Browsing by Subject "hengellisyys"

Mies ja nainen kertovat kokemuksensa parisuhdekriisistä ja tiivistävät että rukoileminen ja Jumalan puoleen kääntyminen pelasti heidät avioerolta. Kyseessä on tilanne, jossa pariskunta on hyödyntänyt yhtä hengellisen toimintamuodon menetelmää, joka tässä tapauksessa on ollut rukoileminen. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälaisia hengellisiä toimintamuotoja parisuhteessa käytetään ja millaisia vaikutuksia näillä hengellisillä toimintamuodoilla on parisuhteessa. Hengellinen toimintamuoto on käytännöllistä toimintaa kuvaava käsite, jonka avulla voidaan tutkia parisuhteen dynamiikkaa hengellisestä näkökulmasta katsottuna. Tutkimuksen hengellisenä kontekstina on kristillinen maailmankuva, jonka välityksellä Jumala ja parit kommunikoivat ja ylläpitävät hengellistä suhdetta toinen toisiinsa. Tutkimusmetodina on sisällönanalyysi. Haastateltavien parien hengelliset toimintamuodot saavat puheenvuoron, kun hengellisiä toimintamuotoja kuvataan niihin liitettyjen kokemusten ja vaikutusten kautta. Tämä tarkoittaa aineiston sanallista kuvaamista. Tutkielma on toteutettu ryhmähaastatteluilla, haastattelemalla yhdeksää paria eri puolelta Suomea yhteistyössä Parempi avioliitto ry:n toiminnan kautta. Johdanto luvussa perehdytään tutkimuksen lähtökohtana toimivaan Parempi avioliitto ry:n toimintaan, joka antaa tutkimukselle hengellisen kontekstin, sekä luodaan käsitteet hengellisyydelle ja tarkastellaan tutkimukseen liittyvää aiempaa tutkimusta. Tutkimuksen pääpaino on kansainvälisessä tutkimuksessa, koska parisuhde ja hengellisyys on vähän tutkittu aihe. Kolmannessa luvussa keskitytään analysoimaan parisuhteessa esiintyviä erilaisia hengellisiä toimintamuotoja ja niihin liittyviä kokemuksia. Neljäs luku käsittää tutkimuksessa saavutetut tulokset ja sen, miten tutkimusta parisuhteen hengellisyydestä voisi edistää tulevaisuudessa. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että hengellisyys toimii eräänlaisena voimavarana parisuhteessa arkeen liittyvissä tilanteissa ja ennaltaehkäistä parisuhdekriisien syntyä. Toisaalta, se voi myös auttaa selviämään parisuhdekriiseistä. Tutkimustulosten perusteella hengelliset toimintamuodot luovat yhteyttä parien välillä ja ylläpitävät hengellistä identiteettiä.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, kuinka erään seurakunnan isoset ovat kokeneet hengellisyyden elämässään. Tutkin isosten hengellisyyttä erityisesti rippikoulun ja isostoiminnan ajalta. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineistoanalyysimenetelmä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on kerätty teemahaastatteluin seitsemältä saman seurakunnan isoselta. Isoset ovat kolmesta eri ikäryhmästä ja heidän kokemuksensa isostehtävästä ovat vaihtelevat. Haastatteluvalinnoissa on myös huomioitu tasainen sukupuolijakauma. Peilaan isosten kokemuksia ja näkökulmia spiritualiteetin määritelmiin ja aiempaan tutkimukseen. Aiempaa tutkimusta isosten hengellisyydestä on kuitenkin varsin vähän, mutta vertailen tuloksia isostoimintaa yleisesti koskevaan tutkimukseen. Analyysin myötä aineistosta nousi esiin kaksi pääluokkaa: hengellinen kasvu ja yhteisöllisyys. Pääluokat liittyvät osittain toisiinsa, mutta muodostavat kuitenkin itsenäiset