Browsing by Subject "filosofia"

Tutkielmassani pyrin systemaattista analyysiä hyödyntäen selvittää Hexaemeronien ja creatio ex nihilo -opin yhteyttä, ja niiden tehtävää filosofien teorioiden ja harhaoppien vastustajina. Basileioksen ja Ambrosiuksen Hexaemeronit ovat kuuden luomisen päivän kommentareja, saarnoja, jotka puolustavat oikeaa opetusta Jumalasta ja luomista tyhjästä, creatio ex nihilo -oppia. He vastustavat aikansa ja kulttuurinsa filosofisia teorioita; kuten platonismia, aristotelismia ja pythagoralaisuutta, sekä uskonnollisia harhaoppeja; kuten gnostilaisuutta sen eri muodoissaan, kristologisia harhoja kuten areiolaisuutta ja anomoiaaneja sekä pneumatomakkeja vastaan. He myös vetävät rajaa kristinuskon ja juutalaisuuden välille vastustaen juutalaisten filosofien, erityisesti Filonin tekstejä. Hexaemeronien tavoitteena on myös Raamatun ilmoitukseen vedoten suunnata kristillisen seurakunnan huomio Jumalan suuruuden, pyhyyden ja hyvyyden kunnioittamiseen kaikessa luomakunnassa, sekä esittämään Raamatun mukaista kosmologiaa. Niiden ote on doksologinen ja pyhään ihmettelyyn pyrkivä. Tärkeä kiistakysymys oli luomakunnan status; onko maailma ja materia paha, pahan demiurgin tekemänä, vai hyvä, hyvän Jumalan luomana. Ihmisen asemasta opetettiin sitä, että ihminen on luomakunnan pää, miehesi ja naiseksi luotu, Jumalan kuva, joka sijaitsee hänen sielussaan. Tärkeitä filosofisia termejä, joihin filosofinen debatti kulminoitui, olivat ”alussa”, jolla ilmaistiin Jumalan luoneen kaiken suvereenisti ja ex nihilo, pelkällä käskysanallaan, ”taivas ja maa”, jotka tulkittiin kirjaimellisesti ja jotka julistavat Jumalan kunniaa omalla paikallaan ja toimivat Jumalan asettamina ajan merkkeinä, sekä ”valo ja pimeys”, jotka tulkittiin myös konkreettisesti eikä mystisesti, puolustaen Jumalan luovan vain hyvää ja kieltäen pahuuden itsenäisen olemuksellisen olemassaolon. Kuten pimeys on valon puutetta, on pahuuskin hyvyyden vääristymää. Kolmanneksi Hexameronit ja kristillinen creatio ex nihilo -oppi puolustaa opetusta Jumalan ykseydestä (monoteismi), kolmiykseydestä (triuniteetti), Kristuksen persoonasta ja työstä (kristologia) sekä Pyhästä Hengestä (pneumatologia). Näitä opinkohtia puolustettiin vastoin filosofeja ja harhaoppeja, jotka kielsivät joko Jumalan olemuksen hyvänä, ainoana ja kaikkivaltiaana, tai jonkun persoonan (yleensä Pojan tai Hengen) tosi jumaluuden.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Tässä tutkielmassa tarkastelen responsibilistisen hyvetietoteorian kontekstissa motivaation käsitettä. Analyysin lähteinä ovat Linda Zagzebskin Virtues of the Mind (1996), Jason Baehrin The Inquiring Mind (2011) sekä Zagzebskin ja Baehrin välillä käyty keskustelu Are Intellectually Virtuous Motives Essential to Knowledge? (2014) Tutkimuskysymys on mitä kirjoittajat tarkoittavat motivaatiolla ja miten käsite liittyy hyveisiin ja tietoon. Tutkielma muodostuu johdannon ja johtopäätösten lisäksi taustoittavasta luvusta, analyysiluvusta ja luvusta, jossa esitellään aiheen uskonnonfilosofisia sovelluksia. Taustaluvussa käydään läpi analyyttisen epistemologian piirissä 1900-luvulla ilmenneitä keskusteluja, modernin hyve-epistemologian synty reaktiona näihin keskusteluihin ja hyve-epistemologian erilaisia suuntauksia. Analyysiluvun tarkoitus on vastata tutkimuskysymykseen lähdetekstien perusteella. Sovellusluvussa esitän hyvemotivoituneen tietokäsityksen mahdollisuuksia vastata uskonnolliseen tietoon liittyviin kysymyksiin. Motivaatio on oleellinen osa molempien kirjoittajien hyvetietoteoreettista mallia. Zagzebski ja Baehr käyttävät eri käsitteitä motivaation kuvaamiseen, mutta molemmat kirjoittajat käyttävät motivaatiota hyveen määritelmän osana. Kirjoittajien erimielisyydet liittyvät selkeimmin tiedon määrittelyyn ja hyvemotivaatioiden rooliin tiedon instansseissa. Tämä kertoo kirjoittajien lähtökohtaisesta erimielisyydestä hyveiden mahdollisuudesta vastata perinteisiin uskonnonfilosofisiin kysymyksiin.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Hilary Putnamin uskonnonfilosofista ajattelua sekä hänen pragmaattisen pluralisminsa tarjoamia näkökulmia uskonnonfilosofiaan. Tämän taustoittamiseksi tarkastelen laajalti realismin ongelmaa yleisesti filosofisena kysymyksenä sekä tarkemmin uskonnonfilosofian kontekstissa. Lisäksi perehdyn Putnamin realismia koskevaan ajatteluun. Totean, että Putnamin uskonnonfilosofinen ajattelu suhtautuu kriittisesti reduktiivisiin uskonnollisen realismin muotoihin, kuten myös evidentialistiseen käsitykseen uskonnollisista uskomuksista todellisuutta koskevina hypoteeseina. Putnam esittää vahvasti Ludwig Wittgensteinin ajatteluun perustuvan käsityksen uskonnollisesta kielestä, joka nivoutuu pragmatistiseen inhimillisiä käytäntöjä korostavaan realismiin. Esitän, että Putnamille päätös käyttää uskonnollista kieltä ei perustu tieteelliseen evidenssiin, vaan on luonteeltaan käytännöllistä sitoutumista elämänmuotoon. Lopuksi esitän, että Putnamin ajattelu tarjoaa luonteeltaan suvaitsevaisen lähtökohdan uskonnonfilosofiaan, joka tunnustaa erilaisten todellisuuskäsitysten olemassaolon, eikä sitouta filosofista tarkasteltua vain erilaisten käsitysten totuudellisuuden selvittämiseen. Esitän Putnamin tarjoamaa lähestymistapaa pehmeäksi evidentialismiksi, jossa tieteellisen evidenssin lisäksi hyväksytään evidenssiksi myös käytännöllinen ”elämän laboratoriossa” saavutettu evidenssi. Lisäksi tarkastelen muun muassa Putnamin ajattelun tarjoamia näkökulmia ateistiselle uskonnonfilosofialle ”vakavana ateismina”.