tutkimusaineistona ovat 600 kappaletta palautetta 28.11.2014 kello 13.12 – 18.35 väliseltä ajanjaksolta. Kyseinen ajanjakso on valittu siksi, että perjantaina 28.11.2014 kello 13 alkaneessa täysistunnossa Suomen eduskunnassa äänestettiin ensi kertaa Suomen historian aikana kansalaisaloitteesta alkunsa saaneesta lakimuutosehdotuksesta. Äänestyksen kohteena oli kansalaisaloite avioliittolain rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta. Valitessani kyseisen tutkimusajankohdan voin tutkia myös sitä, oliko kyseisellä eduskunnassa suoritetulla äänestyksellä vaikutusta kirkosta eroamisiin tutkimusajankohtana. Tutkimuksessa sovellan kvantitatiivista tutkimusmetodia. Tutkimusaineiston suuren määrän vuoksi, aineisto on syötetty SPSS-tilastollisten analyysien tekemiseen tarkoitettuun tietokoneohjelmaan. Kun havainnoista oli ohjelman avulla muodostettu datamatriisi, suoritin aineistosta tilastollisen analyysin. Analyysin perusteella muodostin 9 kappaletta erilaista klusteroitua muuttujaa kirkosta eroamisen syistä. Muuttujien klusteroinnissa olen soveltanut myös kvalitatiivisen sisällön analyysin periaatteita. Aineistosta nousi suurimmaksi kirkosta eroamista kuvaavaksi klusteroiduksi muuttujaksi (1) sukupuolineutraali avioliitto. Muuttuja (2) jokin arkkipiispan lausunto tai kommentti, oli palautteiden perusteella toiseksi suurin kirkosta eroamiseen johtanut syy. Tutkimuksen tuloksista voi päätellä sen, että Suomen eduskunnan täysistunnossa 28.11.2014 äänestetty tulos sukupuolineutraalista avioliittolaista ja siihen liittyvä keskustelu ja kommentointi eri medioissa, sekä joidenkin henkilöiden myönteiset kannanotot asiasta saivat suuren joukon ihmisiä eroamaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta tutkimusajankohtana.