kokonaisuudet. Isosten vastauksissa korostuivat keskeisesti molemmat pääluokat. Tarkastelen pääluokkia isosten hengellisyyden määritelmien, sekä heidän kokemustensa kautta. Isoset jakautuivat uskonnollisten perhetaustojensa perusteella kolmeen ryhmään: vahvasti uskonnollisiin ja tapakristittyihin perheisiin, sekä perheisiin, joissa uskonnollisuus ei erityisemmin näy. Uskonnollisista taustoista tulevat isoset kuvaavat hengellisyyttä monisanaisemmin ja asettavat eri elämäntilanteille enemmän hengellisiä merkityksiä. Kolmatta ryhmää edustavat isoset kokevat hengellisyyden henkilökohtaisempana asiana ja liittävät siihen erilaisia tunteita, kuten rauha ja turva. Perhetaustasta riippumatta rippikoulu ja siitä seurannut isostoiminta osoittautuvat hengellisen kasvun ajaksi. Rippikoulu koettiin hengellisyyteen herättävänä kokemuksena, kun taas isoskoulutus vahvisti rippikoulussa opittuja asioita. Näitä kokemuksia pidettiin hengellisesti merkittävämpinä kuin itse isostehtävää. Isostehtävän hengellinen merkitys perustui erityisesti rippikoululaisten kokemuksien myötäelämiseen, sekä hartauselämään. Yhteisöllisyys on rippikoulun ja isoskoulutusajan läpileikkaava teema. Yhteisöllisyys korostuu sosiaalisena asiana, mutta myös hengellisenä näkökulmana. Seurakunta on tarjonnut isosille turvallisen yhteisön, jossa hengellisten asioiden pohtiminen on luontevaa. Hengellisyys koetaan myös yhteisöllisyyttä rakentavaksi tekijäksi.

Tämän pro gradu – tutkielman tarkoituksena on tutkia psykoterapian asiakkaiden kokemuksia hengellisten kysymysten käsittelystä psykoterapiassa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ovat hengelliset kysymykset psykoterapiassa, kuinka niitä käsitellään osana psykoterapiaprosessia ja millainen on terapeutin rooli hengellisten kysymysten käsittelyssä. Tutkimus on otteeltaan laadullinen ja analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielman aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä, joka julkaistiin kolmessa pääkaupunkiseudulla ilmestyvässä seurakuntalehdessä (Kirkko ja kaupunki, Esse ja Vantaan Lauri) keväällä 2011. Analyysiin hyväksyttyjä kirjoitelmia saapui 13. Kirjoitelmien lisäksi tutkimusta varten haastateltiin viittä kirjoitelman lähettänyttä. Haastattelumetodina on käytetty teemahaastattelua ja aineisto on analysoitu aineistolähtöisesti. Tutkimuksen mukaan hengelliset kysymykset muodostuivat hyvin yksilöllisistä ja henkilöhistoriaan sidotuista lähteistä. Hengelliset kysymykset, joita käsiteltiin psykoterapiassa liittyivät tämän tutkimuksen aineiston perusteella syntiin ja syyllisyyden kokemuksiin, hengellisen identiteetin muodostumiseen sekä oman hengellisen yhteisön etsintään, ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen, tuomitsevuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin, ankaraan jumalakuvaan ja Jumalalle kelpaamattomuuden tunteisiin, armon ja anteeksiannon kysymyksiin, oman paikan löytymiseen maailmassa, turvallisuudentunteen vahvistamiseen sekä seurakuntaelämään. