Browsing by Subject "Suomen Vapaakirkko"

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kouvolan Vapaaseurakunnan syntyprosessia ja seurakunnan perustajan ja esimiehen, salkkutehtailija Arvo Kääriäisen, roolia tässä prosessissa ajalla 1932–1941. Lähdeaineistona käytän Kouvolan Vapaaseurakunnan järjestämätöntä arkistomateriaalia, Kouvolan Sanomia, muistelmakirjoituksia, Arvo Kääriäisen sukulaisten käyttööni antamaa aineistoa, sähköpostihaastatteluita sekä Suomen Vapaakirkon vuosikertomuksia. Lähteiden avulla esittelen seurakunnan syntyprosessin vaiheet, ja tarkastelen Arvo Kääriäisen toiminnan merkitystä seurakunnan muotoutumiselle ja vakiintumiselle. Lisäksi tarkastelen seurakunnan synnyn luterilaisissa tahoissa aiheuttamia reaktioita ja seurakunnan suhteita muihin paikallisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Keskityn tutkimuksessani kolmeen keskeiseen tapahtumaan: herätyksestä seurakunnaksi muotoutumiseen, oman rukoushuoneen ja kirkon saamiseen sekä Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi rekisteröitymiseen. Tutkimuksestani selviää, että jo syksyllä 1931 Arvo Kääriäinen aloitti hengellisten kokousten pitämisen Kouvolassa. Kääriäinen oli itse saanut hengellisen herätyksen Helsingissä, ja hän tahtoi luoda Kouvolaan järjestäytynyttä vapaakirkollista toimintaa, koska sellaista ei tuolloin siellä vielä ollut. Vapaakirkollinen liikehdintä sai lyhyessä ajassa runsaasti kannatusta Kouvolassa, ja Kouvolan Vapaaseurakunta perustettiin Kääriäisen aloitteesta keväällä 1932. Herätyksestä seurakunnaksi järjestäytyminen tapahtui nopeasti. Pian Kouvolan Vapaaseurakunta sai myös oman rukoushuoneen vuonna 1933 ja kirkon vuonna 1936. Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi Kouvolan Vapaaseurakunta rekisteröitiin vuonna 1941. Tätä ennen seurakunta kuului siis Vapaan lähetyksen alaisuuteen. Kouvolan Vapaaseurakunnan jäsenmäärä nousi vuosi vuodelta aikavälillä 1932–1941. Seurakunta hoiti toiminnastaan tiedottamisen tehokkaasti ilmoittamalla hengellisistä kokouksista kuukausittain alueen valtalehdessä, Kouvolan Sanomissa. Vapaaseurakunnan toiminta kiinnosti monista eri kirkkokunnista olevia ihmisiä, ja naisia oli seurakunnan jäsenistöstä huomattava enemmistö alusta asti. Kouvolan Vapaaseurakunta kilpaili jäsenistä paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa, mutta muuten välit muihin uskonnollisiin yhteisöihin olivat neutraalit, eikä luterilaiseltakaan taholta tullut muutamaa lehtikirjoitusta suurempaa vastustusta. Tutkimukseni osoittaa, että Arvo Kääriäisen rooli Kouvolan Vapaaseurakunnan alkuvaiheissa oli merkittävä. Kääriäinen toimi seurakunnan esimiehenä alusta asti. Hän organisoi seurakunnan toimintaa ja oli aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä. Kääriäinen rahoitti suurelta osin seurakunnan rukoushuoneen ja kirkon hankkimisen, ja hänellä oli paljon vastuuta seurakunnan raha-asioiden hoitamisessa. Kääriäinen mahdollisti seurakunnalle pysyvät tilat, mikä vaikutti siihen, että Kouvolan Vapaaseurakunnan toiminta saattoi vakiintua, ja sen toimintaa pystyttiin kehittämään tehokkaasti. Arvo Kääriäistä voidaan oikeutetusti pitää Kouvolan Vapaaseurakunnan perustajana. Seurakunnan alkuvaiheissa oli kuitenkin mukana myös monia Suomen Vapaakirkon johtohenkilöitä, kuten Eeli ja William Jokinen, ja seurakunnassa vieraili paljon vapaakirkollisissa piireissä tunnettuja puhujia.

