Browsing by master's degree program "Master's Programme in Theology and Religious Studies"

Tiivistelmä Referat Tutkielmassani kysyn, millainen yhteys akkadinkielisen rakkauskirjallisuuden ja Laulujen laulun välillä on käsitteellisten hedelmämetaforien valossa. Erittelen lähdetekstien hedelmämetaforien kohdealueet, vertailen niitä keskenään ja kartoitan tekstien välistä mahdollista yhteyttä. Lisäksi selvitän, millaisia uusia tulkinnallisia ulottuvuuksia Laulujen lauluun akkadinkielisten rakkaustekstien käsitteellisten hedelmämetaforien tunteminen tarjoaa. Käsitteellisen metaforan teorian mukaan kielellinen metafora on pohjimmiltaan luonteeltaan kognitiivinen ja käsityksemme abstrakteista asioista perustuvat havaintoihin konkreettisista asioista. Konkreettisista asioista puhutaan yleisesti lähdealueina ja abstrakteina kohdealueina. Käsitteellisen metaforan ymmärtäminen on mahdollista, kun vastaavien elementtien määrä lähde- ja kohdealueen välillä on riittävä. Yhdistän käsitteellisen metaforan teorian vertailevaan eksegeettiseen tutkimukseen. Tässä seuraan soveltaen Brian Gaultin mallia, jossa yhteiset käsitteelliset metaforat hahmotetaan joko käsitteellisinä lainoina, jaettuna traditiona tai universaaleina arkkityyppeinä. Akkadinkielisen rakkauskirjallisuuden ja Laulujen Laulun hedelmämetaforilla on paljon yhteisiä kohdealueita. Näistä tyypillisimipä ovat nautinto, seksi ja nainen. Akkadinkielinen materiaali käyttää käsitteellisiä hedelmämetaforia rakastetun miehen tai naisen kuvailuun enemmän kuin Laulujen laulu. Laulujen laulu kuvaa naisen kehoa hedelmämetaforilla suoremmin kuin akkadinkielinen materiaali, mutta seksiä Laulujen laulun hedelmämetaforat kuvaavat puolestaan verhotummin. Akkadinkielisen rakkauskirjallisuuden ja Laulujen laulun vertailu avaa uusia näkökulmia Laulujen laulun tulkintaan. Laulujen laulun voidaan nähdä tekevän viittauksen ”rakkaudesta sairaana olemisen” kirjalliseen motiiviin. Vertailu herättää myös kysymyksen, missä määrin romanttisilla ylistyspuheilla on suostuttelun tai kontrollin ulottuvuus. Aineistosta on hankala eritellä suoria käsitteellisiä lainoja. Tekstien yhteiset lähde- ja kohdealueet kuitenkin osoittavat tekstien välillä vallitsevan vahvan jaetun tradition. Samalla käsitteellisen metaforan teoria tuo esille niin kutsutun Välimeren ja muinaisen Lähi-idän yhteisen rakkausrunouden metaforavarastoteorian olemuksellisen kognitiivisuuden. Kuitenkin nämä yhteiset metaforat ovat samaan aikaan luonteeltaan myös universaaleja ja ne edustavat eräänlaista universaalin teeman kontekstualisointia. Tuleva tutkimus voisi eritellä tekstien uni- tai lintumetaforia tai laajentaa tarkasteltavaa materiaalia Nabȗn ja Tašhmetun rakkausrunoon.

