Browsing by Subject "ekumenia"

Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata seitsemännen päivän adventistien ja luterilaisten välisiä ekumeenisia oppikeskusteluja vuosina 1994–1998. Tutkimuksessa kuvataan kahden ekumeenisilta lähtökohdiltaan erilaisen kirkkokunnan oppikeskusteluja. Tutkimuksessa selvitetään Adventtikirkon erityispiirteiden kuten tutkivan tuomion, sapattilepopäivän ja lopun ajan ennustusten käsittelyä ekumeenisissa oppineuvotteluissa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Adventtikirkon syntyhistoria Amerikassa 1800-luvun herätyksen aikana, Adventtikirkon keskeiset opilliset erityispiirteet sekä aikaisemmat Adventtikirkon ekumeeniset oppineuvottelut, joita on käyty muiden kirkkokuntien kanssa, erityisesti evankelikaalisten. Osana teoreettista viitekehystä on adventismissa arvostetun Ellen G. Whiten elämä ja ajatukset. Menetelmät. Tutkimusaineistoon kuului Lutherans & Adventist in Conversation – Report and Papers Presented 1994–1998 eli ekumeenisten oppikeskustelut. Oppikeskustelut rakentuvat neljästä erillisestä tapaamisesta, minkä perusteella on laadittu loppuraportti perusteluineen, johtopäätöksineen sekä suosituksineen. Tutkimusaineistoon kuului lisäksi neljän oppikeskusteluiden aikana pidetyt esitelmät. Tutkimus oli kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jonka tutkimusmetodina oli systemaattisen analyysin menetelmä. Tutkimusaineisto kuvattiin systemaattisesti valitun metodin avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Luterilaiset kirkot ovat käyneet paljon neuvotteluja, mikä näkyy luterilaisen osapuolen tavassa tuoda asioita esiin oppikeskusteluihin. Luterilaiset kirkot suhtautuvat positiivisesti kristillisten kirkkojen yhteyden rakentamiseen. Adventtikirkko pienempänä kirkkona ja aiemmin varauksellisesti ekumeeniseen toimintaan suhtautuneena on kokemattomampi oppikeskustelujen osapuolena. Adventtikirkko on tietoisesti korostanut sanomansa tärkeyttä kristillisten kirkkojen yhteyden sijaan. Adventtikirkko haluaa päästä lahkolaisuuden maineestaan pois ja saada tunnuksen yhtenä protestanttisena kirkkokuntana, mikä näkyy osapuolen tavassa käydä oppikeskusteluja. Adventtikirkon opillinen toiminta on henkilöitynyt vahvasti Bert B. Beachiin ja William G. Johnsoniin, joiden suhtautuminen on ollut positiivista ekumeenisen toimintaan, mikä on mahdollistanut käydyt oppikeskustelut. Kirkkokuntien tapa lukea Raamattua, soveltaa tutkimusmenetelmiä sekä viitata siihen opissaan, poikkeavat toisistaan. Raamatun apokalyptinen kirjallisuus on keskeinen osa Adventtikirkon erityisiä opillisia piirteitä. Luterilaiset suhtautuvat epäilevästi Adventtikirkon tulkintoihin Raamatun apokalyptisesta kirjallisuudesta. Kuitenkin molempien kirkkokuntien raamattukäsityksissä on paljon yhtäläisyyksiä sekä molemmat vetoavat yksin Raamattuun kristillisen opin lähteenä. Kirkkokunnilla on riittävä yhteinen näkemys vanhurskauttamisopista ja sakramenteista, vaikka käytännössä ajattelu ja käytäntö sakramenteista ovat erilaiset. Molemmat kirkkokunnat näkevät kasteen edellyttävän uskoa ja puolestaan molemmat näkevät tärkeäksi ehtoollisen hengellisen ulottuvuuden. Yhteiset näkemykset ovat mahdollistaneet kirkkokuntien molemminpuolisen yksinkertaisen tunnustamisen kristillisenä kirkkona.