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet kokivat, että hengellisten kysymysten käsittely oli tai olisi ollut heille psykoterapiassa tärkeää ja merkityksellistä, sillä hengellisyys koettiin vahvasti osana identiteettiä ja omaa minuutta. Myös tarkoituksen ja elämän merkityksellisyyden koettiin liittyvän hengellisyyteen. Aloite hengellisten kysymysten käsittelyyn tuli aina asiakkaalta ja joskus hengellisten kysymysten esille tuomiseen liittyi pelko psykoterapeutin suhtautumisen muuttumisesta asiakkaaseen. Hengelliset kysymykset koettiin asiakkaiden mielestä erityisen tärkeiksi psykoterapiassa, jos ne nähtiin osana mielenterveydellistä ongelmaa. Tutkimuksessa havaittiin psykoterapeuttien osalta kahdenlaista suhtautumista hengellisten kysymysten käsittelyssä. Toisaalta terapeutit omasivat avoimen ja myönteisen asenteen asiakkaan hengellistä pohdintaa kohtaan, toisaalta psykoterapeutit saattoivat ohittaa tai olla kykenemättömiä asiakkaan esille nostamien hengellisten kysymysten käsittelyyn. Psykoterapeuttien tukeva ja voimavaralähtöinen näkökulma asiakkaan hengellisyyteen koettiin hyvin myönteisenä ja asiakkaat olivat siitä terapeutille usein hyvin kiitollisia. Välttelevän orientaation hengellisyyttä kohtaan omaavien terapeuttien asiakkaat kokivat toisaalta, että hengellisyyden psykoterapeuttisesta käsittelystä olisi ollut heille hyötyä, mutta toisaalta, jos hengelliset kysymykset eivät liittyneet psykoterapiaan hakeutumisen syihin, niitä koettiin voivan käsitellä myös muissa yhteyksissä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja analysoida miten katekumenaattiryhmät toimivat eri seurakunnissa ja mitä merkityksiä ryhmiin osallistuneet kuvaavat katekumenaatista. Osallistuneilla tarkoitan katekumenaattiryhmiin osallistuneita, jotka ovat olleet ryhmissä 2015 -2016. Lomakekyselyiden avulla selvitettiin, katekumenaattiin osallistumisen merkityksiä, mitkä osiot tai aiheet kiinnostivat osallistuneita ja mitkä merkitykset nousivat keskeisimmiksi osallistumisen kriteereiksi. Tutkimuksen aineisto kerättiin lomakekyselyiden muodossa neljästä eri evankelisluterilaisesta seurakunnasta. Aineisto koostui 29 lomakekyselystä. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Katekumenaattiin osallistumisen keskeisimmiksi merkityksiksi nousivat ryhmätoiminta, joka mahdollisti hengellisesti merkityksellisten asioiden käsittelyn, niiden jakamisen, Raamatun sisällön oppimisen, vuorovaikutuksessa muiden ryhmän jäsenten kanssa, seurakunnan kontekstissa. Katekumenaatin merkityksiksi nousi laaja kirjo hengellisyyden kohtaamisen ja uskosta elämisen elementtejä, joilla asioita kohdattiin. Yhteisöllä oli keskeinen merkitys hengellisyyden harjoittamiselle ja hoitamiselle, merkitysten käsittelylle ja uskosta elämisen kokemuksille. Katekumenaattiin osallistuneiden hengellisyyden muotoutumista voidaan kuvata yksilöllisen ja yhteisöllisen toiminnan kautta. Evankelis-luterilainen seurakunta, hengellinen yhteisö tarjosi hengellisyyden muotoutumiselle ja henkilökohtaisen uskon syventymiselle kontekstin ja kasvupohjan. Myös yhteisö mahdollisti yhteyden kirkkovuoteen, yksilöllisten merkitysten käsittelyn ja niiden syventämisen, Raamatun sisällön ja tuntemuksen lisääntymisen, oppimisen ja opettamisen, sekä seurakuntayhteyden vahvistumisen. Tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan muita evankelis-luterilaisia seurakuntia, missä katekumenaattitoimintaa on ollut tai on parhaillaan, sillä ryhmistä lähtevät kysymykset ovat yksilöllisiä ja ryhmälähtöisiä.