Tässä tutkielmassa kartoitetaan kristologisten käsitteiden yhteyttä augustinolaiseen rakkauden teologiaan katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä syntyneissä lähdeteoksissa. Vertailevana tutkimusasetelmana tutkielmassa on Jon Sobrinon rakkauden teologiaa konstituoivien kristologisten käsitysten sekä Tuomo Mannermaan Lutherin jumalallistamiskäsitystä koskevien näkemysten episteemisen orientaation tarkasteleminen. Theosis-käsityksen osalta lähdeteoksista avautuu kirjoittajille keskeinen näkökulma augustinolaiseen illuminaatiotraditioon ja oppiin rakkauden järjestykseen liittyen. Tämän opin voidaan nähdä kuvastuvan Sobrinon ja Mannermaan kristologisissa näkemyksissä. Metodina tutkielmassa on systemaattinen analyysi. Olennaisena teemana Sobrinoa koskevissa lähdeteoksissa esiin nousee historiallinen, todellinen konteksti kristologisten käsitteiden perustana. Sobrinon kristologisessa ajattelussa jumalallinen ja inhimillinen todellisuus linkittyvät toisiinsa historiallisen kontekstin kautta. Mannermaan theosis-käsitykselle ja episteemisille näkemyksille keskeinen kristologinen painotus on uskossa läsnä oleva Kristus. Merkittävä havainto sekä Sobrinon että Mannermaan kristologian episteemistä orientaatiota koskien on, että kristologiset näkemykset rakentuvat ristinteologiselle perustalle. Molemmilla kirjoittajilla inkarnaatio ja risti jatkuvan luomisen käsitteinä pohjaavat ristinteologiseen perustaan. Sobrinon ja Mannermaan teologista ontologiaa ilmentääkin jatkuvan luomisen periaate. Kirjoittajien yhteys teologista ontologiaa ajatellen voidaan nähdä edelleen yhdistyvän sakramentaalista sanakäsitystä luonnehtivaan käsitykseen trinitaarisesta ontologiasta. Sobrinon ja Mannermaan rakkaudenteologisten näkemysten voidaan myös todeta heijastavan Augustinuksen illuminaatio-opillista ajattelua. Tähän illuminaatiotradition mukaisiin rakkaudenteologisiin painotuksiin liittyy kirjoittajien kristologian Logos-teologinen episteeminen ulottuvuus. Logos nähdään Jumalaa koskevan tiedon välittäjänä. Kirjoittajien theosis-käsitykselle on oleellista Logoksen illuminatiivinen tehtävä. Jumalallistamiskäsitystä ilmentävän kristologian episteemisiä näkemyksiä erottavana tekijänä on nähtävissä aatehistoriallisten traditioiden eroavaisuus. Nämä eroavaisuudet liittyvät Augustinuksen rakkauden järjestystä koskevan opin tulkintaan. Keskeisinä käsitteinä kirjoittajilla esiin nousevat Kristuksen historiallisuus ja ihmisyys theosis-käsityksen kristologisena premissinä.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää evankelisluterilaisen kirkon työntekijöiden tekemän monikulttuurisen vankilasielunhoidon toteutumista Suomessa. Työni tuo ennen tutkimatonta tietoa vankilasielunhoidon kentälle, sillä aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu uskontotieteellisessä viitekehyksessä. Tutkimuskysymykseni ovat: 1.Minkälainen käsitys papeilla ja diakoneilla on vankilasielunhoidosta, sekä miten kristillinen perinne ja evankelisluterilaisuus näkyvät heidän työssään? 2.Minkä ei–kristillisen uskontoperinteen edustamia vankeja sielunhoitajat ovat vankilassa kohdanneet, sekä minkälaisia valmiuksia haastatellut ovat saaneet toista uskontoperinnettä edustavan vangin kohtaamiseen? Tarkastelen lisäksi, mitä teemoja sielunhoitajat käsittelevät monikulttuuristen vankien kanssa. 3.Selvitän myös, minkälaisia erityispiirteitä monikulttuurisessa vankilasielunhoidossa on, sekä minkälaisia haasteita ja positiivisia aspekteja kohtaamisiin liittyy. Tutkielmani aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, joihin osallistuneista vankilasielunhoitajista neljä on pappia ja kolme diakonia. Työni aineisto on kattava, sillä siinä on edustajia kaikista Suomen kolmesta rikosseuraamusalueesta. Lisäksi se kattaa melkein kolmanneksen kaikista evankelisluterilaisista vankilasielunhoitajista. Aineisto on tasapuolinen myös sukupuoli– ja ikäjakauman osalta. Haastattelujen etuna on sekä diakonien että pappien äänen kuulluksi tuomisen mahdollistaminen. Haastattelujen analyysi on toteutettu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen hahmottamisessa toimivat suomalaista uranuurtavaa sielunhoitotutkimusta tehneiden Jouko Kiisken, Paavo Kettusen ja Raili Gothónin käsitykset sielunhoidosta. Työn tuloksia peilataan tutkijoiden näkemyksiin, mutta koska tutkielman metodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, analyysin keskiössä on erityisesti haastateltujen ääni. Vankilasielunhoidon ytimessä ovat holistinen ihmiskäsitys, auttava kohtaaminen, papin ja diakonin virkakäsitys, kristilliset arvot ja vankien uskonnollisten tarpeiden turvaaminen. Haastatellut yhtä lukuun ottamatta, ovat kaikki kohdanneet työssään muiden kuin kristillisen perinteen omaavia vankeja; näistä työntekijöistä kaikki ovat kohdanneet muslimeja. Työntekijöiden valmiudessa kohdata monikulttuurisia vankeja korostui oman aktiivisuuden merkitys; lisäkoulutukselle on suuri tarve. Monikulttuurisessa sielunhoidossa käsitellään samanlaisia teemoja, kuin vankilasielunhoidossa yleensäkin. Sen suurimpina haasteina työntekijät näkivät kieli–ja kulttuurimuurin. Työn positiivisina puolina koettiin erilaisista kulttuureista, ja sen kautta koko elämästä oppiminen. Vankilasielunhoitajat näkevät jokaisen kohtaamisen uskontotaustasta huolimatta arvokkaana. Kuten eräs haastatelluista kiteyttää: ”Armollisen Jumalan näkökulmasta kaikki ovat samassa veneessä.” – niin sielunhoitajat kuin vangitkin.