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kirkkojen maailmanneuvoston käynnistämän ekumeenisen kumppanuusohjelman EAPPI:n toimintaa käsitteleviä, sekä toiminnan pohjalta nousseita teologisia pohdintoja. Pohdinnoista on koottu Theological Reflection on Accompaniment niminen dokumentti, jota tarkastellaan tutkimuksessa teoreettisen viitekehyksen avulla. Tutkimuksen kohteena ovat vaikuttamistyölle annetut perustelut sekä näiden perustelujen suhde konfliktitilanteessa syntyneisiin kansallisiin kertomuksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin vaikuttamistyö ymmärretään ja selitetään, miten tätä käsitystä ylläpidetään ja millä tavoin vaikuttamistyölle annetut perustelut yhdistyvät jo olemassa oleviin näkemyksiin konfliktista. Tutkimuksen kohteena oleva EAPPI on vuonna 2002 aloitettu kansainvälinen vapaaehtoisohjelma, jonka kautta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin lähetetään kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita. Ohjelman tavoitteena on kerätä havaintoja palestiinalaisten elämästä miehityksen alla, sekä tarjota heille henkistä ja käytännön tukea. Paikan päällä tarkkailijat keskittyvät erityisesti ihmisoikeusloukkauksien raportoimiseen sekä miehityksen ongelmista kertovan materiaalin keräämiseen. Kotiin palatessaan he aloittavat vaikuttamistyön, jonka tavoitteena on lisätä poliittista painetta miehityksen lopettamiseksi. Ohjelma teologisia perusteita pohditaan dokumentissa joka on koottu vuonna 2005 käytyjen keskustelujen pohjalta. Theological Reflection on Accompaniment sisältää puheenvuoroja paitsi tarkkailijoina toimineilta, myös Kirkkojen maailmanneuvoston edustajilta sekä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispalta. Tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa tarkastellaan kahden käsitteen pohjalta rakennetun teoreettisen viitekehyksen avulla. Narratiivin käsitteen avulla tarkastellaan dokumentin sisältämiä kuvauksia konfliktista sekä näiden kuvausten eli narratiivien sisäistä dynamiikkaa ja prosesseja. Vaientamisen, arvioinnin ja uhriuttamisen kautta tarkastellaan narratiivien vaikutusta kumppanuusohjelman välittämien viestien sisältöön ja toisaalta vaikuttamistyön vaikutusta narratiivien sisältöön. Realistisen empatian käsitteen avulla tarkastellaan vaikuttamistyön tavoitteen ja ohjelman sisältämien narratiivien suhdetta. Näkemisen, tunnistamisen ja puhumisen kautta konfliktissa ja konfliktista syntyneet kertomukset tuodaan esille ja välitetään eteenpäin. Analyysissa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten vaikuttamistyön tavoitteet vaikuttavat tähän prosessiin ja miten narratiiveja käsitellään vaikuttamistyössä. Tutkimuksessa argumentoidaan, että vaikuttamistyön ja kumppanuusohjelman tarpeita palvelevan yhtenäisen ja vaikuttavan sanoman luominen ovat osin jännitteisessä suhteessa ohjelman perusteiden sekä konfliktin kompleksisuuden kanssa. Ohjelman monisyiset perusteet sekoittuvat aineistossa ohjelman ydintavoitteeseen eikä ympäröivän konfliktin vaikutusta narratiiveihin voida tavoitteista ja toiminnan luonteesta johtuen välttämään. Samalla vaikuttamistyön vaatima sitoutuminen vaikuttaa itsessään väistämättä työtä kuvaaviin kertomuksiin tuoden niihin vahvan henkilökohtaisen ulottuvuuden. Vaikuttamistyön tavoitteeksi asetettu hiljaisuuden rikkominen toteutuu korvaamalla vaiennettujen ääni kertojan äänellä ja viemällä se eteenpäin tavalla, jonka uskotaan parhaiten vaikuttavan sen kohteisiin.