Lähisuhdeväkivallan ilmiö on alati ja monella tasolla vaikuttava ongelma. Lähisuhteissa tapahtuva väkivalta on valitettavan yleistä myös meillä Suomessa. Sen ratkaisemiseksi on tuskin olemassa vain yhtä yksiselitteistä vastausta. Myös kirkon kanta lähisuhdeväkivaltaan on selkeä; kyseessä on rikos ja synti. Seurakunnat voivat olla yhdessä luomassa sellaista ympäristöä ja ilmapiiriä, joka parhaalla tavalla tukee lähisuhdeväkivaltaa kokeneita. Turvallinen pohja, tietoisuuden lisääminen ja avoimuus ovat siinä yhtiä keskeisiä tekijöitä. Kirkon on tärkeä olla entistä vahvempi toimija väkivallan vastaisessa työssä yhdessä ja yhteistyössä. Oman työurani aikana olen auttanut lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ihmisiä niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Olen kokenut sen varsin merkityksellisenä ja ollut kiinnostunut myös työn kehittämisestä, samoin kuin kirkon moninaisista mahdollisuuksista auttaa, hengellisyyttä unohtamatta. Tämä käytännöllisen teologian tutkielma tarkastelee lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ihmisten tukemista kristillisen kirkon ja hengellisen avun kontekstissa. Sen tutkimuskysymys kuuluu: millä tavoin kirkko ja hengellisyys voivat olla lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden toipumisen tukena? Tutkimus on toteutettu narratiivisena kirjallisuuskatsauksena ja sen analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä teemoittelua. Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä kansainvälisestä vertaisarvioidusta artikkelista sekä yhdestä kotimaisesta ajankohtaisesta artikkelista. Auttamista edistävät tekijät olivat yhteydessä yhteisön merkitykseen, papin rooliin sekä käytännöllisiin asioihin. Auttamista jarruttavat tekijät liittyivät puhumattomuuteen sekä vahingollisiin uskomuksiin. Muutosta vaativat tekijät ja kehityskohteet koskivat avoimuuden lisäämistä, tarvetta yhteistyöhön ja koulutukseen sekä turvallisen ja tukevan ympäristön luomista. Hengellisyys hoitavana elementtinä kätki sisälleen kolme eri tapaa, joilla lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ihmiset saivat hengellisyydestä tukea itselleen. Näitä olivat: suhde hengelliseen yhteisöön, hengellisyys suhteessa Jumalaan sekä hengellisyyden rooli suhteessa itseen.

Tutkielmani käsittelee suomalaisen hiljaisuuden liikkeen teologiaa kontemplaation ja toiminnan näkökulmasta. Aineistonani on Hiljaisuuden Ystävät -lehti vuosilta 1989–2016. Sen julkaisijayhteisö Hiljaisuuden ystävät ry on vuonna 1986 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää ja tehdä tunnetuksi hiljaisuuden viljelyä ja retriittitoimintaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta. Hiljaisuuden liike on kasvanut Suomessa 1970-luvulta alkaen yhdeksi merkittävimmäksi kirkon sisällä vaikuttavaksi hengelliseksi liikkeeksi. Suomalaista hiljaisuuden liikettä ja retriittitoimintaa on toistaiseksi tutkittu pääasiassa yksityisen ihmisen retriittikokemuksen näkökulmasta. Sen sijaan hiljaisuuden liikkeen teologiaa on tutkittu vähemmän. Merkittävänä kirkon työntekijöiden taustayhteisönä tällaiselle tutkimukselle on olemassa selkeä tarve. Kontemplaation ja toiminnan suhde on ollut kautta vuosisatojen keskeinen kristillisen kirkon spiritualiteettiin liittyvä kysymys. Hengelliseen elämään keskittyminen (kontemplaatio) ja vaikuttaminen tässä maailmassa (toiminta) on nähty välillä kilpailevina, välillä toisiaan tukevina kristityn elämän puolina. Yleensä niiden on kuitenkin nähty liittyvän tavalla tai toisella yhteen. Käsittelen kontemplaatiota ja toimintaa Werner G. Jeanrondin kristityn rakkauden suhteiden mukaan, jolloin suhde Jumalaan ja itseen liittyvät kontemplaatioon ja suhde lähimmäiseen ja