Tämän opinnäytetyön tutkimustehtävänä on tutkia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien arvoja. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen pääkysymykseen: Millaisina Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien arvot näyttäytyvät Shalom Schwartzin arvojen yleismaailmallisen teorian näkökulmasta? sekä Millaisia eroja pappien arvojen välille syntyy ikään, sukupuoleen tai hiippakuntaan suhteutettuna? Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty kyselylomakkeella (N = 769), joka edustaa tilastollisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Tutkimusote on kvantitatiivinen. Tutkimusta ohjaava teoria on Shalom Schwartzin arvojen yleismaailmallinen teoria. Tulosten perusteella pappien arvohierarkiassa merkittävimpinä arvoina korostuvat Universalismin ja Hyväntahtoisuuden arvotyypit. Papeille tärkeintä olivat kaikkien ihmisten hyvinvointi, arvostaminen, suvaitsevaisuus ja luonnon suojeleminen. Papeilla korostui vapaaehtoinen muiden hyvinvoinnista välittäminen. Vallan arvotyypin asettuminen pappien arvohierarkiassa vähiten merkityksellisimmäksi arvotyypiksi, korostaa pappien keskuudessa olevaa jännitettä ihmisen hyvinvoinnin ja rakenteellisen vallan tavoittelun välillä. Tulosten mukaan sukupuolella oli tilastollisesti merkitsevä rooli pappien arvojen erojen korostumisessa. Papeista miehillä korostui naisia voimakkaammin Työn, Perinteiden ja Yhdenmukaisuuden arvoulottuvuudet. Vastaavasti papeista naisilla korostui miehiä voimakkaammin Hyväntahtoisuuden, Universalismin, Mielihyvän ja Turvallisuuden arvotyypit. Miespuolisten pappien korostuneet arvotyypit ovat täysin päinvastaiset suhteessa suomalaisten miesten vastaaviin. Ikä vaikuttaa pappien arvoissa erityisesti Muutosvalmiuden ja Universalismin arvotyyppeihin. Papeista 55-64 -vuotiaat olivat selvästi rohkeampia uudistajia, kun taas 25-34 -vuotiaat olivat varovaisimpia. Yli 55-vuotiailla papeilla korostui myös Universalismin arvotyyppi voimakkaimmin suhteessa 35-44 -vuotiaisiin. Hiippakuntien välisiä tilastollisesti merkitseviä arvoeroja ei yllättäen löytynyt. Tulos kertoo pappien arvojen kirjon tasaisesta jakautumisesta hiippakunnissa. Tulosten mukaan papit jakautuvat neljään arvoryhmittymään: Varovaisiin säilyttäjiin, joihin kuuluu 34,2% papeista, Hyväntahtoisiin säilyttäjiin 28,4%, Suvaitsevaisiin uudistajiin 23% ja Individualistisiin uudistajiin, joiden osuus on 14,3% papeista.