Tiivistelmä Referat Tutkin Gustaf Aulénin sovitusnäkemyksiä lähteenäni hänen teoksensa Den Kristna Försoningstanken, jossa hän luo sovitusopillisen kolmijaon; klassiseen, latinalaiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin. Tutkimuskysymykseni on dogmaattinen, mutta se kantaa myös ekumeenista merkitystä ja kuuluu: Voidaanko sovitusopeista muodostaa yksi yhteinen sovitusnäkemys, ja jos, niin millä edellytyksillä? Kysymys nousee Aulénin tuotannossa implisiittisesti esiintyvästä pyrkimyksestä kristittyjen yhteyteen ja ajatuksesta, että kristinopin monet tulkinnat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen jakolinjoja kristittyjen kesken. Kysymyksen pohjalta selvitän, löytyykö sovitusopeista riittävät edellytykset yhdeksi yhteiseksi näkemykseksi, jolloin eri sovitusnäkemykset olisivat vain eri näkökulmia tai korostuksia yhteisessä näkemyksessä. Tämän kysymyksen yhteydessä tarkastelen myös, miten Aulénin varhainen ja myöhäinen sovitusnäkemys eroavat toisistaan. Tutkimuskysymykseeni liittyy myös vaikutuksen analyysi Aulénin sovitusopillisesta tutkimuksesta, ja pyrin sen avulla selvittämään, mikä vaikutus Aulénin tutkimuksella oli sovitusopillisille jakolinjoille. Tutkielmani metodi on systemaattinen analyysi, jonka avulla analysoin tekstin käsitteistöä, argumentaatiota ja tekstistä nousevia implisiittisiä premissejä. Käytän tutkimuksessani myös Aulénin sovitusta käsittelevää muuta kirjallisuutta ja laajasti sovitusopillista kirjallisuutta. Aulén tekee tutkimustaan lundilaisen tutkimusperinteen mukaan ja etsii sovitusopeista niiden perusmotiivia ja jumalakuvia, joiden eroavaisuuksia tarkastelen hänen tutkimuksessaan. Klassisen sovitusopin Aulén mieltää alkuseurakunnan sovitusnäkemykseksi, jossa Kristus voittaa synnin, kuoleman ja Saatanan eli Christus Victor, nimi, josta sovitusoppi tunnetaan. Sen perusmotiivina on rakkaus ja jumalakuvana itse Jumalakin on rakkaus. Latinalainen sovitusoppi on Anselm Canterbyrylaisen näkemys. Siinä perusmotiivi on oikeudenmukaisuus ja jumalakuva on oikeudenmukaisuutta vaativa tuomari. Subjektiivinen sovitusoppi on Pierre Abélardin näkemys, ja siinä ei Kristuksen ristinkuolemalla ole sovittavaa merkitystä, koska ihmisen synti nähdään vain heikkoutena. Kristus on ihanneihminen, joka toimii ihmisille esimerkkinä. Tutkimukseni tuloksena on, että yhteinen näkemys sovituksesta on mahdollinen tietyillä edellytyksillä: Kristuksen inkarnaatio nähdään siten, että molemmat luonnot ovat läsnä ristinkuolemassa, ja jumalakuvien erilaisuus nähdään siten, että Jumalaa ei kukaan tunne täydellisesti, joten sovitusoppien jumalakuvat ovat yhtä päteviä. Aulénin sovitusopillisen teoksen vaikutus näyttää tutkimukseni mukaan vain syventävän jakolinjoja, vaikka Aulén tarkoitus on johdattaa kirkko alkuseurakunnan sovitusopin lähteille. Aulénin sovitusnäkemys laajenee myöhemmin, ja siihen vaikuttaa osin reseptio, jonka hänen tutkimuksensa sai aikaan. Sen sijaan uuden tutkimuksen aiheeksi jää, millainen vaikutus hänen osallistumisellaan ekumeeniseen keskusteluun on hänen laajentuneeseen sovitusnäkemykseensä.