luomakuntaan liittyvät toimintaan. Kontemplaation ja toiminnan käsittelyssä näkyvät suomalaisen hiljaisuuden liikkeen syntyhistorian monipuoliset ekumeeniset vaikutteet. Erilaisten vaikutteiden mahdolliset jännitteet on ratkaistu sallimalla erilaisten näkemysten rinnakkain olo. Katolinen vaikutus näkyy vahvana erityisesti kontemplaatioon liittyvissä kirjoituksissa. Kontemplaatio esitetään 1900-luvulla tapahtuneen demokratisaation mukaisesti kaikille mahdollisena tapana olla yhteydessä Jumalan kanssa. Toimintaan liittyvät kirjoitukset perustuvat pääasiassa luterilaiseen perinteeseen. Niissä on nähtävissä myös modernin teologian vaikutteita, joissa kontemplaatio ja toiminta yhdistyvät. Huolimatta siitä, että toiminnan oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan puolesta nähdään liittyvän vahvasti hiljaisuuden viljelyyn, se ei näy konkreettisina tekoina toisin kuin monissa ulkomaisissa liikkeissä, joissa aktiivinen rukouselämä ja toiminta on yhdistetty. Hiljaisuuden liikkeen nousu on liittynyt postmoderniin yksilöllistä ja hyvää elämää etsivään uskonnollisuuteen. Se liittyy siihen kokemuksellisuuden myötä, mutta on sille samalla vastavoima korostaessaan kristillisen mystiikan perinteen mukaisesti Jumalan suvereenia auktoriteettia ja yhteisöllisyyttä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sote-johtajien uskonnollista taustaa ja hengellisyyttä; miten hengellisyys mahdollisesti toimii sote-johtajan sisäisenä työvälineenä maassamme käynnissä olevan sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sote-johtajan olemassa olon ja johtamistyön läpäisevää hiljaista, tiedostettua tai tiedostamatonta alustaa ja toimintaa. Tutkielman viitekehyksenä toimii työelämän hengellisyys, jota koskevasta kirjallisuudesta on laadittu sisällönanalyysin menetelmää käyttäen teoreettinen malli, johtamisen hengellisyyttä kuvaava luokittelu, jonka ohjaamana on toteutettu teemahaastattelu kuudelle lähinnä terveydenhuollossa toimivalle johtajalle sekä yksityisen että julkisen sektorin organisaatioissa. Haastatteluaineiston analyysi tapahtuu sisällön analyysillä. Johtamisen osalta tutkielmassa hyödynnetään transformationaalista johtamista koskevaa teoriaa. Tulokset vahvistavat teoriaa. Sote-johtajien hengellisyys on osin tiedostamatonta ja se koostuu useista elementeistä. Sote-johtajat ovat avomielisiä suhteessa hengellisyyteen, mutta pitävät terveydenhuollon ammateille yhteisiä arvoja; ihmisen kunnioittamista ja itsemääräämisoikeutta ensisijaisen tärkeänä yhteyksissä, joissa hengellisyyttä työyhteisöissä käsitellään. Evankelis-luterilaisen kulttuurin ja kasvatuksen vaikutus johtamisessa tunnistetaan, mutta lapsuudenkodin hengellisyyden merkitys on vähäistä. Suhde muutosjohtamiseen rakentuu vahvan ammatti-identiteetin ja henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta. Hengellisyys muodostuu työ- ja elämänkokemuksen, kommunikaation ja työn vastapainona toimivien voimavarojen muodostamasta kokonaisuudesta, ja se tarkoittaa sote-johtajille yhteyttä omaan sisimpäänsä, sisäistä vuoropuhelua oman itsensä, korkeamman voiman ja/tai Jumalan kanssa. Yhteistyö hengellisten tahojen kanssa on yleistä, ja etenkin sairaalapapin kanssa tehtävää yhteistyötä arvostetaan, mutta yhteistyöltä edellytetään toimialan professionaalisten ja universaalien arvojen kunnioittamista. Sote-johtajien toiminnan taustalla vaikuttavat periaatteet, joiden teologisella tieteenalalla käsitetään kuuluvan työelämän hengellisyyteen, ja sote-johtajat käyttävät näitä elementtejä työvälineinään muutostilanteessa. Hengellisyyden voidaan todeta myös olevan eräänlaista sote-johtajan sisäistä transformaatiota; ihmisenä ja johtajana kasvamista, kehittymistä ja muuttumista.