Tässä tutkimuksessa on havainnoitu Turku Saatanalle Black Metal Festivalia etnografian keinoin, tarkoituksena analysoida Ninian Smartin esittämän seitsemän uskonnon ulottuvuuden ilmenemistä tapahtumassa, satanismin ja black metallin viitekehyksessä. Tutkimuskysymys on: kuinka seitsemän uskonnon ulottuvuutta ilmenevät Turku Saatanalle VII Black Metal Festivaleilla, satanismin ja black metallin viitekehyksessä? Black metal -musiikki ja sen alakulttuuri sekä satanismi ovat tulleet suomalaisille tutuiksi ilmiöiksi 90-luvun saatananpalvojapaniikin myötä. Mustanpuhuvuus ja saatanallinen kuvasto ovat tunnusomaisia tässä alakulttuurissa sekä monet painottavat alakulttuurin satanistisuutta ja saatanakeskeisyyttä. Black metallia voidaan tarkastella satanistisuuden musiikillisena itseilmaisuna. Satanismin juuret linkittyvät eri filosofien, kuten Macchiavellin ja Nietzschen, ajatuksiin sekä kaunokirjallisuuteen. Satanismi tuli erityisen tunnetuksi Anton LaVeyn ja tämän perustaman Saatanan kirkon myötä – tämän ollessa shokeeraavaa. Saatanan kirkko edustaa ateistista satanismia, jossa Saatana toimii ikään kuin metaforisena ideaalina, olematta kuitenkaan totta. 90-luvulla saatananpalvojapaniikin myötä erottelua saatananpalvojien ja satanistien välille pyrittiin tekemään, mutta tänä päivänä erottelu voidaan nähdä turhana. Suomessa pesäeroa ateistiseen satanismiin on tehnyt Azazelin Tähti -seura, joskin seuraan kuuluvat muutkin kuin satanistit. Turku Saatanalle VII Black Metal Festival järjestettiin vuonna 2020 maaliskuussa. Tapahtumassa esiintyi black metal -yhtyeitä kahden päivän ajan. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografisesti havainnoimalla ja kenttäpäiväkirja sekä muut tallenteet on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Kaikki seitsemän uskonnon ulottuvuutta ilmenivät festivaaleilla, joskin erilaisin painotuksin. Festivaalitapahtuman luonteen vuoksi oli oletettavaa, että käytännön ja rituaalin ulottuvuus olisi muihin verrattuna yliedustettuna, sillä koko festivaalin voi itsessään nähdä rituaalisena tapahtumana. Filosofian ja säädöksen ulottuvuudet jäivät suhteellisen pienelle edustukselle, joka oli odotettavissa aineiston tyypin vuoksi. Kuitenkin kaikkia ulottuvuuksia löytyi festivaaleilta. Voidaankin siis ajatella, että black metal olisi rituaalista satanistista toimintaa, sillä rituaalin ja käytännön ulottuvuus tulisi mitä todennäköisimmin olemaan yliedustettuna myös muissa black metal -tapahtumissa.

Tässä tutkielmassa perehdytään Sarah Coakleyn trinitaariseen teologiaan perustuvaan teoriaan sukupuolesta. Coakley sisällyttää teoriaansa myös feministiteologian ja sekulaarin sukupuoliteorian kontribuutioita, mutta alistaa ne Hengen ohjaukselle. Tutkielman tulokulma määrittyy Coakleyn lähtökohdasta, jonka mukaan immanentin Triniteetin täydellinen suhde implikoi luomisen ja ihmisen jumalankuvallisuuden perusteella ristiriitaa sukupuolen binaarisen ymmärtämisen kanssa. Tutkimustehtävänä onkin kysyä, miten ja mitä on Coakleyn mukaan mahdollista tietää Triniteetin ontologiasta ja miksi tämä tieto muuttaa binaarisen