Maisterin tutkielmani tarkoituksena on selvittää Luterilaisen maailmanliiton (LML) yleiskokoustyöskentelyssä ilmi tullutta ymmärrystä ihmisoikeuksista Helsingin yleiskokouksessa vuonna 1963 ja Evianin yleiskokouksessa vuonna 1970. Selvitän ihmisoikeusajattelun kehittymistä ja ihmisoikeuksien kasvavaa tiedostamista. Näiden yleiskokousten ihmisoikeusajattelu loi pohjan LML:n tulevalle ihmisoikeustyöskentelylle. Tutkielmani on aineistolähtöinen ja kvalitatiivinen. Tutkin LML:n yleiskokouksista syntynyttä kokousaineistoa. Yleiskokouksista löytyy lähdemateriaalia Helsingin yliopiston Ekumeenisesta arkistosta. Lisäksi käytän LML:n julkaisua ”From Federation to Communion. The history of the Lutheran World Federation”. Muusta kirjallisuudesta tärkein apuneuvoni on Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) julkaisusarja ”A History of the Ecumenical Movement”. Suhteutan löytämääni aiempaan tutkimukseen LML:sta. Pyrin jatkuvasti huomioimaan myös ajankohtaiset tapahtumat. LML:n ihmisoikeusajattelu oli Helsingissä ajalleen tyypillistä kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien tiedostamista. Poliittinen vaikuttaminen nähtiin tärkeäksi ja siihen kannustettiinkin. LML:ssa ilmenneet ajatukset ja ymmärrys ihmisoikeuksista eivät kuitenkaan päätyneet mihinkään ihmisoikeuksia koskevaan päätös- tai julkilausumaan. Ihmisoikeuksien noudattaminen ja edistäminen nähtiin lähinnä uskosta kumpuavaksi asennekysymykseksi ja spontaaniksi eettiseksi toiminnaksi. Taustalla vaikutti oleellisesti luterilaiseen teologiaan kuulunut Martti Lutherin kahden regimentin opin aiempi tulkinta. Ymmärrystä ihmisoikeuksista sekä vaatimusta niiden yhteiskunnallisesta edistämisestä pyrittiin vielä mahduttamaan kahden regimentin oppiin. Evianin yleiskokouksen tuloksiin vaikuttivat uudet kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä muiden ekumeenisten järjestöjen ihmisoikeusteemainen työskentely. Evianin yleiskokouksen ihmisoikeusajattelu oli ajalleen tyypillistä kansalais- ja poliittisten oikeuksien sekä taloudellisten, sosiaalisten sekä sivistyksellisten oikeuksien tiedostamista. Elettiin murroskautta ”klassisen” ja ”modernin” ihmisoikeusajattelun välillä. Murroskausi heijastui LML:ssa ilmenneeseen keskusteluun siinä, tuleeko ihmisoikeuksia käsitellä universaalisesti vai kontekstuaalisesti. Ihmisoikeusajattelu ja -keskustelu tuli kirjattua julkilausumiin ja siitä tuli konkreettista. Poliittisen vaikuttamisen merkitys selkeästi korostui. Yhteiskunnan rakenteiden muovaaminen haluttuun suuntaan nähtiin nyt velvoittavaksi. Ihmisoikeusajattelua ja -toimintaa ei pyritty enää mahduttamaan Lutherin kahden regimentin oppiin. Ihmisoikeuksista tuli LML:n ohjelma – aiemman uskosta syntyneen asenteen ja spontaanin eettisen toiminnan ohelle. Uusi kantaaottavampi, poliittisesti aktiivinen maailmanliitto ei ollut kuitenkaan kaikkien mieleen. Yksimielisyyttä ihmisoikeusasioissa ei saavutettu ja työskentely jatkui tulevina vuosikymmeninä.