Tässä tutkielmassa aiheena on näkövammaisten selviytyminen. Näkövammaisia on Suomessa paljon. Erityisesti iäkkäiden joukossa näkövammaisten osuus on suuri. Näkövammainen on henkilö, jolle näön heikentyminen aiheuttaa huomattavaa haittaa päivittäisessä elämässä. Näkövamma aiheuttaa runsaasti stressiä ja surua. Tämä pro gradu on aineistolähtöinen ja laadullinen tutkimus. Tutkielmaa varten on haastateltu kymmentä eri asteisesti näkövammaista henkilöä. Haastattelut tehtiin vuosina 2015–2016. Haastateltavista neljä oli täysin sokeita ja kuusi haastateltavaa heikkonäköisiä. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen analyysin keinoja käyttäen. Tämä tutkielma rakentuu tutkimuskysymysten varaan, jotka ovat: millaista on elämä näkövammaisena, millaisia selviytymiskeinoja näkövammaisilla on käytössään ja mikä on hengellisyyden rooli näkövammaisten selviytymisprosessissa. Tutkimus rakentuu sen varaan, kuinka aineisto vastaa annettuihin tutkimuskysymyksiin ja kuinka olemassa oleva tutkimustieto tukee saadusta aineistosta tehtyjä havaintoja. Keskeisimmät havainnot tässä tutkielmassa liittyvät näkövammaisten kokemuksiin siitä, millaista on elää näkövammaisena Suomessa. Huomattava osa tähän tutkimukseen osallistuneista koki elämänsä ajoittain hyvin haastavaksi, ja tuen tarve oli suuri. Useampi vastaaja sanoitti kokeneensa elämänsä varrella häpeää näkövammastaan. Monella näkövammaisella kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne olivat voimakkaita. Selviytymiskeinoista keskeisimpinä esiin nousivat myönteinen elämänasenne, huomiotta jättäminen sekä hengellisyys. Sosiaalisella tuella oli suuri merkitys valtaosalle vastaajista. Valtaosalla tähän tutkimukseen osallistuneista oli käytössään laajasti erilaisia selviytymiskeinoja. Tässä aineistossa hengellisyyden merkitys oli vastaajille moniulotteista. Vastaajat on jaoteltu kolmeen ryhmään sen mukaan, kuinka suuren merkityksen he antoivat hengellisyydelle omassa selviytymisprosessissaan. Ryhmät ovat uskossa elävät, epäilijät ja uskosta etääntyneet. Tämän tutkielman aineiston perusteella ne vastaajat, joille hengellisyyden merkitys oli suuri, suhtautuivat keskimäärin rauhallisemmin omaan vammaansa ja kuvasivat olevansa onnellisempia. Tämän tutkielman valossa moni näkövammainen ei tule kohdatuksi siten, kuin hän kaipaa.