sukupuolen liukuvaksi. Lisäksi kysytään, mitä sukupuolen trinitaarinen transformaatio tarkoittaa käytännössä ja miten se suhteutuu Coakleyn säilyttämään sukupuolen kakseuteen. Tutkielman teoriatausta pohjautuu trinitaarisen teologian elpymiseen ja etenkin sosiaalisen mallintamisen suosioon. Coakley itse palaa trinitaarisen opinmuodostuksen alkuaikoihin ja kirkkoisien laiminlyötyihin teksteihin. Näistä hän löytää lineearisen Triniteetin mallin rinnalta inkorporatiivisen mallin. Se päätyi Coakleyn mukaan marginaaliin, koska muun muassa ihmisen vastaus trinitaariseen ekstaattisuuteen kytkeytyy läheisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Kuitenkin juuri halu, niin jumalallisen kuin inhimillisenkin on – platonismin periaatteita kristillistäen – Coakleyn mukaan tie sukupuolen trinitaariseen ymmärtämiseen. Päälähteenä käytetään Coakleyn teosta God, Sexuality and the Self: An Essay ‘On the Trinity’ (2013). Muita lähteitä ovat Powers and Submissions: Spirituality, Philosophy, and Gender (2002) ja The New Asceticism: Sexuality, Gender and the Quest for God (2015). Lisäksi hyödynnetään Coakleyn useita artikkeleita. Tutkimusmetodina käytetään systemaattista analyysiä, jolloin tuotetaan rekonstruoiva, teksti-immanentti esitys Coakleyn ajattelusta. Johtopäätöksinä todetaan, että Coakleyn fundamentti, oikeanlainen askeettinen kontemplatiivinen rukous, johtaa mystisen teologian tradition mukaisesti ”ymmärryksen horjumisen” kautta aitoon tietoon Jumalasta. Armoperusteista kontemplaatiota luonnehtiikin rukoilijan täydellinen riippuvuus Jumalasta, ja sen avulla trinitaarinen ontologia avautuu persoonien radikaalina tasa-arvoisuutena, joita Henki primaarisena yhdistää ja erottaa. Siksi Henki myös sukupuolen kohdalla sekä ”yhdistää” ja johtaa inklusiiviseen sekä ”läpäisevään” tasa-arvoon että säilyttää sukupuolieron. Coakleyn ajattelun strukturaalisiin prinsiippeihin kuuluu Hengen aloitteellisuus ja aktiivisuus niin jumalallisella kuin inhimillisellä tasolla, joiden infiniittinen ero ei kuitenkaan sekoitu. Hämäryyttä sen sijaan jää Coakleyn ”aidon ortodoksian” ja hierarkian merkityksiin. Coakleyn teoria ei asemoidu sosiaalisen Triniteetin malleihin, koska siinä Triniteetiä ei sinänsä imitoida. Coakley ei hävitä feminiinisen ja maskuliinisen kategorioita, mutta niiden määrittely jää avoimeksi. Siten trinitaarinen liukuminen kategorioiden välillä mahdollistaa sekä feminismin ensimmäisen että kolmannen aallon tavoitteiden yhtäaikaisen tavoittelun, Hengessä. Langenneen halun vaikutuksesta feminiinistä kategoriaa on sorrettu patriarkaalisilla, binaarisilla representaatioilla, mistä on seurannut naisten ja toisen alistamista. Patriarkalismin otteesta onkin vapauduttava Hengen avulla. Kontemplatiivisessa nousussa sukupuoli vapautuu binaarisuudesta, sosiaalisten stereotypioiden kahleesta. Tällöin lunastetut sukupuoliset kategoriat säilyvät, mutta liikkuminen niiden välillä on trinitaarisen halun mukaisesti muuttuvaa. Henki – ei kolmantena vaan ensimmäisenä – ”täydellistää” sukupuolen siten, että binaarisuus transformoituu trinitaariseksi.