Tutkimuksessa selvitettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon roolia vietnamilaisten pakolaisten vastaanottamisessa Suomeen vuosina 1979 – 1986. Tutkimuksen menetelmänä toimi lähdekritiikki. Päälähteinä toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pakolaistyöryhmän muistiot vuosilta 1984 – 1986 sekä Helsingin hiippakunnan synodaalikirja vuodelta 1998. Ensimmäinen päälähde avasi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päättävien toimijoiden näkemyksiä sen omaan pakolaistyöhön sekä Suomen valtion pakolaispolitiikkaan laajemmin. Toinen päälähde antoi lisätietoa paikallisseurakunnissa tehdystä käytännöntyöstä sekä avasi kristillistä, tarkemmin luterilaista, näkökulmaa pakolaisuuteen. Aihetta ei ole tutkittu aikaisemmin tästä näkökulmasta, joten tutkimuskirjallisuutta ei ole pystytty käyttämään muilta osin kuin taustoittamaan Vietnamin historiaa, pakolaisuutta yleisesti ja Suomea vastaanottomaana. Tutkimus osoittaa, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut tutkittavalla aikavälillä selkeä halu ja tavoite luoda pakolaistyöhönsä suuntaviivat. Se on perustunut yhteistyöhön muiden toimijoiden kanssa. Se on saanut esimerkin kirkkojen tekemästä pakolaistyöstä osittain muista luterilaista kirkoista, Ruotsista, Saksasta, Pohjois-Amerikasta ja Australiasta. Tutkimustulokset osoittivat Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla olleen rooli vietnamilaisten pakolaisten vastaanottamiseen Suomeen vuosina 1979 – 1986. Rooli piti sisällään yleistä tiedonvälitystä Suomen valtion päättäviin toimijoihin, sekä yleistä pakolaispoliittista kannanottoa pakolaismäärien lisäämiseksi. Se sai kuitenkin kritiikkiä muilta toimijoilta esimerkiksi liiasta lähetyksellisestä otteestaan. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perustamassa pakolaistyöryhmässä kuitenkin tiedostettiin ongelma jo ennen kritiikin saamista. Suomessa oli tutkittavalla aikavälillä ollut todella pieni pakolaisväestö. Kritiikkiä kohdistettiin myös väitteeseen, että vietnamilaiset pakolaiset oltaisi otettu erityisryhmäksi. Tämä todistaa sen, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on tehty töitä vietnamilaisten auttamiseksi ja sopeuttamiseksi, niin että siitä ovat muutkin toimijat tienneet. Heille järjestettiin paikallisseurakuntatasolla erilaisia juhlia sekä leirejä ja muuta vapaa-ajan toimintaa. Tämä toiminta vietnamilaisten pakolaisten kanssa osoitti kirkon halun pakolaistyöhönsä tulleen myös käytännössä esiin, vaikka kirkon pakolaistyön suuntaviivoja oltiin vasta hahmottelemassa.

Tämän tutkielman aihe on kristillinen ihmiskäsitys, eli teologinen antropologia. Kristillisten kirkkojen ihmiskäsitys perustuu hyvin yhteneväisesti ymmärrykseen siitä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisuuteensa. Ihmisen lankeemus rikkoi tämän yhteyden, mutta Kristuksen inkarnaatio, sovitustyö ja ylösnousemus korjasivat särkyneen yhteyden, ja ihmiselle avautui uusi mahdollisuus elävään yhteyteen Luojansa kanssa sekä pelastus synnin ja kuoleman vallasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon kolmannet teologiset neuvottelut pidettiin Järvenpäässä lokakuussa 1991. Neuvottelujen toisen asiakokonaisuuden otsikko oli ”Kirkkojemme ihmiskäsitys ja nykyaika”. Tarkastelen päälähteitteni, Järvenpäässä käydyn dialogin tiedonannon ja esitelmien, valossa kirkkojen ihmiskäsityksiä ja niissä ilmeneviä mahdollisia eroavaisuuksia. Hahmottelen näiden dokumenttien näkemyksistä nousevaa luterilaista ja ortodoksista ihmiskäsitystä, sekä niiden kohtaamia haasteita silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Peilaan lähteitä myös lokakuussa 2015 pidetyn suomalaisen luterilais-ortodoksisen dialogin 25-vuotisjuhlaseminaarin vastaaviin teksteihin, pitäen silmällä sitä, ilmeneekö teksteissä uudenlaista ihmiskäsityksen sanoittamista. Järvenpään 1991 dialogin Tiedonannon mukaan kirkkojen ihmiskäsityksissä on havaittavissa eroja esimerkiksi käsitteiden ”kuva ja kaltaisuus” sekä ”laki ja evankeliumi” merkityksessä. Luterilainen traditio lähestyy käsiteparia ”kuva ja kaltaisuus” synonyymisinä ilmaisuina, ortodoksisen opetuksen mukaan ”kuva” merkitsee ihmiselle lahjaa ja tehtävää, ”kaltaisuus” on tavoite ja prosessi kasvaa kohti Jumalaa. Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen oli paratiisiin alkutilassa täydellinen, ortodoksisen näkemyksen mukaan ihminen alkoi paratiisissa kasvaa kohti yhä lähempää yhteyttä Jumalaan. Tämän eroavaisuuden vuoksi käsitys lankeemuksen seurauksista on myös erilainen. Luterilaisen opetuksen mukaan jokainen ihminen peri Aadamin synnin henkilökohtaisesti, ortodoksinen traditio painottaa jokaisen tietoisen ihmisen vastuuta omista synneistään. Ortodoksiseen ihmiskäsitykseen kuuluu teosis, jolla ilmaistaan ajatusta ihmisen kasvamisesta kohti Jumalaa armovoimien avulla, jumalallistumista. Luterilaisuudessa puhutaan vanhurskauttamisesta, uskossa vastaanotetusta Kristuksen täyteydestä. Vaikka teosis ja vanhurskauttaminen eivät ole samastettavissa, niiden välillä on selkeä analogia. Vanhurskauttamisen ja teosiksen teologinen analogia on avannut luterilais-ortodoksisessa ekumeenisessa dialogissa viimeisten vuosikymmenten aikana tien yhä syvempään vastavuoroiseen ymmärtämiseen niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin vuoropuhelussa.

Tutkielmassani tarkastelen arkkipiispa ja Nikean metropoliitta Johanneksen (Johannes Wilho Rinne) ekumeenista toimintaa erityisesti Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa (SEN) hänen edustajakautensa aikana vuosina 1969–1999. Keskityn metropoliitta Johanneksen tekemisiin, kommentteihin ja asenteeseen liittyen SEN:oon, järjestäytyneeseen kirkkojenväliseen yhteistyöhön sekä kristillisten kirkkojen yhteys- ja ykseyspyrkimyksiin. Tarkastelen tutkielmassani myös, millaisiin asioihin metropoliitta Johannes kiinnitti huomiota ekumeenisena toimijana. Käsittelen lisäksi hänen toiminnastaan välittyviä ekumeenisia näkemyksiä ja painotuksia. Tärkeimpinä lähteinä käytän Suomen Ekumeenisen Neuvoston vuosi- ja yleiskokousten pöytäkirjoja ja Näköala-lehtiä vuosilta 1969–1999. Käytän lähteinä lisäksi metropoliitta Johanneksen omia teoksia, joissa hän kirjoittaa ekumeniasta. Tarkastelen lähteistä tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimpiä teemoja ja muodostan niiden avulla mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan hänen ekumeenisesta osallistumisestaan ja suhtautumisestaan ekumeniaan. Metropoliitta Johanneksen 30 vuodesta SEN:ssa välittyy, että hän oli aktiivinen ekumeeninen toimija. Hän osallistui kokouksissa aktiivisesti keskusteluun. Hän otti kantaa hyvin monenlaisiin aiheisiin, eikä lähteistä noussut mitään tiettyä aihepiiriä, jonka osalta hän ei olisi ollut aktiivinen. Hän esitti mielipiteensä hyvin suoraan ja tinkimättömästi, mutta hyödynsi myös huumorintajuaan. Metropoliitta Johannes pyrki koko ajan edustamaan nimenomaan Suomen ortodoksista kirkkoa. Hän toi ahkerasti esiin ortodoksista näkökulmaa keskustelunaiheisiin. Hän oli kirjoituksissaan, puheissaan ja keskustelukommenteissaan opillisesti selkeästi ortodoksi. Metropoliitta Johannes korosti erityisesti kanoneita, traditiota ja Raamattua. Hänen taustansa alun perin luterilaisena kirkkokunnanvaihtajana ei näkynyt ainakaan opillisina tai käytännöllisinä myönnytyksinä luterilaisille. Hän ajatteli, että ekumeenisuuteen ei tule pyrkiä luopumalla omista periaatteistaan. Ekumenia voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Myös metropoliitta Johannes toi tätä ajatusta esiin toistuvasti. Hänen mukaansa kirkkojen tulisi olla tietoisia siitä, millä periaatteilla ne ovat mukana ekumeenisessa toiminnassa. Hänen yhtenä keskeisenä huolenaiheenaan SEN:ssa oli, että ekumeeniset järjestöt voivat saada liikaa valtaa eräänlaisina ”ylikirkkoina”. Metropoliitta Johannes muistuttikin toistuvasti, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston tehtävä on olla ennen kaikkea keskustelun mahdollistaja.

