Browsing by Subject "Lähi-itä"

Egyptin koptit muodostavat Lähi-idän suurimman kristillisen yhteisön. Heitä arvioidaan olevan noin 8 miljoonaa. Koptien yhteiskunnallinen asema on 1950-luvulta alkaen heikentynyt islamin merkityksen jatkuvasti kasvaessa kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. 2000-luvulle tultaessa koptit olivat enimmäkseen vetäytyneet julkisuudesta sekä hallinnon ja politiikan avainpaikoilta. Samalla kristittyjä vastaan suunnatut väkivallanteot olivat kasvussa. Maastamuuton myötä Egyptin ulkopuolella asui arviolta miljoona koptikristittyä, jotka pitivät tiiviisti yllä yhteyksiä kotimaahansa. Egyptin vallankumous vuonna 2011 ja sitä seurannut islamistihallinnon aika johtivat merkittäviin muutoksiin maan koptiyhteisössä. Lisäksi pitkäaikainen paavi Shenouda III kuoli vuonna 2012 keskellä poliittista myllerrystä. Näitä muutoksia ja niiden taustoja selvitän pro gradu -tutkielmassani Ensisijainen tutkimuskysymykseni on selvittää, miten koptikristittyjen asema muuttui vallankumouksen jälkeen ja miksi kristittyjen ja muslimien väliset jännitteet purkautuivat erityisen rajusti samoihin aikoihin. Selvitän myös, miten uskonnonvapauden periaatteet toteutuivat koptikristittyjen kohdalla. Tutkimukseni päälähteet ovat maailmaan arvostetuimpiin kuuluva sanomalehti The New York Times ja arabimaailman suosituin uutispalvelu Ahram Online. Näiden lisäksi käytän Yhdysvaltain hallinnon uskonnonvapausraportteja, koptikristittyjen Watani-verkkopalvelua ja Yhdysvaltain evankelikaalikristittyjen epävirallisen äänenkannattajan Christianity Todayn verkkopalvelua. Vuoden 2011 alussa koptit protestoivat kokemaansa syrjintää vastaan ja nämä protestit osaltaan poistivat esteitä vallankumouksen tieltä. Koptinuoriso osallistui aktiivisesti vallankumoukseen vastoin kirkon linjaa, paavin henkilökohtaisista vetoomuksista välittämättä. Koptien poliittisen aktiivisuuden kasvu merkitsi suurta muutosta yhteisölle ja se lisäsi koptiyhteisön näkyvyyttä yhteiskunnassa. Merkittävää oli myös se, että koptit aktivoituivat vaikuttamaan kirkosta riippumatta, mikä tarkoitti kirkon johdon ja paavin aseman heikkenemistä ja maallikoiden aseman vahvistumista. Ennen vallankumousta kirkon ja valtion välinen hiljainen sopimus oli tehnyt kirkosta koptien virallisen edustajan, mihin tuli muutos. Koptien joukossa oli useita aktivistiryhmiä ja erilaisia poliittisia näkemyksiä. Heitä yhdisti kuitenkin se, että muu yhteiskunta niputti heidät ensisijassa kristityiksi, joita oli lupa kohdella eri tavalla kuin muslimeita. Merkittävin ulospäin näkyvä muutos koptien asemassa oli koulutetun koptinuorison maastamuuton voimakas kasvu. Sen taustalla oli kristittyjen kokema turvattomuuden tunteen kasvu vallankumouksen jälkeen. Muslimien ja kristittyjen väliset väkivaltaiset yhteenotot kasvoivat vuonna 2011 Egyptissä 30 % edellisestä vuodesta. Vuonna 2012 kasvu jatkui, mutta tapahtumista uutisoitiin vähemmän. Uskonryhmien välinen väkivalta lähti yleensä liikkeelle pienistä kipinöistä. Syitä olivat kirkkojen rakentaminen tai korjaaminen, muslimien ja kristittyjen parisuhteet, kirkon väitetyt käännytysyritykset islamiin kääntyneitä kopteja kohtaan sekä erilaisten pienten riitojen eskaloituminen. Koptit eivät läheskään aina olleet avuttomia uhreja, vaan taistelivat vastaan pyrkien puolustamaan erityisesti kirkkojaan. Jumalanpilkkalakeja käytettiin lisäksi poliittisina aseina kopteja vastaan, erityisen silmiinpistävästi näkyvien koptipoliitikkojen osalta. Uskonnonvapauden periaatteiden ei voi sanoa toteutuneet Egyptin koptikristityiden kohdalla, vaikka maan perustuslaki takasi kansalaisille uskonnonvapauden. Virkamiesten asenteet kristittyjä kohtaan olivat negatiivisempia kuin valtion virallinen linja ja uskontoon perustuva syrjintä eli syvään juurtuneena kulttuurina virkamieskoneistossa.

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.