Capoeira on viime vuosikymmenten aikana ympäri maailmaa suosiotaan kasvattanut brasilialainen liikuntaharrastus. Ritualistisuutta, tanssia, performanssia, kamppailua ja elävää musiikkia yhdistelevällä capoeiralla on historialliset ja ontologiset juuret afrobrasilialaisessa candomblé uskonnossa, sekä faveloiden ja mustien orjien elämänkokemuksessa. (Aula 2008, 2020) Mira Karjalainen (2018) liittää capoeiran uushenkisten kehopraktiikkojen, kuten joogan, kungfun ja japanilaiset budo-lajien joukkoon. Yhteistä kaikille mainituille harrastuksille on tausta jossakin uskontokulttuurisessa perinteessä. Kaikkiin näihin liittyy jonkinlainen taustafilosofia ihmisestä kokonaisvaltaisena olentona. Karjalaisen mukaansa Capoeiran ja muiden holististen kehopraktiikkojen erityinen suhde kehollisuuteen voivat tuottaa uudenlaista uskonnollisuutta länsimaissa. Tutkin capoeiraa Suomessa uushenkisenä rituaalina ja kehopraktiikkana kognitiivisen uskonnontutkimuksen ja kognitiivisen rituaalitutkimuksen tutkimusperinteiden näkökulmista. Tutkimusmateriaalina käytän kolmelle pitkään lajia harrastaneelle capoeiraopettajalle tekemiäni avoimia haastatteluja. Analysoin haastattelumateriaalin antamia vapaita ja yksilöllisiä kuvauksia lajista synkronisaation (Schüler 2012) ja kollektiivisen kuohunnan (Schüler, Liebst 2019) käsitteiden kautta. Analyysissä kuvaan siitä, miten capoeira rodan (ringin) toimintaperiaatteet, capoeirakulttuuri ja capoeiratradition representaatiot luovat tiivistä kehollista synkronisoitumista, sekä kollektiiviseksi kuohunnaksi kutsuttua hermostollista ja emotionaalista virittyneisyyttä rodassa. Haastattelumateriaalista nousee kuvaus capoeiraharrastuksesta elämäntapana, elämänfilosofian lähteenä ja tiiviinä yhteisöllisyyden muotona. Haastattelemani capoeiristat (capoeiran harrastajat) kuvaavat lajia yhteiskunnalliseksi utopiaksi, tavaksi ylittää sanallisen kommunikaation haasteita yhteisössä, henkiseksi harjoitteeksi, sielun peiliksi, elämäsimulaatioksi ja siskonpedin kaltaiseksi lämpimäksi ja turvalliseksi yhteisöksi. Tutkimuksen pohjalta väitän, että capoeira on kehollinen, kulttuurinen ja psykososiaalinen dynaaminen järjestelmä, joka voi ohjata harrastajia kohti tiivistä kehollista synkronisoitumista ja voimakkaita kollektiivisia hurmioitumisen tiloja. Väitän, että capoeira on yhteisöllisenä rituaalina, improvisoituna itseilmaisuna ja kehollisena kommunikaation muotona capoeiran harrastajalle mahdollinen väline ”toisin olemiselle” sekä oman elämänkokemukset tarkastelulle ja käsittelylle. Capoeira on läpeensä yhteisöllistä, jolloin yksilölliset ja yhteisölliset motiivit sekä päämäärät harrastuksen taustalla sekoittuvat toisiinsa. Tutkielmassa esittelen kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta nousevia tapoja sille, miten tämä sekoittuminen tapahtuu rodan rituaalisessa ja kehollisessa kokemusmaailmassa, synkronisaation dynamiikan ohjatessa rodaan kokoontunutta yhteisöä kohti kollektiivisia hurmioitumisen tiloja.

Masennus on WHO:n arvion mukaan merkittävin toimintakykyä heikentävä sairaus koko maailmassa. Jo oirekuvan perusteella sen voidaan ajatella heikentävän elämän merkityksellisyyttä. Tässä tutkielmassa masennuksen sairastaminen hahmotetaan coping-prosessina, jossa selviytymistä määrittää elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen. Sairastavien elämän merkityksellisyyttä ylläpitävät selviytymiskeinot eivät aina ole riittävän toimivia, jolloin masennus johtaa elämän merkityksellisyyden kriisiin. Tällaisia sairauskertomuksia on myös dokumentoitu. Tässä tutkielmassa pyrin abduktiivisen päättelyn avulla löytämään niitä elämän merkityksellisyyttä heikentäviä tekijöitä, jotka selittävät elämän merkityksellisyyden kriisin syntymisen. Tutkielmaa varten kerättiin kirjoituspyynnöllä ja puolistrukturoidulla teemahaastatteluilla kolmenkymmenen kolmen masennusta sairastaneen ja toipuneen kokemuksia omasta sairaudestaan. Kerätty aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä käyttäen. Analyysissa löydettiin kahdeksan elämän merkityksellisyyttä heikentävää tekijää: 1.Ulkopuolisuus ja yhteydettömyys 2. Itsen menettäminen tai sekoittuminen sairauteen 3. Psyykkinen kipu, itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset 4. Epäselvyys masennuksen syistä 5. Pitkäkestoisuus ja hoitoresistenssi 6. Psyykkinen turvattomuus 7. Korkea uusiutumisriski ja epälineaarinen toipuminen 8. Toimintakyvyn heikentyminen tai menettäminen. Tutkielman tulokset selittävät, miksi sairastavat voivat tarvita elämän merkityksellisyyden kriisiä selviytyäkseen. Onnistunut kriisin läpikäynti luo elämään täysin uutta merkityksellisyyttä ja auttaa sopeutumaan haastaviin olosuhteisiin. Osa masennuksen merkityksellisyyttä heikentävistä tekijöistä saattoi kuormittaa toipuvaa vielä varsinaisen akuutin masennustilan katoamisen jälkeenkin. Tulokset viittaavat siihen, että elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen tulisikin nähdä nykyistä tärkeämpänä osana masennuksesta toipumista. Sairastavia ja toipuvia tulisi tukea myös elämän merkityksellisyyden ylläpitämisessä, eikä vain sairauden hoidon muodossa. Erityisesti elämän merkityksellisyyden kriisit tulisi huomioida, sillä niiden epäonnistunut käsittely voi johtaa selviytymisprosessin katkeamiseen.