Kohtaamisen kulttuuri on käsitteenä keskeinen argentiinalaisen paavi Franciscuksen ajattelussa. Se muotoutui etenkin hänen toimiessaan Buenos Airesissa, jossa hänet opittiin tuntemaan ”slummien piispana”. Kohtaamisen kulttuuri juontaa ajatuksesta, että Jeesuksen tavoin on pyrittävä kohtaamaan toisia. Keskeiseen asemaan asetetaan köyhät ja kaikkein haavoittuvimmat. Oman voimakkaan lisänsä kohtaamisen kulttuuriin tuo Franciscuksen tausta jesuiittaveljeskunnassa ja heidän suuntautumisensa ulos maailmaan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden voimakas korostaminen. Kohtaamisen kulttuuri ammentaa myös Romano Guardinin ja Adam Möhlerin vastakohtia koskevasta ajattelusta. Kohtaamisen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että vastakohdat voivat olla hedelmällisiä, mikäli ne ovat kokonaisuuden sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi moniäänistä yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat mukana vuoropuhelussa, etenkin köyhimmät: vain tällöin vuoropuhelu on aitoa. Tutkimuksessani keskityin kohtaamisen kulttuurin esiintymiseen Franciscuksen kiertokirjeissä Laudato si' ja Fratelli tutti, sekä siihen, miten se suhtautuu uskontodialogiin. Kohtaamisen kulttuuri näyttäytyi molemmissa ensyklikoissa paradigman muuttamiseen sopivana työkaluna. Laudato si' -ensyklikassa kohtaamisen kulttuurin työkaluja käyttämällä Franciscus kehottaa rakentamaan huolenpidon kulttuurin, jonka avulla pidetään huolta maapallosta sekä ihmisistä, etenkin kaikkein heikoimmista. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin uskonnollisten hahmojen siteeraamisena sekä kutsuna kaikille uskoville vuoropuheluun ympäristön, köyhien ja kaikkien veljeyden puolesta. Fratelli tutti puolestaan alleviivaa kaikkien ihmisten veljeyttä ja sisaruutta ja kutsuu rakentamaan kohtaamisen kulttuuria vastakohtana eristäytymiselle ja polarisaatiolle. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin Franciscuksen ja Ahmed al-Tayebin julistuksen lainauksissa, kutsuna veljeyden rakentamiseen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustamisessa.

