Browsing by Subject "Jumalan kuva"

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.

Tutkielmassani analysoin ja arvioin filosofi-teologi J. Wentzel van Huyssteenin poikkitieteellisen järkeilyn (engl. interdisciplinary reasoning) menetelmiä, erityisesti sellaisina kuin ne ilmenevät hänen pääteoksessaan Alone in the World? Human Uniqueness in Science and Theology (2006). Se on merkittävä ja monipuolinen puheenvuoro keskustelussa kristinuskon teologisten ihmiskäsitysten ja tieteellisen antropologian suhteista, ja siinä yhdistetään omintakeisella tavalla hyvin monien eri alojen tutkimustietoa. Pääkysymykseni ovat: Millaisille filosofisille periaatteille van Huyssteenin poikkitieteellinen järkeily perustuu? Noudattaako hän kuvaamiaan periaatteita johdonmukaisesti tässä teoksessa? Tekeekö hän joitakin episteemisesti epäuskottavia ratkaisuja, ja jos tekee, miten niin? Näiden selvitysten lisäksi kuvaan, kuinka van Huyssteen vertaa uskonnollisuuden historiallista kehkeytymistä teologiseen ideaan ihmisen ja Jumalan suhteesta. Tämäkin palvelee osaltaan hänen metodinsa ymmärtämistä, mutta avaa samalla hänen teologista ajatteluaan. Esittelen ensiksi van Huyssteenin filosofisia käsityksiä tiedon ja järkeilyn luonteesta, jotka yhtäältä korostavat kaiken tiedon tulkinnallista taustaa sekä järkevyyden (engl. rationality) sosiaalisia sidonnaisuuksia. Samalla hän kuitenkin pyrkii osoittamaan, että eri konteksteissa tapahtuvalla tiedon hankinnalla ja järkeilyllä on väistämättä paljon yhteisiä piirteitä, mikä tarjoaa myös vuorovaikutuksen mahdollisuuksia eri tiedonalojen välille. Hänen tietoteoriaansa kuvaamaan käytän hänen omaa termiään ”postfoundationalismi” (engl. postfoundationalism). Toiseksi käyn läpi ajatusta, että orgaaninen evoluutio itsessään on analoginen tulkitsemisen ja järkeilyn prosessille. Tämän niin sanotun evolutiivisen epistemologian (engl. evolutionary epistemology) kautta van Huyssteen pyrkii ennen kaikkea puoltamaan uskonnollisen ajattelun mahdollisuutta tulla tunnustetuksi luonnollisena ja rationaalisenakin ajattelun alueena. Toisaalta hän haluaa laajemmin osoittaa, että kaikki inhimillinen ajattelu jakaa saman biologisen perustan, joka yhdistää hyvinkin erilaisia ja eri tavalla koettuja kognitiivisia toimintoja. Kolmas pääasiallinen aihe on uskonnollisuuden kehkeytyminen ihmiskunnan esihistoriassa ja tämän suhde kristilliseen oppiin, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon erityisesti esiin, millä tavalla van Huyssteen vaikuttaa ymmärtävän uskonnon käsitteen sinänsä sekä miten hän tulkitsee esihistoriallisista kulttuureista saatavaa tietoa pyrkiessään ymmärtämään uskonnollisen ihmisen kehittymistä.