Browsing by Subject "elämänhallinta"

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää työntekijöiden ja vapaaehtoisten näkökulmasta, miten Kampin kappelissa tuetaan kävijöiden elämänhallintaa. Tutkimustehtävä jakautui kahteen osaan: kappelin kontekstin sekä asiakkaiden ja henkilökunnan välisten kohtaamisten ja keskustelujen tarkasteluun. Näiden osalta selvitettiin, miten ja miksi ne tukevat kappelin kävijöitä. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja teoriaohjaavana. Tutkimuksen aineisto koostui yhdeksästä teemahaastattelusta. Haastatelluista henkilöistä kolme oli seurakunnan työntekijöitä, kolme kaupungin työntekijöitä ja kolme toimi kappelissa vapaaehtoisena. Lisäksi aineistona käytettiin keskusteluraportteja. Aineistot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Kappelin kontekstin osalta merkittäviä olivat matala tulokynnys, keskusteluja suosiva ilmapiiri ja henkilökunnan kyky vastata laaja-alaisesti asiakkaiden tarpeisiin. Kappeli on paikka, jossa käyminen mahdollistaa erilaisten elämänhallinnan strategioiden toteuttamisen. Tutkimuksessa tällaisiksi strategioiksi tunnistettiin hiljentyminen, sosiaalisen tuen hakeminen ja uskonyhteisön yhteyteen hakeutuminen. Henkilökunnan ja asiakkaiden välisissä kohtaamisissa ja keskusteluissa muodostui kolme merkittävää tukemisen ulottuvuutta: tuki yhteyden luomisessa ja säilyttämisessä, tuki ongelmien käsittelyssä sekä tuki mielekkyyden löytämisessä ja säilyttämisessä. Yhteyden luominen asiakkaaseen liittyi henkilökunnan aloitteellisuuteen kontaktin ottamisessa, dialogiseen lähestymistapaan ja toimenpiteisiin, jolla pyrittiin poistamaan puhumisen esteitä. Jo syntyneen asiakassuhteen syventämisessä keskeisiä olivat asiakkaan tarpeiden ja hänen ihmisyytensä eri ulottuvuuksien sisään sulkeminen sekä mahdollisuus käydä kappelilla useamman kerran. Joidenkin asiakkaiden kohdalla merkittävää oli tavanomaista ihmissuhdetta muistuttava kanssakäyminen kappelin henkilökunnan kanssa. Ongelmien käsittelyssä tärkeänä nähtiin asiakkaan kuunteleminen ja hänen tunteidensa vastaanottaminen. Kuuntelemiseen liittyi asiakkaan tilanteen kartoittaminen sekä informaation, neuvojen ja ohjeiden antaminen. Asiakkaan hallinnan ja kontrollin tunnetta pyrittiin tukemaan kolmella tavalla: tukemalla hänen tyylinsä säilyttämistä, ohjaamalla häntä ottamaan suurempaa vastuuta asioiden hoitamisesta tai ohjaamalla häntä ottamaan vastaan apua. Asiakkaan uskonnollinen orientaatio otettiin tukemisessa huomioon pääasiassa kahdella tavalla: tukemalla asiakkaan Jumala-suhdetta ja toimimalla suhteessa välittäjänä. Mielekkyyden löytämistä ja säilyttämistä tuettiin etsimällä elämäntilanteen tai ongelmien merkitystä yhdessä asiakkaan kanssa ja pyrkimällä muuttamaan merkityksiä tarvittaessa. Asiakkaita tuettiin myös tarkoituksen löytämisessä. Tutkimuksessa havaittiin, että elämänhallinnan tukeminen oli prosessimaista. Tukeminen oli kokonaisvaltaista ja asiakaslähtöistä ja tapahtui pääasiallisesti asiakkaan keinot ja päämäärät säilyttävien menetelmien, käytäntöjen ja toimenpiteiden avulla. Tukemisessa keskeisiä tekijöitä olivat asiakkaan voimavarojen tunnistaminen ja niiden käyttöä rajoittavien tekijöiden lieventäminen. Tukeminen kohdistui enemmän ei-uskonnolliseen, kuin uskonnol-liseen elämänhallintaan. Tukemisen keinoihin vaikuttivat ne työmenetelmät ja käytänteet, joita kappelissa työskentelevät henkilöt omassa ammatissaan käyttivät.