Tutkielmassa selvitetään 1500-luvun puolivälissä nykyisen Hollannin ja Belgian alueilla eläneiden mennoniittojen käsityksiä siitä, millainen oli ihanteellinen kristitty sekä tutkitaan, oliko eri sukupuolille asetettu erilaisia ihanteita. Tutkimuksen lähteinä käytän vuoden 1660 Marttyyrien peili -marttyyrikokoelmassa säilyneitä 16 kirjettä, jotka kymmenen vangittua ja marttyyrikuolemaansa odottavaa mennoniittavanhempaa lähetti lapsilleen muistoksi ja ohjeistukseksi vuosien 1557–1576 välisenä aikana. Tarkastelen, mitkä olivat ne viimeiset ohjeet, jotka vanhemmat kokivat merkittäviksi nostaa esiin, ja miten he ohjasivat lastensa kasvua kristityiksi. Vertailen kirjeitä toisiinsa tarkastellen, mitä yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden välillä ilmenee. Havainnoissani otan huomioon ajan ja yhteisön kontekstin. Marttyyrikuoleman kohtaavat vanhemmat eivät pystyneet toteuttamaan velvollisuuttaan kasvattaa lapsensa kristilliseen uskoon. Kirjeillään he pyrkivätkin korvaamaan tätä. Kirjeissään he pyrkivät vaikuttamaan lapsiinsa siten, että he etsisivät pelastustaan nuoruudestaan lähtien. Painottaakseen pelastuksen etsimisen tärkeyttä, vanhemmat käyttivät pelottelun keinoja. He kuvasivat kirjeissään Jumalan edessä kohdattavaa tuomiota ja rangaistusta. He myös antoivat lupauksia jälleennäkemisestä ja taivaassa saatavasta palkinnosta, jos lapset kääntyisivät ja uskollisesti seuraisivat Kristusta koko elämänsä ajan. Vanhemmat neuvoivat lapsiaan opettelemaan lukemaan ja kirjoittamaan, jotta nämä pystyisivät itse tutkimaan Raamattua ja löytämään pelastuksen tien. Vanhemmat myös käskivät lastensa olla kuuliaisia kaikille, jotka ohjasivat heitä kohti oikeaa tietä. Mennoniitat odottivat kääntyneen todistavan uskostaan ja kääntymyksestään ulkoisesti. Uskon tuli näkyä teoissa. Keskeisimmät kristityn elämää kuvaavat asiat olivat kuuliaisuus ja Jumalan pelko. Kristityn tuli olla kuuliainen kaikille Jumalan määräyksille. Jumalan tuli olla ensisijainen kaikessa, mikä tarkoitti tarpeen tullen jopa omasta hengestä luopumista. Kristityn elämää tuli ohjata Hengen hedelmät: rakkaus ja rauha. Muita kristitylle asetettuja ihanteita olivat siveellisyys, ahkeruus, nöyryys, vaatimattomuus, anteliaisuus, rehellisyys, uskollisuus ja uhrautuvaisuus. Kristityn tuli myös välttää kaikkia lihan ja maailman himoja, joita vanhemmat määrittelivät olevan siveettömyys, avionrikkominen, valehtelu, herjaaminen, pahan puhuminen, asiattomat puheet, kiroilu, vannominen, juhlinta, juopumus, tanssiminen, pettäminen, varastaminen, viha ja kateus, ahneus, rikkauksien tavoittelu, ylpeys ja epäjumalanpalvelus. Sukupuoli ei ilmennyt erityisemmin kirjeiden ohjeissa. Yleisesti ottaen kaikki ohjeet ja ihanteet koskivat sekä tyttöjä että poikia. Joitain painotuksia on kuitenkin havaittavissa. Ohjeista on nähtävissä ajan sosiaalinen rakenne, jossa mies toimi perheen päänä ja elättäjänä. Ohjeet kuuliaisuuteen, alistuvuuteen ja vaatimattomuuteen puolestaan painottuivat tytöille. Muiden sukupuolittuneiden ihanteiden, kuten hiljaisuuden ja siveyden kohdalla ei ilmennyt lähdeaineiston perusteella selviä painotuksia sukupuolen mukaan.

Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani wiccalaisten luontosuhdetta sekä heidän käsityksiään pyhästä luonnossa. Olen jakanut tutkimuskysymykseni useampaan osaan: aluksi tarkastelen aineistossani esille tulevia wiccalaisten käsityksiä luonnosta ja sitä, miten luontosuhdetta niissä määritellään, ja onko aineistossa eroja näiden käsitysten välillä. Seuraavaksi tutkin kuinka pyhän ja profaanin käsitteet näkyvät heidän luontosuhteessaan. Lisäksi tarkastelen luonnon roolia wiccarituaaleissa ja lopuksi sitä, miten wiccalaisuus voi kannustaa harjoittajiaan toimimaan luonnonsuojelun parissa. Aineistonani käytän kolmen wiccan harjoittajan teoksia: Vivianne Crowleyn ’Wicca’ (2003), Starhawkin ’The Earth Path’ (2006) sekä Harmony Nicen ’Wicca’ (2018). Kaikissa teoksissa tulee esiin wiccalaisten läheinen luontosuhde, jota olen työssäni analysoinut. Crowleyn teos keskittyy enemmän luontosuhteen määrittelyyn, kun taas Starhawkin ja Nicen kirjat painottavat kokemuksellisuuden ja toiminnallisuuden osuutta wiccojen luontosuhteessa. Metodinani käytän laadullista sisällönanalyysiä ja pyhän käsite toimii teoreettisena viitekehyksenä työssäni. Wiccalaisilla ei ole yhtenäistä käsitystä luonnosta ja sen pyhyydestä, vaikka joitakin yleispäätelmiä aineiston perusteella voidaan tehdä. Wiccat pitävät luontoa arvossa, jotkut myös pyhänä, ja antavat sille paljon henkilökohtaista merkitystä. Jumaluudet viittaavat luontoon ja vuoden kiertokulkuun. Pyhän ja profaanin välille ei tehdä suurta eroa, mutta wiccalaisuudesta on löydettävissä elementtejä joita pidetään selvästi enemmän kunnioituksen kohteina kuin toisia; luonto on yksi näistä. Rituaaleilla ja magian käytöllä wiccalaiset voivat vahvistaa omaa luontokokemustaan ja suhdettaan elävään luontoon. Rituaalit ovat hyvin toiminnallisia ja yhteisöllisiä, ja ne tehdään usein luonnon helmassa. Luonnon pitäminen suuressa arvossa on johtanut jotkut wiccalaiset luonnonsuojeluun ja ekoaktivismiin, erityisesti Starhawkin edustama ekologisuuden, feminismin ja spiritualismin yhteensulautunut suuntaus on aktiivinen tällä saralla. Wiccalaiset kokevat luonnon olevan jotakin suojelemisen ja kunnioittamisen arvoista, joka heijastuu heidän teoissaan luonnon hyväksi. Aineistoni perusteella siis luontoa voidaan pitää wiccalaisille jonkinlaisena itseisarvona, jolla on paljon merkitystä heidän uskonnossaan ja henkilökohtaisissa elämissäään. He näkevät luonnon olevan myös kaiken toiminnan alkupiste, ja wiccalainen elämä aina huomioi luonnon positiivisella tavalla.