Browsing by Subject "Myytit"

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.