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla rintasyöpään sairastuneiden naisten elämänhallintaa. Tavoitteena oli tarkastella naisten elämänhallintaa ja elämän merkityksellisyyden rakentamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui uskonnollisen elämänhallinnan ja merkityksen annon käsitteistä. Aineistoksi kerättiin 10 teemahaastattelua. Haastateltavat olivat 34–68-vuotiaita. Analyysissa rakentui kuusi pääluokkaa: ulkoinen tuki, itsensä toteuttaminen, psyykkinen työskentely, sairauden selittäminen, elämän rajallisuuden kohtaaminen ja toivon vahvistaminen. Kokoavaksi käsitteeksi muodostui rintasyöpään sairastuneiden naisten psykososiaalinen ja eksistentiaalinen elämänhallinta. Ulkoinen tuki muodostui läheisten, työyhteisön ja vertaistuen sosiaalisesta tuesta sekä ammattihenkilöstön tuesta. Itsensä toteuttaminen muodostui omaa toimijuutta ja pystyvyyttä edistävistä keinoista. Psyykkisellä työskentelyllä eli ajattelu- ja suhtautumistavoilla pyrittiin säilyttämään tilanteessa mahdollisimman hyvä psyykkinen tasapaino. Usein sairastumiselle pyrittiin löytämään jokin syy. Syyn etsiminen taustalla oli tarve ymmärtää ja selittää kokemusta. Keskeinen kokemus kuitenkin oli, ettei sairastuminen ole omassa hallinnassa. Rintasyöpä pakotti kohtaamaan ja pohtimaan myös omaa kuolevaisuutta. Kuolemaan valmistauduttiin myös erilaisilla käytännönjärjestelyillä. Kuoleman jälkeinen elämä jossain muodossa nähtiin mahdollisena. Elämän merkityksellisyyttä säilytettiin vahvistamalla toivoa. Sitä loi luottamus hoitoihin, kokemus, ettei ole ainoa sairastunut sekä normaaliin arkeen suuntautuminen. Toivoa lujitti myös itsetunnon tietoinen vahvistamisen sekä kokemus sisäisestä vahvuudesta. Tutkimus osoittaa, että psykososiaalinen ja eksistentiaalinen elämänhallinta muodostuu spiritualiteetin ja sekulaarin jatkumolla, kun taas uskonnon rooli ja merkitys on vähäinen. Myös merkityksen anto -prosessi tapahtuu tällä jatkumolla, jossa psykososiaalisen ja eksistentiaalisen elämänhallinnan tuloksena muodostuu kokemus elämän merkityksellisyydestä. Tutkimus avaa näköaloja terveydenhuollon toimijoille rintasyöpään sairastuneen kokemuksiin ja siihen, miten häntä voisi tukea vahvistamalla hänen omia elämänhallinnan keinojaan. Myös kirkon tekemää auttavan kohtaamisen työtä tulisi tehdä tunnetummaksi ja helpommin tavoitettavammaksi potilaiden ja hoitohenkilökunnan keskuudessa.

Tutkimus tarkastelee Pandemrix-influenssarokotteen myötävaikutuksesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten elämänhallintaprosessia. Kyseinen rokote otettiin Suomessa käyttöön terveysviranomaisten päätöksellä syksyllä 2009 ehkäisemään sikainfluenssatartuntoja. Myöhemmissä selvityksissä sen havaittiin lisänneen 4-65-vuotiaiden rokotuksen saaneiden riskiä sairastua narkolepsiaan. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia elämänhallintakeinoja sairastuneiden omaiset ovat käyttäneet sopeutuakseen uuteen ja haastavaan elämäntilanteeseen, mitkä asiat ovat näyttäytyneet sopeutumista tukevina tai haittaavina tekijöinä ja miten tapahtuneen käsittelyn on koettu vaikuttaneen omaan elämään tai ajatteluun. Syventämällä ymmärrystä omaisten elämänhallinnasta on mahdollista edesauttaa tarvittavan avun ja tuen suuntaamista perheille, joihin kuuluu narkolepsiaan sairastunut lapsi tai vanhempi. Aihetta lähestytään teoriaohjaavasti laadullisen tutkimuksen menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu viidestä avoimesta haastattelusta, joista neljässä haastateltu on sairastuneen vanhempi ja yhdessä puoliso. Ottamalla tutkimukseen mukaan vanhempien lisäksi sairastuneen puolison, on