Erinäiset enkeliuskomukset ovat kasvattaneet suosiotaan suomalaisten keskuudessa 1990-luvulta lähtien. Tässä tutkielmassa perehdyn pääkaupunkiseudulla toimivien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien käsityksiin ja asenteisiin enkeleitä ja enkeliuskomuksia kohtaan sekä enkeleiden rooliin kirkossa. Tämä on myös tutkimuskysymykseni. Aiheesta ei ole aiemmin tehty tutkimusta, joten tutkielmani antaa aiheesta ensimmäisiä tutkimustuloksia ja tavoitteenani on, että tutkimukseni tarjoaa kattavan yleiskuvan näiden pappien asenteista ja käsityksistä. Papit ovat teologian ja kirkon opin asiantuntijoita, joten heidän voidaan olettaa perehtyneen kokonaisvaltaisesti kristilliseen oppiin. Tämän yleisen perehtymisen kautta heidän pitäisi olla myös perehtyneitä enkeleihin. Papit ovat myös merkittävässä roolissa kirkon opin selittämisessä ja esille tuomisessa. Tätä kautta pappien henkilökohtaiset asenteet ja käsitykset sitoutuvat yhteen myös kirkon opin kanssa. Tutkimusaineistonani toimii vuonna 2019-2020 keräämäni strukturoidun lomakehaastattelun muotoinen aineisto. Lähetin tutkimuspyynnön yli 100 pk-seudun papille ja tutkimukseeni osallistui yhteensä 25 pappia. Haastattelulomakkeeni koostui perustietojen lisäksi yhteensä 31 kysymyksestä, joista 25 oli tekstikenttäkysymyksiä. Näiden kysymysten vastauspituutta ei ollut rajoitettu ja suurin osa pappien vastauksista oli muutaman virkkeen pituisia. Aineiston analyysimenetelmänä käytin laadullista sisällönanalyysia. Keräämäni aineiston lisäksi tukena käytän Raamattua, sillä monien pappien vastaukset sisälsivät yleisiä viittauksia Raamattuun sekä suoria viittauksia yksittäisiin Raamatun kirjoihin. Raamattu toimi myös käytännössä kaikkien tutkimukseeni osallistuvien pappien omien vastauksien mukaan heidän enkeliuskomusten pohjana. Myös virsikirjaan ja kirkkovuoden pyhiin papit viittasit useasti. Tutkimustulokseni tarjoavat yleiskuvauksen näiden pappien käsityksistä ja asenteista enkeleitä kohtaan. Yleisellä tasolla suurimalla osalla papeista on positiivinen asenne enkeleitä ja enkeleiden roolia kirkossa kohtaan. Perehtyneisyys aiheeseen on vähäistä, mutta enemmistön mielestä riittävää, vaikkakin vain vähemmistö oli nimenomaan enkeleihin perehtynyt. Kristillisiin enkelikäsityksiin perehtyminen oli huomattavasti yleisempää, kuin ei-kristillisiin enkeliperinteisiin. Tämä siitäkin huolimatta, että 1990-luvulla alkaneessa enkelibuumissa suosiossa ovat erityisesti nämä ei-kristilliset enkeliuskomukset. Kirkossa enkeleiden rooli korostuu erityisesti lasten kanssa tehdyssä työssä ja kirkkovuoden pyhistä jouluna, Marian ilmestyspäivänä, pääsiäisenä, mikkelinpäivänä ja tuomiosunnuntaina. Enkelikokemukset olivat myös pappien keskuudessa yleisiä. Enemmistö papeista oli tavannut seurakuntalaisia, joilla oli tällaisia kokemuksia, ja peräti joka kolmannella papeista oli kokemuksia enkeleiden kohtaamisesta. Tutkimukseni pohjalta voidaan sanoa olevan tarvetta jatkotutkimukselle. Erinäiset enkeliuskomukset kasvattavat suosiotaan, mutta kirkon puolelta ei näihin uskomuksiin ole vielä merkittävää vastausta annettu. Tällaisen vastauksen tarpeellisuutta voitaisiin selvittää laajemmalla tutkimuksella pappien ja seurakuntalaisten enkeliasenteista ja käsityksistä suhteessa luterilaisen kirkon oppiin ja perinteeseen.