Browsing by Subject "Lähetystyö"

Tutkin pro gradussani Suomen helluntailiikkeen harjoittamaa kehitysyhteistyötä vuosina 1970–1979. Tutkimuksen tavoite on selvittää, millainen asema kehitysyhteistyöllä oli osana lähetystyötä helluntailiikkeessä tutkittavalla ajanjaksolla. Tutkimus toteutetaan historiallista metodia käyttäen. Tärkeimmät aikalaislähteet ovat helluntailiikkeen Ristin Voitto- ja Maailman Ääret -lehdet, Helsingin Saalem-seurakunnan lähettien kirjeenvaihto kotiseurakuntansa kanssa sekä ulkoministeriön ja Fida Internationalin arkistolähteet. Ulkoministeriö alkoi vuonna 1974 tukea rahallisesti kansalaisjärjestöjen harjoittamia kehitysyhteistyöprojekteja. Helluntailiikkeen aiemmin lahjoitusvaroilla toiminut lähetysjärjestö Suomen Vapaa Ulkolähetys (SuVUL) oli yksi ensimmäisistä tukea saaneista järjestöistä. SuVUL:n alaisuuteen perustettiin vuonna 1979 Lähetyksen Kehitysapu (LKA) -niminen osasto kehitysyhteistyön hoitamista varten. Tutkimuksessani kysyn, mitkä tekijät johtivat LKA:n perustamiseen. Selvitän, mitä muutoksia lähetystyön rahoituksessa tapahtui tutkittavalla ajanjaksolla. Tarkastelen myös kehitysyhteistyöstä käytyä keskustelua: miten kehitysyhteistyön organisoituminen näkyi helluntailiikkeen lähetyskeskustelussa ja miten kirjeiden ja lehtien lähetyspuhe kuvaa lähettien suhdetta lähetys- ja kehitysyhteistyöhön. Kytken tutkimukseni osaksi Suomen yhteiskunnallista ja ulkopoliittista kehitystä. Tutkimuksessa selvisi, että helluntailiikkeessä pidettiin tärkeänä tehdä ero lähetys- ja kehitysyhteistyön välille niin periaatteen tasolla kuin organisatorisestikin. Liikkeessä haluttiin pitäytyä siinä, että lähetystyön tärkein päämäärä on evankeliointi. Kehitysyhteistyötoiminnan organisoituminen selittyy osin liikkeen sisäisillä ja osin ulkoisilla tekijöillä. Liikkeen omat intressit ohjasivat teologisista ja taloudellisista syistä etsimään avustustyölle erillisen organisaatiomuodon. Ulkoisten rahoituslähteiden kannalta oli käytännöllisintä perustaa kehitysyhteistyölle oma osasto SuVUL:n alaisuuteen. Taloudellisilla tekijöillä oli myös teologinen ulottuvuus. LKA toi ratkaisun tarpeeseen pitää evankeliointiin ja sosiaaliseen avustustyöhön tarkoitetut varat erillään toisistaan. Ulkoiset syyt liittyvät yhteiskunnallis-aatteelliseen murrokseen ja ulkopoliittiseen tilanteeseen. Kehitysmaat olivat mediassa paljon esillä ja varallisuuserojen tasoittaminen globaalissa mittakaavassa alettiin nähdä rikkaiden maiden vastuuna. Kehitysyhteistyötoiminnan organisoiminen ja varainkeräykset olivat SuVUL:n vastaus kehitysmaiden humanitaarisiin ongelmiin. Lähetys- ja kehitysyhteistyön rahoituksen perusta pysyi ennallaan tutkittavalla ajanjaksolla, mutta työmuotojen rahoituksissa tapahtui eriytymistä. Uutta olivat ulkoministeriön määrärahat ja varainkeräyskampanjat, jotka mahdollistivat ohjaamaan entistä suuremman osan lähetystyöhön lahjoitetuista varoista evankelioivaan lähetystyöhön. Varainkeräyskampanjat olivat tärkeä askel kehitysyhteistyön organisoitumisessa. Keräyksien ja kehitysyhteistyön lobbaus oli liikkeen lehdissä aktiivista. Lehtikirjoittelusta käy ilmi, että ulkoministeriön määrärahojen vastaanottaminen ja varainkeräyksien järjestäminen herättivät myös ennakkoluuloja osassa helluntailaisia. Eniten vastustusta aiheuttivat rahoitukseen liittyvät yksityiskohdat, mutta myös pelko painopisteen siirtymisestä evankelioivasta lähetystyöstä kehitysyhteistyöhön. Liikkeen lähetyspuheessa korostui vastakkainasettelu kristinuskon ja pakanuuden välillä. Tyypillinen piirre oli avustaja–avunsaaja-asetelma, mitä heijasteli kehitysmaiden asukkaiden kuvaaminen tarvitsevina ja passiivisina, pimeydessä elävinä pakanoina. Aikakauden eurosentrinen avustusmentaliteetti ja helluntailainen lähetyseetos tuottivat lähetyspuheeseen tuloksenaan toiseuttavia elementtejä, joiden perusteella lähettien ei voi ajatella pitäneen kehitysmaiden asukkaita tasaveroisina kumppaneina.