haluttu antaa ääni pienemmälle vähemmistölle, jonka elämää perheenjäsenen narkolepsia on yhtä lailla koskettanut, mutta joka on tähän asti jäänyt selvästi lapsiperheiden saaman huomion varjoon. Keskeisimmiksi omaisten elämänhallintaan vaikuttaneiksi kontekstitekijöiksi määrittyivät kipeät ajatukset ja tunteet liittyen sairauden puhkeamisen taustatekijöihin, yhteiskunnallisen tuen riittämättömyys – etenkin psykososiaalisten ja informaatioon perustuvien tukimuotojen osalta –, oman aktiivisuuden välttämättömyys avun saamiseksi, sairastuneen perheenjäsenen vointi ja selviytyminen sekä sosiaalisten suhteiden merkitys. Aikuisena sairastuneen henkilön puolison kohdalla tuensaannin vaikeudet korostuivat entisestään vaikeuttaen sopeutumista. Nämä tulokset ovat linjassa aiemman narkolepsiailmiötä käsittelevän tutkimuksen kanssa ja vahvistavat myös muissa perheenjäsenen kroonista sairastumista koskevissa selvityksissä tehtyjä havaintoja psykososiaalisen tuen ja asianmukaisen tiedonsaannin tärkeydestä. Omaisten elämänhallinnassa korostuivat tunnekeskeiset elämänhallintakeinot mutta myös ongelmakeskeisiä strategioita käytettiin. Lukuisien epävarmuustekijöiden sävyttämässä tilanteessa näkyvä rooli oli tuen etsinnällä – etenkin vertaistuella – sekä positiivisilla ajattelu- ja tulkintamalleilla. Merkityksen etsintä tuli selvästi esille joidenkin omaisten elämänhallinnassa, ja sen keskeisenä elementtinä esiintyi toivon luominen. Perheenjäsenen sairaudelle haluttiin löytää mielekäs tarkoitus, kuten tapahtuman aikaansaama positiivinen muutos omassa itsessä tai perheen elämässä. Vaikka rokotteen rooli sairauden puhkeamisen taustalla tarjosi toisinaan vastauksen konkreettiseen kysymykseen siitä, mistä perheenjäsenen narkolepsia oli tullut, sairauden merkitystä oman elämän kannalta koettiin silti tarpeelliseksi pohtia. Prosessin myötä havaitut muutokset, elämänhallinnan seuraukset, liittyivät joko kokemuksiin ihmisenä kasvamisesta tai elämän- ja maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin. Yleisiä olivat kuvaukset elämänhallintaitojen kehittymisestä, omaa arvomaailmaa koskevat kysymykset, oivallukset elämän kallisarvoisuudesta ja arvaamattomuudesta sekä yhteiskunnallisten teemojen ympärillä pyörivä pohdiskelu. Rokotteen rooli sairauden puhkeamisessa loi omanlaisensa sävyn elämänhallintaprosessiin. Kontekstitekijöiden osalta vaikutukset tulivat ilmi ennen kaikkea yhteiskunnallisen tuen puutteellisuudessa. Elämänhallinnassa teema näkyi intensiivisenä tuen etsintänä – jolla mahdollisesti pyrittiin paikkaamaan puutteita yhteiskunnan palveluissa – sekä tapahtuneeseen liittyvien epäkohtien aiheuttamien vaikeiden tunteiden säätelypyrkimyksinä. Elämänhallinnan seurauksien kohdalla taas yhteiskunnalliset kysymykset ja kritiikki saivat jalansijaa. Vaikka monet omaisten elämänhallinnan keskeiset teemat, kuten positiivisten tulkintojen muodostaminen, tuen etsiminen, syiden ja merkityksen kyseleminen sekä prosessin myötä raportoitu henkilökohtainen kasvu ovat tyypillisiä ilmiöitä perheenjäsenen krooniseen sairauteen sopeutumisen yhteydessä, rokotteesta sairastuneiden omaisilla nämä osa-alueet sisälsivät toisinaan omanlaisiaan piirteitä ja kysymyksiä tuoden esille tapauksen poikkeuksellisuutta. Tutkimus alleviivaa psykososiaaliseen tukeen ja tiedon antamiseen panostamisen tärkeyttä osana rokotteesta narkolepsiaan sairastuneiden henkilöiden omaisten kokonaisvaltaista auttamista ja kohtaamista. Ammattiauttajat ovat näiden asioiden toteutumisen kannalta keskeisessä roolissa.