Tässä tutkielmassa tutkin miten ja millaisena kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon viettämiseen tarkoitettujen materiaalivihkojen rajaamassa viitekehyksessä. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa on vietetty 1900-luvun alusta alkaen. Nykyisin Rukousviikon tekstimateriaali valmistellaan yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden kanssa vuosittain vaihtuvissa maantieteellisissä ympäristöissä. Materiaali käännetään useille eri kielille ja sitä rohkaistaan soveltamaan paikalliseen kontekstiin maailmanlaajuisesti. Rukousviikon valmistelua koordinoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -jaosto. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kirkkojen ekumeenisen järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan historiasta, KMN:n sosiaalieettisen ajattelun malleista ja ohjelmista sekä KMN:n uusimmista, kristittyjen todistusta määrittelevistä ja ohjaavista asiakirjoista. Tutkimuksen lähdeaineistoina ovat Kristittyjen ykseyden rukousviikon vuosien 2018–2020 materiaalivihkot, jotka on koottu Indonesian, Karibian sekä Maltan ja Gozon maantieteellisillä alueilla. Tutkimukseni on laadullinen ja teoriasidonnainen tutkimus. Tutkimuksen analyysimenetelmä on sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena on, että kirkkojen yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon materiaalivihkoissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisena sekä vieraanvaraisuutta, profeetallista hengellisyyttä ja vastarinnan merkkinä olemista korostavana kristittyjen todistuksena. Kristittyjen tunnistettiin olevan myös osallisia epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä. Kirkkojen yhteiskunnallisessa vaikuttamistoiminnassa painotettiin kaikille kristityille kuuluvan profeetallinen tehtävä puolustaa oikeudenmukaisuutta sanoin ja teoin.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin palestiinalaisen luterilaisen emerituspiispan ja Luterilaisen maailmanliiton entisen presidentin Munib Younanin (1950-) teologista ajattelua. Tutkin, missä määrin Younanin ajattelu sitoutuu osaksi vapautuksen teologian diskurssia ja toisaalta luterilaista perinnettä. Lisäksi analysoin Younanin ajattelua kristittyjen yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, ja lähdemateriaalina käytän kolmea Younanin julkaistua kirjaa sekä kolmea lyhyempää puhetta tai tekstijulkaisua. Viime vuosikymmeninä perinteinen saksalainen ja pohjoismainen luterilainen ajattelu on tullut jossain määrin toisenlaisista konteksteista nousevien teologisten tulkintojen haastamaksi. Palestiinalaisten luterilaisten kontekstuaalista lähestymistapaa voidaan pitää yhtenä näistä haastajista. Younanin ja Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa leimaa pitkittynyt Israel-Palestiinan konflikti, niin sanotun profeetallisen diakonian painottaminen sekä pyrkimys vuoropuheluun niin muiden kirkkokuntien kuin alueen monoteististen uskontojen kanssa. Israel-Palestiinan konflikti on muovannut Younanin teologista ajattelua; Younan pitää miehitystä syntinä ja puhuu oikeudenmukaisen rauhan sekä kahden valtion mallin ratkaisun puolesta. Younan kritisoi voimakkaasti kristillistä sionismia liittäen sen osaksi uskonnollista ääriajattelua. Younanin kontekstuaalisilla tulkinnoilla on yhtymäkohtia vapautuksen teologian perinteeseen. Käsittelen tutkielmassani Younanin maan teologiaa sekä martyrian teologiaa, joka nojautuu väkivallattomuuteen ja raamatullisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Younan liittää yhteiskunnallisen toiminnan osaksi kristittyjen ja kirkon tehtävää. Hän perustelee toimintaa paitsi profeetallisen diakonian käsitteestä käsin, myös hyödyntämällä perinteisiä luterilaisia opinkohtia ja käsitteitä. Laki ja evankeliumi, uskon vanhurskauttaminen ja kahden regimentin oppi tulkitaan kristityn oikeudenmukaisuutta puolustavasta tehtävästä käsin, ja toisaalta Younanin tulkinnat argumentoivat aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan puolesta. Yksi kirkon yhteiskunnallisen toiminnan muoto on monoteististen uskontojen välinen dialogi, joka perustuu yhteiseen toimintaan ja maailman palvelemiseen opillisten keskustelujen sijaan. Younan liittääkin uskontodialogin ja -trialogin osaksi kirkon diakonista työtä. Younanin ajattelussa korostuu uskonnon myönteinen merkitys yhteiskunnalliseen toimintaan rohkaisevana tekijänä. Hänen mukaansa Raamatun profeettojen ja Jeesuksen opetuksista nousee profeetallinen ja vastakulttuurinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, joka johtaa kristittyjä ja kirkkoja puolustamaan rauhaa, universaalia ihmisarvoa ja moninaista rinnakkaiseloa. Younan puolustaa moninaista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa, ja uskoo luterilaisen ”poliittisen maltillisuuden” sovellutuksensa tukevan kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentamista Lähi-idässä.