Tutkimus käsittelee sitä, millaisen historiallisen kehityksen kautta Suomen Vapaakirkkoon on tullut naispastoreita ja miksi. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten asiat etenivät, mitkä tekijät, tapahtumat ja henkilöt muutokseen vaikuttivat. Historiallisen kehityksen rinnalla tutkimuksessa haetaan vastauksia myös siihen, millainen oli naisen asema ja rooli Vapaakirkossa, miten sukupuolirooleja, naisen asemaa ja naispastoriutta perusteltiin sekä mikä oli sukupuolen merkitys naispastorikysymyksessä. Ajallisesti tutkimus kattaa vuodet 1980–2003. Lähteinä työssä ovat Vapaakirkon kokousten ja hallituksen kokousten pöytäkirjat, Vapaakirkon pää-äänenkannattajan Suomen Viikkolehden julkaisut sekä Vapaakirkon ensimmäisten naispastoreiden Kyllikki Karvisen ja Eila Hämelinin haastattelut. Vapaakirkollisen liikkeen alkuaikoina naisten rooli oli merkittävä ja heille sallittiin laaja liikkumatila liikkeen toiminnassa. Toimintamahdollisuuksien kaventuminen tapahtui organisoitumisen edetessä. 1970–1980-luvuilla naisten toimintaa seurakuntien vanhimmistoissa pyrittiin rajoittamaan ja 1990-luvulla keskustelu naisen asemasta Vapaakirkossa kulminoitui kysymykseen naispastoriudesta. Ensimmäisen naistyöntekijän, Kyllikki Karvisen, pastorin valtakirja-anomus maaliskuussa 1995 toimi merkittävänä kimmokkeena Vapaakirkon naispastorikeskustelulle ja oli samalla myös ensimmäinen konkreettinen askel kohti naispastoriutta Vapaakirkossa. Hakemuksesta seurasi monivaiheinen prosessi, jossa naispastorikysymys eteni useiden hallituksen ja Vapaakirkon kokousten, julkisen keskustelun ja asenneilmapiirin muutoksen kautta naispastoriuden hyväksymiseen marraskuussa 2002. Ensimmäiset naiset saivat pastorin valtakirjat helmikuussa 2003. Suomen Vapaakirkon naispastorius oli pitkän sisäisen kypsyttelyn ja naisen asemasta käydyn keskustelun ja käsittelyn tulos. Yleinen yhteiskunnallinen ja kirkollinen mielipidemuutos, sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon kyseenalaistamiseen ja purkamiseen tähtäävä kehitys, myötävaikuttivat asian eteenpäin viemisessä. Vapaakirkon naispastoriuden virallista käsittelyä leimasivat päättämättömyys ja kirkkokunnan yhtenäisyyden vaalimisella perusteltu uskalluksen puute, jotka olivat omiaan vaikuttamaan siihen, että naispastorikysymyksen ratkaisu venyi vuosia kestävän työskentelyn mittaiseksi. Lopullisen naispastoriuden toteutumisen ratkaisi, paitsi mielipiteiden ja asenneilmapiirin muutos, myös pastoriuden korostaminen ammattinimikkeenä. Vapaakirkossa naispastoriudelle ei ollut teologisia esteitä, vaan se kulminoitui kysymykseen auktoriteetista ja sukupuolesta ja ongelmaa ratkottiin häivyttämällä pastoriuteen liitettyä mielikuvaa miesjohtajuudesta. Pastori oli koulutukseen sidottu ammattinimike ja siten sukupuoleen katsomatta kaikki olivat siihen yhdenvertaisesti oikeutettuja. Sukupuolen merkitys naispastoriuden käsittelyssä oli keskeinen, sillä se määritteli naisen asemaa ja toiminnan rajoja. Sukupuolet nähtiin samanarvoisina, mutta erilaisina ja erilaisuudellaan toisiaan täydentävinä. Tästä seurasi myös erilaiset tehtävät niin kotona kuin seurakunnassakin. Naisen asema oli miehelle alisteinen ja määriteltiin miehen ensisijaisuudesta käsin. Toimintakentät rajattiin miesten julkisiin ja toimintavaltaa käyttäviin ja naisten yksityisiin ja avustaviin. Pastorin valtakirjan myöntäminen naisille oli konkreettinen muutos kohti vapaakirkollisuuden sukupuolia eriarvoistavien rakenteiden ja käytänteiden purkua.